|
||||
|
Jon (Joni) Harald Skiftesvik on vuonna 1948 Haukiputaan Martinniemellä syntynyt, nykyään Oulussa asuva kirjailija. Koulutukseltaan Skiftesvik on ylioppilas ja lisäksi hän on suorittanut lehtialan opintoja. Hän on työskennellyt aikaisemmin toimittajana, toimitussihteerinä, uutis- ja toimituspäällikkönä eri lehdissä mm. Oulu-lehti, Liitto, Iltaset ja Kainuun Sanomat ja julkaisujohtajana Kolmiokirjassa, kaikissa yhteensä kaksikymmentä vuotta. Vapaa kirjailija hän on ollut vuodesta 1988. Joni Skiftesvik on naimisissa ja hänellä on neljä lasta. Joni Skiftesvik on kirjoittanut novelleja, romaaneja, näytelmiä, kolumneja, kuunnelmia ja elokuvakäsikirjoituksia. Pohjoinen Suomenlahti tyrskyineen, kallioineen ja kelirikkoineen on Joni Skiftesvikin ominta maisemaa. Yhä uudestaan hän lähettää yksinäiset romaanihenkilönsä Perämerelle hakemaan tietoa menneisyydestään tai haikailemaan paremman tulevaisuuden perään. Ympärillä kuohuu muutakin kuin meri: kertomukset sijoittuvat useimmiten viime vuosikymmenien dramaattisimpiin vaiheisiin, sodan ja sorron aikakausiin. Sodan heijastumisen teksteissään Skiftesvik arvelee johtuvan ennen kaikkea siitä, että oman perheen sodanaikaisia kokemuksia uudelleen ja uudelleen kerrattiin kotona. Isä-lapsi –suhde on myös aihe, johon Skiftesvik palaa yhä uudelleen. Hän on haastatteluissa myöntänyt, että oman lapsuuden tapahtumat heijastuvat kirjoihin. Jonin vanhemmat erosivat pojan ollessa vain kolmivuotias ja äiti muutti Norjasta takaisin Suomeen. Äiti avioitui uudelleen, myös isäpuoli, Bror Eriksson, oli merimies. ”Ehkä jäin ilman sellaista, mitä muilla ikäisilläni oli. Minulla oli hyvä suhde isäpuoleni kanssa, mutta se ei ollut isän ja pojan suhde. Me olimme kavereita keskenämme.” Biologiseen isäänsä Joni tutustui vasta aikuisiällä. Skiftesvikin kirjoissa on myös usein äkillisiä ja arvaamattomia, elokuvan leikkauksia muistuttavia käänteitä. Hän tunnustautuukin elokuvan aktiiviseksi ystäväksi. Kun Martinniemessä ei vielä ollut televisiota, parhaina 1960-luvun alun vuosina hän saattoi katsoa lähes sata elokuvaa vuodessa. Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja : lyhyttä proosaa on Skiftesvikin esikoisteos keväältä 1983. Se sisältää neljätoista tarinaa. ”Aavistaja” -novellissa on lapsen näkökulma. Eila-tyttösen isä pääsee sotilassairaalasta toipilaana kotiin ja alkaa kaikkien hämmästykseksi varustautua vihollisen varalle kaivamalla ampuma-asemia ja juoksuhautoja, rakentamalla tähystystornin ja naamioimalla talonsa. Kyläläisten pilkka koskettaa Eilan lisäksi vaimoa, mutta miten käykään isän aavistuksen… ”Filmimiehet” perustuu Skiftesvikin oman varusmiesajan kokemuksiin, jolloin hän palveli sotilasläänin esikunnassa ja sai kesäkomennuksen maatalousnäyttelyyn, jossa piti teltassa näyttää armeijaa esitteleviä elokuvia. Filmit tosin olivat ikivanhoja propagandafilmejä, joita katsojat ilkkuivat. Muutoinkin koko matka oli täynnä kommelluksia. ”Katve” on moniselitteinen, symbolinen novelli vanhasta naisesta, joka pakenee salaperäistä huutoa. Hän etsii turvaa metsästä ja lammen rannalta, katvetta, johon ääni ei kuulu. Skiftesvik sijoitti kertomuksen kotimaisemaansa, ja yhtenä piirteenä hän halusi tuoda novellissaan esiin omistushalun, joka valtaa ihmisen pahimmassakin hädässä. ”Yö Helsingissä” -novellin tapahtumat pohjautuvat kirjailijan omakohtaisiin kokemuksiin hänen jouduttuaan matkustamaan yllättäen pääkaupunkiin ulkoministeriön tiedotustilaisuuteen. Kunnon hotellihuonetta ei saanut mistään, ja niin Skiftesvik kuin kertomuksen päähenkilö Rauhalakin päätyvät halpaan matkustajahotelliin Hakaniemen torin liepeille. Siellä on edessä levoton yö. Novellista on tehty myös tv-elokuva vuonna 1985. ”Ensimmäinen työpäivä” -novellissa Liisa on aloittamassa töitä lautatarhalla. Liisa on enemmän kiinnostunut katselemaan miehiä sillä silmällä kuin työnteosta. Opetustakaan ei oikein anneta ja hän tyrii joka paikassa sillä seurauksella, että sirkkelille aiheutuu melkoiset vahingot. Liisa saa pikaiset lähtöpassit. Äiti Veera koettaa saada tytölle edes sen päivän palkan, mutta johtajat muistavat hyvinkin Liisan isän entiseksi lakkokenraaliksi ja palkan sijaan vaaditaankin vahingonkorvauksia. ”Peilinki” -novellin lähtökohtana on Kiiminkijoen suussa, Rivinnokalla oleva isokokoinen väylänmerkki, peilinki. Skiftesvik kertoo, että poikasten rohkeuskokeena oli kiivetä istumaan hajareisin peilingin päälle. Hän sanoo itse suorittaneensa tuon rohkeuskokeen. Myös novellin Mikko näkee sieltä monia asioita aiempaa selkeämmin. Hän etsii isäänsä ja löytää hänet rannasta, Rivinnokan edustan karikosta, hukkuneena. ”Ensimmäinen työpäivä” ja ”Peilinki” ovat aineksina Kiiminkijokisuulla vuonna 1985 kuvatussa tv-elokuvassa Kenraalin poika. ”Piippolaan” -novelli on Skiftesvikin mukaan eräänlainen kunnianosoitus Pentti Haanpäälle, jota hän sanoo suuresti arvostavansa. Lähtökohtana novellille on ollut Skiftesvikin tädin mies, joka piti huvitelttaa pitkin Pohjois-Suomea kierrellen. Novellin teemaksi nousee luopumisen vaikeus. Nimihenkilö Oikku kokee kauhun hetkiä pelätessään, että poikaset ohittavat hänet ammunnassa. Hänen mielestään teltanpitäjällä ei ole mitään arvostusta, jos hän ei ole paras. Piippolaan Oikku kuitenkin suunnittelee telttakiertuetta ja samalla hän voisi päihittää pokkapöydässä itse Haanpään. Novellissa ”Kutinkallen Kekkonen” on päällekkäin kolme tarinaa. Karuun saareen, Kutinkallaan, suuntautuvan saaristopuhelimen korjausmatkan lisäksi kerrotaan Kallesta, haaksirikkoutuneesta kalastajasta, joka veistää tukista Kekkosen kuvaa. Avioliittokin on ajautunut karille. Puhelinmiehiä kuljettaa kalastaja Kukkonen, jonka mieltä hiertää uhkarohkea reitinvalinta, jonka vuoksi hänen kumppaninsa oli joskus hukkunut. Tarinoita yhdistävät merenpohjan suuret kivet, joiden olemassaolon tietää vasta ”kun pohjassa kolisee ja potkuri on sökönä”. Skiftesvikin Kajaanin vuosien aikana suomalaiset rakensivat Kostamusta, jossa hänkin vieraili pari kertaa kulttuurijaoston jäsenenä. Noiden matkojen tunnelmista syntyi novelli ”Kolme miestä Kostamuksessa”. Kertomuksen jännite syntyy siitä, että talvisen vierailun aikana yksi kolmikosta, mies nimeltä Puustinen, yllättäen vaihtuu rajaloikkariksi. Missä ja miten vaihdos tapahtuu, sitä ei paljasteta. Novellissa ”Valtuuskunta” kuvaillaan suomalaisen valtuuskunnan toilailuja kansainvälisessä vesiensuojelukokouksessa. Pakko oli improvisoda – mikään ei sujunut ennakko-ohjelman mukaisesti. Mutta suomalaisilla miehillä on kummallinen kyky pudota aina takaisin jaloilleen. Novellissa kuvataan myös osuvasti tavallista tervettä maalaisjärkeä, jota edustaa Ukko-Mulari. Poikansa, seutukaavaministeri Hannes Mulari sen sijaan alistuu ja nyökkäilee nöyrästi. Novellista on tehty samanniminen tv-elokuva vuonna 1984. ”Parantava lääke” -novellin aihe ja ympäristö liittyy Skiftesvikin lapsuuteen. Hän kävi mummunsa kanssa naapurissa, jossa kuolemantautinen mies makasi sängyssä, röhi alituiseen ja kävi kerta kerralta huonommaksi. Itse novellin tunnelma on valoisampi. Vanha Mämmelä tekee kuolemaa, on yrittänyt turhaan monenlaista parannuskeinoa ja lääkärikin on voimaton. Mutta ihmelääkkeestä löytyy apu. ”Vanhassa miehessä” kuvataan tyyppiä, joka on jäänyt kerran omaksumaansa rakkarin rooliin eikä osaa vanhentua arvokkaasti. Vielä kolmikymppisenä tämä Öövini ajaa farkkupusero yllään kiimarallia nuorempiensa kanssa ja ahdistelee pikkutyttöjä tanssipaikoilla. Samassa iässä muut ovat jo perustaneet perheen ja saaneet elämänsä muutenkin alkuun. Taksimiesten kanssa käydään nakkikioskilla sanaharkkaa kovempaa tappelua, ja sitä selvittelevät sitten Öövini, Viltteri ja novellin kertoja Junnu poliisilaitoksella asti. ”Näprääjä” on jatkoa ”Vanhalle miehelle”. Pääosassa on nyt Viltteri, joka on ollut merillä, käynyt maissa ja tehnyt yhden tytön raskaaksi. Mallu ja lapsi, Jaakko Malakias, on sijoitettu ensikotiin, johon Viltteri Junnun tuella menee ensivisiitille viidenkymmenen markan ruusupuskineen. Koko vierailu sujuu huonosti, ja lopulta Viltteri näkee myös poikansa vamman – hänellä on vain puolitoista kättä. Elämänsä kaikkea mopoista autoihin näprännyt Viltteri ei osaa oikein suhtautua jälkikasvuunsakaan muuten kuin että ”varmaan pitää hioa.” ”Vanhaa miestä” ja Näprääjää” on käytetty myös pohjana elokuvassa Katsastus vuodelta 1988. Niminovellissa ”Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja” katsellaan Lennu -nimisen pojan silmin, miten isä kahden miehen avustamana naaraa avannosta, Kurtinhaudasta, hänen nuorempia kaksoisveljiään. -”Mikä sinusta tulee isona”? Ville nauroi koko isolla suullaan. Maitohampaat olivat kuin valkoisia helmiä. – ”Taivaankoljaaja tietenkin”, hän sanoi. –”Mitä se tarkoittaa”? Lennu kysyi äidiltä. – ”Samaa se on hokenut minullekin”. Äiti pyöritteli päätään. – ”Taivaankorjaaja siitä kuulemma tulee”. -”Tämä on puhalluskukka”, Esko väitti. Se oli keltavärinsä menettänyt voikukan jätös, jonka valkoiset kevyet hahtuvaiset värisivät hiljaa kevyessä tuulessa." Joni Skiftesvik sai J.H.Erkon palkinnon novellikokoelmastaan Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja vuoden 1983 parhaana esikoisteoksena. Hän on ollut kolme kertaa Finlandia-palkintoehdokkaana. Vuonna 2005 hän sai Pro Finlandia –mitalin.
|
||||
