Tyrni luonnonvaraisena ja viljelykasvina - ekologia, käyttö ja viljely

Tyrni Hippophaë rhamnoides on Satakunnan maakuntakukka. Pensas kasvaa maakunnan uloimmalla rannikolla. Tyrnimarjat ovat syksyisin hyvin kysyttyjä terveellisyytensä ja makunsa vuoksi. Jalostettujen tyrnilajikkeiden viljelyharrastus on vähitellen leviämässä maahamme idästä, jossa hyötykasvia on viljelty jo vuosikymmeniä. Leviämistä ovat hidastaneet soveltuvien lajikkeiden ja viljelyä koskevan yleisen tiedon puute.

Tyrnin viljelyn arvioidaan tarjoavan kuitenkin myös Suomessa uusia mahdollisuuksia maaseudun elinkeinona sekä terveyttä lisäävänä ravinto- ja lääkeaineena. Satakuntaliitto on katsonut tarpeelliseksi ryhtyä osaltaan tukemaan tyrnitutkimusta, osaamista sekä viljelyn lisäämistä. Tehtävää varten liitto perusti vuonna 1995 maaseudun kehittämiseen kuuluvan tyrniprojektin. Projektin ensimmäisiä tehtäviä oli tarpeellisten taustaselvityksien laatiminen, yhteyksien luominen Venäjälle sekä seuraavan vaiheen käytännön projektien valmistelu.

Julkaisu TYRNI LUONNONVARAISENA JA VILJELYKASVINA on selvityksistä ensimmäinen ja se perustuu kirjallisiin lähteisiin. Myöhemmin ilmestyvä toinen selvitys tyrnin viljelystä Satakunnassa ja Suomessa pohjautuu kyselyaineistoon. Selvitykset muodostavat melko yksityiskohtaisen kuvan aiheesta sekä tarjoavat ajankohtaisen ja kattavan taustatiedon tyrniviljelyn kehittämiselle niin valtakunnallisesti, alueellisesti kuin paikallisestikin.

Selvitys on tehty tukeutuen maaseudun kehittämisvaroihin, joita ovat myöntäneet Satakuntaliitto ja Satakunnan maaseutuelinkeinopiiri. Tutkijana ja selvityksien laatijana on toiminut FM Minna Heikkilä. Projektin ohjausryhmässä ovat toimineet tutkijan lisäksi hedelmän- ja marjanviljelyn neuvoja Jorma Jokela, Varsinais-Suomen maaseutukeskus Farma; tutkija Saila Karhu, MTT Puutarhatuotannon tutkimuslaitos; maakuntasihteeri Esko Pennanen, Satakuntaliitto; yli-ins. Pauli Marjanen (pj.), Satakuntaliitto; lehtori Pirkko Mäenpää, Satakunnan maa- ja metsäinstituutti; tutkija Kauko Salo, METLA Joensuun tutkimusasema; tutkija Sanna Taivalmaa, ja johtaja Heikki Talvitie, MTT Satakunnan tutkimusasema; kotitalousopettaja Leena-Sisko Vanhatalo Satakunnan Martat ry. ja kalastaja Raimo Stenroos, Merikarvia.

Selvityksien laatimiseen ja projektien valmisteluun sisältyi suomalais-venäläinen tyrniasiantuntijoiden seminaari Pietarissa johtaja, prof. Andrey F. Chmyrin johdolla. Seminaarin järjestivät Pietarin metsäntutkimuslaitos sekä Pietarin Metsäakatemia.

Satakuntaliitto on hoitanut julkaisun painatuksen ja alustavan jakelun.

Porissa, joulukuussa 1995

SATAKUNTALIITTO

Liittohallituksen puheenjohtaja Lasse Laasjärvi

Maakuntajohtaja Pekka Turunen

TEKIJÄN ALKUSANAT

Tämän kirjallisuusselvityksen tarkoitus on luoda lukijalle kuva luonnonvaraisesta tyrnistä kasvina ja esitellä tyrnin viljelyyn ja käyttöön liittyviä asioita. Ennen tätä työtä tyrnikirjallisuutta on koottu ja referoitu lähinnä eri oppilaitoksille tehdyissä tyrniaiheisissa opinnäytetöissä, muutamissa tieteellisissä julkaisuissa sekä marjanviljelykonsulentti Jorma Jokelan (Varsinais-Suomen maaseutukeskus Farma) tyrninviljelyä käsittelevässä monisteessa. Tämän kirjallisuusselvityksen tavoite on koota edellisiä kattavammin tämänhetkinen tyrnitietous ja esitellä erityisesti Suomessa tehtyä tyrnitutkimusta ja sen tuloksia. Työssä referoidaan Suomen kannalta keskeinen sekä luonnonvaraista että viljeltyä tyrniä käsittelevä kirjallisuus. Työ jakaantuu rakenteeltaan kahteen osaan. Ensimmäinen osa keskittyy luonnonvaraiseen tyrniin: sen erityispiirteisiin, ekologiaan ja sadon hyödyntämiseen. Toisessa osassa käsitellään tyrnin viljelyä: viljelymenetelmiä, marjojen ominaisuuksia ja sadon käyttötapoja. Viljelyä käsitellään marjantuotannon näkökulmasta. Tyrnin käyttö koristekasvina ja eroosion torjunnassa jää työssä vähälle huomiolle.

Lähteinä käytettyyn kirjallisuuteen kuuluu tieteellisiä julkaisuja, yleistajuisia artikkeleita, opinnäytetöitä, sanomalehtiartikkeleita, puutarha- ja kasvitietokirjoja jne. Suurin osa kirjallisuudesta on Suomessa julkaistua, mutta mukana on myös mm. venäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia lähteitä. Venäjällä julkaistua laajaa tyrnikirjallisuutta on kieli- ja saatavuusongelmien takia voitu käyttää valitettavan vähän. Julkaistun aineiston lisäksi työssä on käytetty jonkin verran muuta aineistoa, kuten asiantuntijahaastatteluja. Työn kuvituksena on käytetty piirroksia ja valokuvia. Piirrokset on sijoitettu tekstin yhteyteen ja valokuvat erillisille kuvasivuille.

Haluan kiittää kaikkia selvityksen valmistumiseen vaikuttaneita henkilöitä ja yhteisöjä. Tyrniprojektin vastuuhenkilöä yli-insinööri Pauli Marjasta ja kaikkia tyrniprojektin ohjausryhmän jäseniä kiitän avusta ja kommenteista työn eri vaiheissa. Erityisesti haluan mainita tutkija Saila Karhun, joka on ystävällisesti antanut käyttööni kirjallisuutta sekä jakanut arvokasta kokemustaan ja hyviä neuvoja. Kiitokset myös kaikille, jotka ovat antaneet kuvia käyttööni työn kuvittamiseksi. Lempäälän-Vesilahden Sanomia kiitän mikrotietokoneen luovuttamisesta käyttööni.

Porissa, joulukuussa 1995

Minna Heikkilä

TYRNI LUONNONKASVINA

1 KASVIOPILLISET OMINAISUUDET

1.1 Kasvutapa ja versot

Tyrni Hippophaë rhamnoides on piikkinen, vitamiinipitoisia marjoja tuottava pensas tai puumainen pensas. Tyrnipensas kasvaa 0.5 - 9 metriä korkeaksi. Ahvenanmaalla korkeimmat pensaat ovat viisi metriä korkeita ja puumaisia, mutta muualla Suomessa luonnossa kasvavat pensaat ovat yleensä alle 3 metrisiä (Palmgren 1912). Runsashaaraiset oksat ovat teräväkärkisiä ja niissä on okamaisia lyhytversoja, piikkejä. Rungot ovat usein mutkikkaita ja järeitä, mutta eivät erityisen vanhoja. Tyrnipensaat kuolevat yleensä jo 30 - 50 vuoden iässä. Luonnonvaraiset pensaat kasvavat vuodessa keskimäärin noin 15 cm (Salo 1991b). Nuorten kasvien versot päättyvät kasvusilmuun ja sivuhaarat kehittyvät selvästi erotettavasta päähaarasta eli kasvi on haarautumistyypiltään monopodiaalinen. Vanhemmat, jo hedelmää tuottavat yksilöt haarautuvat sympodiaalisesti eli niiden kasvu jatkuu verson päässä olevan piikin viereisistä sivusilmuista (Anon. 1982a, Pearson ja Rogers 1962). Tyrnipensaan kuori on ohutta ja herkästi vahingoittuvaa. Versojen kuoren väri vaihtelee hopeanharmaasta punaruskeaan. Harmahtava väri johtuu kasvavien versojen suomumaisista kilpikarvoista, joita on myös lehtien alapinnoilla. Eräillä kannoilla kuoreen voi syntyä pitkittäishalkeamia ja se voi irtautua pitkinä suikaleina. Tyrnin puuaines on kovaa ja painavaa ja siinä erottuu kapea kellertävä manto ja tummanruskea sydänpuu. Tyrnin oksat ovat helposti vahingoittuvia ja repeytyviä (Kalela ja Väänänen 1960).

1.2 Silmut ja lehdet

Lehdettömänä tyrnin tuntee tylpänpyöreähköistä silmuista, joiden latva näyttää pitkittäin kuroutuneelta. Silmusuomut ovat kuperia, lähes hilkkamaisia. Kutakin silmua ympäröi neljä silmusuomua, mutta emikasvissa vain kaksi niistä on näkyvissä. Hedepensaissa voi näkyä kolme tai neljä suomua (Kalela ja Väänänen 1960) (Kuva 1). Luonnossa kasvavien pensaiden lehdet ovat muutaman sentin pituisia ja vajaan sentin levyisiä. Viljeltyjen lajikkeiden lehdet voivat olla lähes 10 senttiä pituudeltaan. Muodoltaan lehdet ovat tasasoukkia, ehyitä ja ehytlaitaisia. Lehtiruoti on lyhyt ja lehdet sijaitsevat toisiinsa nähden kierteisesti (Karhu ja Hiirsalmi 1994, Hämet-Ahti ym. 1992). Lehdet ovat päältä vihertävänharmaita ja alta hopeanharmaita tai ruosteenruskeita. Lehtien ylä- ja alapinnoilla, samoin kuin kasvavissa versoissa ja silmuissa on runsaasti kilpikarvoja, jotka antavat pensaalle sen luonteenomaisen värisävyn. Tyrnipensaassa on lehtiä vain oksien kärjissä, pensaan sisäosissa oksat kuivettuvat normaalisti pensaan vanhetessa.

1.3 Kukat ja marjat

Tyrni on tuulipölytteinen ja kaksikotinen kasvi. Sen pienet hede- ja emikukat kehittyvät eri yksilöihin ja aukeavat keväällä lehtien puhkeamisen aikoihin. Hedekukat ovat perättömiä, ja ne sijaitsevat 4-8 kukan norkkoina edellisen vuoden kasvaimen silmusuomujen hangoissa muodostaen lyhyen tähkämäisen ryhmän kasvavan vuosiverson tyveen. Hedekukissa on kaksi simpukkamaisesti sulkeutunutta verholehteä ja neljä hedettä (Kuva 2). Oranssinkeltainen siitepöly leviää tuulen mukana auenneista hedekukista, joillakin kannoilla jo ennen kukkien avautumista verholehtien tyviosien raoista. Huomaamattomat emikukat ovat lyhytperäisiä ja ne sijaitsevat vuosiversojen alimpien lehtien hangoissa yksittäin tai jopa 10-12 kukan ryhminä (Kalela ja Väänänen 1960). Emikukkien putkimaiseksi pidentynyt kukkapohjus päättyy kahteen pieneen verhiön liuskaan ja niiden yläpuolelle työntyy pitkä hunajankeltainen luotti (Kalela ja Väänänen 1960) (Kuva 2).

Syksyllä kypsyvät marjat ovat oikeastaan yksisiemenisiä pähkylähedelmiä, joita ympäröi meheväksi paisunut kukkapohjus (Kalela ja Väänänen 1960). Happaman makuiset marjat ovat yleensä kooltaan 6 - 10 mm, usein leveyttään pitempiä, ja väriltään keltaisia, oransseja tai punaoransseja. Marjat sijaitsevat toisen ja kolmannen vuoden versoissa, tiheinä terttuina versossa kiinni. Kukkaperät kasvavat yleensä jonkin verran marjojen kypsyessä, mutta jäävät kuitenkin yleensä alle puolen sentin mittaiseksi (Junnila 1988b). Marjat ovat tiiviisti toisissaan kiinni, runsaasti marjova oksa tuo mieleen maissintähkän. Marjoja voi olla jopa sata kappaletta desimetriä kohti (Säkö 1980).

1.4 Juuristo

Tyrnillä on voimakas juuristo. Pääjuuri tunkeutuu reilun metrin syvyyteen ja voimakkaat vaakasuorat juuret kasvavat lähellä maanpintaa, noin 5 - 10 cm syvyydessä. Vaakasuoraan kasvavista juurista kehittyy runsaasti juurivesoja, joiden avulla tyrni levittäytyy laajalle. Yksi tyrniyksilö voi olla laajuudeltaan jopa muutamia satoja metrejä leveä (Palmgren 1912). Voimakkaan juuristonsa ansiosta tyrni sitoo tehokkaasti maata ja valtaa nopeasti uusia kasvualoja. Enkola (1939) havaitsi tutkimuksissaan Rauman saaristossa varmuudella ainakin 5 - 6 m pitkiä juurimuodostumia. Tyrnin juurinystyröissä elää symbioosissa pensaan kanssa Frankia-sukuun kuuluvia sädesienibakteereja (Kuva 3). Samoja bakteereja tavataan myös leppien Alnus sp. ja suomyrtin Myrica gale juuristoista. Nämä bakteerit pystyvät sitomaan ilmakehän vapaata typpeä kasville käyttökelpoiseen ammoniummuotoon. Typensidonnan ansiosta tyrni tulee toimeen hyvinkin karussa maaperässä (Sundman 1988).

Kuva 3.

Tyrnin juuria ja juuri-

nystyröitä. Juurinys-

tyröissä elää ilman

typpeä sitovia Frankia-

sädesienibakteereja.

Piirros Eira Visavuori

2 TAKSONOMIA

Tyrni, Hippophaë rhamnoides L., kuuluu hopeapensaskasvien heimoon Elaeagnaceae. Samaan heimoon kuuluvat tyrnin suvun lisäksi suvut Elaeagnus ja Shepherdia, joista kumpikaan ei esiinny luonnonvaraisena Suomessa. Hopeapensas E. commutata menestyy kuitenkin koristepensaana lähes koko maassa (Hämet-Ahti ym. 1992). Hippophaë-sukuun luetaan nykyisin kuuluvaksi kolme lajia: tyrni H. rhamnoides, himalajantyrni H. salicifolia ja tiibetintyrni H. thibetana.

Tyrnin suvun ja lajien sukulaisuussuhteista ja luokittelusta on esitetty erilaisia käsityksiä aikojen kuluessa. Carl Linné nimesi Hippophaë-sukuun kaksi lajia H. rhamnoides L. ja H. canadensis L. (Rousi 1971). Amerikkalainen H. canadensis L. sijoitettiin sittemmin Shepherdia-sukuun kuuluvaksi. 1800-luvulla kuvattiin kaksi aasialaista tyrnilajia H. salicifolia Don. ja H. thibetana Schecht. (Don 1825 ja Schlechtendal 1863 Rousin 1971 mukaan). Servettaz piti näitä omien tutkimustensa mukaan eurooppalaisen tyrnin H. rhamnoides alalajeina (Pearson ja Rogers 1962). 1950-luvulla van Soest erotti eurooppalaisesta tyrnistä alalajit maritima v. S. ja fluviatilis v. S. Ensiksi mainittuun alalajiin kuuluivat läntisen Pohjois-Euroopan rannikolla kasvavat populaatiot ja jälkimmäiseen Keski-Euroopan sisämaan populaatiot (Rousi 1965). Myös muut tutkijat havaitsivat rannikon ja sisämaan populaatioiden eroavaisuudet, mutta eivät silti erottaneet niitä omiksi alalajeikseen (Rousi 1971).

Rousi (1965) tutki eri osissa Eurooppaa kasvavan tyrnin ulkonäön muuntelua ja solurakenteita ja erotti rannikon ja sisämaan tyrnipopulaatiot toisistaan selvästi poikkeaviksi roduiksi. Näiden rotujen hän totesi vastaavan van Soestin esittämiä alalajeja. Laajassa tyrnin taksonomiaa selvittäneessä tutkimuksessaan (Rousi 1971) hän totesi Hippophaë-sukuun kuuluvan jo edellä mainitut kolme lajia H. rhamnoides L., H. salicifolia Don. ja H. thibetana Schlecht. Eurooppalaisen tyrnin H. rhamnoides L. hän jakoi yhdeksään alalajiin, jotka vastaavat maantieteellisiä rotuja. Alalajeilla on omat luonteenomaiset ominaisuutensa, mutta myös paljon välimuotoja. Pohjois-Euroopassa, Pohjanlahden rannikolla, Itämeren etelärannikolla, Norjassa Atlantin rannikolla, Tanskassa ja Brittein saarilla, luonnonvaraisena tavattava tyrni kuluu alalajiin rhamnoides. Levinneisyydeltään eurooppalaisia alalajeja ovat myös fluviatilis Rousi ja carpatica Rousi. Ensinmainitun levinneisyysaluetta ovat Alppien alue aina Pyreneille ja Apenniineille asti sekä Reinin laakso. Jälkimmäistä alalajia tavataan Karpaattien vuoristossa, Transilvanian Alpeilla sekä Tonavan laaksossa ja suistossa. Muut Rousin (1971) nimeämät alalajit caucasica, turkestanica, mongolica, sinensis, yunnanensis ja gyantsensis ovat levinneisyydeltään aasialaisia.

3 LEVIÄMISHISTORIA JA NYKYINEN LEVINNEISYYS POHJOISMAISSA

3.1 Alalajien leviämishistoria

Aasialaisten tyrnilajien H. salicifolia ja H. thibetana sekä keskiaasialaisten alalajien muuntelun laajuus ja esiintyminen antaa Rousin (1971) mukaan aiheen olettaa näiden lajien yhteisen alkuperän sijaitsevan Keski-Aasiassa. Sen sijaan nykyisen tiedon perusteella ei voida sanoa mikä alalaji on lähinnä alkuperäistä tyyppiä, tai millaiset ovat eri lajien keskinäiset kehityssuhteet. Nykyisen käsityksen mukaan Hippophaë-suvun lajikehitys on tapahtunut ilman kromosomilukumuutoksia. Rousin (1965 ja 1971) tutkimusten mukaan kaikilla tyrnilajeilla ja alalajeilla kromosomistoon kuuluu 12 kromosomiparia ja niiden diploidinen kromosomiluku on siten 2n = 24.

Eurooppalaiset alalajit ja kaukasialainen alalaji ovat luultavasti levinneet nykyisille alueilleen länteen päin Keski-Aasian leviämiskeskuksesta. Alalajien turkestanica ja caucasica nykyisten levinneisyysalueiden välillä on 1300 km aukko autiomaata, jossa tyrniä ei esiinny. Epäselvää on, miten tyrnin leviäminen tämän autiomaan yli on tapahtunut. Leviäminen on mahdollisesti tapahtunut jo paleoseeni-kaudella (65 - 55 milj. v. sitten) Iranin tasangon pohjoispuolella sijainneen vuoristoketjun kautta, joka mioseenikaudella (25 - 6 milj. v. sitten) kuului yhtenäiseen Pamirin alueelta Kaukasiaan ulottuvaan vuoristojonoon. Tyrnin häviäminen tältä laajalta alueelta on luultavasti tapahtunut plioseenikaudella (6 - 1.8 milj. v. sitten) vallinneen kuivuusjakson aikana (Rousi 1971, Cattermole ja Moore 1985).

Tyrnin leviäminen Kaukasukselta Alpeille ja muihin Keski- ja Etelä-Euroopan vuoristoihin lienee tapahtunut Turkin kautta Mustanmeren rantoja myöten tertiäärikaudella tai sen jälkeen. Viimeisen jääkauden aikana ja sen jälkeen tyrnin leviämiselle oli otolliset olosuhteet (Rousi 1971). Jääkauden jälkeen tyrni oli yleinen ja laajalle levinnyt laji Euroopassa. Eurooppalaisten alalajien (rhamnoides ja fluviatilis) erilaistuminen tapahtui jääkauden jälkeen, noin 10 000 v. sitten, tyrnin levitessä jäästä vapautuville alueille. Jään alta vapautuvat alueet tarjosivat runsaasti tyrnille sopivia aukeita kasvupaikkoja. Nykyiset erilliset levinneisyysalueet muodostuivat myöhemmin metsän levitessä samoille alueille. Tyrni joutui väistymään metsän tieltä kahteen olennaisesti erilaiseen kasvupaikkatyyppiin: merenrannoille ja Alppien jokilaaksoihin. Molemmissa ympäristöissä tyrniin kohdistui voimakasta valintaa ja sen tuloksena kehittyi kaksi rotua tai alalajia (Rousi 1966).

Suomeen tyrni levisi jääkauden jälkeen maan vapautuessa jään alta. Kasvillisuus oli silloin tundratyyppistä ja tarjosi valoa vaativalle tyrnille runsaasti kasvutilaa. Jääkauden jälkeisen kasvillisuuden kehitystä tutkitaan analysoimalla maakerrostumista löytyviä siitepölyjä. Tyrnin siitepölyjä tavataan varsinkin matalan rantavaiheen sedimenteistä kaukana sisämaassakin (Taipale ja Saarnisto 1991). Metsäpuiden levitessä Suomeen ja sulkeutuneen metsän vallatessa tyrnin kasvualueita, se väistyi heikompana kilpailijana sisämaasta rannikolle päin. Nykyisille kasvupaikoilleen Pohjanlahden rannikolle tyrni näyttää levittäytyneen pohjoisesta päin syysmuuttomatkallaan olevien lintujen levittämänä. Myös Ahvenanmaalle tyrni on levinnyt lintujen mukana, mutta leviämissuunnasta esiintyy erilaisia käsityksiä.

3.2 Nykyinen levinneisyys Pohjoismaissa

Nykyään tyrniä kasvaa Suomessa Pohjanlahden rannikolla, Uudenkaupungin saaristosta aina Tornioon asti sekä Ahvenanmaalla (Salo 1989). Suomenlahden rannikolta ja Turun saaristosta se sen sijaan puuttuu (Kuva 4). Tyrnin levinneisyyttä Ahvenanmaalla on tutkinut Palmgren (1912) ja Rauman saaristossa Enkola (1939) sekä Vuoristo ja Rousi (1976). Ruotsissa tyrniä kasvaa Pohjanlahden rannikolla ja Kattegatin rannikolla. Kattegatin alueella tyrni on melko harvinainen, mutta Pohjanlahden länsirannalla se on paikoitellen yleinen ja alueelle tyypillinen laji. Tyrni on levinnyt Ruotsin itärannikolle epätasaisesti puuttuen välillä pitkiltä matkoilta kokonaan. Katkonaisen leviämisalueen selittää kasvin leviäminen Ruotsiin Suomesta useasta kohdasta, Ahvenanmaalta, Merenkurkun yli ja Haaparannasta (Arnell 1912). Norjassa tyrniä tavataan Atlantin ja Pohjanmeren rannikoilla. Lisäksi siitä tunnetaan kaksi mielenkiintoista sisämaan esiintymää Etelä-Norjan Lomissa ja pohjoisosan Junkerdalsurassa (Rousi 1971). Norjan tyrnikasvustojen levinneisyydestä, kasvupaikoista, iästä ja koosta on laajan selvityksen tehnyt Skaanes (1946). Tanskassa tyrniä esiintyy luonnonvaraisena erityisesti Jyllannin niemimaan pohjois- ja länsiosissa sekä Sjaellandin ja Lollandin saarilla. Kaikki Tanskan tyrniesiintymät sijaitsevat rannikolla (Sandegren 1943). Islannissa tyrniä ei kasva luonnonvaraisena.

Kuva 4.

Tyrnin levinneisyys

Suomessa. Avoimet

ympyrät fossiiliesiin-

tymiä, mustat ympyrät

nykyisiä kasvustoja

Sandegrenin (1943)

mukaan.

Piirros Eira Visavuori.

4 EKOLOGIA

4.1 Kasvupaikkatekijät

Jääkauden päättyessä tyrni levisi peräytyvän jään kannoilla Suomen poikki, yhtenä ensimmäisistä puuvartisista kasveista. Tyrni on tyypillinen pioneerikasvi, joka on sopeutunut paljaan maan nopeaan valtaamiseen (Vuokko 1991). Nykyään tyrniä kasvaa Pohjanlahden rannikolla ja saaristossa kapealla vyöhykkeellä meren ja metsän välissä. Se valtaa ensimmäisten kasvien joukossa merestä maankohoamisen vaikutuksesta paljastuvan maan.

Enkolan (1939) mukaan tyrniä kasvaa Rauman saaristossa uloimmilta saarilta aina rannikon tuntumaan asti. Uloimman vyöhykkeen pienillä saarilla ja kareilla ei kasva metsää ja tyrnikasvustotkin ovat kitukasvuisia. Siellä tyrni kasvaa tavallisesti noin metrin meriveden keskikorkeuden yläpuolella eli noin 2 - 3 m etäisyydellä rantaviivasta. Pensaat sijaitsevat yksinäisinä, pieninä pensasryhminä, joiden korkeus on noin 0.5 - 1.2 m. Tyrnin kanssa näillä kasvupaikoilla kilpailevat kookkaat ruohot mm. mesiangervo Filipendula ulmaria ja rantavehnä Leymus arenarius. Ulkosaariston saarilla irtaimia maalajeja on metsän kasvulle riittävästi ja tyrnipensaatkin kasvavat kookkaammiksi, jopa yli 2 m korkeiksi. Pensaat muodostavat tiheitä pensastoja, joskus myös rannansuuntaisia "vöitä". Sisäsaaristovyöhykkeessä saaret ovat suuria ja niitä verhoaa vankka havumetsä. Rannoilla kasvaa reheviä lepikoita ja erittäin tiheitä tyrnipensastoja, jotka varsinkin saarten etelärannoilla ovat huomattavia. Pohjoisrantojen tyrnipensaikot ovat harvempia, mutta usein yhtä korkeita tai korkeampiakin kuin etelä- ja länsirantojen kasvustot. Pensaat kasvavat noin metrin korkeudella merenpinnan tasosta ja 5 - 10 metrin etäisyydellä rantaviivasta. Mantereen rannikkovyöhykkeellä tyrnipensaita tavataan Rauman seudulla vähän ja ne ovat jäänteitä entisistä rehevistä pensastoista. Rannoilla on paksulti eloperäistä liejua ja mutaa, johon tervaleppä Alnus glutinosa on levinnyt muodostaen tiheän kasvuston ja tukahduttanut tyrnin (Enkola 1939).

4.1.1 Maaperä

Maanlaadun suhteen tyrni on vaatimaton. Se kasvaa karuissa kivikoissa niin hiekka- kuin mutarannoillakin. Tyrnin kasvupaikkavaatimuksia ovat tutkineet mm. Enkola (1939) Rauman saaristossa ja Salo (1989) Merikarvian Ourassa. Ourassa tyrni kasvaa sorasta ja hiekasta muodostuneella somerikolla, johon on sekoittunut hienompia aineksia hiesua ja savea (Kuvat 5 ja 6). Enkolan (1939) mukaan tyrnipensas kasvaa merenrannoilla hiekkaisilla ja kivikkoisilla paikoilla ja myös saviperäisen lietteen alueilla. Ahvenanmaalla tyrni menestyy parhaiten savimaalla ja kalkinsekaisella lietteellä. Kalkkipitoisella hiekkamaalla tyrni menestyy hyvin ja muodostaa kauniita kasvustoja. Rauman saaristossa tyrnipensas kasvaa rantasoralla, ei kuitenkaan paikoilla, jossa moreenia peittää paksu mutakerros. Yleisesti ottaen kauempana rannasta pensaat kasvavat karkeammalla ja humuspitoisemmalla alustalla kuin aivan rannan tuntumassa kasvavat. Lähes poikkeuksetta tyrnikasvustojen paikalla humuskerros on vain noin 5 - 6 cm paksuinen (Enkola 1939).

Tyrnin kasvupaikat ovat usein karunnäköisiä rantoja. Kasvupaikan ulkonainen karuus voi kuitenkin myös pettää: Merenrannan tuntumassa maaperässä on aina suoloja ja mineraaliravinnepitoisuus on melko korkea, mutta typpipitoisuus alhainen (Vuokko 1983 ja 1991). Typensaantinsa tyrni on turvannut juurinystyröittensä typensitojabakteerien avulla.

Tyrnin kalkintarvetta ovat tutkineet useat henkilöt. Palmgren (1912) totesi tyrnikasvustojen esiintyvän vain harvoin vähäkalkkisilla paikoilla Ahvenanmaalla, ja jäävän silloinkin pienikokoisiksi ja kitukasvuisiksi. Enkolan (1939) tutkimusten mukaan maaperän pH vaihteli tyrnin kasvupaikoilla 4.2 - 8.1, ollen keskimäärin noin 5 - 6. Korkeimmat arvot saatiin läheltä rantaa ja alhaisimmat saarten sisäosien kasvustoista. Tyrnikasvustojen nuorimpien osien maaperä on siten vähemmän ja vanhimpien enemmän hapan. Tyrnin vaatima korkea pH selittyy sen juuristossa elävien typensitojabakteerien vaatimuksilla. Bakteeri kykenee siirtymään tyrnin solukoihin ja lisääntymään siellä parhaiten kun ympäristön pH on 6 - 7 (Bond ym. 1954 ja Bond 1957 Rousin 1971 mukaan).

Tyrnin morfologinen rakenne kertoo sen kestävän hyvin kuivuutta, mutta sen esiintyminen rannalla lähes meriveden pinnan tasossa kertoo sen toisaalta sietävän hyvin kasvupaikkansa kosteutta ja lievästi suolaista merivettä. Seisovaa vettä tyrnin juuret eivät sen sijaan kestä. Tyrni on kuivan ja kostean paikan välimuotokasvi, jonka maanpäälliset osat voivat kuivuuteen sopeutuneen rakenteensa ansiosta säädellä hetkittäistä veden puutetta (Salo 1984, 1989). Vaikka täysi-ikäiset pensaat ovat sopeutuneet ajoittain kestämään suolaista merivettä, nuoret vesat ja siementaimet menehtyvät usein suolaveden vaikutuksesta (Enkola 1939).

Englannissa on tutkittu tyrnin kykyä sietää maanpinnan tason muutoksia. Pearsonin ja Rogersin (1962) mukaan tyrni kestää sekä maanpinnan alenemista (juuriston paljastuminen) että hautautumista, kunhan koko kasvi ei peity. Hautautuneista versoista kasvaa jälkijuuria, jotka sitovat irrallisen maa-aineksen.

4.1.2 Lämpötila

Tyrni on sopeutunut hyvin erilaisiin ilmasto-oloihin. Ilman lämpö ei sanottavasti vaikuta tyrnin menestymiseen. Suvullisen lisääntymisen edellytys on siementen riittävä kylmäkäsittely. Tyrnin rhamnoides -alalajin levinneisyysalueen eteläraja noudattelee tammikuun +10 ^oC keskilämpörajaa (Pearson ja Rogers 1962). Siperiassa tyrnit kestävät jopa -50 ^oC pakkasta, mutta nopeat lämpötilavaihtelut pakkasesta suojasäähän voivat aiheuttaa vaurioita (Anon. 1982a). Salon (1989) mukaan tyrni kestää hyvin kovia pakkasia, mutta ankaran pakkastalven 1986 - 87 jälkeen keväällä oli Ouran saariston tyrnipensaissakin havaittavissa paleltumisvaurioita. Tammi-helmikuussa 1987 lämpötila laski useasti -30 ^oC:seen. Osa pensaista muuttui ruskeiksi ja jäi seuraavana kesänä lehdettömäksi. Varsinkin kukkasilmut paleltuivat ja sato jäi sen vuoksi alhaiseksi. Myös rantatasanteella kasvaneet vesasyntyiset taimet paleltuivat, koska lumipeitteen paksuus oli merenpuoleisilla rannoilla vain 10 - 30 cm (Salo 1989). Paleltumisherkkyys vaihtelee eri alkuperää olevilla kasveilla ja riippuu myös sukupuolesta. Hedekukat ovat venäläisten tutkimusten mukaan herkempiä paleltumaan kuin emikukat (Anon. 1982a).

4.1.3 Valo

Valo on tyrnin menestymisen kannalta kaikkein kriittisin tekijä. Tyrni kestää erittäin huonosti varjostusta. Tyrnin ulkonäkö: piikit, lehtien kilpikarvapeite ja kapea muoto sekä oksien lyhyet nivelvälit kertovat tyrnin olevan heliofiili eli valoa vaativa kasvi. Sen latvuksessakin on eläviä lehtiä vain ohuena kerroksena. Latvus on suuntautunut selvästi valoa kohti, yleensä etelään. Suuren valontarpeensa takia tyrni ei pysty kilpailemaan puiden, pensaiden ja korkean aluskasvillisuuden kanssa. Joutuessaan muiden kasvien varjostamaksi tyrni kuolee muutamassa vuodessa (Vuokko 1983).

4.1.4 Tuuli, jää ja lumi

Avoimilla, suojattomilla paikoilla kasvaessaan tyrnipensaat ovat alttiina tuulen vaikutuksille. Palmgren (1912) ja Enkola (1939) eivät kuitenkaan havainneet tuulen aiheuttaneen vahinkoa pensaille. Tyrni on tiheän kasvutapansa ja jäykkien oksiensa ansiosta hyvin sopeutunut tuulisiin oloihin. Kohtuullinen tuuli kukinta-aikana on pölytyksen onnistumisen kannalta välttämätön.

Avoimilla merenpuoleisilla rannoilla tyrnikasvustoa uhkaavat korkeat aallot ja jäälohkareiden liikkuminen talvella ja keväällä (Salo 1989). Jäiden tuhoavan vaikutuksen havaitsi myös Enkola (1939) Rauman saaristossa, jossa lähellä jään rajaa kasvavat edellisenä vuonna syntyneet vesat olivat säännönmukaisesti seuraavana vuonna kuolleita. Kauempana rannasta vesat säilyivät elossa vuodesta toiseen. Tyrnin puuaines on haurasta ja runsas lumi saattaa taittaa oksia ja vahingoittaa pensasta (Karhu, suullinen tieto 31.8.1995).

4.2 Kasvuston elämänkaari ja kilpailu

4.2.1 Elämänkaari

Tyrnikasvuston elämänkierto näkyy selvästi Merikarvialla Ouran saaristossa, jossa Salo (1989) tutki tyrnikasvustoja. Siellä tyrni kasvaa muutaman metrin levyisellä vyöhykkeellä meren ja metsän välissä. Ouran saarilla maa kohoaa merestä noin 70 cm sadassa vuodessa paljastaen uutta kasvutilaa. Södersvedin (1986) mukaan edellytys tyrnin menestymiselle on maankohoaminen vähintään puoli metriä sadassa vuodessa. Ns. tyrnivyöhykkeellä kasvavat kookkaat ja marjovat tyrnipensaat levittäytyvät juurivesojen avulla paljaalle rantatasanteelle. Kasvullisen lisääntymisen lisäksi tyrni leviää uusille alueille lintujen levittämien siementen avulla. Saaren puolelta tyrnin kasvutilaa rajoittavat tyrnipensastoon levittäytyvät tervaleppä, pihlaja Sorbus aucuparia ja mänty Pinus sylvestris, jotka varjostuksellaan nujertavat valoa vaativan tyrnin. Eskelisen (1979) mukaan myös eräät korkeat ruohokasvit voivat aiheuttaa tyrnin kuolemisen tai hajottaa kasvuston osakasvustoiksi. Tyrnikasvustoa harventaa myös tyrninkääpä Phellinus hippophaeicola. Yleensä tyrninkäävän itiöemiä tapaa metsän keskeltä kuolleista tyrnin kannoista, mutta se voi infektoida nuorenkin pensaan aiheuttaen sen ennenaikaisen kuoleman (Salo 1989).

Tyrnivyöhykkeen vaiheet näkyvät tyrnirannan poikkileikkauskuvassa havainnollisesti (Kuva 7). Mereltä katsottuna erottuu ensin kapea rantatasanne, jolle tyrnin juurivesat ovat leviämässä. Rantatasannetta muokkaavat vesi ja jää, ja aallot tuovat rantaan mm. leviä ja simpukankuoria. Varsinaisella tyrnivyöhykkeellä kasvaa nuoria ja vanhempia tyrnipensaita. Vanhimpien tyrnipensaiden seassa kasvaa yksittäisiä katajia Juniperus communis, tervaleppiä ja pihlajia. Edelleen saaren sisäosiin päin mentäessä puiden määrä kasvaa ja metsä muuttuu sulkeutuneeksi. Metsän sisältä havupuiden alta löytyy pystyyn kuolleita, lahoavia tyrnipensaita, jotka muutama vuosikymmen aikaisemmin muodostivat varsinaisen marjoja tuottavan tyrnivyöhykkeen (Salo 1989).

Tyrnin levinneisyyteen vaikutti myös 1940- ja 1950-luvuilla lampaiden laidunnus Pohjanlahden saarilla. Lampaat pitivät tehokkaasti lehtipuut ja korkeat ruohot kurissa syömällä. Laidunnuksen loputtua lehtipuut ja -pensaat sekä kataja ovat saaneet kasvaa vapaasti ja ne ovat tukahduttaneet tyrnipensaat alleen (Salo 1989). Enkolan (1939) mukaan nuoret, 2 - 3 vuotiaat lähes piikittömät, mehevät taimet ja vesat ovat lampaiden mieliruokaa. Vanhemmat pensaat saavat olla lampailta rauhassa.

Kuva 7. Tyrnivyöhykkeen rakenne Merikarvian Ourassa. Tyrni leviää maankohoamisen seurauksena paljastuvalle maalle juurivesojen avulla. Metsän varjostamat tyrnipensaat kuolevat. Piirros Eira Visavuori Salon (1989) mukaan.

4.2.2 Kilpailijat

Tyrnin pahimpia kilpailijoita ovat Enkolan (1939) mukaan ulkosaaristossa ja merivyöhykkeen pienillä saarilla kataja, ja sisäsaaristossa ja rannikolla tervaleppä. Merivyöhykkeen saarissa tyrni menestyy katajaa paremmin, koska se sietää kosteutta, jota kataja ei kestä. Ulkosaaristossa sen sijaan kataja rajoittaa tyrnin kasvutilaa, koska kataja menestyy vähemmässä valossa kuin tyrni. Sisäsaaristossa tyrnipensaat näyttävät tuhoutuvan useimmiten tervalepän varjostuksen vaikutuksesta, mutta myös kookkaat ruohokasvit rantakaura, mesiangervo ja karhunputki Angelica sylvestris voivat tukahduttaa tyrnipensaan (Enkola 1939).

4.2.3 Tuholaiset ja taudit luonnonkasvustoissa

Luonnonvaraiset tyrnikasvustot ovat yleensä varsin terveitä eikä tuholaisistakaan ole sanottavaa haittaa. Palmgren (1912) mainitsee kaksi perhoslajia, Celechia hippophaëlla (tyrnikoi) ja Orthosia lota, jotka ovat aiheuttaneet tuhoa tyrnikasvustoissa Ahvenanmaalla. Puhkeamassa olevat hedepensaiden lehdet olivat täysin syötyjä, emipensaiden lehdet sen sijaan koskemattomia. Enkola (1939) havaitsi saman ilmiön Rauman saariston tyrnejä tutkiessaan. Pensaat selvisivät tuhosta kuitenkin hengissä ja ne ehtivät kasvattaa uudet lehdet loppukesäksi. Heikinheimo (1983) mainitsee tyrnikoin lisäksi tyrnin äkämäpunkin Eriophyes hippophaenus, jota on esiintynyt paikoin Pohjanlahden rannikkoalueella. Marttilan ym. (1991) mukaan tyrniä käyttää ravintokasvinaan myös harvinaisen valkotäplänokkosperhosen Nymphalis vaualbum toukka. Jyrsijät, varsinkin myyrät ja jänikset, voivat myös aiheuttaa tuhoa tyrnikössä. Nuoret ja pehmeät tyrnin versot kelpaavat myös niille, vaikka muut ravintokasvit ovat niille kuitenkin mieluisampia kuin piikikäs tyrni (Lampolahti 1991). Salon (1991) mukaan jänikset eivät syö tyrnin oksia niiden sisältämien kitkerien yhdisteiden takia, mutta voivat silti katkoa oksat pieneksi silpuksi.

Tyrnillä kasvaa Suomessa kaksi kääpälajia: tyrninkääpä Phellinus hippophaeicola ja konttakääpä Fuscoporia contigua (Ryman ja Holmåsen 1987). Tyrninkääpä esiintyy yleisenä tyrnin luontaisella kasvualueella Suomen länsirannikolla. Se kasvattaa vanhoihin pensaisiin kaviomaisia itiöemiä, joista itiöt leviävät muihin yksilöihin. Erityisesti viottuneet pensaat ovat alttiita tyrnikäävän saastunnalle, joka tappaa lopulta koko kasvin. Konttakääpä esiintyy harvinaisena Ahvenanmaalla (Ryman ja Holmåsen 1987).

4.3 Lisääntyminen

4.3.1 Juurivesat

Tyrni lisääntyy ja leviää uusille kasvupaikoille sekä suvuttomasti että suvullisesti. Suvuton lisääntyminen tapahtuu maanmyötäisestä juuristosta kehittyvien juurivesojen avulla. Juurivesojen avulla levittäytyvä tyrniyksilö voi olla jopa satojen metrien laajuinen (Kalela ja Väänänen 1960, Palmgren 1912). Suvuttoman lisääntymisen etu on sen nopeus; juurivesojen avulla tyrni ehtii paljastuvalle merenrannalle ensimmäisenä ja saa vallattua kasvutilaa.

4.3.2 Pölytys

Tyrni on kaksikotinen kasvi, ja marjojen kehittyminen edellyttää molempia sukupuolia edustavien pensaiden kasvamisen lähekkäin. Luonnosta on löytynyt myös pensaita, joissa on sekä hede- että emikukkia, yleensä hedekukkia on huomattavasti runsaammin (Karhu, suullinen tieto 31.8.1995). Pölytys tapahtuu tuulen avulla, ja sen onnistuminen on riippuvainen kukinta-ajan säätilasta. Parhaiten siitepöly leviää kuivalla ja kohtuullisen tuulisella säällä. Palmgren (1912) tutki tyrnin pölytystä Ahvenanmaalla kapeassa nauhamaisessa kasvustossa, jossa hedepensaita kasvoi vain "nauhan" päissä ja keskellä. Hän havaitsi marjoja kehittyvän vain noin 10 m etäisyydellä hedepensaista kasvaneisiin emipensaisiin. Lisäksi marjoja oli selvästi runsaammin emipensaiden hedepensaan puoleisissa oksissa. Tämän perusteella voidaan todeta, ettei siitepölyn leviäminen ole kovin tehokasta, mutta siitä huolimatta pölytys epäonnistuu täydellisesti vain harvoin. Toisaalta kuitenkin suotuisalla tuulella ja avoimella paikalla siitepöly voi siirtyä hyvinkin pitkiä matkoja populaatioiden välillä. Tyrni kukkii Vaasan saaristossa touko-kesäkuun vaihteessa, kun tehoisa lämpösumma on noin 188^o (Louko 1992).

4.3.3 Marjasato

Hedelmöittymisen jälkeen siemenaihe kasvaa siemeneksi ja sikiäin ja kukkapohjus muodostavat yhdessä mehukkaan marjan. Marjojen kypsyminen kestää kauan, useita kuukausia. Pohjanlahden rannikolla marjat kypsyvät elo- syyskuun vaihteessa. Kypsymisajankohta on lähes yhtäläinen koko rannikolla vaikka tyrni kukkii Perämeren alueella pari viikkoa myöhemmin kuin Pohjanlahden rannikolla. Nopeamman kypsymisen selittää päivän pituus ja pensaiden perinnölliset ominaisuudet. Samoin eri vuosina kypsymisajankohta vaihtelee käytännön kokemuksen mukaan säästä riippumatta vain muutamia päiviä (Stenroos, suullinen tieto 22.5.1995).

Tyrnin marjasatoon vaikuttavat monet tekijät, joista tärkeimpiä ovat Loukon (1992) mukaan kasvupaikka ja valoisuus sekä kukinnan ja raakilevaiheen aikainen sää. Myös pensaan koko vaikuttaa luonnollisesti marjasatoon. Kasvupaikka ja edellisen talven sääolosuhteet, pakkanen, jää ja tuuli vaikuttavat pensaan talvehtimiseen ja kehittyvien kukkien lukumäärään. Kukkien lukumäärään vaikuttavat myös pensaan ikä ja koko: Tyrnipensas alkaa marjoa aikaisintaan kolmivuotiaana ja sadon määrä lisääntyy pensaan kasvaessa muutaman vuoden ajan kunnes se alkaa vähetä vanhenemisen ja loisivien sienten takia. Kukkien lukumäärä emipensaissa määrää marjasadon enimmäismäärän, johon hedekukkien määrä, siitepölyn laatu sekä pölytyksen onnistuminen (mm. huono sää kukinnan aikana) vaikuttavat satoa vähentävästi. Raakilevaiheessa sadon määrää voivat vielä alentaa lintujen syönti ja aikainen poiminta sekä voimakas kuivuus, joka varistaa marjat maahan (Louko 1992).

Luonnonkasvustojen marjasadon määrää ovat tutkineet mm. Salo (1989) ja Lampolahti (1991). Ouran saaristossa tutkittujen koealojen perusteella keskimääräiseksi marjasadoksi saatiin hyvänä satovuonna (1986) noin 600 kg / ha, kasvustokohtaiset erot olivat kuitenkin suuria (Salo 1989). Lampolahti sai Selkämeren saaristossa koealojen perusteella lasketuksi hehtaarisadoksi vuosina 1988-1990 keskimäärin noin 1200 kg / ha (Lampolahti 1991). Lukuja ei voi vertailla toisiinsa erilaisten tutkimusmenetelmien takia.

4.3.4 Siementen leviäminen

Suvullisesti tyrni lisääntyy oranssinväristen marjojen (epähedelmien) sisältämien siementen avulla. Marjoja syövät linnut ovat keskeisessä asemassa siementen levityksessä. Rousi (1971) havaitsi, että hyvinä pihlajanmarjavuosina tyrnin marjat jäävät helposti syömättä, mutta jos muita marjoja ei ole saatavilla, kuten saaristossa usein on tilanne, tyrnin marjat kelpaavat linnuille. Ilman lintuja marjat voivat levitä aaltojen mukana tai kevyiksi kuivuttuaan tuulen mukana. Lintulevitys on kuitenkin tärkein tyrnin siementen leviämistapa ja se on epäilemättä vaikuttanut tyrnin levinneisyyteen ja muunteluun (Rousi 1971). Siementen kulkeutuminen lintujen ruoansulatuskanavan läpi ei heikennä niiden itävyyttä (Södersved 1986). Tyrnin marjat kypsyvät sopivasti lintujen syysmuuttoaikaan ja ne ovat Itämeren, Pohjanmeren ja Atlantin rantoja pitkin muuttavien lintujen tyypillistä ravintoa. Tyrnipensaassa on tavattu ruokailemassa variksia, korppeja, peippoja ja talitiaisia (Siivonen 1943). Södersvedin (1986) mukaan suurimman osan marjoista syövät rastaat, mutta myös tilhet, punatulkut, viherpeipot ja pähkinähakit ovat merkittäviä tyrnin marjojen syöjinä ja levittäjinä. Jopa eräät hyönteissyöjälajit, kuten punarinta ja mustapääkerttu, selviävät Ahvenanmaalla pitkälle alkutalveen tyrnin marjoja syömällä. Kaukasuksella tyrnin marjat ovat fasaanien erityistä herkkua (Medvedev 1919, Rousin 1971 mukaan). Kiinassa tyrnin marjat ovat korvafasaanien pääravintoa ja tyrnipensaikot tarjoavat niille myös suojaa (Salo 1990).

5 LUONNONVARAISEN TYRNIN HYÖDYNTÄMINEN

5.1 Tyrnin hyödyntämisen historiaa

Suomessa tyrnin poimiminen ja käyttö on rajoittunut lähinnä Pohjanmaan ruotsinkieliseen rannikkoväestöön. Suomenkielisten keskuudessa tyrniä pidettiin myrkyllisenä (Lampolahti 1991). Tyrnin tuntemus ja käyttö liittyi selvästi ruotsinkieliseen kulttuuriin, ruotsinkielisissä kunnissa vanhempi väestö tuntee hyvin tyrnin perinteisen käytön, mutta kielialueen vaihtuessa myös tyrnin käyttöperinne päättyy selvärajaisesti. Tämän mukaisesti tyrnin perinteistä käyttöaluetta on ruotsinkielinen Pohjanmaa Vaasanläänin alueella, mutta suomenkielisessä Porin saaristossa käyttö on ollut hyvin vähäistä. Ahvenanmaalla tyrniä ei käytetty ja Varsinais-Suomen rannikolla käyttö rajoittui yksittäisiin kalastajaperheisiin (Lampolahti 1991). 1930-luvulla tyrnin oksia kerättiin Ruotsissa koristeeksi. Sandbergin (1937) mukaan oksat olivat hyvin suosittuja hyvän maljakkokestävyytensä ja erikoisen funkistyyliin sopivan värityksensä takia.

Ennen kieltolain aikaa tyrnin marjoja ei juurikaan käytetty. Silloin keksittiin, että tyrnimehun maku peittää alkoholin maun ja mehua voitiin käyttää "viinanpiilotusaineena". Satakunnan ulkosaaristossa marjojen mehu puristettin suoraan suppilon kautta pulloihin. Mantereella tyrnimehu oli edelleen tuntematonta. Porin ja Luvian rannikolla kalastajat alkoivat poimia tyrniä 1960-luvulla. Pensaiden latvaoksia kerättiin säkkeihin ja niistä keitettiin mehua. Toisinaan hakattiin kokonainen pensas kuljetettavaksi kotiin, jossa jäätyneet marjat oli helppo irrottaa pensaasta. Ruotsinkielisillä alueilla tyrnistä käytettiin nimeä finnbär, ja marjoja käytettiin keittojen, kiisseleiden ja hyytelöiden valmistukseen. Perinteisesti pensaista poimittiin aina vain joka kolmas ja siten vältettiin liikapoiminnan haitat (Lampolahti 1991). Laajempaa mielenkiintoa tyrni saavutti vasta 1960-luvulla, jolloin se miellettiin terveyskasviksi ja ravintolat ja elintarviketeollisuus alkoivat ostaa tyrnimehua ja tarjosivat kalastajaväestölle mahdollisuuden lisäansioihin. Edelleen kiinnostusta on lisännyt kesämökkiasutuksen lisääntyminen ja veneiden kehittyminen ja yleistyminen 1970-luvulla (Lampolahti 1991). 1980-luvulla tyrni-innostus laajeni jo haitallisiin mittoihin kun sisämaastakin tultiin poimimaan tyrnin marjoja yhä aikaisemmin syksyllä ja poimintamenetelmät olivat usein pensasta vahingoittavia.

Poimintamenetelmät ovat vaihdelleet aikojen kuluessa. 1940- ja 50-luvuilla tyrnin marjat poimittiin oksia katkomalla (Lax 1988). Poiminta aloitettiin kun meri oli jäätynyt, mutta lunta ei vielä ollut paljoa. Poimintamatkat tehtiin Vaasan saaristossa usein polkupyörällä jäätä pitkin. Ensimmäiset puristimet valmistettiin 1960-luvulla Närpiön ammattikoulussa. Marjojen poiminta ja mehun puristaminen aloitettiin aikaisemmin syksyllä ja poimintamatkoilla alettiin käyttää venettä. Edelleen poiminta oli merkitykseltään kuitenkin melko vähäistä. 1970-luvulla poiminta aloitettiin aina vain aikaisemmin syksyllä, samalla kun poiminta muutenkin yleistyi ja poimijoiden määrä kasvoi. Marjojen poiminnasta alkoi muodostua taloudellisesti merkittävä asia. 1980-luvulla poiminta oli hyvin vilkasta ja mehun puristaminen aloitettiin joskus jo elokuussa. Voimakas ja huolimaton poiminta aiheutti satojen huononemisen ja jopa kokonaisten pensaiden kuoleman (Lax 1988).

5.2 Hyödyntäminen nykyään

Nykyään luonnonvaraisia tyrnikasvustoja käytetään tehokkaasti hyödyksi (Kuva 8). Luonnonkasvustojen kokonaissadon määrää on vaikea arvioida, koska kasvustojen kokonaislaajuutta ei tunneta eikä poimintamääristäkään ole olemassa tarkkoja tietoja. Vuokko (1991) arvioi satomäärän olevan muutamia miljoonia kiloja, toiset arviot ilmoittavat määräksi noin 20 000, enimmillään 40 000 kg (Stenroos, suullinen tieto 31.8.1995). Elintarviketieto Oy:n tekemän marjojen ja sienten kauppaantulomäärä - selvityksen mukaan tyrnin myyntimäärät vaihtelevat suuresti eri vuosina. Vuonna 1993 kauppaan tuli selvityksen mukaan vain 25 kg tyrninmarjoja, vuonna 1994 määrä oli 3809 kg. Selvityksen luvuista puuttuvat kotitarvepoiminta, suoramyynti kuluttajille, ravintoloille ja suurtalouksille sekä osa torimyynnistä (Malin 1995). Lampolahden (1991) mukaan kaikki suuremmat pensaikot poimitaan vuosittain. Tyrnin marjojen poimintaa ja käyttöä on tutkittu hyvin vähän, mutta Louko tutki opinnäytetyössään vuonna 1989 kyselytutkimuksen avulla vaasalaisten ja mustasaarelaisten poimintatottumuksia ja -määriä. Kysely kattoi 1.3 % Vaasan ja 5.1 % Mustasaaren asukkaista. Marjojen poimiminen on suosittu harrastus, johon osallistuvat sekä naiset että miehet. Loukon (1992) mukaan yli kolmannes (37 %) vaasalaisista ja mustasaarelaisista ruokakunnista oli joskus poiminut tyrnin marjoja. Kyselyyn vastanneiden mielestä poiminta on viime vuosina lisääntynyt ja puolet poimijoista olikin harrastanut poimintaa vasta alle viiden vuoden ajan. Otoskoko huomioiden Vaasasta arvioitiin kerätyn vuonna 1989 noin 7 500 l ja Mustasaaresta melkein 30 000 l tyrnimarjoja. Yleisin keruutapa oli mehun puristaminen (51 % poimintaa harrastaneista ruokakunnista) ja toiseksi yleisin käsin poimiminen. Oksia katkomalla (kielletty tapa!) marjoja keräsi 4 % ruokakunnista. Suurin osa sadosta, noin 75 %, kerättiin tämän tutkimuksen mukaan puristamalla ja yksi neljäsosa käsin poimimalla. Mehun puristaminen oli nopein poimintamenetelmä, tunnissa saatiin talteen 1.3 l tyrnimehua ja käsin poimimalla marjoja saatiin kerättyä puoli litraa samassa ajassa (Louko 1992). Ammattimaiset kerääjät saavat puristamalla kerättyä keskimäärin 1 - 3 l mehua tunnissa, oikein hyvillä marjapaikoilla tehokkuus voi olla 3 - 6 l tunnissa (Stenroos, suullinen tieto 31.8.1995). Käsin poimimalla kerättiin marjoja pääasiassa omaan käyttöön ja puristamallakin hiukan yli puolet (53 %) marjoista kerättiin omassa taloudessa käytettäväksi. Myyntiä varten poimittiin kaikkiaan vain 6.3 % sadosta (Louko 1992).

5.3 Tyrniä koskeva lainsäädäntö

Tyrnin marjojen keruu kuuluu jokamiehen oikeuksiin. Marjoja saa poimia kuka tahansa luonnonkasvustoista maanomistajasta riippumatta, mutta poimiminen toisen pihapiiristä tai kesäasunnon pihalta on kielletty. Tyrnikasvustot kärsivät 1960- ja 70-luvuilla voimakkaasta poiminnasta ja erityisesti oksien katkomisesta. Kasvustojen suojelemiseksi tyrni rauhoitettiin muualla kuin Ahvenanmaalla vuonna 1974 annetulla asetuksella, joka kieltää luonnonvaraisen tyrnin marjojen keräämisen oksia katkomalla. Samoin on kiellettyä kerätä tyrnin oksia kaupanpitämistä varten sekä tarjota kaupattavaksi tai myydä niitä (Asetus n:o 434, 2 SS 31.5.1974). Asetusta täydennettiin vuonna 1983 uudella asetuksella, jossa kiellettiin oksien katkomisen lisäksi myös niiden musertaminen marjoja poimittaessa (Asetus n:o 402, 4 SS 26.4.1983).

Tyrni-innostuksen lisääntyminen ja poimijoiden määrän kasvu johtivat marjojen poiminnan aloittamiseen vuosi vuodelta yhä aikaisemmin, jopa vielä raakoina. Raakoja marjoja poimittaessa ja mehua puristettaessa joudutaan käyttämään enemmän voimaa, jolloin oksat ja seuraavan vuoden silmut vahingoittuvat helposti. Vuonna 1992 voimaan tuli asetus, jolla pyrittiin vähentämään liian aikaisen poiminnan aiheuttamia vahinkoja tyrnikasvustoissa. Asetus salli luonnonvaraisten pensaiden poiminnan aloittamisen kunakin vuonna vasta lokakuun ensimmäisenä päivänä (Asetus n:o 450, 5 SS 22.5.1992). Poiminta-ajan myöhäisyys sai osakseen vastustusta ja useat länsirannikon kunnat ja yksityiset poimijat tekivät aloitteita poiminta-ajankohdan aikaistamiseksi. Poiminnan aloittamista aikaisemmin perusteltiin sillä, että lokakuussa marjat ovat jo liian kypsiä käsinpoimintaan ja jopa pilaantuneita. Lisäksi linnut olivat lokakuun alkuun mennessä ehtineet syödä suuren osan sadosta. Aloitteet johtivat poiminta-ajankohtaa koskevaan asetusmuutokseen keväällä 1995. Syksystä 1995 alkaen poiminta on voitu aloittaa Tornion ja Vaasan kaupungin välisellä rannikolla jo 20. päivänä elokuuta ja Vaasan kaupungin eteläpuoleisella rannikolla 15. syyskuuta (Asetus n:o 469, 24.3.1995). Pohjanlahden rannikon jakaminen kahteen vyöhykkeeseen kohtelee ympäristöministeriön mukaan kaikkia poimijoita samalla tavalla ja mahdollistaa tyrnin hyödyntämisen laadullisesti ja määrällisesti parhaalla mahdollisella tavalla (Osara, suullinen tieto 13.6.1995).

TYRNIN VILJELY

6 VILJELYN HISTORIA JA NYKYINEN LAAJUUS

6.1 Viljely Venäjällä ja Kiinassa

Tyrnin viljely on kaikkein pisimmällä Venäjällä. Useimmat viljelyä koskevat tutkimustulokset ja ohjeet ovat sieltä peräisin. Myös tyrnin jalostus on Venäjällä runsasta ja suuri määrä lajikkeita on laskettu viljelyyn. Tyrnin leviäminen Venäjällä alkoi 1800-luvun puolivälissä pietarilaisesta kasvitieteellisestä puutarhasta, jossa tyrniä kasvatettiin koristepensaana. Kiinnostus tyrniä kohtaan lisääntyi ja taimia alettiin lisätä taimistoissa 1900-luvun alussa. 1960-luvulla tyrniä viljeltiin jo runsaasti marjakasvina (Burmistrov 1993). 1980-luvun lopussa tyrnin viljelyala Venäjällä oli yhteensä noin 4000 - 5000 ha ja vuonna 1993 jo 6500 ha (Junnila 1988b, Kalinina ja Panteleyeva 1987, Olander 1994).

Tyrni oli pitkään lähes tuntematon kasvi Kiinassa, vaikka laji onkin siltä suunnalta kotoisin. 1980-luvulla tyrni-innostus valtasi Kiinan ja siitä tuli kiihkeän tutkimuksen ja viljelyn kohde. Maailman ainoa tyrnitutkimukseen erikoistunut lehti HIPPOPHAË alkoi ilmestyä vuonna 1988. Lehteä ilmestyy neljä numeroa vuodessa (Yao 1989). Kiinassa tyrni on ennenkaikkea tärkeä luonnonhoitokasvi, koska se sitoo maata vahvan juuristonsa avulla ja estää eroosion etenemisen. Tyrniin liittyvä toiminta Kiinassa kuuluu maa- ja vesiministeriön alaisuuteen ja on osa metsien kokonaissuunnittelua (Kallio ja Salo 1989). 1950-luvulla tyrniä istutettiin polttopuuksi ja eroosion torjuntaan kuiville seuduille (Yao 1989). Kiinassa Keltaisen joen ympäristössä Shanxin ja Shaanxin maakunnissa on laajat eroosioalueet, joita metsitettäessä tyrni on noussut tärkeäksi kasviksi. Eroosioalueille on siirretty kokonaisia pensaita sekä vesasyntyisiä ja pistokastaimia yhteensä noin 3000 ha alueelle (Salo 1991a). Kiinassa on istuttamalla perustettu vuoteen 1991 mennessä noin 200 000 hehtaaria viljelyksiä ja lisäksi luontaisia kasvustoja hyödynnetään noin 800 000 ha (Tigerstedt 1991). Kiinaan on lyhyessä ajassa perustettu yli 200 tuotantolaitosta, jotka tuottavat monenlaisia tyrnituotteita: juomia, elintarvikkeita, kosmetiikkaa ja lääkkeitä. Sadat tutkijat ovat keskittyneet työssään tyrnin viljelyyn ja käyttöön (Yao 1989). Ensimmäinen kansainvälinen tyrnisymposiumi pidettiin Kiinan Xianissa 1989. Symposiumissa oli mukana tyrnitutkijoita Kiinasta, Neuvostoliitosta, Unkarista ja Suomesta (Kallio ja Salo 1989).

6.2 Viljely Euroopassa

Euroopassa tyrninviljely on vähäistä Venäjään ja Kiinaan verrattuna, mutta kiinnostus asiaan lisääntyy koko ajan. Tyrnin viljelyä on kokeiltu useimmissa maissa ainakin pienessä mittakaavassa. Merkittävintä viljely on ollut Itä-Euroopan maissa, jonne viljely ja lajikkeet ovat levinneet Venäjältä. Entisen Tsekkoslovakian alueella tyrni on perinteisesti ollut puistojen ja puutarhojen koristekasvi. Viime aikoina kiinnostus harvinaisempia marjakasveja kohtaan on lisääntynyt. Erityisesti ollaan kiinnostuneita kasveista, joilla on merkitystä sekä koriste- että marjakasvina. Tyrnin viljelyä on marjantuotantomielessä kokeiltu Venäjältä ja Itä-Saksasta tuoduilla lajikkeilla. Ensimmäiset sadot saatiin viljelmiltä kahdeksankymmentäluvun lopussa (Smatana ym. 1988).

Unkarissa viljely aloitettiin venäläisiä lajikkeita kokeilemalla. Varsinainen tuotantoviljely aloitettiin 1980-luvun puolivälissä. Aluksi viljelyalat olivat sikäläisen mittapuun mukaan pieniä, Danszentmiklosin tuotanto-osuuskunnassa esimerkiksi vain noin 10 ha, mutta viljely yleistyy varmasti, koska marjojen kysyntä on tuotantoon nähden ollut moninkertaista (Karhu 1990a). Englannissa tyrnipensaita on istutettu rannoille eroosiota estämään ja suojaistutuksiksi. Lisäksi tyrniä käytetään koristekasvina puutarhoissa ja teiden varsilla sekä rakennusten suojana (Pearson ja Rogers 1962). Saksassa, erityisesti entisessä Itä-Saksassa tyrninviljely ja tutkimus on kehittynyttä. Saksassa on kehitetty useita lajikkeita ja viljelytekniikkaa on tutkittu mm. sadonkorjuun oikean ajoittamisen, lajikkeiden leikkauskestävyyden ja koneellisen sadonkorjuun osalta. Ruotsissa tyrnin viljely on vielä vähäistä, mutta kiinnostusta viljelyn lisäämiseen on olemassa. Tyrnin viljelyyn ja jalostukseen liittyvää tutkimusta tehdään Ruotsissa mm. puutarhakasvien jalostuslaitoksella Balsgårdissa ja Uppsalan maatalousyliopistossa.

7 VILJELYTEKNIIKKA

7.1 Kasvupaikka

Tyrni vaatii runsaasti valoa ja tilaa menestyäkseen. Koska laji on tuulipölytteinen, kasvupaikan tulee olla avoin ja kohtuullisille tuulille altis. Parhaiten tyrnille sopii loiva etelään tai länteen viettävä rinne, jonka pohjois- ja itäpuolella on puustoa antamassa suojaa (Kuva 9). Tyrni ei kestä varjostusta, joten liian lähellä kasvavat puut ja jopa kookkaat rikkakasvit on poistettava (Salo 1991a). Tyrniviljelmää suunniteltaessa olisi otettava huomioon myös keväällä vallitseva tuulensuunta pölytyksen onnistumiseksi.

7.2 Maaperä

Luontaisten kasvupaikkojensa mukaan tyrni menestyy parhaiten kevyessä, hyvin vettä läpäisevässä hiekka- tai multamaassa (Saario 1992). Junnilan (1988b) mukaan se menestyy kaikilla kivennäismailla, ja myös karuja hiekansekaisia maita voidaan käyttää tyrnin viljelyyn. Tyrni pitää kosteasta maasta, mutta kestää hyvin kuivuuttakin. Liian märässä tyrni kärsii helposti juuristovaurioista, varsinkin leutoina talvina, kun maa vuorotellen jäätyy ja sulaa. Pohjavettä ei saisi olla kasvupaikassa puolta metriä lähempänä, eikä myöskään pintavettä kerääviä notkoja ja painanteita. Junnilan (1988b) mukaan tyrnipensaat ovat kasvaneet rehevästi hiesusavi- ja aitosavialueilla Maatalouden tutkimuskeskuksen (MTT) Puutarhatuotannon tutkimuslaitoksella Piikkiössä, mutta tiivistyneessä savimaassa se ei menesty (Karhu, suullinen tieto 31.8.1995). Venäjällä tyrni on menestynyt parhaiten hiekkasomerikkomailla, joissa on liejukerrostumia. Hyvin se on menestynyt myös vaaleanharmailla metsämailla ja mustamultaisilla niittymailla, joiden koostumus on kevyt ja läpäisevä (Anon. 1982a). Unkarissa Danszenmiklosin tuotanto-osuuskunnassa tyrniä viljellään hiekkamailla, jossa humuksen osuus on mitätön. Kokemusten mukaan multavammalla maalla saataisiin parempia satoja (Karhu 1990a).

Maalajia tärkeämpi tekijä tyrnin kasvualustassa on maaperän pH eli happamuus. Tyrniviljelmän kasvualustan tulee olla happamuudeltaan lähellä neutraalia, eli pH noin 6 - 7. Näin korkea pH-luku edellyttää yleensä huolellista kalkitsemista (Anon. 1982a). Tässä suhteessa tyrni poikkeaa useimmista muista viljelykasveista, jotka viihtyvät happamassa maassa.

Tyrniviljelmän perusmuokkaus tehdään kyntämällä. Kynnöllä saadaan kasvijätteet ja maanparannusaineet, kuten kalkki ja lannoitteet, mullattua ja rikkaruohojen määrää vähennettyä. Ennen kyntämistä suositellaan maan kesannoimista rikkakasviongelman pienentämiseksi. Kesannointi voidaan toteuttaa avokesantona muokkaamalla maata 4 - 6 kertaa kesässä, kemiallisena kesantona tai viherkesantona, jolloin viherlannoituskasvi kynnetään syksyllä maahan. Ennen istutusta maa muokataan vielä äkeellä tai jyrsimellä ja alue tasoitetaan painaumien poistamiseksi (Kivinen 1991). Maa parannetaan kalkitsemalla se neutraaliksi ja lisäämällä viljavuusanalyysin perusteella esim fosforilannoitetta (Anon. 1982a).

7.3 Istutus

Tyrnin taimet tulee istuttaa harvaan, jotta pensaat eivät varjostaisi toisiaan ja jotta sadonkorjuu ja muut hoitotyöt olisi helpompi suorittaa (Junnila 1988b). Kasvutilavaatimus on samaa luokkaa kuin punaherukalla: taimiväli 2 m ja riviväli 3.5 - 4 m (Salo 1984, Junnila 1988b). Unkarissa tyrniviljelmillä on käytetty 2.5 - 3 m taimiväliä ja 4 m rivivälillä (Karhu 1990a). Tiheämpään istutettua viljelmää joudutaan pensaiden kasvaessa harventamaan. Venäläisissä viljelyohjeissa suositellaan tyrnirivit istutettavaksi pohjois-eteläsuuntaan (Anon. 1982a)

Tyrni on kaksikotinen kasvi, ja hedepensaita tulee istuttaa koko viljelyalueelle emipensaiden sekaan tasaisin välein. Hedepensaiden sijoittelussa voidaan huomioida keväällä vallitsevan tuulen suunta, siten että hedepensaita istutetaan erityisesti tuulen yläpuolelle emipensaisiin nähden. Hedepensaiden määräksi suositellaan 10 - 20 % (Junnila 1988b, Kivinen 1991). Istutus voidaan tehdä esimerkiksi siten, että joka kuudes pensas on hedepensas (Kainuun tutkimusasema 1993). Venäjällä suositellaan istutusjärjestystä, jossa joka kolmanteen riviin, joka neljänneksi taimeksi istutetaan hedepensas. 4 m X 2 m istutustiheyttä käyttäen hehtaarille tulee tällöin 1138 emipensasta ja 112 hedepensasta (Anon. 1982a) (Kuva 10). Hedepensaiden istuttamiselta vältytään jos emipensaisiin vartetaan hedeoksia. Käytännön viljelmillä tätä ei tiettävästi ole kokeiltu menetelmän työläyden takia. Ongelmana varttamisessa on myös suomalaisen tyrnin ohutoksaisuus (Junnila 1988b).

Tyrniviljelmä perustetaan yleensä kaksivuotiaita taimia käyttäen. Istutettaviksi valitaan tasalaatuisia ja samanikäisiä hyvälaatuisia taimia. Taimien juuret ovat herkkiä tuulen ja auringon kuivaavalle vaikutukselle. Kainuun tutkimusaseman (1993) ohjeiden mukaan sopiva istutuskuopan syvyys on 30 - 35 cm ja leveys 30 - 50 cm. Liian syvään istuttamista on varottava, sillä se voi johtaa juurten ja versojen heikkoon kehittymiseen. Multa tiivistetään kevyesti painamalla taimen ympäriltä. Istutuksen yhteydessä taimet kastellaan hyvin (5 - 10 l vettä / taimi).

Kuva 10.

Tyrnin emi- ja hede-

pensaiden istutus-

järjestys venäläisen

viljelyohjeen mukaan

(Anon. 1982a). Emipen-

saat on kuvattu vaaleina

ja hedepensaat tummina.

Piirros Eira Visavuori.

7.4 Lannoitus

Tyrniviljelmää perustettaessa maan kasvukunto saadaan parhaiten selville ottamalla maanäyte. Suositeltavat maa-analyysiarvot ovat taulukossa 1. Hapan maa kalkitaan hyvin, jotta pH saadaan lähes neutraaliksi. Tyrnin viljelyssä liiallista typen käyttöä tulee varoa, sillä se vähentää ilmakehän vapaata typpeä sitovien bakteerien toimintaa. Liian suuri ravinnepitoisuus maassa aiheuttaa kasvun rehevöitymistä marjasadon kustannuksella. Fosfori ja kalium ovat tyrnille tärkeitä ravinteita kukkien kehittymisen kannalta. Hivenaineista keskeinen on erityisesti molybdeeni, joka on välttämätön typen sitojabakteerien toiminnalle. Happamassa maassa molybdeeni muuttuu liukenemattomaan muotoon. Tyrniviljelmän peruslannoitukseen käytetään maan viljavuusarvojen mukaan vähätyppisiä fosfori ja kalium-lannoitteita, jotka sisältävät myös hivenaineita (Karhu 1990b). Venäjällä perustettavien tyrniviljelmien maa parannetaan kynnettäessä lisäämällä 100 - 150 tn / ha turvetta tai palanutta lantaa ja 600 - 800 kg / ha fosforilannoitteita. Mikäli lohko on ollut viherkesantona ennen kyntöä, lisättävän humuksen määrää voidaan pienentää. Maa kalkitaan kalkkikiveä tai kalkkituhkakiveä käyttäen kynnön yhteydessä. Peruskalkinnan vaikutus säilyy tyrniviljelmän tehokkaan tuotantojakson 10 - 12 vuoden ajan (Anon. 1982a).

Taulukko 1. Suositeltavat maa-analyysiarvot

tyrninvijelyyn (Kainuun tutkimusasema 1993).

Kunnolla suoritetun peruslannoituksen jälkeen tyrni ei tarvitse erillistä istutuslannoitusta. Alkuvaiheessa tyrniä voi lannoittaa kuten tavallista puutarhakasvia, mutta vomakasta typpilannoitusta on vältettävä. Lannoituksen tarve täsmennetään vuosittain viljavuustutkimuksen ja kasvuvoimakkuuden ja muiden olosuhteiden mukaan. Nuoret kasvustot eivät tarvitse lannoitusta joka vuosi (Kainuun tutkimusasema 1993). Marjakasvien, myös tyrnin, lannoitustarve on suurimmillaan syyskesällä, kun seuraavan vuoden kukka-aiheet erilaistuvat, sekä kukinnan aikaan ja raakileiden muodostuessa keväällä ja alkukesällä (Kivinen 1991). Fosforilannoituksella on pystytty lisäämään tyrnin satoa varsinkin niukkaravinteisilla mailla. Myös kaliumlannoitus on osoittautunut edulliseksi (Junnila 1988b). Lannoitteena Puutarhatuotannon tutkimuslaitoksen kokeissa on käytetty fosfori- ja kaliumpitoista puutarhan täyslannosta 400 kg / ha, jota on täydennetty superfosfaatilla 300 kg / ha (Junnila 1988a). Syksyllä voidaan antaa vähätyppistä PK-lannosta tarpeen mukaan 2 - 3 kg / aari. (Kainuun tutkimusasema 1993). Luonnonmukaisen kotipuutarhan hoidon asiantuntija Lehtonen (1993) suosittelee tyrnipensaille keväällä kaliumlannoitteita, loppukesällä fosfori- ja typpilannoitteita ja syksyllä pensaiden juurelle humuspitoista maata tai lantaa. Venäläisten ohjeiden mukaan orgaaniset ja kivennäislannoitteet vaikuttavat positiivisesti tyrnin kasvuun ja marjontaan Altain ja Siperian vähäravinteisilla podsolimailla, mutta mustanmullan alueilla niiden vaikutus ei ole yhtä tehokas (Anon. 1982a). Unkarissa Danszentmiklosin tuotanto-osuuskunnan tyrniviljelmiä ei lannoiteta lainkaan. Tyrni on siellä haluttu pitää nimenomaan mahdollisimman vähän hoitotoimia vaativana kasvina. Alueen maaperä on luonnostaan neutraalia tai jopa lievästi emäksistä, joten tyrni sopii alueelle hyvin (Karhu 1990a).

7.5 Kastelu

Mielipiteet tyrnin kastelun välttämättömyydestä vaihtelevat. Kivisen (1991) ja Junnilan (1988b) mukaan kastelu ei ole istutusajankohtaa lukuunottamatta normaalisti tarpeen. Tyrninviljelijä Pesonen (suullinen tieto 7.7.1995) sen sijaan korostaa kastelun tärkeyttä erityisesti venäläisiä lajikkeita viljeltäessä. Hänen mukaansa taimi on menetetty, jos juuret pääsevät kuivahtamaan. Runsasta kastelua tulee jatkaa ainakin pari-kolme vuotta istutuksen jälkeen. Myös eräät muut viljelijät pitävät kastelua tärkeänä (Halttunen 1994, Kotilainen 1989). Kastelun merkitys on tyrnillä ainakin marjakokoa kasvattava ja siten marjasadon kannalta tärkeä asia, vaikka hyvin juurtunut pensas itsessään kestäisikin hyvin kuivuutta (Junnila 1988b). Unkarissa tyrniä on kuivina kesäkausina jouduttu kastelemaan, mutta kastelumäärät on pyritty pitämään pieninä. Runsas kastelu saa juuret kasvamaan maan pinnan lähelle, jolloin ne eivät pysty kiinnittämään pensasta riittävän tukevasti hiekkamaahan. Kovat tuulet ovatkin kaataneet runsaasti kasteltuja pensaita Unkarin viljelmillä (Karhu 1990a). Venäläisten ohjeiden mukaan kastelu on tyrnin matalajuurisuuden takia kuivina kausina tärkeää. Kasvukauden aikana viljelmää kastellaan 2 - 3 kertaa, käyttäen vettä kerralla 400 - 450 m³/ ha (noin 350 l / pensas) (Anon. 1982a).

Salon (1991a) mukaan kukkia voidaan suojata paleltumiselta sadettamalla kasvustoa keväisinä hallaöinä. Sadetus voi kuitenkin haitata pölytyksen onnistumista.

7.6 Leikkaus

Tyrnipensaan leikkaustarve on yleensä vähäinen. Istutuksen jälkeen ja vuosittain keväällä poistetaan kuolleet ja vahingoittuneet oksat, mutta vasta noin kymmenvuotiaat pensaat kaipaavat nuorennusleikkausta. Vanhoja pensaita voidaan nuorentaa leikkaamalla 3-vuotiaaseen puuhun asti (Junnila 1988b). Pensaita nuorennettaessa on huomattava, että voimakas leikkaaminen aiheuttaa parin vuoden tauon marjatuotantoon. Unkarissa pensaiden nuorentaminen aloitetaan leikkaamalla alimpia oksia noin seitsemänvuotiaista pensaista. Yläoksat jätetään rauhaan kunnes satoa aletaan saada alaoksista ja sen jälkeen nuorennetaan yläoksat. Näin pensas säilyy koko ajan marjovana. Unkarissa on kokeiltu yli kymmenvuotiaiden pensaiden katkaisemista kokonaan noin metrin korkeudelta, jolloin pensas alkaa versoa voimakkaasti (Karhu 1990a). Tyrnipensaan leikkaaminen pitää suorittaa huolella, jottei repeytyneisiin versoihin leviä sienitauteja.

7.7 Kasvinsuojelu

7.7.1 Rikkakasvien ja juurivesojen torjunta

Rikkakasvien torjunta tyrnikasvustosta ja riviväleistä on keskeinen hoitotoimi tyrninviljelyssä. Kehittyvät juurivesat on syytä pitää kurissa leikkaamalla ja hillitä siten pensaan leviämistä ja säilyttää eri lajikkeita olevat pensaat omilla paikoillaan (Kainuun tutkimusasema 1993). Juurivesojen määrä riippuu viljeltävästä kannasta ja kasvukunnosta. Tyrniviljelmän avoimuus ja pensaiden harva istutus tarjoavat rikkakasveille hyvät leviämismahdollisuudet. Tyrni ei siedä varjostusta eikä kilpailua muiden kasvien kanssa, joten viljelmän pitäminen rikkaruohottomana on pensaiden menestymisen ja sadon kannalta tärkeää. Rikkakasvien torjuntaa voidaan helpottaa ennen viljelmän perustamista kunnollisella kesannoinnilla. Viljelmällä rikkakasvit voidaan pitää kurissa useita tapoja käyttäen. Rivivälit voidaan pitää mulloksella ja jyrsiä maa uudelleen niin usein etteivät rikkakasvit ehdi siementää (Kainuun tutkimusasema 1993). Jyrsittäessä on varottava tyrnin matalalla sijaitsevia ja laajalle leviäviä juuria. Turvallinen jyrsintäsyvyys on tyvien lähellä vain noin 5 cm ja riviväleissäkin vain 10 - 15 cm (Anon. 1982a). Riviväleihin voidaan myös kylvää tiheä nurmi, joka leikataan 4 - 5 kertaa kasvukauden aikana (Salo 1991a). Rivin kohdalla taimien tyvelle ei nurmea kannata kylvää, koska nurmiheinien kilpailu vedestä ja ravinteista haittaa tyrnipensaan kasvua (Alanko 1990). Nurmi kannattaa kylvää vasta muutaman vuoden kuluttua pensaiden istutuksesta, jolloin nurmi ei enää haittaa pensaiden kasvua. Katteiden käyttöä tyrniviljelmän rikkakasvien torjunnassa on tutkittu Venäjällä. Kokeissa oli mukana erilaisia pahvi- ja paperikatteita, ja mm. tervapaperi osoittautui hyväksi. Katteiden käytöllä on myönteinen vaikutus viljelmän työnkäyttöön ja maaperän kosteustasapainoon (Junnila 1988b).

Torjunta-aineita ei ole hyväksytty erityisesti tyrnin viljelyssä käytettäväksi. Rikkakasvien torjuntaan on käytetty marjapensaiden alustojen käsittelyyn sopivia valmisteita, joita ovat esimerkiksi Rikkaruohontuho Prefix, Casoron G, Simatsin-neste ja Fusilade 200 (Markkula, suullinen tieto 31.5.1995, Blomqvist ym. 1995).

Laurilan tyrniviljelmällä Kontiolahdella pensaiden alustat on perattu käsin kitkemällä useita kertoja kesässä ja rivivälit on on hoidettu raivaussahan siimaleikkurilla. Siimaleikkurilla rikkakasvien kurissapito sujuu helposti ja samalla häviävät maasta nousevat juurivesatkin (Kotilainen 1989, Röppänen 1992). Unkarissakin rikkakasvitorjunta on hoidettu mekaanisesti. Rivivälit on pidetty mulloksella ja jyrsitty noin 10 cm syvyydeltä, mutta rivin kohdalla pensaat ovat saaneet sietää rikkakasveja tyvillään (Karhu 1990a).

7.7.2 Kasvitaudit ja niiden torjunta

Tyrniä on pidetty yleensä hyvin terveenä kasvina. Suomessa viime vuosiin asti ainoa havaittu tauti on ollut luonnonkasvustoissakin esiintyvä tyrnikääpä Phellinus hippophaeicola (entinen nimi Fomitiporia hippophaeicola). Venäjällä on sen sijaan havaittu useita verso- ja lakastumistauteja sekä tyrnillä loisivia ja niitä viottavia kääpiä. Altain tyrniviljelmillä erilaiset käävät ja muut sienitaudit viottavat ja tappavat lähinnä vanhoja pensaita. Altain alueen emikasveista noin 30 % ja hedekasveista noin 40 % oli jonkin Phellinus-suvun käävän saastuttamia (Zhukov 1972). Coriolus versicolor ja C. pubescens -sienet tarttuvat pensaisiin rikkoutuneen kuoren kautta. Tätä tautia on havaittu Altailla noin 1 %:ssa pensaista. Katunin alueella yleinen on Pyrenochaeta berberidis-sienen aiheuttama tauti, sitä esiintyi noin 40 %:ssa hede-ja emipensaissa (Zhukov 1972). Sadonkorjuun yhteydessä helposti vahingoittuvia emipensaita viottavat erityisesti Monochaetia amepelophila ja Cytospora-lajit. Molemmat aiheuttavat versojen kuivumisen (Zhukov 1972). Suomessa näitä sienitauteja ei ole havaittu.

Venäjällä ongelmana on ollut myös Verticillium dahliae Kleb.-sieni, joka aiheuttaa versojen lakastumista ja heikentää kasvustoa muutamassa vuodessa niin, että viljelmä täytyy uusia noin 7 - 10 vuoden välein. Karhun (1990a) mukaan Unkarissa Verticillium-sieni aiheuttaa erityisesti lämpiminä kesinä lehtien lakastumista ja marjojen putoamista. Sieni säilyy maassa ja kasveihin se pääsee juurien kautta. Erityisen herkästi tauti iskee jo jostakin muusta syystä heikentyneisiin pensaisiin. Tehokkaita torjuntakeinoja ei tätä lakastumistautia vastaan tunneta (Veber 1989). Suomessa Verticillium-sientä esiintyy melko harvoin, eikä siitä ole juuri haittaa viljelmillä (Parikka, suullinen tieto 8.5.1995).

Suomessa edellistä yleisempi on juurien kautta leviävä Fusarium-sienen aiheuttama lakastumistauti, joka aiheuttaa lakastumista kaikissa kasvinosissa. Sukuun kuuluu useita lajeja, joista F. oxysporum leviää kasvin sisään johtojänteitä pitkin. Taudin leviämistä voidaan ehkäistä suorittamalla rivivälijyrsinnät mahdollisimman varovasti juuria vahingoittamatta. Viljelmää perustettaessa kannattaa välttää lohkoja, joilla on aikaisemmin viljelty mansikkaa, perunaa, tomaattia tai paprikaa, sillä niiden jälkeen maassa saattaa esiintyä normaalia enemmän Fusarium-sieniä (Kainuun tutkimusasema 1993, Parikka, suullinen tieto 8.5.1995). Fusarium-sieni on aiheuttanut Kiinassa tyrnin lehtien kellastumista, oksien kuolemista ja jopa koko pensaan kellastumista, lakastumista ja kuoleman (Renjun ym. 1988). Venäjällä fusarioosi on muodostunut merkittäväksi tyrniviljelmien tuhoajaksi. Tauti tappaa Venäjällä vuosittain 10 - 20 % pensaista. Torjunnassa ainoa keino on käyttää taudinkestäviä lajikkeita. Riittävän kestäviä ovat venäläiset `Zyryanka', `Sayana' ja `Pantelejevskaja' (Burmistrov 1993).

Keväällä 1992 havaittiin Suomessa useilla tyrniviljelmillä versolaikkutauti, jonka aiheuttajasieni kuuluu todennäköisesti Stigmina- tai Colletogloeum-sukuun. Tauti havaittiin ensiksi Kainuun tutkimusasemalla ja sen jälkeen sitä on löytynyt mm. Oulun seudulta, Piikkiöstä ja Kontiolahdelta. Venäjällä on lajikkeiden testauksessa kiinnitetty huomiota Stigmina hyppophaes -lajiin, mutta ei ole varmaa onko kyseessä sama laji kuin Suomesta löytynyt (Plekhanova ja Korneichuk 1993). Tauti on vioittanut erityisen pahasti venäläisiä lajikkeita, `Vitaminnaja' on erityisen arka, kotimaiset lajikkeet ja luonnonkannat ovat olleet kestävämpiä (Parikka 1994b, Parikka ym. 1995). Tauti iskee voimakkaimmin ankarissa oloissa kasvaviin pensaisiin, Suomessa lauhat talvet ovat lisänneet taudin esiintymistä. Sienen itiöt leviävät pensaaseen silmujen tai kuoren halkeamien kautta valuvan veden ja pisaroiden mukana. Levittäjinä voivat toimia myös hyönteiset, linnut ja marjojen poimijat (Parikka, suullinen tieto 8.5.1995). Puristimien välityksellä tauti voi levitä pensaasta toiseen (Karhu, suullinen tieto 31.8.1995). Sieni kasvaa parhaiten + 15 - 20 ^oC lämpötilassa, mutta itiöitä muodostuu myös paljon

viileämmässä, jopa + 5 asteessa. Se on siis sopeutunut hyvin viileisiin oloihin (Parikka 1994a). Nuoriin versoihin kehittyvät laikut ovat pyöreitä tai soikeita, aluksi punaruskeita tai violetteja ja ne tummuvat vähitellen painuen samalla kuopalle (kuva 11). Painettaessa laikun kohdalta kuori tuntuu pehmeältä ja solukko kuoren alla on selvästi ruskettunutta. Kuoren alle muodostuu sienen itiöitä, jotka pääsevät leviämään kuoren halkeamista. Laikkuja voi olla pensaiden tyveltä latvaan asti. Laikun kohdalta verson paksuuskasvu pysähtyy ja viotus kuroutuu syvälle. Vioitus voi ympäröidä lähes koko verson, joka helposti halkeilee tältä kohdalta (Parikka ym. 1995). Vioittuneet pensaat kasvattavat usein runsaasti uutta versostoa saastuneen kohdan alapuolelta. Sairaat pensaat heikentyvät ja kuolevat helposti talvella. Versolaikut on helpointa havaita keväällä ennen lehtien puhkeamista, jolloin taudin saastuttamat silmut ja versot erottuvat hyvin. Tyrnin versolaikkutautia voi ehkäistä valitsemalla viljelyyn kestävää ja tervettä taimiainesta ja hävittämällä sairaat kasvinosat (Parikka ym. 1995). Tutkimus tyrnin versolaikkutaudin tunnistamiseksi ja esiintymisen laajuuden selvittämiseksi on käynnissä MTT:n Kasvinsuojelun tutkimuslaitoksella.

Ruotsissa, Balsgårdin tutkimusasemalla havaittiin keväällä 1992 tuhoja tyrnin silmuissa. Oireet muistuttivat pakkasen aiheuttamia vaurioita silmuissa, halkileikkauksessa havaittiin johtosolukon ruskettumista silmussa ja silmun alapuoliseen puuhun levinneenä. Saastuneista pensaista löydettiin Pseudomonas syringae -bakteeri, jota arveltiin tuhon aiheuttajaksi (Wahlberg ja Jeppsson 1992). Pseudomonas-bakteeria esiintyy yleisesti hedelmäpuilla ja koristepensailla, mutta aiemmin sitä ei ole havaittu tyrnillä. Pian Balsgårdin havainnon jälkeen samanlaisia oireita havaittiin tyrnillä myös Latviassa (Wahlberg ja Jeppsson 1992). Sairastuneiden pensaiden oireet muistuttivat paljon Suomessa todettua versolaikkutautia, eikä sen mahdollisuus ole poissuljettu. Ruotsissa viljellyt pensaat olivat alkuperältään venäläisiä.

7.7.3 Tuholaiset ja niiden torjunta

Tyrnillä tavataan tuholaisina kirvoja, perhostoukkia, punkkeja ja kaskaita. Yleensä tuholaisia esiintyy vähän, kirvoja esiintyy melkein joka vuosi ja niitä voidaan joutua torjumaan pahimpina vuosina. Kirvat esiintyvät lehtivarsissa ja lehdissä. Imentäviotuksen lisäksi kirvat aiheuttavat haittaa erittämällä mesikastetta, joka tahraa marjat ja tarjoaa kasvualustan nokihärmäsienille. Kirvojen vaikutuksesta pensaan kasvuun ja satoon ei ole tarkkoja tietoja (Junnila 1988b). Perhostoukista etenkin kehrääjäkoit saattavat syödä pensaat lähes lehdettömiksi, täysikasvuisille pensaille ei kuitenkaan aiheudu pysyvää haittaa (Karhu 1990b). Kehrääjäkointoukkia esiintyy tiettyinä vuosina runsaasti, jolloin torjunta on aiheellista (Junnila 1988b). Punkit ja kaskaat viottavat silmuja ja lehtiä imemällä kasvista nesteitä. Isommista eläimistä myyrät, jänikset ja hirvet voivat tehdä paljon tuhoa tyrniviljelmällä. (Salo 1991a). Viljelmän aitaaminen tukevalla aidalla on suositeltavaa.

Tyrnille ei ole virallisesti hyväksyttyjä kasvinsuojeluaineita, mutta ilmeisesti tyrni kestää muille puuvartisille marjakasveille tarkoitettuja torjunta-aineita. Käytössä on noudatettava samoja ohjeita kuin muidenkin kasvien kohdalla. Kainuun tutkimusaseman (1993) mukaan tyrnille käyvät samat torjunta-aineet kuin mustaherukalle. Tyrnin tuholaisten torjunnassa suositellaan ensisijaisesti käytettäväksi gelatiini-, mäntysuopa- tai tolueenipitoisia aineita (Karhu 1990b).

8 SATO JA SADONKORJUU

8.1 Sadonkorjuun ajankohta

Tyrnin sato Suomessa ajoittuu syksyyn. Lajikkeesta riippuen marjat kypsyvät elo-syyskuussa. Marjojen kypsyessä niiden väri muuttuu vähittäin vihreästä tai harmahtavasta keltaisen ja punaoranssin sävyiseksi. Samalla marjat pehmenevät ja muuttuvat mehukkaiksi. Hyvin kypsiä marjoja ei pysty poimimaan ehjinä, mutta mehun puristaminen onnistuu sitä helpommin mitä kypsempiä marjat ovat. Unkarissa sato kypsyy heinäkuun alkupuolella. Se on korjattava nopeasti, noin viikon kuluttua kypsymisestä, jotta marjat saadaan poimittua ehjinä (Karhu 1990a). Venäjällä sato kypsyy keskimäärin elo- syyskuussa ja korjuu kestää enintään 2 - 3 viikkoa, jonka jälkeen marjat tulevat liian pehmeiksi ja rikkoutuvat helposti (Anon. 1982a). Venäläisen ohjeen mukaan marjat poimitaan 7 - 10 päivän kuluttua niiden värin muuttumisesta (Syväkuru ja Plekhanova 1992). Paras korjuusää on kuiva, jolloin marjat saadaan kerättyä puhtaina.

Ruotsalaisten tutkimusten mukaan on tärkeää, että marjat kerätään vasta täysin kypsinä. Tehtyjen mittausten mukaan marjojen karotenoidipitoisuus kasvaa kuukaudessa kypsymisen aikana kuusinkertaiseksi, saavuttaen lopulta vakaan tason (Saario 1992). Saksassa on tutkittu myös sadon ominaisuuksien muuttumista kypsymisvaiheen aikana. Hergo-lajikkeen optimaalinen poiminta-ajankohta on 14 ja Leikora-lajikkeen enintään 21 vuorokauden aikana marjojen kypsymisestä (Achrafi ym. 1990).

Rousi ja Aulin (1977) ovat tutkineet suomalaisten tyrnin luonnonkantojen marjojen koon ja C-vitamiinipitoisuuden muutoksia kypsymisvaiheen aikana. He havaitsivat marjojen koon kasvavan kypsymisen aikana ja vielä sen jälkeenkin. Marjojen C-vitamiinipitoisuus laski kypsymisvaiheen aikana ja edelleen marjojen ylikypsyessä. Myös Yao (1993) on tutkinut samoja asioita. Hän käytti aika-akselin sijaan kasvukauden alusta laskettua tehoisaa lämpösummaa (yli +5 ^oC), joka selittää kasvien vuotuiseen kehitysrytmiin liittyviä tapahtumia paremmin kuin päivämäärät. Hänen tutkimuksessaan marjat kypsyivät lämpösumman ollessa 1165 - 1316 astetta. Marjojen C-vitamiinipitoisuus oli suurin kun lämpösumma oli noin 1229 astetta (elokuun lopussa) ja marjojen koko ja marjasato olivat suurimmat 1380 asteen lämpösummalla (syyskuun lopussa). Marjojen C-vitamiinipitoisuus oli suurimmillaan vähän ennen marjojen täydellistä kypsymistä. Kypsymisen loppuvaiheessa marjat kasvoivat kokoa ja sadon määrä kasvoi, mutta C-vitamiinin määrä laski. Marjojen koon ollessa suurimmillaan C-vitamiinin määrä oli enää puolet maksimimäärästään (Yao 1993).

8.2 Sadon määrä

Sadon määrä riippuu pensaan iästä, lajikkeesta ja kasvupaikasta. Nuori pensas alkaa tuottaa satoa noin kolmen vuoden kuluttua istutuksesta. Venäjällä täysikasvuisten lajikepensaiden sadoksi on ilmoitettu 6 - 10 kg, Altain alueella suurikokoiset pensaat ovat tuottaneet jopa 20 kg marjoja. Nämä luvut edustavat maksimisatoja, viljelmien keskisadot ovat Venäjällä vaihdelleet 25 - 60 kg aarilta (Junnila 1988b). Suomessa saadut sadot ovat olleet alempia. Täysikasvuisen `Raisa' pensaan sato on Etelä-Suomessa ollut keskimäärin vähän alle kaksi kiloa, pohjoisempana alle kilon (Karhu ja Hiirsalmi 1994). Parin kilon pensaskohtaista satoa voidaan pitää Suomen oloissa hyvänä. Kainuussa yhdestä poikkeuksellisen suurikokoisesta pensaasta on saatu 6 - 10 kg marjoja (Kainuun tutkimusasema 1993). Kontiolahdella sijaitsevan viljelmän parhaat venäläispensaat tuottivat ensimmäisenä satovuonna 2 - 9 kg pensasta kohden (Röppänen 1992). Unkarissa viljelty tyrni tuottaa marjoja 4000 - 6000 kg / ha (4 - 7 kg / pensas) (Karhu 1990a).

8.3 Korjuumenetelmät

Sadonkorjuu on tyrniviljelyn hankalin ja ongelmallisin vaihe. Tyrninviljelyssä noin puolet työstä kuluu sadonkorjuuseen (Salo 1991a). Marjat ovat tiukasti kiinni lyhyellä marjaperällä oksissa, ja niitä on vaikea poimia marjojen rikkoutumatta ja pensasta vahingoittamatta. Tyrnin sato voidaan kerätä talteen kokonaisina marjoina käsin tai koneellisesti tai puristamalla pelkästään mehu talteen.

8.3.1 Käsinpoiminta ja poiminnan apuvälineet

Hellävaraisin sadonkorjuutapa pensaan kannalta on poimia marjat käsin. Se on myös ainoa keino saada kokonaisia ehjiä marjoja. Syyskylmällä piikikkäiden pensaiden poiminta on kuitenkin hidasta ja epämukavaa. Venäläisen ohjeen mukaan marjojen kerääminen aloitetaan pensaan alaoksilta ja marjaverson tyvestä ja poiminnassa edetään latvaa kohti. Korkean pensaan latvaosat poimitaan tikkailla tai pöydillä seisten (Anon. 1982a). Käsin poimimalla saadaan Kainuun tutkimusaseman (1993) mukaan kerättyä noin kilo marjoja tunnissa. Laurilan mukaan kylmällä ja sateisella säällä ehtii tunnissa poimia noin litran (noin 1 kg), kauniilla säällä kaksi litraa marjoja (Röppänen 1992). Poiminnan tehostamiseksi on yritetty kehittää erilaisia tekniikoita ja apuvälineitä. Laurila on kokeillut marjojen keräämistä riipimällä, joka on nopeampi tapa, mutta hän havaitsi sen vahingoittavan herkimpiä pensaita. Marjat voidaan irroittaa pensaasta myös leikkaamalla kukkaperät pienillä saksilla. Tämäkin on hankalaa ja hidasta kukkaperän lyhyyden takia. Venäjällä tyrnin marjat korjataan pientä leikkuria käyttäen, jolla marjat riivitään pensaasta. Leikkuria käyttämällä päästään noin 10 - 20 kg päivätulokseen (Kivinen 1991). Uusi esitetty menetelmä on käyttää apuna poiminnassa viistopäiseksi leikattua muoviputken kappaletta, johon marjat kerätään sormin. Tämä menetelmä sopii marjojen poimintaan koko satokauden ajan, eikä pensaiden vahingoittumisen vaaraa ole (Ympäristöministeriö 1995).

Venäjällä ja unkarilaisessa Fertödin tutkimuslaitoksessa on kokeiltu sadonkorjuun helpottamista kasvihormonikäsittelyillä. Marjaperässä on ohutseinäisten solujen muodostama vyöhyke, josta marjaperä luonnostaan katkeaa. Kokeissa on pyritty etyleeni- ja abskissihapporuiskutuksilla tekemään marjaperä helpommin katkeavaksi. Toistaiseksi kuitenkin tulokset ovat olleet vaihtelevia, joissakin kokeissa marjat on saatu irtoamaan helpommin, toisissa taas ruiskutus on vaikuttanut lähinnä lehtien varisemiseen marjojen pysyessä tiukasti pensaassa (Karhu 1990a).

8.3.2 Mehun puristaminen

Tyrnipensaan sato voidaan kerätä puristamalla se mehuna suoraan pensaasta. Puristaminen johtaa kuitenkin usein seuraavan vuoden sadon pienemiseen, koska puristimet vahingoittavat helposti pensaan kuorta ja seuraavan vuoden kukkasilmuja. Puristamalla mehu suoraan pensaasta marjojen C-vitamiinipitoiset kuoret jäävät pensaaseen, eikä mehu ole yhtä laadukasta kuin kokonaisista marjoista valmistettu mehu. Tyrnisakset eli -puristimet eivät Lampolahden (1991) mukaan ole mikään perinteinen työkalu, vaan tietoisen kehittelyn tulos. Ensimmäiset tyrnisakset valmistettiin Närpiön ammattikoulussa 1960-luvulla, ja ne levisivät kaupalliseen myyntiin. Puristimet ovat säilyneet teknisesti samanlaisina jo neljännesvuosisadan. Puristimissa on metallivarsien päässä reikäkantinen suppilo ja vastalevy (Kuva 12). Suppilon kautta mehu johdetaan letkua myöten suoraan pulloon. Puristimen perustyyppiä on kehitelty edelleen kaksiniveliseksi puristusvoiman lisäämiseksi, mikä on turhaa puristettaessa täysin kypsiä marjoja. Puristuspinnan materiaalina käytetään nykyään alkuperäisen korkin tai solumuovin sijaan joustavia muovilaatuja ja kumia, jotka ovat hellävaraisempia pensaalle (Lampolahti 1991). Puristimien käyttö on perusteltua etenkin ammattimaisessa poiminnassa. Puristimilla saadaan sato talteen oleellisesti tehokkaammin kuin käsinpoimien. Hyvissä oloissa puristamalla saadaan tunnissa talteen tyrnimehua jopa 3 - 6 l (Stenroos, suullinen tieto 31.8.1995).

Sato voidaan korjata myös leikkaamalla marjovat versot irti pensaasta ja puristamalla mehu leikatuista oksista tai irrottaa marjat ravistelemalla pakastamisen jälkeen. Versojen leikkaaminen heikentää kuitenkin seuraavan vuoden satotasoa huomattavasti, sillä seuraavan vuoden satoversot kehittyvät marjovien versojen kärkiosiin. Koneellisesti leikattavista pensaista voidaan satoa korjata vain joka kolmas tai neljäs vuosi. Venäjällä suositellaan kerralla leikattavaksi enintään 75 % sato-oksista (Junnila 1988b). Saksassa on kehitelty lajikkeita nimenomaan koneellista leikkuukorjuuta varten (Albrecht 1990).

Kuva 12.

Tyrnipuristimen rakenne.

Mehu puristuu marjoista

solukumilla pehmustetun

männän ja reikälevyn

välissä. Mehu valuu

muoviletkun kautta

pulloon.

Piirros Eira Visavuori.

8.3.3 Koneellinen sadonkorjuu

Tyrnin poimintakonetta on yritetty kehitellä eri maissa, mutta toistaiseksi mitään yleispätevää ratkaisua ei ole löydetty. Muiden marjojen konekorjuussa käytetään eniten erilaisia ravistelijoita, jotka ovat tehokkaita ja suhteellisen hellävaraisia pensaille. Koneellisen ravistelijan sopivuutta tyrnille on tutkittu mm. Venäjällä, Romaniassa ja Saksassa. Ravisteltavaksi sopivat parhaiten pitkäperäisiä marjoja tuottavat lajikkeet (Kainuun tutkimusasema 1993). Ravistelukokeissa vain yksi lajike seitsemästä soveltui koneelliseen korjuuseen. Ravistelijan käytölle asettaa rajoituksia tyrnin kuoren herkkyys kolhuille ja rikkoutumiselle. Tämän vuoksi tavallisimmaksi ravistelumenetelmäksi on tullut marjaoksien leikkaaminen käsin pensaasta ja oksien sijoittaminen ravistelukoneeseen, jossa marjat irtoavat oksista. Tällä periaatteella toimivia poimintakoneita on kehitetty Saksassa ja Venäjällä. Ravistelijan rakenne muistuttaa herukan korjuukonetta (Olander 1994). Saksassa satoa korjataan joka toinen vuosi oksia leikkaamalla, mutta Siperiassa leikkaamisen jälkeen ensimmäinen sato poimitaan käsin ja vasta kolmantena vuonna marjaoksia leikataan uudelleen. Ravistelijan käyttöön on saksalaisissa kokeissa soveltunut erityisen hyvin `Hergo', muut lajikkeet vaativat marjojen pakastamisen ennen ravistelijan käyttöä, mikä on työlästä ja epäkäytännöllistä suuressa mittakaavassa (Olander 1994).

Ruotsissa on kokeiltu pneumaattista puhallinta ja saatu siitä hyviä kokemuksia. Puhaltimessa on U-muotoinen muovihankain (pyykkipoika), joka asetetaan oksaa vasten ja pneumaattinen paine täristää marjat keräilyastiaan. Menetelmä sinänsä on liian hidas taloudelliseen sadonkorjuuseen, mutta sitä voidaan käyttää uusien lajikkeiden konekorjuuominaisuuksia testattaessa (Wahlberg ja Jeppsson 1992). Alipaineella toimivaa korjuulaitetta on yritetty kehittää mm. lypsykoneesta. Laitteella marjat saadaan imettyä suoraan pensaasta kokonaisina. Menetelmä ei ole yleistynyt (Kotilainen 1989). Suomessa tyrnin korjuuseen sopivaa laitetta on kehittänyt muun muassa tyrninviljelijä Pesonen. Hänen laitteensa toimintaperiaate muistuttaa auton pesulaitetta marjat irrottavine harjoineen.

8.4 Sadon käsittely ja säilöminen

Korjuun jälkeen marjat pakataan myyntipakkauksiin, ellei niitä ole poimittu siihen suoraan. Marjat varastoidaan viileässä tai pakastetaan mahdollisimman nopeasti. Pakastaminen on helppo ja suositeltava säilöntätapa. Pakastettuna marjat säilyvät hyvinä pitkään, vitamiinipitoisuus tosin laskee säilytysajan pidentyessä. Rumjantsevan (1993) mukaan marjat säilyttävät ominaisuutensa noin puoli vuotta. Unkarissa marjat pakastetaan mahdollisimman nopeasti poimimisen jälkeen (Karhu 1990a). Puristettu käsittelemätön mehu säilyy noin viikon. Mehun happamuus estää haitallisten bakteerien lisääntymisen, mutta ei homeiden ja hiivojen kasvua, jotka yleensä pilaavat tyrnimehun (Maatalouskeskusten liitto 1988, Sjöblom 1982). Säilyvyyden parantamiseksi mehu tulee siivilöidä ja pastöroida ennen myyntiä. Säilyvyys voidaan varmistaa käyttämällä erilaisia säilöntäaineita. Vitamiinien ja värin säilyvyyttä parantaa mehun sokeroiminen (Hyvönen, suullinen tieto 11.8.1995). Kuivalla säällä kerätyt marjat voidaan säilöä myös kuivaamalla. Kuivauslämpötila saa olla korkeintaan 40 - 50 astetta, jotta vitamiinit säilyvät. Kuivattuja marjoja voidaan syödä sellaisenaan tai käyttää jauhettuna esimerkiksi leivonnassa (Satakunnan Martat 1995).

9 TYRNIN KOOSTUMUS JA KÄYTTÖ

9.1 Kemiallinen koostumus

Tyrni tunnettiin lääkekasvina jo ainakin 1600-luvulla. Silloin oli Veberin (1989) mukaan jo tiedossa tyrnin marjojen merkitys kivun lievittäjänä ja C-vitamiinin puutteesta aiheutuvan keripukin torjujana. Tyrnin farmaseuttista merkitystä tutkineen von Schantzin (1952) mukaan ennen 1940-lukua ei kuitenkaan tiedetty mihin tyrnin lääkevaikutus perustui. Tyrnin kemiallista koostumusta tutkittiin jo 1800-luvulla, mutta lääkkeellisesti mielenkiintoisia aineita siitä ei silloin havaittu. Marjojen korkea C-vitamiinipitoisuus havaittiin vasta vuonna 1940.

Tyrnipensasta käytetään monipuolisesti lääkinnällisiin tarkoituksiin. Pensaasta voidaan hyödyntää lehdet, kuori, siemenet ja erityisesti marjat. Lehdet sisältävät 4 - 5 % parkkiaineita (von Schantz 1952), ja niitä voidaan käyttää kihdin ja reumatismin hoitoon (Rautavaara ja Knuuttila 1981). Lehtien suuri vitamiinipitoisuus auttaa vilustumisissa, toipilasaikana ja väsymystiloissa (Piippo 1993). Kuori sisältää serotoniineja, mm. hippofeiinia, joka hillitsee kudosten sairaalloista kasvua. Venäjällä kuoresta valmistettua uutetta käytetään syövän hoidossa. Siemenistä tehdyllä keitteellä on ulostava vaikutus ja sopii ummetuksen hoitoon (Rautavaara ja Knuuttila 1981).

Arvokkain marjoista saatava aine on tyrniöljy, joka erottuu mehun pinnalle. Luonnonkannoilla öljyä on noin 3 - 6 % marjojen tuorepainosta, viljellyillä lajikkeilla 4 - 9 %, jopa 15 % (Veber 1989) (Taulukko 2). Öljy sisältää useita hyvälaatuisia rasvahappoja mm. oleiini-, steariini-, linoli- ja palmitiinihapon glyseridejä sekä useita välttämättömiä ja muita aminohappoja. Tunnetuimmat tyrniöljyn vaikuttavat aineet ovat C-, B-ryhmän ja E-vitamiinit sekä A-vitamiinin esiaste karoteeni ja muut karotenoidit.

Taulukko 2. Esimerkkejä tyrnikantojen ja -lajikkeiden marjojen vitamiini-, öljy- ja kasvihappopitoisuuksista. Lähteet on merkitty yläindekseillä: 1=Rousi ja Aulin 1977, 2=Rautavaara ja Knuuttila 1981, 3=Kalinina ja Panteleyeva 1987, 4=Veber 1989, 5=Achrafi ym. 1990, 6=Albrecht 1990, 7=Yao ym. 1992, 8=Karhu ja Hiirsalmi 1994, 9=Fischer 1995.

Askorbiinihappoa (C-vitamiinia) on marjoissa runsaasti, mutta määrä vaihtelee kuitenkin suuresti eri alkuperää olevilla tyrnikannoilla (Taulukko 2). Rautavaara ja Knuuttila (1981) mainitsevat kaukasiantyrnin marjoissa olevan C-vitamiinia 50 mg / 100 g, pohjoismaisilla luonnonkannoilla 400 - 600 mg ja Alpeilla kasvavissa jopa 1300 mg. Uusissa suomalaisissa tutkimuksissa näin korkeita arvoja ei ole todettu, vaan tyrnin C-vitamiinipitoisuus on vastannut suunnilleen mustaherukkaa. Kotimaisilla luonnonkannoilla C-vitamiinipitoisuus vaihtelee sekä pensaiden että kasvustojen välillä suuresti. Yksittäisten pensaiden arvot vaihtelivat 27.8 - 201.2 ja kasvustojen 59.9 - 121.6 mg / 100 g, kasvupaikan pohjoisuus / eteläisyys ei näyttänyt vaikuttavan pitoisuuteen (Yao ym. 1992). Yaon (1993) tutkimuksessa tanskalaisten tyrnikantojen C-vitamiinipitoisuus oli korkeimmillaan 100 - 350 mg / 100 g. Mustaherukan C-vitamiinipitoisuuden Kuusi (1969) ilmoittaa olevan 132 mg / 100 g. C-vitamiini on tyrninmarjoissa hyvin kestävässä muodossa ja sen määrä on suurin marjan kuoriosassa. Marjan kypsyessä ja kasvaessa osa vitamiinista hajoaa ja marjan kasvaessa sen suhteellinen osuus pienenee. Puristettaessa mehu suoraan pensaasta arvokkaita aineita jää pensaisiin jääviin marjakuoriin.

B-ryhmän vitamiineista tyrnin marjoissa on B₁-vitamiinia eli tiamiinia 0.03 mg/100 g, B₂-vitamiinia eli riboflaviinia 0.21 mg ja B₆-vitamiinia eli pyridoksiinia 0.11 mg (Rautavaara ja Knuuttila 1981). Rasvaliukoisia vitamiineja öljypitoisissa marjoissa on myös runsaasti. E-vitamiinia (tokoferolia) on tyrnissä enemmän kuin minkään muun kasvin hedelmissä tai marjoissa (Veber 1989). Rautavaara ja Knuuttila (1981) mainitsevat E-vitamiinipitoisuuden olevan tyrniöljyssä 160 mg / 100 g. A-vitamiinina vaikuttavaa karoteenia on Veberin (1989) mukaan 2.4 - 6.8 mg / 100 g, Rautavaaran ja Knuuttilan mukaan beta-karoteenipitoisuus on 1.5 mg / 100 g . Kokonaiskarotenoidipitoisuuden ilmoitetaan eri lähteiden mukaan olevan 4 - 42 mg / 100 g. Edellämainittujen yhdisteiden lisäksi tyrnin marjat sisältävät K-vitamiinia, kumariineja ja oksikumariineja, joilla on tulehdusta ehkäisevä ja kouristuksia laukaiseva vaikutus, sekä fytosteroleja, jotka toimivat kolesterolin vastavaikuttajina. Marjojen hapan maku johtuu korkeasta happopitoisuudesta, joka on suurimmaksi osaksi omenahappoa. Marjojen omenahappopitoisuus on 3 - 4 % (Rautavaara ja Knuuttila 1981).

9.2 Lääkinnällinen käyttö

Tyrni on tunnettu lääkekasvina jo antiikin ajoista lähtien. Antiikin Kreikassa tyrnin nuoria oksia ja lehtiä käytettiin hevosten lääkintään (Veber 1989). Tyrni teki hevosten karvasta sileän ja kiiltävän ja eläimet kasvoivat hyvin. Tyrni on saanut tieteellisen nimensä juuri tästä: Kreikankielen sana Hippos merkitsee hevosta ja phaë kiiltävää (Rautavaara ja Knuuttila 1981). Toisen lähteen mukaan tyrniä pidettiin antiikin aikoina myrkyllisenä, ja sen tieteellisen nimen loppuosa juontuisikin sanasta phaos, tappaa (Anon. 1982b).

Tyrniöljy on kansanlääkinnästä peräisin oleva rohdos, jota myös virallinen lääketiede käyttää hyväkseen monenlaisten sairauksien hoidossa. Tyrniöljy lievittää kipua ja nopeuttaa vahingoittuneen kudoksen ja haavojen paranemista. Siksi se sopii erityisen hyvin erilaisten ihotautien hoitoon. Erinomaisia tuloksia on myös saatu kihti- ja reumapotilaiden hoidossa (Veber 1989). Rautavaaran ja Knuuttilan (1981) mukaan tyrniöljyä käytetään voiteena palo- ja makuuhaavojen sekä säteilyn aiheuttamien ihovaurioiden hoitoon. Sisäisesti käytettynä tyrniöljy sopii vatsa- ja pohjukaissuolihaavan hoitoon sekä syövän sädehoidon haittoja ehkäisemään ja korjaamaan. Rumjantseva (1993) toteaa tyrniöljyn alentavan veren kolesterolipitoisuutta ja edistävän rasva- ja valkuaisaineenvaihduntaa. Öljy myös elvyttää maksasolujen toimintaa, mikä on tärkeää mm. allergioiden hoidossa. Tyrniöljyn sisältämä E-vitamiini edesauttaa lihasten toimintakunnon säilymistä mm. painottomissa oloissa elävillä avaruuslentäjillä. Venäläisille Saljut-6-aseman miehistölle on tarjottu työkunnon ylläpitämiseksi maidon ja tyrniöljyn sekoitusta (Juutilainen 1982). Tyrniöljy on keskeisenä ainesosana Pohjolan palsamiksi kutsutussa rohdossa, jonka kehitti venäläinen viinitarhuri. Pohjolan palsami sisältää erittäin runsaasti A-vitamiinina vaikuttavaa karoteenia ja muita vitamiineja, ja sillä on lisäksi bakteereja tappava vaikutus (Rautavaara ja Knuuttila 1981).

9.3 Marjojen käyttö ravinnoksi

Tyrnin raikkaan kirpeät marjat sopivat monenlaiseen käyttöön. Marjojen maun on sanottu muistuttavan ananasta ja hapanta passionhedelmää. Toisaalta makua on kuvattu myös oudoksi ja jopa härskiintyneeksi, jolloin kyse on varmaan ollut pilaantuneista marjoista. Tyrnin marjat sopivat tuorekäyttöä paremmin käytettäväksi erilaisiin juomiin ja jälkiruokiin, mutta marjoista saa myös liha- ja kalaruokien lisäkkeeksi sopivaa hilloa (Kuva 13). Jo 1600-luvulla Siperian alkuasukkaat keittivät tyrnin marjoista kiisseliä, hilloa, hyytelöä, marmeladia ja mehua. Marjoista on valmistettu myös viiniä (Veber 1989). Kirpeän makunsa vuoksi tyrni sopii hyvin käytettäväksi yhdessä miedomman makuisten marjojen ja hedelmien kanssa, esimerkiksi herukka- tai omenahilloon. Kotona marjat voi säilöä lisäämällä marjojen verran sokeria ja säilyttämällä viileässä kannella peitettynä. Sokerikerroksen päälle nousee öljy ja pohjalle valuu vaalea mehu, josta saa maukkaan juoman.

Satakunnan Martat ovat kokeilleet tyrnin käyttöä ruoanvalmistuksessa ja leivonnassa, ja koonneet tyrnireseptit kirjaksi (Satakunnan Martat 1995). Tyrnin kirpeä maku sopii hyvin esimerkiksi broilerin mausteeksi ja myös silakkaruoissa tyrni on omiaan. Runsaasti omenahappoa sisältävä tyrnisose sopii myös lihan marinointiin ja mureuttamiseen. Lammaspaisti mureutuu tyrnimarinadissa yhtä hyvin kuin punaviiniä käyttämällä. Ongelmia ruokaohjeiden laatimisessa aiheuttaa marjojen happamuuden vaihtelu eri vuosina ja eri kasvupaikoilla.

9.4 Muita käyttötapoja

Tyrnin lehtiä ja oksia on ennen käytetty villan ja pellavan värjäykseen. Puretusaineesta riippuen tyrni antaa kuiduille erilaisia punaruskean sävyjä (Anon. 1992). Tyrnimarjojen voimakkaan keltainen tai oranssinpunainen väri johtuu marjojen sisältämistä karotenoideista, jotka sopivat elintarviketeollisuuden väriaineeksi. Tyrnimarjojen käyttämisestä elintarvikeväriksi ovat olleet kiinnostuneita erityisesti länsimaat, mm. Iso-Britannia (Junnila 1988b). Kiinassa tyrniöljyä käytetään myös kosmetiikkateollisuuden raaka-aineena mm. shampoon ja kasvovoiteiden valmistuksessa (Salo 1989). Myös länsimaissa on tyrniä käytetty kosmeettisten aineiden valmistuksessa.

Tyrni soveltuu vahvan juuristonsa ansiosta hyvin suojaistutuksiin ja eroosion torjuntaan. Kiinassa tyrniä on viljelty ensisijaisesti luonnonhoitokasvina eroosioherkillä joen varsilla, ja marjojen käyttö on ollut toissijaista. Nykyään on perustettu viljelmiä myös marjantuotantoa varten. Suomessa ja muualla Euroopassa tyrniä viljeltiin ja kasvatettiin pitkään vain koristekasviksi ja taimistoissa myytävät tyrnit olivat koristekasviksi tarkoitettuja. Tyrnin eksoottinen kasvutapa ja hopeanhohtoiset lehdet tekevät tyrnistä käyttökelpoisen koristekasvin, joka tuo pensasryhmiin vaihtelua. Koristeelliset marjat säilyvät pensaassa pitkään. Vaatimattomana ja helppohoitoisena se soveltuu hyvin myös julkisiin viherrakennuskohteisiin.

10 LAJIKEJALOSTUS

10.1 Tavoitteet ja menetelmät

Lajikejalostuksen yleinen tavoite on kehittää viljelyyn mahdollisimman hyvin sopivia lajikkeita. Jalostuksella pyritään karsimaan viljelyn ja käytön kannalta negatiivisia ominaisuuksia ja vahvistamaan toivottuja piirteitä. Tyrnin jalostuksessa pyritään kehittämään kantoja, joissa kestävyys ja satoisuus yhdistyvät viljelyä helpottaviin ominaisuuksiin. Suomen oloissa tärkeää on hyvä talvenkestävyys. Suomalaiset luonnonkannat ovat erittäin kestäviä ja niitä onkin käytetty jalostuksessa nimeenomaan talvenkestävyyden takia (Hiirsalmi 1993). Tähän asti tyrni on ollut varsin terve kasvi, mutta muutama vuosi sitten havaittu versolaikkutauti on kiinnittänyt jalostajien huomion myös taudinkestävyyteen. Suomalaiset luonnonkannat ovat myös tässä suhteessa sopivaa jalostusmateriaalia. Tyrnin viljelyn ongelma on sadonkorjuun vaikeus. Tähän seikkaan on kiinnitetty huomiota myös jalostuksessa. Valinnassa suositaan kantoja, jotka ovat piikittömiä tai vähäpiikkisiä ja joiden marjat ovat mahdollisimman helposti irtoavia ja riittävän kestäväkuorisia. Viljelyn kannalta tärkeitä ominaisuuksia ovat myös sopiva kasvutapa ja versojen kolhuja kestävä kuori. Marjojen kemialliset ominaisuudet ovat keskeisiä tyrnin rohdoskasviluonteen takia. Jalostuksen tavoitteena on säilyttää vitamiinipitoisuus suurena, vähintään samalla tasolla kuin tyrnin luonnonkannoilla (Junnila 1988b).

Tyrnin jalostuksessa käytetään samoja menetelmiä kuin marjanjalostuksessa yleensä. Tyrnin kaksikotisuus estää itsepölytyksen käytön. Uusia ominaisuusyhdistelmiä muodostuu joka kerta pölytyksen yhteydessä. Pölytyksen voidaan antaa tapahtua vapaasti (vapaapölytys) tai voidaan risteyttää pensaita, joilla on haluttuja ominaisuuksia. Vapaapölytyksen tuloksena syntyneiden jälkeläisten hedevanhempaa ei tunneta, mikä voi joissakin tapauksissa olla huono asia. Risteytyksistä syntyvistä siemenistä kasvatetaan taimet, joista valitaan parhaat ominaisuusyhdistelmät omaavat yksilöt joko jatkoristeytyksiin tai lisättäväksi viljelyyn. Yaon (1994a) mukaan useimmat tyrnin viljelyn kannalta kiinnostavista ominaisuuksista ovat luultavasti kvantitatiivisia, eli monen geenin yhdessä aiheuttamia. Yaon (1994a) mukaan marjan koko, piikkisyys, kestävyys ja fenologia ovat toisistaan riippumattomia ominaisuuksia, eli kutakin niistä voidaan kehittää heikentämättä samalla muita ominaisuuksia. Toisaalta marjan koon kasvattaminen saattaa jonkin verran heikentää niiden laatua, esimerkiksi alentaa C-vitamiinipitoisuutta (Yao 1994a). Useimmat olemassaolevat tyrnilajikkeet ovat eri puolilta levinneisyysaluetta olevien kantojen risteytysjälkeläisiä. Eri alalajit risteytyvät helposti keskenään. Risteytysjälkeläiset sijoittuvat ominaisuuksiltaan yleensä vanhempiensa puoliväliin tai jopa ylittävät ne. Polyploidijalostusta (kromosomiluvun moninkertaistaminen) on kokeiltu Venäjällä ja ainakin yksi tetraploidinen lajike on viljelyssä Virossa. Kromosomistoa moninkertaistamalla eli polyploidialla saadaan aikaan jättiläiskasvua ja mm. suuria marjoja. Mutaatiojalostusta on käytetty ainakin Venäjällä ja Suomessa (Karhu 1994, Yao 1994a). Säteilyttämällä on saatu aikaan ainakin kaksi tai kolme lajiketta. Geeninsiirto- tai geenimanipulaatiotekniikkaa ei ole toistaiseksi käytetty tyrnin jalostuksessa (Yao 1994a).

10.2 Jalostus Suomessa

Tyrnin viljelyyn sopivien lajikkeiden jalostus on Suomessa keskittynyt MTT:n Puutarhatuotannon tutkimuslaitokseen. Työ aloitettiin 1960-luvun alussa laajalla kasvitieteellisellä tutkimuksella, jossa selvitettiin tyrnin muuntelua ja tyrnin jalostuksen perusteita (Rousi 1966). Suuri määrä siemennäytteitä eri puolilta tyrnin levinneisyysaluetta tutkittiin ja siementen ja siementaimien ominaisuuksia vertailtiin. Tutkimuksissa havaittiin suurta muuntelua eri alkuperää olevien kasvien välillä, ja erotettiin useita alalajeja (Rousi 1966). Ulkomaisista siemennäytteistä ja kotimaisista luonnonkannoista istutettiin tyrnikokoelma, jonka yksilöiden väliset risteytykset aloitettiin 1970-luvulla. Päätavoitteena jalostuksessa oli yhdistää suomalaisten tyrnien talvenkestävyys ja ulkomaisten kantojen voimakas kasvutapa, vähäisempi piikkisyys ja helpompi poimittavuus.

Vuonna 1981 Puutarhatuotannon tutkimuslaitokselle saatiin kokeiltavaksi kahdeksan siperialaista tyrnilajiketta Altain alueelta. Pensaat istutettiin havainnointia varten ja niitä käytettiin myös 1980-luvun puolivälissä tehdyissä risteytyksissä (Hiirsalmi 1988). Risteytyksissä käytettiin edellisten risteytysten suomalais-kaukasialaisia ja suomalais-saksalaisia genotyyppejä, joita risteytettiin keskenään ja venäläisten lajikkeiden kanssa (Karhu 1994). Vuonna 1989 perustettiin laajat jalostusaineiston havaintokokeet MTT:n tutkimusasemille Satakuntaan, Pohjois-Pohjanmaalle ja Kainuuseen sekä Piikkiöön Tuorlan maatalous- ja puutarhaoppilaitokselle. Kokeisiin istutettiin mm. 1970-luvun risteytysten parhaat jalosteet, vuoden 1985 risteytysten siementaimiaineisto, siperialaisia lajikkeita sekä Itämeren ja Kaukasuksen alueen luonnonkantoja (Hakala ja Karhu 1990).

Vuonna 1990 nimettiin ja laskettiin kauppaan ensimmäiset kotimaiset tyrnilajikkeet (Hakala ym. 1990). Emilajike Raisa ja hedelajike Rudolf ovat molemmat syntyneet 1970-luvulla tehtyjen risteytysten tuloksena. Vertailevia kokeita havainnoitiin neljän vuoden ajan ja tyrnien menestymisestä ja ominaisuuksista tehtiin tarkkoja mittauksia. 1994 kokeissa olleista klooneista valittiin parhaat jalosteiksi. Koeviljelyn perusteella saatetaan nimetä joitakin jalosteita lajikkeiksi. Jatkossa selvitetään mm. eri jalosteiden pölytyskykyä (Karhu, suullinen tieto 9.5.1995).

Tyrnin jalostus Helsingin Yliopiston kasvibiologian osastolla aloitettiin vuonna 1990 (Yao 1994a). Jalostustyön ensimmäisenä vaiheena on paikallisten ja vieraiden luonnonpopulaatioiden jälkeläisten kenttäkoe ja samaan aikaan aloitettiin eri alalajien välisten risteytysten jälkeläiskoe. Näiden kokeiden perusteella valittu materiaali muodostaa pitkän aikavälin jalostuspopulaation ja se liitetään mukaan myös Pohjoismaisen geenipankin tyrnin säilytysohjelmaan. Jalostuksen tavoite on kehittää toisaalta marjakasviksi ja toisaalta monikäyttökasviksi sopivia klooneja (Yao 1994a).

Tulevaisuudessa erikoismarjojen, kuten tyrnin, jalostustoiminta tulee ilmeisesti vaikeutumaan ja sen jatkaminen vaatii teollisuuden rahoituspanosta. Maa- ja metsätalousministeriön kanta on, että kasvinjalostuksen rajalliset resurssit on tarkoituksenmukaista keskittää sellaisille kasveille, joiden avulla voidaan tehokkaimmin vahvistaa kotimaisen tuotannon asemaa kiristyvässä kilpailutilanteessa. Yhteiskunnan rahoittaman jalostustoiminnan tulee ministeriön mukaan keskittyä kasvilajeihin, joiden varaan on jo kehittynyt taloudellisesti merkittävää tuotantoa, tai jotka muodostavat pääelinkeinon vakiintuneelle määrälle viljelijöitä (Maa- ja metsätalousministeriö 1991). Tyrnin viljelyyn sopivien lajikkeiden kehittäminen olisi kuitenkin tyrnin viljelyn lisääntymisen kannalta tärkeää.

10.3 Jalostus Venäjällä ja Euroopassa

Tyrnin jalostus on pisimmällä Venäjällä. Varhaisimmat tyrnin jalostukseen ja valintaan liittyvät tutkimukset alkoivat jo 1934 Siperiassa (Kalinina ja Panteleyeva 1987). 1950- ja 60-luvuilla tyrnin biokemiallisia ominaisuuksia tutkittiin paljon, ja tulokset innostivat kaupallisen viljelyn aloittamiseen ja jalostukseen. Tunnetuin tyrniä jalostanut tutkimuslaitos on Siperiassa sijaitseva Lisavenkon puutarhaviljelyn tutkimuslaitos (Lisavenko Horticultural Research Institute of Siberia). Siellä on kehitetty useita runsassatoisia, piikittömiä tai vähäpiikkisiä lajikkeita ja tutkittu tyrnin viljely- ja lisäystekniikkaa. Jalostuksessa on käytetty lähtömateriaalina Altain vuoristossa kasvavia luonnonkantoja. Jalostuksen tavoite on ollut kehittää talvenkestäviä ja Siperian kasvuolosuhteisiin sopeutuneita, suhteellisen matalakasvuisia, vähäpiikkisiä, satoisia lajikkeita. Marjakoon pitäisi olla vähintään 0.6 g, kukkaperän 5 - 10 mm pitkä ja öljy- ja vitamiinipitoisuuden korkea. Risteytykset aloitettiin 1959 ja tähän mennessä on nimetty muutama täysin piikitön ja useita vähäpiikkisiä lajikkeita (Taulukko 3). Altain lajikkeita on tutkittu ja viljelty runsaasti myös muualla Venäjällä ja ulkomailla mm. Unkarissa, Puolassa, Bulgariassa, Mongoliassa ja Jugoslaviassa (Kalinina ja Panteleyeva 1987).

Lisavenkon tutkimusaseman lisäksi tyrnin jalostusta on tehty Buryatin hedelmä- ja marjakoeasemalla ja Novosibirskin hedelmä- ja marjatutkimusasemalla Siperiassa, Barnaulin hedelmäviljelyn koe- ja tutkimusasemalla sekä Moskovan yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa, Vladimirin alueen yhteispuutarhassa ja Nizhni Novgorodin maatalousinstituutissa (Burmistrov 1993). Barnaulin hedelmäviljelyn koe- ja tutkimusasemalla jalostus aloitettiin 1950-luvun keskivaiheilla. Moskovan yliopistossa tyrnin jalostus aloitettiin 1952, valinnassa on materiaalina käytetty eri puolilta Venäjää ja tyrnin levinneisyysaluetta kerättyjen tyrnien vapaapölytysjälkeläistöä. Moskovassa on kehitetty yhteensä yhdeksän lajiketta (Kolbasina ym. 1988) (Taulukko 3). Tiedot venäläisten lajikkeiden määrästä vaihtelevat. Burmistrovin (1993) mukaan tähän mennessä on Venäjällä kauppaan laskettu 24 lajiketta ja 120 lupaavaa jalostetta. Syväkurun ja Plekhanovan (1992) mukaan Venäjällä kasvatetaan noin 70 lajiketta. Plekhanovan (suullinen tieto S. Karhun kautta 12.10.1995) mukaan lajikkeita on 114. Lajikkeet poikkeavat toisistaan muun muassa marjaominaisuuksiltaan (Kuva 14).

Venäjän esimerkkiä seuraten tyrnin viljely ja jalostus alkoi 1960-luvulla useissa Euroopan maissa. Venäläisiä lajikkeita on kokeiltu ja käytetty jalostuksessa varsinkin Itä-Euroopan maissa, mm. Unkarissa ja Romaniassa sekä entisessä Itä-Saksassa (Yao 1994a). Tyrninjalostus alkoi Dresdenin metsäntutkimuslaitoksella 1972 kantojen valinnalla. Ensimmäinen lajike Leikora nimettiin vuonna 1979. Saksassa tyrnin jalostus on perustunut lähinnä valintaan ja siinä on keskitytty marjojen ominaisuuksiin (vitamiini- ja happopitoisuus) sekä konekorjuun kannalta keskeisiin ominaisuuksiin. Ruotsissa tyrnin jalostus on keskittynyt Etelä-Ruotsissa sijaitsevalle Balsgårdin puutarhajalostuksen tutkimuslaitokselle. Ruotsissa on tehty pölytyksiä vuodesta 1986 alkaen Altain lajikkeiden, Balttiasta kotoisin olevien jalosteiden ja ruotsalaisten ja tanskalaisten kantojen välillä. Tuloksena saatujen siementaimien satoisuutta, taudinkestävyyttä ja vitamiinipitoisuutta on havainnoitu (Wahlberg ja Jeppson 1992). Virossa on viljelty ja tutkittu venäläisiä lajikkeita, ja siellä on tehty myös omaa jalostusta. Siperialaisia lajikkeita paremmin Balttian vaihtelevassa ilmastossa ovat menestyneet Kaliningradin alueen lajikkeet (Veber 1989).

Taulukko 3. Yleisimmät venäläiset tyrnilajikkeet ja niiden ominaisuuksia. Laitos-sarakkeessa mainitaan lajikkeen jalostanut tutkimuslaitos: ALTAI = Lisavenkon tutkimuslaitos Siperia, GORKI = Gorkin maatalousinstituutti, MOSKOVA = Moskovan yliopiston kasvitieteellinen puutarha.

Lähteet: Kalinina ja Panteleyeva 1987, Syväkuru ja Plekhanova 1992.

* = kokonaiskarotenoidipitoisuus

11 LAJIKKEET

11.1 Suomalaiset lajikkeet `Raisa' ja `Rudolf'

Suomessa on nimetty ja laskettu kauppaan kaksi tyrnilajiketta, Puutarhatuotannon tutkimuslaitoksella jalostetut emilajike `Raisa' ja hedelajike `Rudolf' (Karhu ja Hiirsalmi 1994). Molemmat soveltuvat viljeltäväksi sekä koristepensaina että marjakasveina. `Raisa' syntyi vuonna 1972 Kaukasukselta peräisin olevan caucasica-alalajiin kuuluvan emikannan ja kotimaisen, Raahen alueelta kerätyn hedekannan välisestä risteytyksestä. Lajike on nopea- ja voimakaskasvuinen. Etelä-Suomessa se kasvaa noin kolmen metrin korkuiseksi ja Pohjois-Suomessa parimetriseksi. Pensaan leveys vaihtelee metristä noin kahteen metriin. Etelä-Suomessa pensas on selvästi, Pohjois-Suomessa jonkin verran leveyttään korkeampi. Raisa-lajikkeella on yksi tai useampi voimakas pääverso, se on vähäpiikkinen ja juurivesojen muodostus on melko vähäistä. Viljelykokeissa se on talvehtinut hyvin, Pohjois-Suomessakin talvivauriot ovat olleet vähäisiä. Stigmina-versolaikkutautia vastaan se on tähän asti ollut kestävä. `Raisan' marjat ovat keltaoransseja ja niitä on Etelä-Suomessa versoissa hyvin tiheässä, Pohjois-Suomessa harvemmassa. Marjat ovat muodoltaan pitkänomaisia, pituudeltaan noin 10 mm. Marjojen koko vastaa luonnonvaraisten kantojen marjakokoa, marja painaa noin 0.2 g. Marjaperä on hieman yli 2 mm pitkä. Satotaso on Etelä-Suomessa ollut neljäntenä vuonna istutuksesta vähän alle kaksi kiloa, Pohjois-Pohjanmaalla hieman vajaa kilo (Hakala ym. 1990, Karhu ja Hiirsalmi 1994). Marjat kypsyvät elokuun viimeisinä viikkoina Etelä-Suomessa ja syyskuun ensimmäisinä Pohjois-Suomessa. Juuri kypsyneet marjat ovat kiinteitä ja pysyvät ehjinä poimittaessa. Marjat irtoavat pensaasta helpommin kuin monilla kotimaisilla luonnonkannoilla tai venäläisillä lajikkeilla. Vastakypsyneiden marjojen C-vitamiinipitoisuus on ollut samaa luokkaa kuin venäläisissä viljelylajikkeissa vaihdellen 70 - 130 mg / 100 g marjamursketta. Marjat ovat maultaan aromikkaita ja melko happamia (Karhu ja Hiirsalmi 1994).

Tyrnin emikasvien pölyttämiseen jalostettu Rudolf-lajike syntyi vuonna 1974 Saksasta, Hiddenseestä kotoisin olevan emikannan ja kotimaisen raahelaisen hedekannan välisestä risteytyksestä. `Rudolf'-pensaat ovat `Raisaa' hillittykasvuisempia, pensaan korkeus jää puoleentoista metriin Etelä-Suomessakin. Lajike on hieman leveyttään korkeampi. Pensaat ovat vähäpiikkisiä ja piikkikärkiset verson haarat ovat pehmeitä ja taipuisia. Etelä-Suomessa `Rudolf' on talvehtinut hyvin, mutta jonkin verran silmu- ja versovaurioita on havaittu, pohjoisessa talvehtiminen on ollut heikompaa ja osa pensaista on kuollut. Rudolf-lajike kukkii runsaasti ja kukinta-aikansa ja muiden ominaisuuksiensa puolesta se sopii Raisa-lajikkeen pölyttäjäksi (Karhu ja Hiirsalmi 1994).

11.2 Venäläiset ja saksalaiset lajikkeet

Venäjällä nimettyjen tyrnilajikkeiden määrä vaihtelee eri lähteissä. Tietojen ristiriitaisuutta aiheuttaa se, että jalostusta suoritetaan useissa eri tutkimuslaitoksissa eikä täydellisiä luetteloita lajikkeista ole ollut saatavilla. Lisäksi venäjänkielisten lajikenimien translitterointi aiheuttaa nimien oikeinkirjoitusongelmia ja nimistösekaannuksia. Tärkeimmät venäläiset lajikkeet ja eräitä niiden ominaisuuksia on koottu taulukkoon 3.

Siperian Altailla sijaitsevassa Lisavenkon puutarhatutkimuslaitoksessa oli 1980-luvun lopussa nimetty lähes parikymmentä emilajiketta. Vanhimmat nimetyt lajikkeet ovat vapaapölytysten kautta syntyneet `Novost Altaja', `Dar Katuni', `Zolotoi Pochatok', `Maslitshnaja' ja `Vitaminnaja' (Kuvat 15 ja 16). Kaikki nämä on nimetty 1960-luvulla ja niiden toisena vanhempana on vähäpiikkinen ja suurimarjainen Katunin ekotyypin pensas (Kalinina ja Panteleyeva 1987, Burmistrov 1993). `Dar Katuni' on tiheäkasvuinen, lähes piikitön lajike. Sen marjat ovat vaaleanoransseja, melko isokokoisia (0.4 g) ja maultaan hapahkoja mutta eivät kitkeriä. Marjat kypsyvät elokuun lopussa. `Zolotoi Pochatok' pensaat ovat runsaasti haarovia. Lajike muistuttaa ominaisuuksiltaan Dar Katuni-lajiketta, mutta marjat kypsyvät vasta syyskuussa. `Maslitshnaja' on ohutoksainen haarovalatvainen lajike, jonka marjat kypsyvät elokuun lopussa. Marjat irtoavat pensaasta kantoineen eivätkä ne muserru poimittaessa (Kalinina ja Panteleyeva 1987). 1960-luvulla nimettiin myös aikaisin kypsyvän ja hyvänmakuisen Chuja-ekotyypin vapaapölytysjälkeläinen Chuiskaja-lajikkeeksi. Risteytykset eri ekotyyppien välillä aloitettiin vuonna 1959. Täysin piikittömiä lajikkeita ovat jo mainittujen `Novost Altajan' ja `Vitaminnajan' lisäksi `Velikan' ja `Prevoskhodnaja'. Muut lajikkeet ovat vähäpiikkisiä. Suurimarjaisia ja runsaasti C-vitamiinia sisältäviä lajikkeita ovat `Chuiskaja', `Velikan', `Obilnaja', `Zolotistaja Sibiri', `Prevoskhodnaja', 'Sibirskaja' sekä `Obskaja'. Näiden keskimääräinen marjapaino on suurempi kuin 0.7 g, kun se luonnonkannoilla on 0.2 - 0.3 g. Talvenkestäviä ja arvokkaita Katunin ekotyypin hedekantoja on jalostettu. Yksi jalostetuista hedelajikkeista on `Aley' (Kalinina ja Panteleyeva 1987). Suomessa pakkastalvesta 1986 - 87 selvisivät ainakin osittain lajikkeet `Dar Katuni', `Zolotoi Pochatok' ja `Vitaminnaja' (Junnila 1988a).

Saksassa tyrninjalostus on keskittynyt Berliinissä sijaitsevaan VEG Saatzucht puutaimistoon (Albrecht 1990). Saksalaiset ovat käyttäneet valinnassa keskieurooppalaisia tyrnikantoja, joiden vitamiinipitoisuus on hyvin korkea, ja sen vuoksi saksalaisten lajikkeiden C-vitamiinipitoisuus on yleisesti korkeampi kuin venäläisten. Saksassa kauppaanlaskettuja emilajikkeita ovat `Leikora', `Hergo', `Frugana', `Dorana' ja `Askola'. Emilajikkeiden pölyttäjiksi on Saksassa valittu useita kantoja, jotka eroavat toisistaan kukinta-aikojensa puolesta. Vuonna 1989 nimettiin neljän hedekannan sekoitus `Pollmix 4', joka sopii kaikkien saksalaisten emilajikkeiden pölyttäjäksi.

`Leikora' on ensimmäinen markkinoille tullut saksalainen tyrnilajike. Pensas on keskikorkea, leveän pystykasvuinen ja melko tiivis. Marjat ovat kookkaita, ovaalin- tai pisaranmuotoisia ja heleän oransseja. Marjat kypsyvät Berliinin seudulla syyskuun puolivälistä alkaen ja säilyttävät värinsä pakkasiin asti. Sadan marjan paino on keskimäärin 56 g. Marjojen C-vitamiinipitoisuus vaihtelee 240 - 360 mg / 100 g, ja kokonaishappopitoisuus 3.4 %. `Leikora' menestyi hyvin Hollannin lajikevertailussa vuonna 1986 (Albrecht ja Koch 1981, Albrecht 1990).

Vuonna 1983 laskettiin kauppaan Hergo-lajike, jota suositellaan tehoviljelyyn. `Hergo' kypsyy pari viikkoa `Leikoraa' aikaisemmin, sen marjat ovat pienempiä ja C-vitamiinipitoisuus alhaisempi, 150 mg / 100 g. Marjat kuitenkin irtoavat pensaasta helpommin, mikä helpottaa sadonkorjuuta ja satoa voidaan korjata oksia leikkaamalla samasta pensaasta joka toinen vuosi, kun `Leikora' tuottaa marjoja vasta kolmantena vuotena leikkaamisen jälkeen (Albrecht 1990).

Sadonkorjuun tehostamisen kannalta on tärkeää, että viljelyssä on useita eri aikaan kypsyviä lajikkeita. Edellisiä lajikkeita täydentämään laskettiin vuonna 1986 kauppaan `Frugana'. Se on aikaisin, Berliinin seudulla jo elokuun puolivälissä kypsyvä, oranssimarjainen lajike. Sen marjat ovat keskikokoisia ja niiden happopitoisuus on 3.5 % ja C-vitamiinipitoisuus keskinkertainen (160 mg / 100 g). Marjoista saa erityisen hyvänmakuista mehua. `Frugana' soveltuu hyvin koneelliseen sadonkorjuuseen, mutta ei pensasta leikkaamalla tapahtuvaan korjuuseen (Albrecht 1990).

`Dorana' nimettiin 1990. Se on erityisen hapokas ja C-vitamiinipitoinen lajike. Kokonaishappopitoisuus on 5.2 % ja C-vitamiinipitoisuus 260 mg / 100 g. `Dorana' on suhteellisen hidaskasvuinen ja muodostaa juurivesoja vähemmän kuin muut lajikkeet. Lajiketta pidetään Saksassa suhteellisen satoisana. `Dorana' soveltuu erityisen hyvin kotipuutarhoihin. Marjojen väri säilyy hyvin ja pensas säilyy syksyllä kauan koristeellisena (Albrecht 1990).

`Askola' laskettiin kauppaan vuonna 1991 (Fischer 1995). Sen oranssinväriset marjat vastaavat happopitoisuudeltaan `Dorana' lajiketta. C-vitamiinipitoisuus on hieman alempi. `Askolan' marjat kypsyvät Saksassa syyskuun alkupuolella. Pensas on voimakaskasvuinen ja pystyoksainen ja se kestää hyvin leikkausta. Satoa saadaan leikatuista pensaista jo toisena vuotena leikkauksen jälkeen. Sadonkorjuuseen voidaan käyttää myös ravistelukonetta (Fischer 1995).

12 LISÄYSMENETELMÄT

12.1 Siemenlisäys

Tyrnin hedelmämallosta erotetut siemenet itävät helposti, mutta vaativat kylmäkäsittelyn. Tyrnin luontaista levinneisyyttä rajoittaa juuri riittävän kylmäkauden puute. Siemenet voidaan kylmäkäsitellä kylvämällä ne syksyllä suoraan ulos, jolloin siemenet itävät talven jälkeen. Siemeniä voidaan myös säilyttää esim. jääkaapissa ja kylvää keväällä. Siemenlisäys on helppo, mutta epämielekäs tapa tuottaa viljeltäviä taimia, koska siementaimien ominaisuudet poikkeavat emokasvista, eikä taimivaiheessa voida päätellä kumpaa sukupuolta ne ovat. Siemenjälkeläistössä on hede- ja emikasveja suunnilleen yhtä paljon (Junnila 1988b).

Salo (1991b) tutki kiinalaisen tyrnin alkukehitystä kasvihuoneessa. Siemenet kylvettiin toukokuussa kolmen kuukauden kylmäkäsittelyn jälkeen erilaisille alustoille. Idätysvaiheessa lämpötila oli + 20 ^oC. Ensimmäiset sirkkalehdet ilmestyivät viikon kuluttua kylvöstä ja viimeiset siemenet itivät 24 vrk:n kuluttua. Turvealustalla itävyys oli 65.4 %, hiekassa 34.8 % ja turve-hiekka-alustalla 61.5 %. Parhaiten taimet kasvoivat hiekkaa ja turvetta sisältävällä alustalla. Turve sitoi hyvin kosteutta ja hiekka piti maan kuohkeana. Hiekassa kasvaneet taimet kärsivät jo alkukehityksessään kuivuudesta ja ravinnepuutoksista NPK-lannoitteesta huolimatta. Talveksi osa taimista siirrettiin avoimeen muovihuoneeseen ja taimet peiteltiin havuilla ja lumella. Osa taimista jätettiin kasvihuoneeseen. Lumipeitteen suojassa taimet talvehtivat hyvin, kuolleisuus oli vain 6.5 %, kun kasvihuoneessa taimista menehtyi 12.6 % ja lisäksi osa oli talven jälkeen heikkokuntoisia. Kasvihuoneesta taimet siirrettiin kesäksi muovihuoneeseen. Kasvihuonetaimien kasvu alkoi pari kuukautta aikaisemmin kuin ulkona talvehtineiden taimien. Kasvukauden aikana sisätaimet kasvoivat 47.0 cm ja ulkotaimet 30.1 cm (Salo 1991b).

12.2 Pistokaslisäys ja lisääminen juurivesoista

Pistokaslisäyksessä voidaan käyttää sekä talvi- että kesäpistokkaita. Auksiini edistää yleensä juurtumista. Talvipistokkaat otetaan tammi-helmikuussa ja ne pistetään keväällä. Pistokkaiksi valitaan puutuneita edellisen vuoden versoja, jotka säilytetään kylmävarastossa kevääseen. Ennen pistämistä pistokkaita hyödetään vesiastiassa kunnes silmut alkavat vihertää. Suomalaisten tyrnikantojen vuosikasvaimet ovat yleensä niin ohuita ja lyhyitä, että kunnollisten talvipistokkaiden saaminen on vaikeaa (Junnila 1988B). Salo (1987) tutki toukokuussa kerättyjen puutuneiden tyrnipistokkaiden juurtumista kasvihuoneessa. Ensimmäisen kasvukauden aikana pistokkaista kuoli suuri osa ja juurtuvuus erilaisen lannoituskäsittelyn saaneilla alustoilla oli 17 - 52 %. Keskimäärin 35 % pistokkaista juurtui.

Kesäpistokkaat kerätään alku- tai keskikesällä, jolloin juurtuminen on varmempaa. Pistokkaiksi valitaan voimakkaasti kasvavia versoja, jotka leikataan tai repäistään siten, että pistokkaaseen tulee mukaan puutunutta osaa (Junnila 1988b). Ruohomaiset pistokkaat juurtuvat Junnilan (1988a,b) mukaan hyvin sekä leikattuna että repäistynä (Kuva 17). Ruotsissa on todettu latvapistokkaiden juurtuvan selvästi paremmin kuin väli- ja tyvipistokkaat (Wahlberg 1995). Heinäkuun alkupuolella otetuista repäisypistokkaista juurtui 80 % ilman indoli-3-voihappo (IBA) käsittelyä ja yli 90 %, kun pistokkaat käsiteltiin 0.01 %:lla IBAlla ennen pistämistä. Elokuun alussa leikatuista IBA-käsitellyistä pistokkaista juurtui alle puolet (Junnila 1988a,b). Karhun (1995) mukaan pistokkaiden juurtuvuutta ja juurten määrää lisää pistokkaiden imeyttäminen 20 h IBA-liuoksessa. Kontkasen (1992) tutkimuksessa heinäkuun alussa kerätyt viherpistokkaat juurtuivat 95 %:sti, IBA-käsittely nopeutti, mutta ei parantanut juurtumista. Juurrutusalustalla ei myöskään ollut vaikutusta juurtuvuuteen, mutta hiekassa juurinystyröitä muodostui heikommin kuin turve-hiekka- ja turve-multa-alustoilla. Kesäpistokkaiden juurrutus onnistuu siis yleensä hyvin, mutta taimet saattavat kasvaa aluksi hitaasti tai mennä lepotilaan. Jatkossa pyritään taimien kasvuaktiivisuuden pysähtymiseen löytämään ratkaisu mm. kasvualustan sädesieniymppäyksestä (Karhu 1995).

Pieniä määriä taimia voidaan lisätä myös juurivesoista. Emopensaat kannattaa merkitä kukinta-aikana, jotta taimien sukupuoli olisi istutettaessa selvillä. Juurivesat irrotetaan ja istutetaan joko keväällä tai syksyllä. Venäläinen tyrnitutkija Maria Plekhanova neuvoo multaamaan juurivesat ennen irrottamista, jotta niihin kehittyy enemmän juuria ja kasvu on varmempaa. Juurtuneet vesat irrotetaan emopensaasta keväällä ja istutetaan suoraan kasvupaikalle (Syväkuru ja Plekhanova 1992).

12.3 Solukkolisäys

Tyrnilajikkeita voidaan lisätä myös solukkolisäyksen avulla. Solukkolisäyksessä emokasvin kasvusolukosta kasvatetaan ravintoalustalla kokonainen kasvi, jonka perimä vastaa emokasvia. Solukkolisäyksen etuja ovat monistuksen tehokkuus, tilansäästö ja puhtaus. Ongelmana on sopivan menetelmän kehittäminen eri kannoille ja steriiliin työskentelyyn ja kasvatukseen sopivien laboratorio-olosuhteiden välttämättömyys. Tyrnin lisäämistä solukkoviljelyn avulla on tutkittu mm. entisessä Neuvostoliitossa, Balsgårdissa Ruotsissa, MTT:n Laukaan tutkimus- ja valiotaimiasemalla sekä Helsingin yliopistossa. Joensuun yliopistossa aiheesta on valmistunut syventävien opintojen tutkielma (Ratilainen 1988). Ratilainen selvitti tyrnille sopivaa lisäysmenetelmää ja tutki mm. kasvatusalustan, auksiini- ja sytokiniinisuhteiden, orgaanisten aineiden käytön sekä kasvatusastian vaikutusta solukkolisäyksen onnistumiseen. Hän totesi tyrnin solukkolisäyksen olevan vaikeaa, ja onnistuvan parhaiten kasvuun aktivoituneita silmuja käyttäen.

Yao (1994b) tutki ja kehitti tyrnin mikrolisäysmenetelmää Helsingin yliopistossa. Hänen mukaansa lisäys sekä versokärkimateriaalista että kasvusolukosta onnistuu hyvin puuvartisten kasvien alustaa käyttäen (WPM). Kasvunsääteeksi soveltuu parhaiten 6-benzylaminopuriini (BAP), jonka pitoisuus aloitusvaiheessa on 0.10 - 0.25 mg / l ja lisäysvaiheessa 0.4 - 1.0 mg / l. Yhdestä pienestä versosta saadaan erlenmeyerpulloissa 3.3 - 4.0 ja koeputkissa 2.0 - 3.0 versoa kuukaudessa. Kolmannekseen versoista muodostuu monistusalustalla juuria spontaanisti. Juurelliset taimet siirretään kasvatuslaatikkoon turvealustalle, joka on kasteltu veteen sekoitetulla tyrnin juurinystyrämurskeella. Noin 45 päivän kuluttua taimilla on omat juurinystyrät ja ne voidaan istuttaa jatkokasvatusastioihin (Yao 1994b).

Laukaan tutkimus- ja valiotaimiasemalla on kehitetty menetelmät kotimaisten tyrnilajikkeiden `Raisan' ja `Rudolfin' sekä eräiden muiden kantojen solukkolisäystä varten. Uosukaisen (suullinen tieto 29.5.1995) mukaan tyrnin solukkolisäys onnistuu standardimenetelmiä käyttäen hyvin. Ainoa ongelma on juurtuminen, jota ei kasvihormoneilla voida ohjata. Solukkolisätyt tyrnin taimet juurtuvat kuitenkin koeputkessa tai kasvualustalle siirrettyinä itsekseen hyvin. Laukaalla tyrnin taimien lisäyksessä tuotetaan ensin lähtömateriaalista solukkoviljelyn avulla emotaimia, joita käytetään sen jälkeen pistokaslisäyksessä. Pistokaslisätyt tyrnin taimet kasvavat nopeammin myyntikuntoisiksi. Juurtuneiden taimien kasvatuksessa oleellista on Frankia-sädesienen ymppäys taimen kasvualustaan. Ilman ymppäystä taimet kasvavat hitaasti ja jäävät juromaan. Laukaalla käytetään ymppäyksessä multaa, jossa on Frankia-sädesieniä sekä Frankia-puhdas-viljelmää (Uosukainen, suullinen tieto 29.5.1995). Karhun (suullinen tieto 7.9.1995) mukaan käytännössä on saatu hyviä kokemuksia leppäkasvustojen alta kaivetun maan sekoittamisesta pistokkaiden kasvualustaan. Tällaisessa maassa on valmiina lepän kanssa symbioosissa eläviä sädesieniä.

YHTEENVETO lis alkuun

Tyrni, Hippophaë rhamnoides, on piikkinen, oranssinvärisiä marjoja tuottava pensas. Se on nimetty Satakunnan maakuntakasviksi ja sitä kasvaa Suomessa luonnonvaraisena Pohjanlahden rannikolla, saaristossa ja Ahvenanmaalla. Luonnonvaraisia kasvustoja on perinteisesti hyödynnetty marjoja poimimalla ja puristamalla niistä mehua. Tyrniä pidetään arvokkaana aromikkaiden ja vitamiinipitoisten marjojen takia. Hopeanhohtoisten lehtien ja värikkäiden marjojen ansiosta se on myös koristeellinen ja viherrakentamiseen sopiva kasvi. Tyrnitutkimus on Suomessa keskittynyt tähän mennessä luonnonvaraisen tyrnin kasvupaikkojen ja ekologian selvittämiseen sekä viljelyyn tarkoitettujen lajikkeiden jalostukseen. Lisäksi on tutkittu tyrnin kemiallisen koostumuksen vaihtelua, taksonomiaa ja lisäysmenetelmiä. Tällä hetkellä selvitetään mm. tyrnillä esiintyviä kasvitauteja.

Tyrni on luonteeltaan tyypillinen pioneerikasvi. Se on vaatimaton ja sopeutunut maan nopeaan valtaamiseen, mutta ei kestä muiden kasvien varjostusta ja kilpailua. Tyrni kestää ajoittaista kuivuutta ja tulvaa ja pensaiden pakkasenkestävyys on hyvä. Maaperän vähätyppisyys ei haittaa tyrniä, jonka juuristossa elävät sädesienet sitovat kasvin tarvitseman typen suoraan ilmasta. Tyrnin kasvupaikat ovat tyypillisesti valoisia meren ja metsän välillä sijaitsevia rantakaistaleita. Kasvupaikoillaan tyrni muodostaa tiheitä, rannansuuntaisia kasvustoja. Juurivesojen avulla tyrni leviää merestä kohoavalle maalle sitä mukaa, kun maa paljastuu. Samalla kasvuston sisämaan puoleiset osat kuolevat metsän varjostukseen. Näin marjova tyrnivyöhyke siirtyy jatkuvasti mantereelta merelle päin. Tyrni on tuulipölytteinen kasvi, jonka hede- ja emikukat sijaitsevat eri yksilöissä. Tyrni leviää uusille kasvupaikoille juurivesojen lisäksi lintujen ja aaltojen kuljettamien siementen avulla.

Tyrni soveltuu myös viljelykasviksi ja varsinkin Venäjällä ja Kiinassa tyrnin viljelyllä on pitkät perinteet. Suomessa tyrnin viljely on vielä vähäistä, ja viljelyohjeet ja lajikkeet ovat suureksi osaksi venäläisiä. Tyrni on viljelykasvina vaatimaton, mutta vaatii menestyäkseen runsaasti valoa ja tilaa. Maaperän tulee olla läpäisevä ja happamuudeltaan läheltä neutraalia. Lannoituksessa keskeisiä ravinteita ovat fosfori ja kalium sekä molybdeeni. Liian korkea ravinnepitoisuus rehevöittää kasvua sadon kustannuksella. Erityisesti typpeä tulee käyttää varoen. Tyrni on viime vuosiin saakka ollut terve kasvi eikä kasvitauteja ole esiintynyt. Vuonna 1992 havaittiin useilla viljelmillä versolaikkutautia, jolle venäläiset lajikkeet ovat erityisen herkkiä. Tauti on todennäköisesti Stigmina-sienen aiheuttama ja se leviää kasvin johtosolukoihin kuoren halkeamien ja silmujen kautta. Sairaisiin versoihin kehittyy kuopalle painuvia violetinvärisiä laikkuja. Sairaat pensaat heikentyvät ja kuolevat helposti talvella. Lauhat talvet näyttävät edistävän taudin leviämistä.

Tyrnistä on jalostuksen avulla pyritty kehittämään viljelyyn sopivia, kestäviä ja satoisia lajikkeita. Tyrnin jalostustyötä on Suomessa tehty Maatalouden tutkimuskeskuksen Puutarhatuotannon tutkimuslaitoksella, ja työn tuloksena on kauppaan laskettu emilajike `Raisa' ja hedelajike `Rudolf'. Venäjällä tyrnin jalostus ollut merkittävää ja siellä on kehitetty ainakin parikymmentä lajiketta, joita on kokeiltu myös Suomessa. Tyrniä on jalostettu myös ainakin Saksassa, Virossa ja Ruotsissa. Tyrnin taimia voidaan lisätä siemenistä, pistokkaista, juurivesoista ja solukkolisäysmenetelmiä käyttäen. Siemenlisäys on yksinkertaista, mutta siementaimien ominaisuudet poikkeavat emotaimen

ominaisuuksista, eikä taimien sukupuolta vielä taimivaiheessa tiedetä. Lajikeaitojen taimien lisäyksessä käytetään pistokas- ja solukkolisäystä. Pistokaslisäys on yleisin tyrnin lisäysmenetelmä. Kesällä otetut pistokkaat juurtuvat yleensä hyvin, mutta kasvuaktiivisuuden säilymisessä on eräitä ongelmia.

Luonnontyrnin poiminta on perinteisesti ollut ruotsinkielisen rannikkoväestön ja kalastajien harrastus. Poiminta yleistyi 1960-luvulla, jolloin myös kehiteltiin ensimmäiset puristimet. Siitä lähtien poiminta on jatkuvasti lisääntynyt ja on paikoitellen aiheuttanut tyrnikasvustojen vähenemisen ja sadon alenemisen. Luonnonkasvustojen kokonaissadosta on olemassa vain karkeita arvioita, jotka vaihtelevat kymmenistä tuhansista muutamaan miljoonaan kiloon. Luonnonvaraiset tyrnikasvustot on suojeltu asetuksella, joka kieltää oksien katkomisen ja pensaan vahingoittamisen. Myös poiminnan alkamisajankohta on säädetty lailla. Nykyään poiminnan saa aloittaa Vaasan pohjoisen puoleisella rannikolla 20. elokuuta ja eteläpuolisella rannikolla 15. syyskuuta. Sato voidaan kerätä käsin poimien tai puristaa mehu suoraan pensaasta pulloon. Myös koneellisia korjuumenetelmiä on yritetty kehittää. Sadonkorjuuta vaikeuttaa marjojen tiukka kiinnittyminen lyhyellä perällä versoon, marjojen herkkä rikkoutuminen ja piikkisyys. Kokonaiset marjat on helpointa poimia juuri niiden kypsyttyä. Mehua irtoaa eniten kun marjat ovat täysin kypsiä ja pehmeitä. Marjojen C-vitamiinipitoisuus on korkein juuri kypsymisen jälkeen. Karotenoidipitoisuus on korkeimmillaan täysin kypsissä marjoissa.

Tyrni on vanha lääkekasvi. Pensaasta voidaan käyttää lääkinnällisiin tarkoituksiin paitsi marjoja, myös lehtiä, kuorta ja siemeniä. Arvokkainta on marjoista ja siemenistä saatava öljy, jota käytetään voiteena palovammojen ja säteilyvaurioiden hoidossa. Sisäisesti öljyä käytetään mahahaavan hoitoon ja syöpähoitojen haittoja korjaamaan. Tyrninmarjojen C-vitamiinipitoisuus vaihtelee eri kannoilla suuresti, kotimaisilla tyrneillä pitoisuus vastaa suunnilleen mustaherukan arvoa. Marjoissa on lisäksi B-ryhmän vitamiineja ja A-vitamiinina vaikuttavaa karoteenia. Myös E-vitamiinipitoisuus on korkea. Marjojen hapan maku johtuu korkeasta omenahappopitoisuudesta. Happamuutensa takia marjat sopivat tuorekäyttöä paremmin erilaisiin juomiin ja jälkiruokiin sekä lihan ja kalan mausteeksi.

KIRJALLISUUS

Achrafi, M. K., Gätke, R. & Klein, G. 1990: Bestimmung von Reifetermin und

Erntezeitspanne bei Sanddorn für maschinelle Ernteverfahren. Gartenbau 37: 211-213.

Alanko, P. 1990. Viherpuita ja -pensaita nro 136. Tyrni (Hippophaea rhamnoides). Puutarha-Uutiset 43(15):7.

Albrecht, H-J. 1990. Sortentwicklung bei Sanddorn. Gartenbau 37: 207-208.

Albrecht, H-J. & Koch, H-J. 1981. Anbau von Sanddorn zur Fruchtgewinnung für die obstverarbeitende Industrie. Gartenbau 28: 175-177.

Anon. 1982a. Jagodnye kultury v hetsernozemnoj zone. Moskva.

Anon. 1982b. Suomen terveyskasvit. Valitut Palat 463 s.

Anon. 1992. Havtorn - delikatessbär med sparsmakade odlingskrav.

Viola trädgårdsvärlden 22.4.1992.

Arnell, H. W. 1912. Hippophaë rhamnoides och Thymus serpyllum.

En växtgeografisk skiss. Svensk Botanisk Tidskrift 6:229-238.

Blomqvist, H., Hirvonen, L., Hynninen, E-L., Ohra-aho, P., Toiviainen, M., Vainio, H. & Vanhanen, R. 1995. Torjunta-aineet 1995. Luettelo rekisterissä olevista torjunta-aineista ja niiden käyttöä koskevista ehdoista. Kasvintuotannon tarkastuskeskus 54 s.

Burmistrov, L.A. 1993. Genetical resources of Hippophae rhamnoides L. in Russia and their use in breeding programmes. Nordic Gene Bank. The annual meeting of "Prunus & Hippophae" project group in Finland 30.9.-1.10.1993. Moniste 7 s.

Cattermole, P. & Moore, P. 1985. The story of the earth. 1. ed. Cambridge 224 s.

Enkola, K. 1939. Tyrnipensas (Hippophaës rhamnoides L.) Rauman saaristossa.

Silva Fennica 53: 1-26.

Eskelinen, S. 1979. Tyrnipensaan levinneisyyteen ja marjomiseen vaikuttavista tekijöistä Merikarvian Pohjanrannan alueella. Pro gradu -tutkielma, Turun yliopisto biologian laitos. 43 s.

Fischer, M. 1995 Farbatlas Obstsorten. Stuttgart Ulmer 320 s.

Hakala, K., Hiirsalmi, H. & Karhu, S. 1990. Kotimaiset tyrnilajikkeet kauppaan. Koetoiminta ja Käytäntö 47:76 (Maaseudun Tulevaisuuden liite 18.12.1990).

Hakala, K. & Karhu, S. 1990. Tyrnin kasvu Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Kainuussa. Koetoiminta ja Käytäntö 47:74 (Maaseudun Tulevaisuuden liite 18.12.1990).

Halttunen, S. 1994. Tyrni on haaste pioneerihenkiselle. Puutarha-Uutiset 47(50): 13.

Heikinheimo, O. 1983. Luonnonmarjojen kasvintuhoojat ja niiden merkitys.

Teoksessa: Salo, K. & Sepponen, P. (toim.) Luonnonmarja- ja sienitutkimuksen

seminaari 6.-7.10.1982 osa I. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 90:87-93.

Hiirsalmi, H. 1988. Small fruit breeding in Finland. Journal of Agricultural Science in Finland 60: 223-234.

Hiirsalmi, H. 1993. The role of natural fruits in Finnish plant breeding. Aquilo Serial Botanici 31: 59-67.

Hämet-Ahti, L., Palmén, A., Alanko, P. ja Tigerstedt, P.M.A. 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. Helsinki 373s.

Junnila, S. 1988a. Talvenkestävyys, satoisuus ja helppo poimittavuus tyrninjalostuksen tavoitteet. Puutarha-Uutiset 40(45):1404-1405.

Junnila, S. 1988b. Tyrnin viljely. Puutarha 91(10): 610-613.

Juutilainen, H. 1982. Tyrnin marjoja avaruuslentäjille. TEE-lehti 15(4): 123.

Kainuun tutkimusasema, 1993. Tyrnin viljely. Maatalouden tutkimuskeskus, Kainuun tutkimusasema. Moniste 9 s.

Kalela, A. ja Väänänen, H. 1960. Pohjolan luonnonkasvit. III osa: Rosaceae -

Polemoniaceae. WSOY Porvoo. 1533 s.

Kalinina, I.P. & Panteleyeva, Y.I. 1987. Breeding of sea buckthorn in the Altai.

Advances in Agricultural Science 1987: 76-87.

Kallio, H. & Salo, K. 1989. Matkaraportti Kiinaan 12.- 27.10.1989 tehdyltä kongressi- ja yhteistyöneuvottelumatkalta.

Karhu, S. 1990a. Tyrni viihtyy pustalla. Puutarha 93(2): 96-97.

Karhu, S. 1990b. Tyrni. Suomalainen puutarha. Marjat ja hedelmät. Espoo, Weilin & Göös. s. 18-22.

Karhu, S. 1994. Evaluation of characteristics affecting the breeding value of sea buckthorn genotypes. Moniste: Nordiska jordbruksforskares förening (NJF) - seminarium nr. 243. Otraditionell odling av frukt och bär, odling utanför normal säsong och nya arter för ekonomisk produktion. Piikkiö, Finland. NJF Utredningar - Rapporter. 2 s.

Karhu, S. 1995. Tyrnin pistokaslisäys. Puutarha 98(5):300-301.

Karhu, S. & Hiirsalmi, H. 1994. Kotimainen tyrnipari - Raisa ja Rudolf. Puutarha 97(6-7): 354-355.

Kivinen, K. 1991. Marjanviljelyn työnkäyttö, työmenetelmät ja kannattavuus. Herukat, vadelma, karviainen, mesimarja, pensasmustikka ja tyrni. Työtehoseuran maataloustiedote 397: 1-8 s.

Kolbasina, E.J., Osipova, N.V. & Eidelnant, A.S. 1988. Lesnye meznakomtsy

v nasem sady. Moskovskii rabotshii.

Kontkanen, H. 1992. Tyrnin (Hippophaë rhamnoides) juurtuvuus ja alkukehitys kasvihuoneessa. Syventävien opintojen tutkielma, Joensuun yliopisto, Biologian laitos. 43 s.

Kotilainen, L. 1989. Tyrni marjoo mantereella. Pellervo 88(14): 26-29.

Kuusi, T. 1969. Kotimaisten marjojen kemiallisesta koostumuksesta ja tunnusluvuista. Valtion teknillinen tutkimuslaitos, sarja IV kemia 100. 57 s.

Lampolahti, J. 1991. Eri poimintamenetelmien sekä poiminta-ajankohdan vaikutus tyrnisatoon ja lausunto tyrnin poiminnan rajoittamisesta. Vaasan vesi- ja ympäristöpiiri, moniste 7s.

Lax, H.-G., 1988. Intervju med Marita Westergård i Björkö angående utnyttjande av havtorn i Björkö - Valorskärgården 21.10.1988. Vasa vatten- och miljödistrikt. 2s.

Lehtonen, U. 1993. Siperian ananas (tyrni). Terve Elämä 26(5): 36.

Leppänen, E. 1995. Ympäristötuen ehdot ja ohjeet käytäntöön - mutta miten? Puutarha 97(6): 368-369.

Louko, J. 1992. Tyrnin (Hippophae rhamnoides L.) ekologiasta, sadosta ja poiminnasta Merenkurkussa. Pro gradu- tutkielma. Jyväskylän yliopisto, biologian laitos, ekologian ja ympäristönhoidon osasto. 106 s, 3 liitettä.

Maa- ja metsätalousministeriö 1991. Kasvinjalostuksen suuntaviivat 1990-luvulla.

Maa- ja metsätalousministeriö, Työryhmämuistio 7. 114 s.

Maatalouskeskusten liitto 1988. Maasta markkinoille. Opas erikoistuotantoa suunnitteleville. Kasvintuotanto-osaston julkaisuja n:o 9. Helsinki. Hakapaino 56 s.

Malin, A. 1995. Marjojen ja sienten kauppaantulomäärät vuosina 1977 - 1994.

MARSI 94. Elintarviketieto Oy. 23 s.

Marttila, O., Haahtela, T., Aarnio, H. & Ojalainen, P. 1991. Suomen päiväperhoset. Kirjayhtymä, Helsinki. 370 s.

Olander, S. 1994. Maskinell skörd av havtorn. Moniste: Nordiska jordbruksforskares förening (NJF) - seminarium nr. 243. Otraditionell odling av frukt och bär, odling utanför normal säsong och nya arter för ekonomisk produktion. Piikkiö, Finland. NJF Utredningar - Rapporter. 4 s.

Palmgren, A. 1912. Hippophaës rhamnoides auf Åland - Acta Societas pro Fauna et Flora Fenniae 36(3): 1-188.

Parikka, P. 1994a. Disease problems on sea buckthorn and arctic bramble. Moniste: Nordiska jordbruksforskares förening (NJF) - seminarium nr. 243. Otarditionell odling av frukt och bär, odling utanför normal säsong och nya arter för ekonomisk produktion. Piikkiö, Finland. NJF Utredningar - Rapporter. 2 s.

Parikka, P. 1994b. Erikoismarjojen kasvitautiongelmat. Puutarha 97(9):478-479.

Parikka, P., Ruuttunen, P. & Tuovinen, T. 1995. Tyrnin taudit. Puutarha 98(1): 41.

Pearson, M. C. & Rogers, J. A. 1962. Hippophaë rhamnoides L. Journal of Ecology 50: 501-513.

Piippo, S. 1993. Puuvartisia rohdoskasveja. 5. Herukat, karviainen, hevoskastanja, paatsamat, tyrni ja saarni. Sorbifolia 24(2): 81-91.

Plekhanova, M.N. & Korneichuk, V.A. 1993. List of descriptors for the species Hippophae rhamnoides L. Sankt-Petersburg 47 s.

Ratilainen, T. 1988. Tyrnin (Hippophaë rhamnoides) solukkolisäys. Syventävien opintojen tutkielma. Joensuun yliopisto, biologian laitos. 40 s.

Rautavaara, T. & Knuuttila, P. 1981. Mihin marjamme kelpaavat. WSOY Porvoo

198 s.

Renjun, F., Jinming, D., Zhengxin, G. & Man, C. 1988. Investigation of occurrence and harmfulness of disease, insect and weed of Hippophae (käännös).

Hippophae 2: 35-37.

Rousi, A. 1965. Observations on the cytology and variation of European and Asiatic populations of Hippophaë rhamnoides. Annales Botanici Fennici 2: 1-18.

Rousi, A. 1966. Luonnonvaraisten marjakasviemme hyväksikäytöstä kasvinjalostuksessa. Luonnon Tutkija 70(4): 111-119.

Rousi, A. 1971. The genus Hippophaë L. A taxonomic study. Annales Botanici Fennici 8: 177-227.

Rousi, A. & Aulin, H. 1977. Ascorbic acid content in relation to ripeness in fruits of six Hippophaë rhamnoides clones from Pyhäranta, SW Finland. Annales Agriculturae Fenniae 16: 80-87.

Rumjantseva, L. 1993. Kotiapteekki. Tyrni. Terve Elämä 26(5): 35-36.

Ryman, S. & Holmåsen, I. 1987. Suomen ja Pohjolan sienet. Porvoo, WSOY. 718 s.

Röppänen, J. 1992. Tyrni viihtyy Pohjois-Karjalassa. Puutarha-Uutiset 45(2): 17-18.

Saario, M. 1992. Kaunis ja terveellinen (tyrni). Kotipuutarha 52(10): 602-603.

Salo, K. 1984. Tyrni (Hippophae rhamnoides) - Satakunnan maakuntakukka.

Toimintakertomus vuodelta 1984 Satakunnan maakuntaliitto Pori s. 3-6.

Salo, K. 1987. Sea buckthorn (Hippophaë rhamnoides L.) rooting experiments with woody cuttings. Käsikirjoitus Metsäntutkimuslaitoksen Joensuun tutkimusasemalla.

14 s.

Salo, K. 1989. Tyrnin (Hippophaë rhamnoides L.) kasvupaikkavaatimuksista eräillä Pohjanlahden saarilla. Luonnon Tutkija 93: 40-45.

Salo, K. 1990. Korvafasaanit (Crossoptilon) - kiinalaisia lintuharvinaisuuksia.

Lintumies 25(1): 16-20.

Salo, K. 1991a. Tyrninviljelyn mahdollisuudet. Uutta ja ajankohtaista puutarhatutkimuksessa. Helsingin yliopiston puutarhatieteen laitoksen ja akateemisen puutarhakerhon luentopäivä 22.11.1991. Julkaisu nr 19: 46-49.

Salo, K. 1991b. Kiinalaisen tyrnin alkukehitys kasvihuoneessa.

Luonnon tutkija 95: 150-155.

Sandberg, G. 1937. Handeln med havtorn, en naturskyddsundersökning.

Sveriges natur 1937: 37-50.

Sandegren, R. 1943. Hippophaë rhamnoides L. i Sverige under senkvartär tid.

Svensk Botanisk Tidskrift 37: 1-26.

Satakunnan Martat 1995. Tyrnikirja. Kehityksen kirjapaino, Pori. 32 s.

von Schantz, M. 1952. Tyrnipensaan farmaseuttista tutkimusta. Suomen apteekkariyhdistyksen aikakauslehti 7: 125-140.

Siivonen, L. K. 1943. Lintujen syksyinen ja talvinen marjaravinto. Luonnon Ystävä. Eläin- ja kasvitieteellinen aikakauslehti 47: 20.

Sjöblom, S. 1982. Tyrni, Satakunnan maakuntakukka. Erikoistyö Lepaan

puutarhaopisto 45 s.

Skaanes, O. F. 1946. Tindveden (Hippophaë rhamnoides) i Norge. Blyttia 4: 25-71.

Smatana, L., Kytka, J. & Kadarova, S. 1988. Results of breeding and growing minor fruit species in Czechoslovakia. Acta Horticulturae 224: 83-87.

Sundman, V. 1988. Typpi kasveille biologisesti. Tiede 2000 8(2): 52-55.

Syväkuru, L. & Plekhanova, M. 1992. Tyrnimoniste. Infomacs, Raahe ja

Vavilov-instituutti, Pietari. 7 s.

Säkö, J. 1980. Tyrni, arvokas luonnonmarjamme. Kotipuutarha 40(5): 166.

Södersved, J. 1986. Vitamiinipommi kypsyy tyrnikössä. Eläinmaailma 8(10): 48-49.

Taipale, K. & Saarnisto, M. 1991. Tulivuorista jääkausiin. Suomen maankamaran kehitys. 1. painos. Porvoo, WSOY 416 s.

Tigerstedt, P.M.A. 1991. Monikäyttökasvit puutarhakasvien jalostuskohteena. Tyrni. Uutta ja ajankohtaista puutarhatutkimuksessa. Helsingin yliopiston puutarhatieteen laitoksen ja akateemisen puutarhakerhon luentopäivä 22.11.1991.

Julkaisu nr. 19: 16-17.

Veber, K. 1989. Tyrnin viljely Neuvostoliitossa. Puutarha 92(9): 656-658.

Vuokko, S. 1983. Tyrni, Pohjanlahden pioneeri. Suomen Luonto 42(5): 30-33.

Vuokko, S. 1991. Satakunnan maakuntakukka. Länsirannikon vitamiinipommi (tyrni). Suomen Luonto 50(7): 49.

Vuoristo, A. & Rousi, A. 1976. Changes during 35 years in the range of Hippophaë rhamnoides in the archipelago of Rauma on the Gulf of Bothnia coast. Aquilo Serial Botanica 14: 1-5.

Wahlberg, K. & Jeppsson, N. 1992. Framtagning av sortmaterial och rationella odlingssystem för havtorn, aronia, blåtry och rönn. Balsgård verksamhetsberättelse 1990-1991 s. 86-92.

Wahlberg, K. 1995. Framtagning av sorter och odlingsteknik för etablering av

havtornsodlingar. Balsgård verksamhetsberättelse 1992-1994 (painossa).

Zhukov, A. M. 1972. Diseases and disease causal agents occurring on sea buckthorns in the Altai. Mikologia i Fitopatologia 6(4): 322-627.

Yao, Y. 1989. Studies on some characteristics of Hippophae rhamnoides. Thesis in Silviculture for Partial Fulfillment of the Requirements of the Degree of master of Agriculture and Forestry at the University of Helsinki. 57 s.

Yao, Y., Tigerstedt, P. M. A. & Joy, P. 1992. Variation of Vitamin C Concentration and Character Correlation between and within Natural Sea Buckthorn (Hippophaë rhamnoides L.) Populations. Acta Agriculturae Scandinavia 42:12-17.

Yao, Y. 1993. Effects of temperature sum on vitamin C concentration and yield of sea buckthorn (Hippophae rhamnoides) fruit: optimal time of fruit harvest. Agricultural Science in Finland 2: 497-505.

Yao, Y. 1994a. Genetic diversity, evolution and domestication in sea buckthorn (Hippophaë rhamnoides L.). Helsinki Academic Dissertation in Plant breeding Department of Plant Biology. University of Helsinki. 30 s.

Yao, Y. 1994b Micropropagation of sea buckthorn (Hippophaë rhamnoides L.) in: Yao, Y. 1994. Genetic diversity, evolution and domestication in sea buckthorn (Hippophaë rhamnoides L.). Helsinki Academic Dissertation in Plant breeding Department of Plant Biology. University of Helsinki.

Ympäristöministeriö 1995. Tyrnin poimintaa aikaistetaan Pohjanlahden rannikolla. Ympäristöministeriö tiedottaa - listatiedote 109 / 24.3.1995.

ASIANTUNTIJALÄHTEET

Hyvönen, Lea, professori, Helsingin yliopisto, elintarviketeknologian laitos

Karhu, Saila, FK, tutkija, MTT Puutarhatuotannon tutkimuslaitos, Piikkiö

Markkula, Irmeli, MMK, tutkija, kasvinsuojeluohjaaja,

MTT Kasvinsuojelun tutkimuslaitos, Jokionen

Osara, Matti, ylitarkastaja, Ympäristöministeriö, Helsinki

Parikka, Päivi, MML, vs. erikoistutkija, MTT Kasvinsuojelun tutkimuslaitos,

Jokioinen

Pesonen, Helmer, tyrninviljelijä, Sumiainen

Salo, Kauko, FL, erikoistutkija, Metsäntutkimuslaitos,

Joensuun tutkimusasema, Joensuu

Stenroos, Raimo, kalastaja, Merikarvia

Tigerstedt, P. M. A., professori, Kasvinjalostustieteen laitos,

Helsingin Yliopisto, Helsinki

Uosukainen, Marjatta, MMM, johtaja, MTT Laukaan tutkimus- ja

valiotaimiasema, Laukaa

Wahlberg, Katarina, forskningsledare Sveriges lantbruksuniversitet, Balsgård

tekstin kuvien väliin, tark. lopull. kuvaots. jne. (Leenalla tekstit)

KUVATEKSTIT:

Kansikuva: Venäläinen `Vitaminnaja' tyrnilajike marjoo runsaasti. Kuva Saila Karhu. Dia 14.

tai Kannen kuva: Saila Karhu

8. Tyrnin sato kerätään tavallisesti puristamalla. Puristimilla saadaan talteen vain mehu ja hedelmäliha, marjojen kuoret jäävät pensaisiin. Kuva Kauko Salo.

9. Kuusivuotiaita tyrnipensaita Kontiolahdella sijaitsevalla viljelmällä. Kuva Kauko Salo.

11. Versolaikkutaudin aiheuttamaa viotusta tyrnin versoissa. Kuva Saila Karhu.

13. Tyrnikiisseli on juhlava ja herkullinen jälkiruoka. Kuva Merikarvian kunta.

14. Venäläislajikkeiden marjat poikkeavat toisistaan mm. väriltään ja kooltaan. Kuvassa Pietarin lähellä sijaitsevalta viljelmältä kerättyä satoa. Kuva Minna Heikkilä.

15. Venäläinen Vitaminnaja-lajike. Kuva Saila Karhu.

16. Venäläinen Maslitshnaja-lajike. Kuva Kauko Salo.

17. Tyrniä on helppo lisätä pistokkaita. Kuvassa juurtuneita Raisa-lajikkeen pistokastaimia. Kuva Saila Karhu.