Tammikuun vieras
Kyselemme kerran kuussa kirjailijoiden ja muiden kirjaihmisten ajankohtaisia kuulumisia sekä heidän kirja- ja elokuvasuosikkejaan
Mitä kuuluu, Leila Tuure?
Kuva: Kristiina Suutari
Kirjoitan tätä jouluaattona. Kaikki on tehty, kaikki on valmiina. On hauska istuutua koneen ääreen koko syksyn varmasti kiireettömimpänä hetkenä. Viime kuukaudet ovat olleet, sanoisinko muodikkaasti: hektisiä. Oman pienen yritykseni kanssa on ollut menoa ja meininkiä jo pelkästään senkin takia, että olen julkaissut viisi kirjaa. Kolme niistä on ”ulkopuolisten” kirjoittamia. Näistä mainitsen vain Aimo Kalmeenojan Miinanraivaajat-romaanin. Kaksi on omiani.
Piiritanssin jatko-osa, Aleksandra ja Mikael, ilmestyi elokuussa. Siinä olen taas päässyt rakkaimman aiheeni pariin, kuvaamaan Porin 1800-luvun historiaa ja kaupungin asukkaita, menestyviä porvareita ja merenkulkua. Fiktiivisten henkilöiden joukossa vaeltavat oikeatkin ihmiset rovasteista ja rehtoreista pormestareihin ja teollisuusmiehiin.
Ainoa satukirjani, Tontut muuttavat kaupunkiin, ilmestyi marraskuussa. Siinä yhdistyy suomalainen kansanperinne vanhoine tonttuineen nykyajan elämänmenoon maalaistonttujen joutuessa kokonaan uudenlaiseen ympäristöön, kaupungin kerrostaloon, jossa he joutuvat tekemisiin kummallisten asioiden, kuten hissien kanssa.
Loput syksystä rauhoitin päättämällä, että tänä vuonna en kirjoita yhtään enempää, mutta eihän sellainen päätös estänyt uutta kirjaa valtaamasta ajatuksia, vaikka paperille ei syntynytkään mitään. Mielessäni pyörivät Aleksandran ja Mikaelin nuoremman tyttären, Daalin, vaiheet ja savupiipputeollisuuden nousu.
Lukuvinkit:
Olen odottanut joulua, jotta pääsisin avaamaan
kirjapaketteja. Jo etukäteen tiedän niistä löytyvän Orhan Pamukia ja Aravind
Adigaa. Syksyn mittaan olen lukenut aika paljon kaukaisemmista maista kertovaa
kirjallisuutta, nyt ihan viimeksi Chimamanda Ngozi Adichien Biafran sotaan
liittyvän, kiinnostavan, kauhean kirjan Puolikas keltaista aurinkoa, ja Yhdysvaltojen
etelävaltioista ja rotusorrosta kertovan Kathryn Stockettin Piiat-romaanin. Sen
nimistä kirjaa en varmaankaan olisi itse ostanut, mutta sain sen tyttäreltäni,
ja hyvä niin. Syksyn lukemistosta mieleeni on jäänyt myös ranskalaisen
Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät, jossa yhdistyy monta mieltäni
kiehtovaa asiaa; ranskalainen elämänmeno, kirjailijan työ sekä
historiantutkimus. Lisäksi siinä on riittävästi sivuja. En kuitenkaan usko
lukevani sitä toista kertaa, kuten Umberto Econ Ruusun nimen. Sen kuuluu
vakituiseen kesälukemistooni. Siinäkin on historiaa ja vanhoja kirjoituksia
yltä kyllin ja lisäksi se on mitä jännittävin salapoliisiromaani.
Elokuvavinkit:
Ei ole ollenkaan väärin väittää, että lukeminen avartaa, ehkä enemmän kuin matkailu tai etenkin elokuvat. Omalla kohdallani se saattaa johtua siitäkin, etten ole ollenkaan elokuvafriikki. En ole vuosikausiin edes käynyt elokuvateatterissa. Katson, jos televisiosta tulee jotain kiinnostavaa sopivaan aikaan ja katson, kun saan lahjaksi DVD:n. Voi olla ettei mieleni avarru elokuvista samassa määrin kuin kirjoista, koska pidän road movie-tyyppisistä leffoista samoin kuin tosi actionista. Tarantinon Kill Bill kuuluusuosikkeihini samaten Machetemies, eikä enempää toimintaa ja väkivaltaa ole juuri missään. Paljon mieluummin kuin elokuviin menen konsertteihin kuuntelemaan sekä klassista että modernimpaakin musiikkia. Pidän niin Brahmsista kuin Ramsteinistakin sekä tietysti oopperasta. Muuten olen kovin huono teatterinkin kuluttaja.