Sahatyö

Sahatyöt voidaan karkeasti jakaa neljään toisiaan seuraavaan vaiheeseen: 

  1. tukkien käsittely ennen sahaa
  2. sahassa ja sahan ulkopuolella tapahtuva puunjalostus ja sahausjätteiden käyttäminen
  3. sahauksen jälkeinen lautatarhakuivaus ja -varastointi
  4. lastaus

Ensimmäisen vaiheen työryhmät olivat niputtajaporukka, lajitteluporukka, talvivarastoon nostajat ja uppotukkien nostajat.

Sahaan tukit kulkivat nipussa tai yksitellen, mikäli oli kyseessä järeämpi puu. Nippunosto korvautui 1900-luvun alussa koukkunostolla, jossa tukit kulkivat jatkuvana virtana sahaan. Puutavaran siirrot tapahtuivat käsivoimin kantaen, mitä varten oli oma työryhmänsä. 1900-luvulle tultaessa kantamisen syrjäyttivät esimerkiksi kiskoilla kulkevat vaunut, joita vedettiin hevosilla tai työnnettiin miesvoimin. Traktorit yleistyivät sotien jälkeen.

Sahassa työskennelleet työryhmät olivat yleensä työpareja, johon kuului koneenkäyttäjä ja tämän apuri. Lisäksi sahassa työskenteli työntekijöitä, joiden tehtävänä oli huolehtia muun muassa tavaroiden siirtämisestä ja lajittelusta. Naiset ja alaikäiset huolehtivat tavallisesti puhdistamisesta ja siivouksesta. Koneita huolsivat sahanasettaja, viilarit ja apupoika. Voima-asemalla työskentelivät lämmittäjät masinistin johdolla. Lautatarhoilla oli yleisesti alue, johon varastoitiin esimerkiksi rimat ja päreet. Naiset ja alaikäiset työskentelivät yleensä näillä alueilla. Laudat pinottiin tapuleiksi kuivausta ja varastointia varten. Varsinaisia tapuleita kasasivat työryhmät, joihin kuului 2-6 miestä. Tapuleiden pystytys alkoi alustan (petin) teolla. Viimeiseksi pystytettiin katto. Lautatarhoja alettiin koneistaa 1930-luvulta lähtien.

 

Työntekijät ja työaika

Alaikäiset aloittivat työnteon sahoilla jopa 7-8 -vuotiaina. Yleisesti alle 18-vuotiaat eivät päässeet sisätöihin. Alaikäiset eivät tehneet yövuoroja tiettävästi kuin 1880-luvulla. Mikäli sahalle saapui tarkastaja, ajoi työnjohtaja kaikki alaikäiset saha-alueen ulkopuolelle. Joissain tapauksissa tarkastaja ei välittänyt työmaan alaikäisistä.

Työt opittiin yleensä vanhemman työntekijän opastuksella tai ryhmässä. Monet aloittivat työnsä myös isänsä tai muun sukulaisen kanssa. Uusi työntekijä teki aluksi helpompia töitä, joista pääsi vähitellen vaativimpiin tehtäviin. Työryhmät muuttuivat 1920-luvulla, joka oli sahatyön voimakkaan teknistymisen aikaa. Konein tapahtuva työ vaati myös perusteellisempaa opetusta.


Päivittäinen työaika oli yleisesti 1800-luvulla ja 1900-luvun alkuvuosina 12-13 tuntia, josta tehokasta työaikaa oli 11-12 tuntia. Lastaustyö saattoi kestää aamuviidestä iltakahdeksaan. Työn alkaessa ja loppuessa ja usein myös ruokatunnin alussa ja lopussa kuului sahayhdyskunnille tyypillinen pillin vihellys. 1900-luvun alussa työaika lyheni 10-tuntiseksi ja vuonna 1917 8-tuntiseksi. Taukoja oli tavallisesti kaksi päivässä. Ruokailu tapahtui työpaikalla tai kotona, mikäli työntekijä asui sahan lähellä.

 

Työvaatteet

Miesten työvaatteina olivat 1800-luvun puolella suorat housut, pikkutakki ja paita. Talvisin käytettiin lisäksi päällystakkia. Kesällä oltiin paitasillaan. Jalkineina olivat nahkakengät ja talvisin huopikkaat. Sotien jälkeen yleistyvät kumisaappaat. Päähineenä käytettiin ns. vegalakkia. 1900-luvun puolella yleistyi "lätsämallinen" päähine. Haalareita ilmestyi sahoille 1920-luvulla aluksi ainoastaan sotkuisimman työn tekijöille. Lautatarhalla kantajilla oli apuvälineenä jonkinlainen pehmustetyyny.

Naiset käyttivät 1900-luvun alkuun saakka pitkää hametta, jossa oli esiliina. Jalkineina olivat nahkakengät. Päässä oli tavallisesti huivi. 1930-luvulle tultaessa esiliinasta oli jo luovuttu. Huivin oli korvannut varsinkin ulkotöitä tekevillä baskeri. Vaikka sahayhtiöt yrittivät saada naisia käyttämään haalareita turvallisuusnäkökohtiin vedoten, hameet säilyvät sahatyöläisnaisilla, koska he eivät halunneet käyttää housuja.