Tukkien uitto

Sahalaitokset sijoittuivat yleisesti vesistöjen äärelle, joita pitkin tukit uitettiin sahalle. Myös hevoskuljetusta käytettiin uiton ohella. Vesistöä pitkin kuljetettiin myös jalostettua puutavaraa sahalta. Tukkien uittoa oli sovellettu käytännössä ainoastaan muutamissa paikoissa, muun muassa Satakunnassa 1840-luvulla.

Tukkien uittoa Kokemäenjoessa vuonna 1958

Suunnitelman käyttää Kokemäenjoen vesistöä laajamittaiseen puutavaran kuljetukseen laati Satakunnan ulkopuolelta saapunut Gustaf Adolf Fredrik Tigerstedt 1850-luvulla. Hänen suunnitelmansa hylättiin, mutta tilanne muuttui sen jälkeen, kun sahateollisuuden rajoitukset poistettiin vuonna 1861.

Tigerstedtin suunnitelmat otti käyttöön pienten parannusten jälkeen kauppias Carl Borg. Poriin perustettiin kuitenkin samanaikaisesti useampi höyrysaha, jotka kaikki tarvitsivat suuren määrän puuta.

Tukit saapuivat Tampereelta saakka ja varsinkin matkan loppuvaiheilla oli hankaluuksia pitää eri omistajien tukit erillään Kokemäenjoen koskissa. Sahat päättivätkin allekirjoittaa sopimuksen yhteisuitosta. 1870-luvulla perustettiin Kokemäenjoen uittoyhdistys, joka hoiti uiton Nokiankoskesta Ulvilaan. Porissa sillan ja Isosannan saaren välissä sijaitsi erottelupaikka.

Uiton päästyä kunnolla käyntiin tukkipuuta alkoi virrata Poriin varsinaisen joen ympäristön lisäksi Näsijärven, Pyhäjärven, Kuloveden, Kyrösjärven ja Liekoveden tienoilta. Keuruun, Ähtärin ja Pihlajaveden reitit saattoivat Vaasan läänin Porin vaikutusalueeseen. Längelmäveden, Hauhon ja Vanajan reitit ulottivat tukinhankinta-alueen Hämeen sisäosiin ja Loimijoen alkulähteet Uudenmaan pohjoisosiin. Tukkien uitosta luovuttiin 1960-luvulla, jolloin puun kuljetus siirtyi kiskoille ja pyörille.