Palkka

Työläisillä heikko toimeentulo

Ennen varsinaista teollistumista 1800-luvun alussa 40 % porilaisista eli toimeentulon rajamailla ja jopa sen alapuolella. Leskillä ja naimattomilla naisilla oli erityisen vaikeaa. Merimiehet saattoivat karata houkutusten mukana vieraassa satamassa ja heidän vaimonsa jäivät yksin tai lasten kanssa Poriin elämään. Tämä oli tuttua 1800-luvun puolivälissä kaikissa Suomen laivanvarustuskaupungeissa. Myös työttömyys oli arkipäiväinen ilmiö. Ne onnelliset, joilla oli töitä, joutuivat tyytymään Porissa alhaisempaan palkkatasoon kuin muissa suuremmissa kaupungeissa.

Shakkia Porin konepajan ruokalassa

Palkka tehdystä työstä maksettiin 1800-luvulla työpäivien mukaan. Vain joissakin tapauksissa oli käytössä urakkapalkkaus. Palkanmaksuperusteena käytetty työpäivä ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä koko vuoden aikana. Tämä johti myös yleisesti työpäivien pitenemiseen. Kesäkuukausina oli valoisaa ja työpäivät saattoivat olla 12 - 13 -tuntisia, kun taas talvella 7 - 8 tuntia. Talvisin palkka oli täten pienempi, yleensä kolme neljäsosaa kesäansiosta. Työntekijän kannalta tilanne oli hankala, koska elintarvikkeiden hinnat nousivat talvisin.

"Säädyllinen ja sovelias" elintaso

Työajat ja yleisesti työsopimusten ehdot olivat työnantajien sanelemia. Vielä 1850-luvulla työläisten elintaso pyrittiin pitämään samalla tasolla, joka oli jo vuosikymmenet nähty "säädyllisenä ja soveliaana". Björneborgs Tidning kirjoitti paheksuvan artikkelin työväestön elintason noususta vuonna 1872. Lehti piti työväestön palkkoja luonnottoman korkeana. Lehden mukaan työväestön elintason alentamisella myös yleinen hyvinvointi kasvaisi! Esimerkiksi papit ja oppikoulunopettajat tienasivat noin kymmenenkertaisen palkan työläisiin verrattuna. Kulutustottumukset olivat myös säätysidonnaisia ja vain säätyläistö ja varakkaimmat porvarit pystyivät hyödyntämään kauppojen valikoimia ja ammattimestarien käsityötuotteita.

1890-luvulla sekä osittain 1900-luvun puolella otettiin käyttöön tuntipalkka. Mikäli työntekijä jäi työttömäksi, merkitsi se todellista kurjuutta, koska sosiaaliturva oli heikko. Työssäkäynti merkitsi edes jonkinlaista toimeentuloa. Rahan käyttö vaati toisin sanoen tarkkuutta. 1900-luvun alussa toimeentulon minimi oli 800 markkaa vuodessa perheelliselle. Alle 400 markkaa vuodessa tienanneet olivat käytännössä tulottomia ja 400 - 800 markkaa pienipalkkaisia. Hyvän toimeentulon voidaan katsoa olleen vuosittain 2 000 markkaa tienanneilla.

Niukkaa elämää

Työvuoro puuvillatehtaalla on päättynyt. Kuva on vuodelta 1939.

Naisten palkat olivat teollisuudessa korkeimmat niillä aloilla, joissa naistyöntekijät olivat enemmistönä, mutta kuitenkin pienemmät kuin miehillä. Jotkut ulkotyömiehet ja erityisesti merimiehet joutuivat olemaan talvisin pitkiä jaksoja työttömänä. Tällöin usein vaimot (mikäli eivät olleet vakituisessa työssä) elättivät perheen muun muassa pesemällä pyykkiä ja myymällä kukkia. Työläisten osalta tilanne parani hieman ja palkkaerot tasoittuivat vuoden 1905 suurlakon jälkeen.

Esimerkiksi kolmilapsinen paperitehtaan työntekijä ansaitsi 1900-luvun alun Tampereella vuodessa 922 markkaa (n. 3 200 €). Hän sai palkan lisäksi joitakin sivutuloja ja luontaisetuja. Muut perheenjäsenet toivat talouteen lisäksi 140 markkaa. Perheellä oli kuitenkin oma asunto. Kun mies sairastui kolmeksi kuukaudeksi, perhe joutui käyttämään 180 markkaa säästövaroistaan, joita tuskin olisi ollut ilman omaa asuntoa. Ruoka vei perheen vuosituloista 58 % ja asunto 13 %. Vaatteisiin meni kymmenesosa ja sivistys- sekä yhteiskunnallisiin menoihin alle 9 %. Ainoita maksullisia huveja olivat työväenyhdistyksen iltamat.

Ansaittu palkka meni siis usein välttämättömiin menoihin sitä mukaa kun se tulikin. Mikäli perhe halusi kouluttaa lapsensa, niin usein se tarkoitti lainaa tai ylitöitä ja muita sivutuloja. Raaka totuus oli, että mitä vähemmän oli suita ruokittavana, sitä parempi oli myös elintaso. Jotkut kykenivät elättämään perheensä ansiotuloillaan ja varaa jäi vielä joihinkin ylellisyyksiin. Kuitenkin harvalla perheellä oli varaa vapaa-ajan viihteeseen. Lapset saattoivat 1900-luvulla tienata elokuvalippurahansa esimerkiksi lehtiä myymällä.

Porin työväestön ammattitaitoisin osa oli suhteellisen hyvin toimeentulevaa. Lopuista osa joutui siis elämään, koko maatakin ajatellen, poikkeuksellisen vaatimattomissa oloissa. Erään porilaistyömiehen kuolinpesän perunkirjoituksessa vuodelta 1880 hänen jäämistönsä arvoksi oli ilmoitettu 51 silloista markkaa. Hautajaiskustannukset olivat taas 85 markkaa eli selkeästi enemmän kuin pesän arvo. Jäämistöön kuului:

"sänky sänkyvaatteineen, pöytä, seinäkello, 2 pinnatuolia, rukki, kirvesmiehen kirstu, juomatynnyri, ämpäri ja 3 pyttyä, kottikärryt, kelkka, patajalka ja rautakauha, sirppi, rautalapio, työvaatekerta, lakki ja liivit, 2 paitaa, silkkiliina, villashaali, 2 villavaatekertaa ja villapaita (kuluneita), öljytakki ja sydvesti (sade/kalastajanhattu), pari saappaita ja pata."