Vaatetus

Pukeutumisesta

Rahvas on saanut vaikutteet pukeutumiseensa säätyläisiltä. Monet muotipukujen piirteet ovat tosin siirtyneet rahvaan pukuparteen vasta siinä vaiheessa, kun ne vallasväen keskuudessa ovat jo olleet vanhanaikaisia. Kansan oli myös pukeuduttava säätynsä mukaisesti. Vain varakas väki sai pukeutua kalliisti ja hienosti, sillä he maksoivat siitä veroa. Tavallisen kansan pröystäilyä rajoitettiin 1700-luvulla yleellisyysasetuksin. Niiden noudattamista valvottiin ja monet porilaisetkin palvelustytöt joutuivat maksamaan sakkoja turhamaisuudestaan.

Miehet käyttivät pitkiä housuja 1700-luvulle saakka, jolloin polvihousut yleistyivät. Pitkät housut säilyivät kuitenkin työvaatteina mm. merimiehillä. Karoliininen univormu vaikutti 1700-luvulla suuresti miesten pukeutumiseen. Esimerkiksi ruotuväkiarmeijan käyttämä polvipituinen takkimalli yleistyi porvareiden ja talonpoikien keskuudessa. 1800-luvun keskivaiheilla miesten asuksi tuli takin, liivin ja pitkien housujen muodostama yhtenäinen pukukokonaisuus. Vastaavaa pukupartta käyttivät jatkossa kaikki miehet yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Tämä asukokonaisuus on säilynyt peruspiirteiltään samanlaisena nykyaikaan saakka.

Naisten vanhakantaiseen pukeutumiseen kuuluneet pitkät mekot ja tunikat väistyivät hiljalleen 1600-luvulla. Tällöin kansan parissa yleistyivät 1500-luvun muotipuvusta omaksutut vyötäröhame, liivi ja röijy. Nämä villakankaiset vaatekappaleet puettiin pitkän pellavapaidan päälle. Naisen pukuparsi säilyi pääpiirteissään samanlaisena 1800-luvun puoliväliin asti. Tällöin alkoi röijypuvun rinnalla vähitellen yleistyä leningin käyttö. Puvun suojana käytetty esiliina oli villaa tai pellavaa.

Reposaaren sahan työntekijöitä.

Villa- ja pellavakankaat olivat rahvaan pukeutumisen perusta siihen saakka, kunnes kotimainen kutomateollisuus toi edulliset puuvillakankaat kaiken kansan saataville. Porin puuvillatehdas aloitti toimintansa vuonna 1900.

Aiemmin työvaatteena käytettiin pelkkää vyöllä solmittua pellavapaitaa tai vanhoja, kuluneita vaatteita. Tehdastyössä käytettiin omia vanhoja vaatteita vielä 1900-luvun alkupuolella. Varsinaisia työpukuja on valmistettu vasta 1900-luvulla. Miesten työhaalareita on käytetty1920-luvulta lähtien. Naisten työtakki tuli käyttöön sotien jälkeen. Sahoilla naisille suositeltiin työasuksi housuja jo 1900-luvun alussa lähinnä työturvallisuuden vuoksi.

Vaatteiden hankinta

Sotilaiden ja palvelusväen palkka maksettiin 1500- ja 1600-luvuilla vaatteisiin tarvittavina villakankaina. Villakankaiden laatu vaihteli arvo- ja palvelusaseman mukaan. Vallasväki käytti verkaa, alempi palvelusväki ja sotaväki pukeutui sarkaan. Sarkapuku oli oppimattoman ja yksinkertaisen rahvaan tunnus vielä 1800-luvullakin. Palvelusväelle oli vuosittain annettava ylöspidon lisäksi sarkaa hameeseen tai housuihin, sukkiin ja röijyyn. Palkkaan kuului myös kaksi valmiiksi ommeltua pellavapaitaa ja neljä paria jalkineita.

Porissa oli 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa vain muutama räätäli. Myöhemmin räätälien määrä kasvoi ja heidän ammattikuntansa oli yksi kaupungin vanhimpia. 1800-luvun alussa räätäleitä oli Porissa jo kolmisenkymmentä. Elinkeinojen vapauduttua kaupunkiin perustettiin vielä useita räätäliliikkeitä. 1900-luvun alussa ammattinimi muuttui vaatturiksi. Valmisvaatteet syrjäyttivät mittapuvun vasta sotien jälkeen.

Suutareita Porissa toimi 1600-luvulla kolme. 1800-luvun puolivälissä suutareita oli jo kolmekymmentä. Yhdessä liikkeessä työskenteli mestarin ohella keskimäärin 4-5 kisälliä ja oppipoikaa. Suutarit valmistivat jalkineita mittojen mukaan. 1800-luvun lopulla jalkineenvalmistus alkoi teollistua. Tämän seurauksena suutareista tuli pääasiassa kenkien korjaajia.

1880-luvulta lähtien Porissa toimi useita erilaisia muotiliikkeitä. Ne myivät sekä valmiita muotiasusteita että niihin tarvittavia raaka-aineita kotivalmistusta varten. 1800-luvun lopulla alkoi myös valmisvaateteollisuus. Ensimmäiset vaatetehtaat olivat paitatehtaita. 1910-luvulla Porissa toimi esim. August Lipsasen paitatehdas. 1920- ja 1930-luvuilla perustettiin lisäksi K.H. Jokisen paitatehdas sekä Porin Paitatehdas Oy. Muita mainittavia porilaisia vaatevalmistajia olivat mm. Elise Lietzenin alusvaatetehdas ja 1900-luvun alussa perustettu Mandi Cajanin lakkitehdas.

Porin konepajan myymälä talvisodan aikana.

Vaikka 1900-luvun alussa oli jo saatavissa monenlaisia valmisvaatteita, käytti varakkaampi väki Porissa edelleen myös ammattimaisten liinavaateompelijoiden ja pukuompelijoiden palveluita. Työläisperheissä puolestaan pyrittiin ompelemaan etenkin kaikki naisten ja lasten vaatteet kotona. Miesten puvut sekä päällysvaatteet tilattiin räätäliltä tai ostettiin valmiina torilta tai markkinoilta, kun tehdasvalmisteisia vaatteita alkoi olla kaupan.

Jokaisessa työläisperheessä pyrittiin siihen, että vanhemmilla ja lapsilla oli arkivaatteiden lisäksi pyhävaatteet. Miehillä pyhävaatteena toimi yleensä verasta ommeltu vihkipuku. Hameet ja liivihameet sekä puserot kuuluivat naisten arki- ja pyhävaatetukseen. Miesten päällysvaatteena oli talvipalttoo. Rahvaan naiset käyttivät päällysvaatteenaan villasaalia siihen asti, kunnes teollinen päällystakkien valmistus yleistyi 1920-luvulla. Naisten yleisin päähine oli huivi, miesten karvalakki tai lippalakki. Jalkineina naiset käyttivät nappikenkiä ja miehet saappaita.

Ensimmäiset Singer-merkkiset ompelukoneet saapuivat Suomeen 1860-luvulla. Vuosisadan vaihteessa ompelukoneita alkoi ilmaantua myös työläiskoteihin. Vielä 1920–30 -luvulla ompelukone oli työläiskodissa todellinen arvoesine, joka oli yleensä hankittu osamaksulla.