Korkki- eli linoleum-lattian hoito

Korkki- eli linoleummatto porilaiskodissa 1900-luvun alussa
Korkki- eli linoleummatto porilaiskodissa 1900-luvun alussa, by Satakunnan Museon kokoelmat

EI VETTÄ KORKKIMATOILLE!

Linoleum-nimi tulee sideaineena käytetystä pellavaöljystä (lat. linium = pellava, oléum = öljy), mutta mattoa on kutsuttu myös korkkimatoksi valmistuksessa käytetyn korkkijauheen mukaan.

Vanhan talon korjaajilla on usein kova hinku repiä lattialta kaikki pinnoitteet pois ja ottaa "alkuperäinen lautalattia" esiin. Kun kuitenkin linoleumia pidettiin Suomessa jo 1930-luvulla "vanhana ja kaikille tuttuna permantojen peiteaineena jota nykyisin suuressa määrin käytetään", saattaa rakennuksen aito ja alkuperäinen lattia olla korkkimatto. Uusiin rakennuksiin korkkimatto asennettiin yleensä 3-4 vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen rakennusaikaisen kosteuden poistuttua.

Jos lattiassa siis on jotakuinkin eheä, aito korkkimatto tai vaikka pula-ajan korvikekorkkimattokin (stragula-matto), kannattaa se aina säilyttää, sillä se on edelleen erinomainen lattiapinnoite ja sitä paitsi aivan ainutlaatuinen materiaali, sillä samanlaisia mattoja ei valmisteta enää missään. Nykyaikaisissa linoleumeissa on kyllä samat raaka-aineet, mutta ulkoasultaan ne eivät vastaa vanhoja. Vaikka vanhassa korkkimatossa siis olisi vaurioitakin, kannattaa mattoa hoitaa ja huoltaa ja peittää mahdolliset reiät mieluummin räsymatolla kuin hävittää rakennuksen historiaa.

Linoleum-mattojen tuotanto alkoi Englannin Middlesexissä vuonna 1864, mutta valmistusmenetelmän periaatteet oli patentoitu jo yli sata vuotta aiemmin. Suomessa linoleum-lattiat alkoivat yleistyä ennen I maailmansotaa ja 1920-luvulla ne alkoivat olla tavallisia jo vaatimattomammissakin kodeissa. 1940-luvulla aidon korkkimaton rinnalle tuli linoleumia huomattavasti halvempia "korvikekorkkimattoja", mutta aitoa korkkimattoa pidettiin vielä 1950-luvun lopulla kestävyytensä ja helppohoitoisuutensa vuoksi parhaana lattianpäällysteenä.

Perinteisesti linoleumia valmistettiin valuttamalla keitettyä pellavaöljyä (vernissaa) parin kuukauden ajan pellava- tai puuvillakankaille, jotka oli ripustettu roikkumaan. Öljy hapettui valuessaan hitaasti kankaalle. Kun öljyä oli hapettunut noin 12-15 mm paksu kerros kankaan molemmille puolille, se sai kuivua muutaman kuukauden. Sen jälkeen kankaat jauhettiin ja keitettiin hartsin kanssa ns. lino-leum-sementiksi. Sitä varastoitiin muutamia kuukausia ja sekoitettiin sitten korkkijauhon, puujauhon ja väriaineiden kera massaksi, joka kuumennettuna valssattiin halutun paksuiseksi kerrokseksi juuttikankaan päälle. Linoleumin valmistus on säilynyt edelleen pääperiaatteissaan samanlaisena kuin sata vuotta sitten, vaikka tuotantoteknologia onkin modernisoitunut.

Ensimmäiset linoleum-matot olivat yksivärisiä, mutta 1800-luvun lopulla alkoi tulla kuviollisia mattoja, joita on kahta tyyppiä, kuviopainettuja ja läpivalettuja. Kuviopainetussa matossa oli yksivärinen pohja, jonka päälle painettiin kuvio, joka vernissattiin. Läpivaletussa matossa kuviot ulottuvat koko korkkikerroksen läpi, joten matot säilyttivät kuvionsa kuluneinakin. Ns. graniitti- ja jaspé-kuviot (juomuinen kuvio) saatiin aikaan siten, ettei erivärisiä massoja sekoitettu täydellisesti. Parkettikuvioisia korkkimattoja voitiin tehdä valssaamalla kuvioiden osat ensin erikseen ja kokoamalla ne sen jälkeen halutun kaltaiseksi kuvioksi ja valssaamalla lopuksi yhteen juuttikangasalustalle. Parkettikuvioisia korkkimattoja tehtiin kuitenkin yleisesti myös painamalla. Korvikekorkkimatto oli aitoa korkkimattoa halvempi, sillä se valmistettiin bitumikyllästeisestä harmaalumppupahvista, jonka pintaan painettiin kuvio ja sen jälkeen pinta lakattiin tai vernissattiin.

1950-luvulla muoti, ainakaan sisustusammattilaisten mielestä, ei suosinut enää "kirjavankoreita kukkakuvioita", sillä kukikkaan lattian ei katsottu antavan luonnollisen rauhallista taustapintaa. Myöskään parkettia jäljittelevää kuviointia ei enää arvostettu, sillä "jäljittelyssä on aina oma epämiellyttävä vivahduksensa". Aikakauden linoleumivalikoimaan kuului tällöin runsaasti erilaisia pienikuvioisia tai lähes yksivärisiä himmeähköjä laatuja.


KORKKIMATON HOITO

Läpivalettu linoleum on monessa suhteessa ihanteellinen lattia. Se on suhteellisen pehmeää, mutta kestää hyvin kulutusta, ja se on helppo pitää puhtaana. Sen äänen- ja lämmöneristyskyky on hyvä. Matto myös korjaa pienet vauriot itse. Mattoa pitää kuitenkin hoitaa oikein, sillä hoitamaton tai väärin käsitelty linoleum kuivuu ja murtuu helposti, jolloin vesi ja puhdistusaineet pääsevät tunkeutumaan sisälle ja turmella sen kokonaan.

Linoleum-maton hoidossa kaksi asiaa ovat välttämättömiä: lattiaa pitää vahata huolellisesti kerran vuodessa eikä se saa kastua.

Linoleumlattian arkisiivoukseen riittää imurointi. Vain suursiivouksen yhteydessä, kerran tai enintään kahdesti vuodessa, lattia pyyhitään nihkeäksi väännetyllä rätillä tai mopilla. Pesuveden tulee olla haaleaa ja pesuaineen neutraalia; tavallinen käsitiskiaine käy hyvin. Pesun jälkeen lattian tulee antaa kuivua hyvin ennen vahausta, sillä jos korkkimattoon on imeytynyt vettä, estää maton huokosissa oleva vesi vahan imeytymistä korkkimattoon ja se voi kovettua.

Lattian kuivuttua poistetaan vanha vaha puutärpättiin kastetulla rätillä. Rättiin kaadetaan reilusti tärpättiä ja pyyhitään sillä lattia. Kun rätissä on niin paljon vanhaa vahaa, ettei se enää tunnu imevän enempää, vaihdetaan rättiä. Yleensä kertapyyhkiminen riittää, mutta jos vahaa ei ole poistettu pitkään aikaan, kannattaa lattia käydä läpi pariin kertaan. Myös tahrat poistetaan tärpättiin kastetulla tukolla. Vaikeita tahroja voi hangata hienolla (000) teräsvillalla, joka on kastettu tärpätillä ohennettuun kiinteään kiillotusvahaan.

Tärpätin kuivuttua lattialle levitetään ohut kerros kiillotusvahaa. Kun vaha on kunnolla kuivunut, seuraa tärkein vaihe eli lattian kiillotus, joko käsin villarätillä tai, jos jostain vanhaintavarainkaupasta sellaisen löytää, painavalla kiillotusharjalla tai kiillotuskoneella. Vahana voi käyttää joko kiinteää lattiavahaa (ks. ohje alla), jolla saa lattiaan kauniin kiillon (sali, kamarit), tai juoksevaa emulsiovahaa, jota käytetään varsinkin niissä huoneissa, joissa lattiaan voi tulla vesiroiskeita (eteinen, keittiö).

Päällepainettu linoleum oli pinnaltaan lakattu, joten sitä voitiin pyyhkiä kostealla vahattua lattiaa useammin. Lattiaa huollettiin tarvittaessa uudelleen lakkaamalla erityisellä linoleum-lakalla, mutta koska sellaista ei enää saa eivätkä nykyaikaiset lakat sovi, kannattaa painettuakin korkkimattoa hoitaa samaan tapaan kuin läpivalettua lattiaa. Painetuille ja korvikekorkkimatoille sopii parhaiten juokseva vaha.

 

LATTIAVAHA

Vanhoille korkkimatoille EI SAA MISSÄÄN TAPAUKSESSA KÄYTTÄÄ nykyaikaisia lattiavahoja, sillä vaikka vahan nimi olisikin vanha tuttu, ei koostumus usein ole entinen, sillä ne on tehty nykyaikaisille lattiapinnoitteille sopiviksi. Mikäli nykyaikainen vaha ei olisikaan vielä vaurioittanut vanhaa korkkimattoa, suosittelemme silti jatkossa käyttämään perinteisiä vahoja.

Juokseva emulsiovaha (vesivaha) sopii käytettäväksi huoneissa, joissa käytetään vettä ja jotka likaantuvat eniten, sillä vesivahalla käsitelty lattia kestää paremmin vettä. Vanhalle korkkimatolle sopivaksi vahaksi sopii mm. Sateenkaarivärien Nestemäinen Karnaubavaha.

Kiinteä kiillotusvaha imeytyy syvemmälle kuivaan pintaan kuin vesivaha, joten se on vesivahaa hoitavampi, mutta kestää huonommin vettä. Kiinteää lattiavahaa voi tehdä itse: sulata vesihauteessa 50 g mehiläisvahaa, 50 g parafiinia ja 10 g hartsia. Kun ainekset ovat sulaneet, sekoita joukkoon n. 200 g puutärpättiä, että saat sopivan notkean seoksen. Muista: tärpätti syttyy helposti, joten älä käytä tulta samaan aikaan.

 

Lisää tietoa:

Byggnadskultur 4/1996, 1/2001 ja 3/2007
Emännän tietokirja II. L-Ö. Porvoo 1957
Lahti Matti J.: Kuinka Helsinkiä on rakennettu. Vammala 1960
Mäenpää Ulla ja Jorma: Joka kodin sisustusopas. 2. painos. Keuruu 1955
Turkka Marjatta: Emännän kodinhoito-opas. 5. painos. Helsinki 1953
Varjo, U: Käytännöllinen huonerakennus. Porvoo 1939
Wegelius Edv.A. (toim.): Talonrakennustekniikan käsikirja. Osa 2. Turku 1952