Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää. Sen läheisin ympäristö on kivinen tanner, mutta alempana alkaa pellot, joissa, ennenkuin talo oli häviöön mennyt, aaltoili teräinen vilja. Peltojen alla on niittu, apilaäyräinen, halki-leikkaama monipolvisen ojan; ja runsaasti antoi se heiniä, ennenkuin joutui laitumeksi kylän karjalle. Muutoin on talolla avaria metsiä, soita ja erämaita, jotka, tämän tilustan ensimmäisen perustajan oivallisen toiminnan kautta, olivat langenneet sille osaksi jo ison jaon käydessä entisinä aikoina. Silloinpa Jukolan isäntä, pitäen enemmän huolta jälkeentulevainsa edusta kuin omasta parhaastansa, otti vastaan osaksensa kulon polttaman metsän ja sai sillä keinolla seitsemän vertaa enemmän kuin toiset naapurinsa. Mutta kaikki kulovalkean jäljet olivat jo kadonneet hänen piiristänsä ja tuuhea metsä kasvanut sijaan. - Ja tämä on niiden seitsemän veljen koto, joiden elämänvaiheita tässä nyt käyn kertoilemaan.
Veljesten nimet vanhimmasta nuorimpaan ovat: Juhani, Tuomas, Aapo, Simeoni, Timo, Lauri ja Eero. Ovat heistä Tuomas ja Aapo kaksoispari ja samoin Timo ja Lauri. Juhanin, vanhimman veljen, ikä on kaksikymmentä ja viisi vuotta, mutta Eero, nuorin heistä, on tuskin nähnyt kahdeksantoista auringon kierrosta. Ruumiin vartalo heillä on tukeva ja harteva, pituus kohtalainen, paitsi Eeron, joka vielä on kovin lyhyt. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Tämä jälkimmäinen etu ja kunnia on Tuomaan, joka oikein on kuuluisa hartioittensa levyyden tähden. Omituisuus, joka heitä kaikkia yhteisesti merkitsee, on heidän ruskea ihonsa ja kankea, hampunkarvainen tukkansa, jonka karheus etenkin Juhanilla on silmään pistävä.
Heidän isäänsä, joka oli ankaran innokas metsämies, kohtasi hänen parhaassa iässään äkisti surma, kun hän tappeli äkeän karhun kanssa. Molemmat silloin, niin metsän kontio kuin mies, löyttiin kuolleina, toinen toisensa rinnalla maaten verisellä tanterella. Pahoin oli mies haavoitettu, mutta pedonkin sekä kurkku että kylki nähtiin puukon viiltämänä ja hänen rintansa kiväärin tuiman luodin lävistämänä. Niin lopetti päivänsä roteva mies, joka oli kaatanut enemmän kuin viisikymmentä karhua. Mutta näiden metsäretkiensä kautta löi hän laimin työn ja toimen talossansa, joka vähitellen, ilman esimiehen johtoa, joutui rappiolle. Eivät kyenneet hänen poikansakaan kyntöön ja kylvöön; sillä olivatpa he perineet isältänsä saman voimallisen innon metsä-otusten pyyntöön. He rakentelivat satimia, loukkuja, ansaita ja teerentarhoja surmaksi linnuille ja jäniksille. Niin viettivät he poikuutensa ajat, kunnes rupesivat käsittelemään tuliluikkua ja rohkenivat lähestyä otsoa korvessa.
Äiti kyllä koetti sekä nuhteilla että kurilla saattaa heitä työhön ja ahkeruuteen, mutta heidän uppiniskaisuutensa oli jäykkä vastus kaikille hänen yrityksillensä. Oli hän muutoin kelpo vaimo; tunnettu oli hänen suora ja vilpitön ehkä hieman jyrkkä mielensä. Kelpo mies oli myös hänen veljensä, poikien oiva eno, joka nuoruudessaan oli
uljaana merimiehenä, purjehtinut kaukaiset meret, nähnyt monta kansaa ja kaupunkia; mutta näkönsäpä kadotti hän viimein, käyden umpisokeaksi, ja vietti ikänsä pimeät päivät Jukolan talossa. Hän silloin usein, veistellen tunteensa viittauksen mukaan kauhoja, lusikoita, kirvesvarsia, kurikkoja ja muita huoneessa tarpeellisia kaluja, kertoili sisarensa pojille tarinoita ja merkillisiä asioita sekä omasta maasta että vieraista valtakunnista, kertoili myös ihmeitä ja tapauksia raamatusta. Näitä hänen jutelmiansa kuultelivat pojat kaikella hartaudella ja painoivat lujasti muistoonsa. Mutta yhtä mieluisasti eivät he kuullelleetkaan äitinsä käskyjä ja nuhteita, vaan olivatpa kovakorvaisia vallan, huolimatta monestakaan pieksiäis-löylystä. Useinpa kyllä, huomatessaan selkäsaunan lähestyvän, vilkasi veliparvi karkutielle, saattaen tämän kautta sekä äitillensä että muille murhetta ja kiusaa, ja sillä omaa asiaansa pahentaen.
Tässä olkoon kerrottu eräs tapaus veljesten lapsuudesta. He tiesivät kototalonsa riihen alla kananpesän, jonka omistaja oli eräs eukko, kutsuttu »Männistön muoriksi»; sillä hänen pieni mökkinsä seisoi männistössä lähellä Jukolaa. Johtui kerran veljesten mieleen paistetut munat, ja päättivät he lopulta riistää pesän ja lähteä metsään nauttimaan saaliistansa. He täyttivät myös päätöksensä, tyhjensivät pesän ja läksivät yksimielisesti metsään, kuusi veljestä; Eero pyöri silloin vielä äitinsä jalkain juurella. Mutta koska he ehtivät eräälle solisevalle ojalle pimeässä kuusistossa, rakensivat he valkean äyräälle, käärivät munat ryysyihin, kastoivat ne veteen ja panivat paistumaan kihisevään tuhkaan. Ja kun herkut olivat viimein kypsyneet, söivät he maittavan atrian ja astelivat siitä tyytyväisinä kotiansa taas. Mutta kotomäelle ehdittyä, kohtasi heitä hirmumyrsky; sillä olipa jo heidän tekonsa tullut ilmi. Männistön muori ärhenteli ja riehui, ja kiivaalla katsannolla kiirehti veljeksiä vastaan heidän äitinsä, kädessä vinkuva ruoska. Mutta eivätpä mielineetkään pojat käydä kohden tuota vihuria, vaan kääntyivät takaisin ja pakenivat jälleen metsien turvaan, huolimatta äitinsä huudoista.
Meni nyt päivä, meni vielä toinen, mutta karkureita ei kuulunut; ja tämä heidän viipymisensä saattoi äitin lopulta kovin levottomaksi; ja vihansa muuttui pian murheeksi ja säälin kyyneleiksi. Hän Iäksi heitä etsimään, etsi metsät ristiin rastiin, mutta löytämättä lapsiansa. Saipa asia yhä kamalamman muodon ja vaati viimein kruununmiehiä käymään asiaan käsiksi. Sana saatettiin jahtivoudille, joka viipymättä kokoonkutsui koko Toukolan kylän ja sen ympäristön. Ja nyt Iäksi joukko sekä nuoria että vanhoja, naisia niinkuin miehiäkin, jahtivoudin johtamana, pitkänä rivinä urkkimaan ympäri metsää. Ensimmäisenä päivänä etsivät he läheisimmillä tienoilla, mutta ilman toivottua seurausta; toisena päivänä siirtyivät he kauemmas, ja koska astuivat korkealle mäelle, näkivät he etäältä erään suon partaalta sinisen savupatsaan kiertoilevan ylös ilmaan. Tarkasti merkitsivät he suunnan, josta savu suitsusi, ja sitä kohden jatkoivat he retkensä taas. Viimein likemmin jouduttuansa kuulivat he äänen, joka lauloi seuraavalla tavalla:
»Elettiinpä ennenkin,
vaikk' ojan takan' oltiin,
ojapuita poltettiin
ja ojast' oltta juotiin.»
Silloinpa Jukolan emäntä, kuultuansa laulun, ilahtui suuresti; sillä hän tunsi sen poikansa Juhanin ääneksi. Ja kumahteli usein metsä tulinuijan paukkeesta; josta kaikesta etsijät nyt varmaan havaitsivat lähestyvänsä karkulaisten leiriä. Siitä antoi jahtivouti käskyn piirittämään pojat ja sitten heitä lähenemään hiljaisuudessa, mutta pysäymään kuitenkin matkan päähän heidän majapaikastansa. Tapahtui niinkuin hän käski. Ja koska joukko, piirittäin veljekset kaikin puolin, oli heitä likeynyt noin viisikymmentä askelta, seisahtui se silloin; ja ilmestyi nyt seuraava näky: Rakettu oli kiven juurelle havuista pieni koiju, jonka ovella makasi Juhani sammaleisella sijalla, katsellen ylös pilviin ja lauleskellen. Kaksi, kolme syltää koijusta loimotti iloinen valkea, ja sen hiilistössä korventeli Simeoni ansalla pyyttyä teereä päivälliseksi. Aapo ja Timo no'etuilla kasvoilla - sillä olivatpa he äskettäin olleet tonttusilla - paistelivat nauriita kuumassa tuhassa. Pienen saviropakon partaalla istui äänetönnä Lauri, tehden savikukkoja, härkiä ja uljaita varsoja; ja oli hänellä heitä jo aika rivi kuivamassa sammaleisen hirren kyljellä. Mutta tulinuijaa paukutteli Tuomas: sylki maakivelle vahtoisen syljen, asetti siihen tulisen hiilen, ja tämän päälle viskasi hän kaikin voimin toisen kiven, ja jyske, usein tuima kuin tavallinen kiväärin paukaus, kajahti ympärille, ja nokinen savu kivien välistä pyörähteli ilmaan.
JUHANI. Elettiinpä ennenkin,
Vaikk' ojan takan' oltiin...
Mutta peijakas meidän kuitenkin viimein täällä perii. Se on niinkuin kädessä, te mullisaukon pojat.
AAPO. Senhän minä kohta sanoin käydessämme jäniksen passiin. Voi meitä hulluja! Sissit ja mustalaiset tällä tavalla rähmästelkööt ilmi-taivaan alla.
TIMO. Jumalan taivas kuitenkin.
AAPO. Asua täällä susien ja karhujen kanssa.
TUOMAS. Ja Jumalan kanssa.
JUHANI. Oikein, Tuomas! Jumalan ja hänen enkeleinsä kanssa. Ah! jos nyt taitaisimme katsoa autuaan sielun ja ruumiin silmällä, niin selvästipä näkisimme, kuinka koko joukko suojelevia siipi-enkeliä on meidän piirittänyt ja kuinka itse Jumala harmaana äijänä istuu vallan keskellämme tässä kuin armahin isä.
SIMEONI. Mutta mitä aattelee nyt äitiparka?
TUOMAS. Hän mielisi peitota meitä paistikkaiksi, koska vaan kynsiinsä joutuisimme.
JUHANI. Ai poika, saisimmepa saunan!
TUOMAS. Saunan, saunan!
JUHANI. Kipinöitsevän saunan! Niin, kylläs sen tiedät.
AAPO. Se viimeinkin on saatavamme.
SIMEONI. Hyvin tietysti. Sentähden on parasta mennä ottamaan se sauna ja päästä kerran näistä härkäpäivistä.
JUHANI. Härkä ei juuri käyskelekkään vapaa-ehtoisesti teuraspenkkiin, veikkoseni.
AAPO. Mitä jaarittelet, poika? Talvi lähestyy ja meille ei annettukaan syntyissämme turkkia niskaan.
SIMEONI. Ei siis muuta kuin kotia mars! ja tulla löylytetyksi, ja syystä kyllä, syystä kyllä.
JUHANI. Säästyköön, veljet, säästyköön selkämme vielä kuitenkin muutamat vuorokaudet. Emmehän tiedä mitä pelastus-keinoa Jumala meille keksii vielä mennessä parin kolmen päivän. Niin, täällä, täällä pyllyilkäämme vielä: tuossa päivämme, tuon kantosen valkean ympärillä, ja yömme havuisessa koijussa, röhötellen rinnakkain rivissä kuin emän naskit pahnoilla. - Mutta mitä sanot sinä, Lauri pokko, siellä savulaukussa? Mitä? Käymmekö koreasti pieksiäislöylyyn ?
LAURI. Ollaanhan täällä vielä.
JUHANI. Senhän minäkin parhaaksi harkitsen. Juuri niin! - Mutta onpa sinulla siellä karjaa oikein aika lailla.
TUOMAS. On sekä karjaa että siipi-eläimiä sillä pojalla.
JUHANI. Huikea liuta. Tulispa sinusta oikein kukkomaakari.
TUOMAS. Oikein fläätälä.
JUHANI. Oivallinen fläätälä. - Mikä ryssänkukla sieltä nyt taasen heltii kynsistäsi?
LAURI. Tämä on vaan tuommoinen pikkuinen poika.
JUHANI. Kas tuota nallikkaa!
TUOMAS. Tekee poikia kuin mies.
JUHANI. Poikia kuin tervaskannon päitä; ja ruokkii kuin mies sekä pojat että karjat. - Mutta veljet, veljet, jouduttakaa jo päivällinen pöytään; sillä mahani rupee motkottelemaan. Pane mujua, pane kiehuvaa mujua tuon nauriin paistavalle kyljelle tuossa. - Kenenpä on vuoro lähteä nauriita varkaisiin?
SIMEONI. Minunpa on taasen käyminen synnin työhön.
JUHANI. Henkemme piteiksi täytyy meidän hieman nypistellä toisen omasta. Jos tämä on syntiä, niin on se niitä pienimpiä kuin tehdään tässä matoisessa maassa. Ja katso, jos kuolen ilman muuta synninmerkkiä kirjassani, niin eihän tuo pieni variksenjalka minua juuri estäisi pääsemästä vähän parempaan elämään. Siitä oikeasta hääsalista minua piankin nääsättäisi ulos, sen mä kyllä luulen, mutta ainahan annettaisi pojalle siellä jokin ovenvartijan virka, ja sekin olisi hirmuisesti lystiä. - Niin, uskokaamme niin, ja ottakaamme suruttomasti mitä kerralla kupuumme mahtuu.
AAPO. Mutta katsonpa jo parhaaksi että heitämme Kuokkalan naurismaan ja etsimme itsellemme toisen. Vähentyminen päivä päivältä saattaa pian omistajan vartioimaan maatansa yöt ja päivät.
JAHTIVOUTI. Ei yhtään surua siitä juonesta enää, poikaset, ei yhtään. No no, miksi hätäilette? Katsokaa: joukko suojelevia enkeliä on teidän piirittänyt aivan sukkelasti. Niin haasteli vouti veljeksille, jotka pahoin peljästyneinä rynkäsivät ylös ja kaapasivat juoksemaan mikä minnekkin, mutta huomasivat pian kauhistuen tiensä teljetyksi kaikkialta. Silloin lausui taasen vouti: »apajassahan olette, luikkarit, koreasti apajassa, josta ette pääse ennenkuin on teitä hieman suomustettu muistoksi, pieneksi muistoksi teille, mitkä jalkajuonet olette meille saattaneet, luikkarit. Tänne, muori, koivun-oksallanne, ja antakaat heille oikein lämpöisestä kourasta. Jos niin, että kohtaisitte vastakynttä, niin onpa tässä teille apumuijia.» Seurasi nyt kuritus äitin kädestä, käyden miehestä mieheen yli koko poikaparven; ja kova oli Kuokkalan korvessa rähinä. Kiivaasti kyllä käyttikin vitsaansa muori, mutta jahtivouti vakuutti heidän kuitenkin saaneen liian liepeän saunan.
Mutta koska tämä viimeinen toimi oli tehty, läksivät he kukin kotiansa, niin myös äiti poikinensa. Kaiken tien hän pauhasi ja toreli karkulaisia; eikä vielä heidän kotia tultuansakaan lakannut myrsky. Vielä pä rakentaessaan pojillensa atriaa laukkutuolille metelöitsi eukko, uhaten heitä uudella pieksiäissaunalla. Mutta nähtyään, millä nälän ahneudella he iskivät hampain leipään ja silakkaan, käänsi hän kasvonsa heistä, pyhkäisten salaa kyyneleen ruskealta, karhealta poskeltansa.
Niin päättyi poikien karkuretki. Ja tämä oli tapaus heidän lapsuutensa ajasta, johon kertomuksestani poikkesin. Veljesten parhaita huvituksia oli myös kiekonlyöminen, jota leikkiä he vielä miehuutensakin iässä rakastelivat harjoitella. He silloin, jaettuina kahteen joukkoon, taistelivat kiivaasti, kumpikin puoli pyrkien kohden määrättyä esinettä. Kova oli silloin huuto, juoksu ja temmellys, ja tulvana virtasi hiki heidän kasvoiltansa. Humisten hyppeli kiekko pitkin tietä ja ponnahti usein kartusta miehelle vasten kasvoja, niin että kun he palasivat leikistä, oli yhden ja toisen otsa varustettuna aika sarvella, tai poski ajettuneena simpulaksi. Niin kului heidän nuoruutensa päivät: kesät metsissä tai maantiellä kiekkoa heittäessä, talvet kodon uunin päällä hiottavassa kuumuudessa.
Mutta huomasivatpa veljetkin aikojen muuttuvan. Tapahtuipa asioita, jotka saattoivat heitä enemmän kuin ennen muistelemaan huomis-päivää ja siirtymään vähän entisistä menoistansa. - Heidän äitinsä oli kuollut, ja tuli nyt yhden heistä astua isännyyteen, hillitsemään taloa pääsemästä perin kumoukseen ja huolta pitämään kruununveron maksosta, joka Jukolan avarien maiden ja metsien suhteen ei kuitenkaan ollut suuri. Mutta puuhaa ja tekemistä on ainakin hävinneessä talossa. Tuli vielä harjaksi kaikelle tälle, että pitäjän uusi rovasti oli kaikessa virkansa toimessa peloittavan ankara mies. Liioinkin laiskalukijoille oli hän armoton, käytellen heitä kohtaan kaikkia keinoja, myös jalkapuun rangaistusta. Niinpä oli hän Jukolan poikihinkin teroittanut tarkan silmänsä. Oikeinpa lautamiehen kautta oli hän antanut heille kiivaan käskyn, että he tavallista vikkelämmin saattaisivat itsensä lukkarin luoksi oppiaksensa lukemaan. - Muistellen näitä seikkoja, istuessaan kotonsa avarassa tuvassa eräänä iltana syksykesällä, haastelivat veljekset keskenänsä seuraavalla tavalla:
AAPO. Sanonpa: tämä hurja elämä ei käy päisin, vaan on sen loppu viimein hävitys ja turmio. Veljet! toiset tavat ja toimet, jos toivomme onnea ja rauhaa.
JUHANI. Haasteletpa oikein, sitä ei taida kieltää.
SIMEONI. Jumala paratkoon! hillitön, villitty on elämämme ollut aina tähän päivään asti.
TIMO. Onpa tässä elämässä elämää ja maailmassa maailmaa. Kyllä kelpaa, jos käskeekin. Ohhoo!
JUHANI. Liian hurjasti, tai oikeammin sanottu, liian huolimattomasti olemme eläneet, sitä ei taida kieltää. Muistakaamme toki: »nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus».
AAPO. Mutta jo on aika viisastua, aika on panna kaikki halut ja himot järjen ikeen alle ja etunenässä tehdä se, joka tuo hyötyä, vaan ei sitä joka makeammalle maistuu. Nyt viipymättä rakentamaan taloamme kunnialliseen kuntoon taas!
JUHANI. Oikein haasteltu! Ensiksi käykäämme lannan kimppuun niinkuin sontiaiset, ja paukahtelkoon havutukki Jukolan nurkissa aamusta iltaan; karja, uhkea karja antakoon moskaa puolestansa korotteeksi myös; ja nouskoon tarhaamme kasat korkeat kuin kuninkaan linnan kultaiset muurit. Niin teemme. Ensi maanantaina aloitamme ja juuresta jaksain.
AAPO. Miksi ei jo huomenna?
JUHANI. Vasta ensi maanantaina. Eihän ole vahinko harkita asiaa vielä kypsemmäksi. Niin, olkoon sanottu: ensi maanantaina.
AAPO. Mutta yksi pykälä on meillä kohta suoritettavana. Tämä on laita: Jos talonpitoomme toivomme järjestys-
tä ja pysyväisyyttä, niin yksi olkoon esimies ja isäntä. Me tiedämme, että tämä oikeus ja velvollisuus on Juhanin sekä hänen esikoisuutensa että äitimme määräyksen kautta.
JUHANI. Niin, niin se oikeus, valta ja voima on minun!
AAPO. Mutta katso, että sitä sopuisasti käyttelet ja yhteiseksi hyödyksi.
JUHANI. Parastani tahdon koettaa. Mutta kun vaan tottelisitte ilman könistämistä ja ruoskaa! Mutta parastani tahdon koettaa.
AAPO. Ruoskaa?
JUHANI. Jos niin tarvitaan, näetkös.
TUOMAS. Puhu koirillesi ruoskasta.
TIMO. Et pehmitä kruununmaatani sinä, et koskaan; sen tehköön lain ja oikeuden hulja, jos selkäni syystä syhyy.
JUHANI. Miksi iskette kiinni löysään sanaan? Onhan meillä tässä onnemme sijaa, jos vaan sovinto vallitsee ja sarvet pannaan syrjään.
EERO. Tarkasti kuitenkin määrättäköön keskinäiset suhteemme.
AAPO. Ja kuulkaamme jokaisen mieli.
JUHANI. Mitä sanot, Lauri, harvasanainen aina?
LAURI. Sanoisinpa jotain. Muuttakaamme metsään ja heittäkäämme hiiteen tämän maailman pauhu.
JUHANI. Häh?
AAPO. Mies hourii taas.
JUHANI. Muuttaisimme metsään? Mitä hulluuksia!
AAPO. Ole huolimatta. - Katso näin olen tuumaillut. Sinulla, Juhani, on ensiksi valta astua isännyyteen, jos niin tahdot.
JUHIANI. Minä kun tahdon.
AAPO. Me toiset, niin kauan kuin viivymme kotomme rakkaissa nurkissa ja olemme naimattomia miehiä, teemme talon työtä, syömme talon ruokaa ja saamme talosta vaatteet. Kuun ensimmäinen maanantai, paitsi kylvö- ja leikkuu-aikana, olkoon aina oma päivämme, mutta tulkoon meille silloinkin talosta ruoka. Vuosittain antakoon talo meille kullekin puolen tynnyrin kauroja kylvöön, ja vuosittain olkoon meillä valta raketa yhteishuhta, jonka suuruus on vähintäkin kolmen tynnyrin ala. Näin ovat tuumani kotomme ja naimattomuuden kannalta. Mutta minä tiedän, ettei yksikään meistä kernaasti siirry Jukolan armaitten alojen vaiheilta pois, ja eihän pakoita siihen tilamme ahtaus, vaan onpa väljyyttä seitsemälle veljelle näillä mantereilla. Mutta hän, joka aikaa voittain tuntisi halun perustamaan itsellensä oman asunnon ja perheen eikä kuitenkaan mieli tässä lain voimalla ja maanmittarikustannuksilla käydä pirstoilemaan taloa, eikö taitaisi hän tyytyä seuraavaan etuun? Periköön hän talosta kappaleen maata, johon hän rakentaa huoneensa ja pellot sen ympärille. Saakoon hän myös osaksensa jonkunmoisen niittulohon, ja olkoon hänellä valta raivata itsellensä metsästä heinämaata lisäksi, niin että voi elättää pari hevosta ja neljä, viisi nautaa. Ja ilman yhtään veroa ja ulostekoa viljelköön tilaansa ja nauttikoon sen tuotteita niin hän kuin hänen lapsensa, eleskellen rauhassa omalla pohjallansa. Niin olen minä asiaa aprikoinut. Mitä sanotte.
JUHANI. Jotenkin järkevästi aprikoittu. Ottakaamme punnittaviksi ne pykälät.
LAURI. Mutta toisin tehty vielä järkevämmin tehty. Muuttakaamme metsien kohtuun ja myykäämme viheliäinen Jukola tai pankaamme se vuokralle Rajaportin nahkapeitturille. Hän on meille ilmoittanut halunsa siihen
kauppaan; mutta vähintäkin kymmeneksi vuodeksi tahtoo hän haltuunsa talon. Tehkäämme niinkuin sanon ja muuttakaamme hevosinemme, koirinemme ja pyssyinemme juurelle jyrkän Impivaaran vuoren. Sinne rakentakaamme itsellemme iloinen pirtti iloiselle päivänkaltevalle aholle, ja siellä, pyydellen salojen otuksia, elämme rauhassa kaukana maailman menosta ja kiukkuisista ihmisistä. - Näinpä olen itsekseni tuumiskellut yöt ja päivät vuosien kuluessa.
JUHANI. Onko peeveli riivannut sun aivos, poika?
EERO. Ellei peeveli, niin metsäneito.
LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen. Siellä eläisimme vasta herroina, pyydellen lintuja, oravia, jäniksiä, kettuja, susia, mäyriä ja pöyrykarvaisia karhuja.
JUHANI. No peijakas! annapas mennä koko Noakin arkki aina hiirestä hirveen asti.
EERO. Siinä vasta neuvo: sanoa jäähyväiset suolalle ja leivälle ja imeä verta, hilloa lihaa kuin hyttyset ja Lapin noidat. Ja söisimmekö vielä kettua ja suttakin Impivaaran komeroissa kuin karvaiset vuoripeikot?
LAURI. Ketuista ja susista saamme nahkoja, nahoista rahaa, rahalla suolaa ja leipää.
EERO. Nahoista saamme vaatteet, mutta liha, verinen, höyryävä liha olkoon ainoa ruokamme; suolaa ja leipää eivät tarvitse apinat ja papiaanit metsässä.
LAURI. Niin tuumailen ja kerran teen.
TIMO. Ottakaamme asia harkittavaksi juuresta jaksain. Miksi emme taitaisi pureskella metsässäkin suolaa ja leipää? Miks' emme? Mutta Eero on irvihammas, aina tiellämme, aina pitkänä kantona kaskessamme. Ken voi kieltää metsän asukasta tuolloin tällöin lähestymästä kylienkin nurkkia, tuolloin tällöin, aina kuinka tarpeet vaativat? Vai isketkö minua silloin puulla päähän, Eero?
EERO. En, veljeni, vaan vieläpä »suolojakin saat jos marjoja tuot». - Muuttakaa, pojat, muuttakaa, minä en kiellä, vaan tulenpa teitä vielä kyytiinkin, vien teitä tästä oikein suden travia.
JUHANI. Mutta pianpa kyydittäisivät metsänhaltijat heidän sieltä takaisin, minä takaan sen.
LAURI. » Toisen kerran tullessa on kotoinen kynnys korkee», minä tiedän sen, ja älä luule, että kolkutan ovellesi enää, koska sen kerran heitin. - Vappuna muutan.
TIMO. Kukatiesi tulen minä kanssas.
LAURI. Minä en kiellä, en käske; tee niinkuin sydämesi parhaaksi katsoo. - Minä muutan tulevana Vappuna Impivaaran aholle. Ensiksihän siellä, kunnes pieni, lämmin pirttini on valmis, asun isoisämme turpeentuneessa sysikoijussa. No silloinpa, tehtyäni oman päivätyöni, lepään vasta rauhan majassa, kuullellen kuinka kontio korvessa viheltää ja teeri puhaltelee Sompiossa.
TIMO. Minä tulen, Lauri; olkoon sanottu, Lauri.
TUOMAS. Elleivät parane tässä ajat, niin seuraan teitä minäkin.
JUHANI. Tuomaskin! Sinäkö muuttaisit myös?
TUOMAS. Elleivät ajat parane.
LAURI. Minä muutan Vappuna vaikka lähestyisi Jukolan taloa makean leivän päivät.
TIMO. Sinä ja minä, me kaksi, me muutamme tästä Sompion suolle kuin keväiset kurjet; ja ilma ja tuulet soi!
JUHANI. Haidjai! Mutta kas jos totuuden tunnustan, niin Laurin aikeessa on salaista vetoa. Metsä houkuttelee. Voi peeveli! tuntuupa kuin näkisin sen metsän takana ilman ihanan lakeuden.
AAPO. Te hullut, mitä aattelette? - Muuttaa metsään! Miksi? Onhan meillä talo ja huoneet; katto kultainen päämme päällä!
JUHANI. Tosi, meillä on talo, jossa riipumme kynsin ja hampain, niin kauan kuin se vähänkin suurukselle hajahtaa. Mutta katsos, jos nyt kova onni kiertäisi tässä kaikki nurin niskoin, vastoin miehen parhaita tuumia, niin olkoon metsä takataloni, jonne piankin tästä vilkaisen, koska viimeiset tuutissa kolisee. - Niin, talonpidon toimeen ja raatamiseen nyt iskemme peloittavalla vauhdilla; ja käykäämme taasen pykälään, joka tässä oikeammiten olikin kysymyksenä. - Minun tyhmän pääkalloni mukaan on Aapo ylimalkaan harkinnut asiat jotenkin järkevästi; ja kaikki käy hyvin, jos vaan itse kukin kohdastamme harrastelemme yksimielisyyttä ja sovintoa. Mutta kas jos riitaa etsimme, niin kylläpä löydämme aina syitä niskaharjastemme kohotteiksi.
SIMEONI. Missä emme löydä sitä niinkauan kuin tuo vanha Aatami kutittelee ja kutkuttaa meissä täällä luun ja nahan välissä ?
TIMO. Vanhan Aatamin olen aina aatellut vanhaksi, vakavaksi taatoksi vilttihatussa, mustassa pitkätakissa, polvihousuissa ja punaisissa liiveissä, jotka ulottuvat aina alipuolelle miehen napaa. Sellaisena ukkona astelee hän aatoksissaan ja ajelee härkäparia.
SIMEONI. Vanhalla Aatamilla tarkoitetaan synnin juurta, perisyntiä.
TIMO. Minä tiedän, että hän on perisynnin tunnusmerkki ja esikuva, se sarvipää saatana helvetistä, mutta sellaisena pokkona, kuin sanoin, hän astelee edessäni, ajellen härkäparia. Sitä en voi auttaa.
JUHANI. Tämä uskon-pykälä jääköön, ja pysykäämme asiassa. - Aapo, mitä tuumiskelemme noista kahdesta meidän torpistamme: Vuohenkalmasta ja Kekkurista?
AAPO. Muistettava on, että niiden molempain hallitsijat möyrivät kerran maansa raa'asta, kolkosta korvesta, ja heitä ei siis karkoiteta turpeiltansa pois - joka oliskin väärin - niinkauan kuin on heillä mahtia pitää sarkojansa ruokossa, ja sittenkin määrää laki heille tilasta jonkun vanhuuden turvan. Niin on laita siinä kohdassa. - Mutta katsellaanpas erästä toista seikkaa, joka luullakseni on jotenkin näpäkässä. Sillä se on täällä meidän tärkein askelemme, se joko saattaa pään harmaaksi ennen aikoja tai tuo meille elämän poudan ja päättää viimein päivämme illan kultaruskoon. Ja sinuunpa, Juhani, se ensiksi nyt koskee. Huomaa siis mitä sanon: Emännätön isännyys on puoletonta ja ontuvaa; talo ilman aitan polulla astelevaa emäntää...
TIMO. On niinkuin suden pesä ilman naarassutta, tai niinkuin saapas ilman toista saapasta; totisesti ontuupa se, niinkuin Aapo sanoi.
AAPO. Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä, ja sen perheenpöydän päässä asuu ikävyys kuin riutuva syksy-ilta. Mutta hyvä emäntä on talon kirkas aurinko, joka valaisee ja lämmittää. - Katso: ensimmäisenä jättää hän aamulla vuoteen, sotkee taikinansa, rakentaa miehellensä suurusta pöytään, evästää heidän metsään ja siitä kiirehtii hän kiulu kourassa tarhaan, lypsämään kirjavan karjansa. Nyt hän leipoo, hyörii ja pyörii; nyt on hän pöydän ääressä, nyt keikahtaa hän tuolla peräpenkin päässä leipä kämmenillä, ja nyt hän pyrynä kohentelee uunia, joka ammentaa hohtavasta kidastansa tulta ja savua. Nyt hän, leipäin noustessa viimein itsekin, lapsi rinnoilla, einehtii, syö kimpaleen leipää, paistetun silakan ja ryyppää haarikosta piimää päälle. Mutta eipä unohda hän halliakaan, talon uskollista vartijaa portaalla, eikä kissaa, joka unisena uuninpäältä killistellen katsahtelee. - Ja nyt hän taasen hyörii ja pyörii, kääntyy ja keikkuu, sotkee vielä toisen taikinan kaukaloonsa nousemaan, leipoo sen leiväksi ja paistaa, ja virtana juoksee hiki hänen otsaltansa. Mutta katso: päivän laskiessa on hänellä leivät katossa, varras ladottuna vartaasen, joista raitis elämä liehahtaa alas. Ja silloinpa, miesten tullessa metsästä, vartoo heitä höyryävä illallinen pestyllä pöydällä. Mutta missä on emäntä itse? Tuolla hän pihalla taasen lypsää vääräsarvisia nautojansa, ja kiulussa helluu rieskan sohiseva vahtoinen harja. - Niin hän hyörii ja pyörii, niin hän kääntyy ja keikkuu; ja vasta, koska toiset jyräävät jo sikeimmässä unessa, kallistuu hän siunaten vuoteellensa. Mutta eihän vieläkään ole työnsä ja toimensa kaikki. Tuskittelematta hän yön kuluessa nousee sijaltansa hetkettäisin, tunnittaisin, nousee viihdyttämään pienoista lastaan, joka tuossa itkee hyyryttelee kehdossansa. - Tämä, veljet, on oivallinen emäntä.
JUHANI. Hyvin puhuttu, Aapo, ja käsitänpä puheesi tarkoituksen. Se, nimittäin, pyrkii taivuttamaan minua naimiseen. Niin, minä ymmärrän. Vaimo, sanoit sinä, on tarpeellinen kappale huoneenhallituksessa. Tosi! Mutta äläppäs huoli. Toivos, luullakseni, täyttyy piankin. No noh; niin! Tunnustanpa, että mieleni täyttä päätä on jo iskenyt tyttöön, josta toivon saavani avion ja hyvän, elleivät petä minua vanhat merkit. - Niin, veljet, toiset päivät ja toiset konstit meitä lähestyy, ja päälleni otettava isännyys minua ankarasti huolettaa. Isännän, isännän hartioita painaa äällä hirmuinen taakka, ja suuri on kerran tilinsä tuo-miolla. Minunpa edesvastauksessani olette nyt kaikki yli summan; muistakaa se.
TUOMAS. Sinun? Mitä vasten?
JUHANI. Minä olen isäntänne; minunpa kämmenpäistäni imetään kerran vereni teidän tähtenne.
TUOMAS. Itse vastaan minä sekä ruumiini että sieluni edestä.
TIMO. Itse minäkin vastaan; heh!
AAPO. Veli Juhani, huomaa, että sellaiset lauseet synnyttävät pahaa verta.
JUHANI. En tarkoittanut pahaa verta enemmin kuin pahaa lihaakaan, mutta niinkuin terva, niinkuin karriainen kuumana kesänä takerrutte vimmatusti turhaan, merkittömään sanaan, vaikka tunnet te sydämmeni perin pohjin. Minä närkästyn!
AAPO. Tämä jääköön, ja sano meille nyt, jos mielit, ken on tyttö, joka sydämmesi on puoleensa vetänyt.
JUHANI. Sen tahdon sanoa huikailematta. Likka, jota armottomasti rakastan, on »Männistön muorin» Venla.
AAPO. Hm.
JUHANI. Mitä sanot?
AAPO. Hm, minä vaan sanon.
TUOMAS. Kiusallinen asia.
SIMEONI. Venla. Kas, kas! Mutta olkoon kaikki taivaan isän huomassa.
AAPO. Hm, vai Venla.
JUHANI. Mitä te mörisette? Mutta ah! minä aavistan jotakin; ja varjelkoon meitä Herran poika! Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi!
AAPO. Kuule: jo vuosia on aatokseni tytössä hartaasti askaroinut.
SIMEONI. Jos hänen on Luoja minulle suonut, niin miksi murehtisin?
EERO. Älä yhtään. Hän on sinulle suotu ja minä otan hänet.
TUOMAS. Kiusallinen asia; tyttö miellyttää minua kovin, sen tunnustan.
JUHANI. Vai niin, vai niin. Hyvä! Entäs Timo?
TIMO. Minä teen saman tunnustuksen.
JUHANI. »Herran poika ja Kaitarannan Kusta!» Mutta Eero?
EERO. Teen saman vilpittömän tunnustuksen, saman vilpittömän tunnustuksen.
JUHANI. Hyvä, hyvin hyvä! Hahaa! - Ja Timokin, Timokin!
TIMO. Tyttö on minulle vahvasti rakas, sen tunnustan. Tosin pieksi hän minua kerran aika lailla, huhtoi minua tiitistä silloin oikein vahvasti ja muistanpa sen löylytyksen; no noh!
JUHANI. Vaiti, vaiti! sillä nyt on kysymys tokko häntä rakastat.
TIMO. Jaa-a, jaa-a, sen teen, ja vahvasti, jos nimittäin hän rakastaa minua takaisin.
JUHANI. Niin, niin! Astut siis tielleni myös?
TIMO. En suinkaan, en suinkaan, ellet todenteolla voi mieltäs hillitä, mieltäs ja kieltäs. Kuitenkin pidän tuosta luntusta paljon ja tahdon myös parastani koettaa saada häntä vaimokseni.
JUHANI. Hyvä, hyvä! Mutta mitä sanoo Lauri?
LAURI. Mitä on minun tytön kanssa tekemistä?
JUHANI. Kenen puolta pidät?
LAURI. En takerru asiaan, en tuolta enkä täältä.
JUHANI. Tuleepa tästä kuitenkin soppa.
LAURI. Siihen en pistä lusikkaani minä.
JUHANI. Kaikki siis, paitsi Lauri. Pojat, pojat, Jukolan veljeskunta ja sukuni suuri! Nyt isketään, ja maa ja taivas täräjää! Nyt, kultaiset veljet, veitsi, kirves tai halko, ja yksi kaikkia vastaan ja kaikki yhtä vastaan kuin seitsemän sonnia! Olkoon menneeksi! Halko on aseeni; tuohon visapäiseen tartun minä, ja syyttäköön hän itseänsä, jonka pääkuori saa siitä päreen. - Ottakaa halkonne, pojat, ja astukaa esiin, jos on teissä miehen vastusta.
EERO. Tässä seison aseissa, vaikka vähän matalampi muita.
JUHANI. Sinä, kavun napu! Mutta kas kun huomaan taas tuon pilkallisen, tuon salaisen, tuon förpiiskatun irvistyksen naamassasi, ja näkyypä kuin tekisit vaan leikkiä koko asiasta. Mutta kyllä sinun opetan.
EERO. Mitä huolit siitä, kun vaan halkoni tekee totta? JUHANI. Kyllä sinun opetan kohta. Ottakaa halkonne, ottakaa halkonne, pojat!
TIMO. Tässä olen minä ja minun halkoni, jos niin tarvitaan. Minä en tahdokkaan vihaa ja riitaa, mutta jos niin tarvitaan.
JUHANI. Halkos', Tuomas!
TUOMAS. Mene hiiteen halkoinesi, pöllö!
JUHANI. Istu ja pala!
SIMEONI. Hirveä, pakanallinen ja turkkilainen on tämä meteli; mutta leikistä luovun minä ja heitän naima-asiani Herran huomaan.
LAURI. Pois luovun minä.
JUHANI. Sentähden siirtykää te sivulle, siirtykää sivulle jaloista pois! - Käy halkoos, Aapo, ja kajahdelkoot Jukolan seinät pääkallojen haljetessa. Tulta ja sarvipäitä!
AAPO. Kurja on ihmis-lapsi. Kauhistunpa, Juhani, katsellessani muotoasi nyt, nähdessäni, kuinka silmäs pyörähtelee ja tukkas seisoo pystyssä kuin takkuheinä.
JUHANI. Anna seista, anna seista; se on juuri se tavallinen ja oikea jussin-tukka.
EERO. Mielinpä sitä pöllyttää hieman.
JUHANI. Sinä peukalo! Parasta, ettäs pysyt koreasti nurkassa. Pois! minun tulee sinua armo.
EERO. Vie ajoissa nurkkaan tuo hirveä leukas. Sitähän minun tulee armo; sillä se jo tutisee ja tärisee kuin kerjäläinen.
JUHANI. Katsos, kuinka tämä halko tutisee, katsos.
AAPO. Juhani!
EERO. Lyö! Luulenpa, että sataa täältä takaisin ja ehkä sataa oikein rakeita suuria kuin halkoja. Lyö tänne!
JUHANI. Kyllä.
AAPO. Et lyö, Juhani!
JUHANI. Mene tunkiolle sinä, tai ota halkos ja puolusta itseäs, pehmitänpä muutoin pääsi. Ota halkos!
AAPO. Missä on järkes?
JUHANI: Tässä visapäisessä halossa; katsos, nytpä se hiiskuu sanasen.
AAPO: Varro, veli, varro, kunnes minäkin tempaisen kouraani aseen. - Kas niin; tässä nyt seison makkarahalko kädessä. Mutta ensin pari sanaa, sinä Jukolan kristillinen veliparvi, ja sitten tapelkaamme kuin hullut sudet. - Huomatkaat: mies vihan vimmassa on verta janoova peto, vaan ei ihminen; hän on umpisokea näkemään, mikä on oikeus ja kohtuus; ja kaikkein vähimmin voi hän vihansa vallassa suorittaa rakkauden asioita. Mutta jos nyt kuitenkin koettaisimme järjen kannalta katsella tätä seikkaa, joka saattoi veljet halkosilleen, niin luulen, että laita on näin. Tyttö ei taida meitä kaikkia rakastaa, yhtä ainoata vaan, jos hän kehenkään meistä suostuu, jonka seurassa käsi kädessä hän mielisi vaeltaa yli elon ohdakkeisen mäen. Näenpä siis parhaaksi, että käymme kaikki miehissä ja yhtaikaa hänen luoksensa ilmoittamaan vakaasti asiamme, kysyen hartaalla mielellä ja kielellä, taitaisko hän kellenkään meistä sydämmensä lahjoittaa. Jos nyt tyttö on myöntyvä, niin se meistä, jolle lankesi toivottu arpa, kiittäköön onnensa päivää, mutta toiset tyytykööt napisematta kohtaloonsa. Hän, joka jäi osattomaksi, nielköön kiusansa, toivoen, että hänkin vielä kohtaa määrätyn siippansa täällä. Jos teemme niin, niin teemme kuin miehet ja oikeat veljet. Ja silloinpa isämme ja äitimme kirkastetut haamut astuvat ulos taivaan hehkuvasta portista ja, seisten reunalla kiiltävän pilven, katselevat alas päällemme huutain meille korkealla äänellä: »Kas niin, Juhani, kas niin, Tuomas ja Aapo, kas niin, Simeoni, Timo ja Lauri, juuri niin, minun pikku-Eeroni! Olettepa poikia, joihin mielistymme! »
JUHANI: Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu, ettet saata minua itkemään.
SIMEONI. Me kiitämme sinua, Aapo.
JUHANI. Kiitoksia vaan. Tuonne paiskaan halkoni.
TIMO. Sinne minäkin. Ja tämä riita loppui niin kuin jo alusta tahdoinkin.
SIMEONI. Aapo pitää peilin edessämme, ja siitä häntä kiittäkäämme.
EERO. Häntä kiittäkäämme, veisatkaamme oikein »Simeonin kiitosvirsi».
SIMEONI. Pilkkaa, pilkkaa ja virnistystä taas!
TIMO. Ole tekemättä pilkkaa, Eero, Jumalan sanasta, Simeonin kiitosvirrestä.
AAPO. Ah, niin nuori ja niin paatunut!
SIMEONI. Niin nuori ja niin paatunut! Eero, Eero! Niin, nyt en sano muuta, vaan huokaan sinun tähtes.
JUHANI. Ennustanpa, Eero, meidän kerran tai kaksi täytyvämme antaa sinulle oikein isän kädestä. Sillä äiti kasvatti sinua liian hempeästi.
SIMEONI. Meidän tulee häntä kurittaa, niin kauan kuin sydämensä vielä on nuoruuden norja ja taipuvainen; mutta tehkäämme se rakkaalla kädellä eikä vihan kiukussa. Vihan kuritus ajaa perkeleitä sisään, vaan ei ulos.
EERO. Kas tuossa, ja oikein rakkaasta kädestä.
SIMEONI. No tuota jumalatonta, kun nyt löi minua!
EERO. Ja vasten kuonoa. Vähemmästäkin on sappi haljennut.
JUHANI. Tuleppas tänne, poikaseni. Timo, anna tuo keppi tuolta nurkasta.
SIMEONI. Kas niin, Juhani, pidä häntä koreasti polvillasi, minä lasken housunsa alas.
EERO. Älkää helvetissä!
JUHANI. Turhaan pyristät, knääkkä.
SIMEONI. Äläppäs häntä hellitä.
JUHANI. Kas tuota kiiskiä. Mutta ethän pääse, et.
EERO. Lyökääs, te sen vietävät, niin tulen pistän nurkan alle. Teenpä totisesti tulta ja savua, tulta ja savua teen!
JUHANI. Sitä sappea! Vai pistät tulen nurkan alle? Ah sitä sappea!
SIMEONI. Herra varjele sitä sappea!
JUHANI. Keppi tänne, Timo!
TIMO. Enhän sitä löydä.
JUHANI. Sinä sokko, etkö näe sitä nurkassa tuolla?
TIMO. Ja tämäkö? koivuinen?
JUHANI. Sama juuri; saatappas se tänne.
SIMEONI. Lyö, mutta järkevästi eikä vallan voimia mukaan.
JUHANI. Kyllä minä tiedän.
LAURI. Ei yhtään iskua, sanon minä!
TUOMAS. Antakaa pojan olla!
JUHANI. Hän tarvitsee vähän saparollensa.
LAURI. Et nyt koske häneen sormellaskaan.
TUOMAS. Laske poika irti! Paikalla!
TIMO. Saakoon hän anteeksi, se Eero-poika, tämän kerran kumminkin vielä.
SIMEONI. Anteeksi, anteeksi, kunnes ohdake ja rikkaruoho voittaa nisun.
LAURI. Älä koske häneen.
AAPO. Antakaamme hänelle anteeksi; ja niin koetamme koota tulisia hiiliä hänen päänsä päälle.
JUHANI. Mene nyt ja kiitä onneas.
SIMEONI. Ja rukoile Jumalata lahjoittamaan sinulle uuden sydämmen, mielen ja kielen.
TIMO. Mutta minä menen ma'ata.
AAPO. Katselkaamme vielä yhtä pykälää.
TIMO. Ma'ata menen. Tule kanssani, Eero; mennään ma'ata ja unohdetaan tämä maailman viholaispesä, se kurja kekonen, joka sateessa höyryy ja ryöhää. Tule, Eero!
JUHANI. Mutta mikä on pykälä, jonka suoritusta tahdot?
AAPO. Jumala paratkoon! onhan laita, ettemme tunne A:takaan, aapisen ensimmäistä kirjainta, ja kuitenkin on sanantaito kristillisen kansalaisen välttämätön velvollisuus. Mutta siihen voidaan meitä pakoittaa lain mahdilla, kirkkolain mahdilla. Ja te tiedätte, mikä kruunun kone meitä vartoo ja meitä mielii temmaista hampaisinsa, ellemme itsiämme opeta kiltisti lukemaan. Jalkapuuhan meitä vartoo, veljet, musta jalkapuu, joka, ammoittaen jynkästi ympyriäisillä lävillänsä, maata röhöttää tuolla kirkon porstuassa kuin musta karju. Juuri tällä helvetin pihdillä on meitä rovastimme uhannut, ja saattaapa hän uhkauksensa toteen, ellei hän näe meiltä jokapäiväistä ahkeruutta ja harjoitusta, se on varma asia.
JUHANI. Mahdotonta oppia lukemaan.
AAPO. Ihmisten tekemänä on tämä konsti ollut ennenkin.
TUOMAS. Saispa siinä hikoilla mies.
JUHANI. Ja puhkailla. Minulla on niin kova pää!
AAPO. Mutta voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven. Käykäämme juoneen, tuottakaamme itsellemme aapiskirjat Hämeenlinnasta ja lähtekäämme lukkarille kouluun, niinkuin on rovastimme käsky. Se tehkäämme, ennen kuin viedään meitä kruunun vauhdilla.
JUHANI. Minä pelkään, että niin on tässä tehtävä, minä pelkään. Jumala armahtakoon meitä! Mutta olkoon jo huomiseksi tämä tuuma ja menkäämme levolle.
On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee keliastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen. Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä, pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa. Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun.
Syövät he nyt aamuistansa Jukolan pitkän, honkaisen pöydän ääressä, ja näkyy heille maittavan ruskeat herneet, ehkei ollut heidän muotonsa iloinen, vaan kiusan karmeus väikkyi heidän kulmakarvoillansa; aatos kouluretkestä, johon heidän kohta tulee lähteä, on matkaan-saattanut tämän. Mutta atrioittuansa, eivät he kuitenkaan rientäneet heti matkaan, vaan istuivat vielä hetkeksi levähtämään. Vaiti he istuivat, ja mikä heistä alakuloisesti tuijotteli alas permantoon, mikä taasen katseli punakansista aapiskirjaansa, käännellen sen tukevia lehtiä. Pirtin eteläisen akkunan ääressä istuu Juhani, katsahdellen ylös kiviseen mäkeen ja tuuheaan männistöön, josta haamoitti muorin tönö punapielisellä ovellansa.
JUHANI. Venla tuolla astelee pitkin polkua, ja onpa hänen käymisensä nopsa.
AAPO. Ja eilen piti niin äitin kuin tyttärenkin lähtemän sukulaistensa luoksi Tikkalaan nauriita liistimään ja puolaimia poimiskelemaan, viipyäkseen siellä aina myöhään syksyyn.
JUHANI. Aina myöhään syksyyn? Minä tulen kovin levottomaksi. Kaiketi lähtevät he; mutta Tikkalassa on tänä vuonna renki, joka. on pulski poika ja suuri vekkuli, ja sinne menisi pian meidän kaikkein toivo. Parastahan siis tehdä tuossa tiimassa se merkillinen temppu, tehdä kysymys, kaikkein kysymysten kysymys. Mennään siis likalta kysymään, tahtoisiko mielensä taipua ja sydämmensä syttyä.
TUOMAS. Sen katson parhaaksi minäkin.
TIMO. Niin minäkin.
JUHANI. Niin, niin! ei nyt muuta tällä erällä kuin naimaan kaikkia yhtaikaa niinkuin pojat. Niin, niin! Herra varjele meitä! Mutta ei auta, vaan naimaan, naimaan! Nyt olemme puvussa parhaassa, pestyinä ja harjattuina; koko ulkomuotomme on kristityn ihmisen kaltainen: siisti ja niinkuin uudesta syntynyt. - Minä tulen kovin levottomaksi. -Mutta Venlan luoksi! Nyt on otollinen aika.
EERO. Ja olkoon se myös autuuden päivä.
JUHANI. Kenen autuuden päivä, kenen? Ahaa! kuinka luulet, poika?
EERO. Vaikka meidän kaikkein.
JUHANI. Toisin sanottu, että hän tulis meidän kaikkein vaimoksi.
EERO. Olkoon menneeksi.
JUHANI. Äläst!
SIMEONI. Kuinka Jumalan nimessä se olisi mahdollista?
EERO. Jumalan edessä ei ole mitään mahdotonta. Uskotaan, toivotaan ja rakastetaan kaikki yksimielisesti.
JUHANI. Vaiti, Eero! sillä nyt mennään naimaan ja samaa tietä kouluun, haarapussit olalla
AAPO. Mutta käyttääksemme tointa kunnollisesti, olkoon meistä yksi niinkuin puheen-kannattaja tuolla mökissä .
JUHANI. Tärkeä pykälä. Mutta sinäpä juuri oletkin tähän toimeen niinkuin valettu. Sinulla on hyvät lahjat; puhees on aina herättävä tulta ja leimausta miehen povessa. Totisesti! oletpa syntynyt papiksi.
AAPO. Mitä tiedän minä? ja miksi haastelemme lahjoista? Täällä metsissä ne katoovat tietämättömyyden sumuun, haihtuvat pois kuin lirisevä puronen santaan.
JUHANI. Kova onni ei päästänyt sinua kouluun.
AAPO. Mistä olis tullut varat meidän talollemme minua kouluttaa? Muistakaa: keikkuupa siinä yksikin pussi kodon ja koulun välillä, ennenkuin saadaan poika puusäkkiin. - Mutta asiaan taasen, naima-asiaan. Olkoon niinkuin tahdotte. Minä astun esiin yhteiseksi puheenjohtajaksi ja koen haastella kuin viisas mies.
JUHANI. Käykäämme juoneen. - Herrajesta! Mutta eihän auta, vaan käykäämme juoneen täyttä päätä. Pussimme jätämme ulkopuolelle muorin mökkiä, ja Lauri, jolla ei ole tässä lähteessä yhtään nautaa, vartioitkoon niitä sioilta. Mennään nyt! Ja astukaamme morsiushuoneeseen aapiskirja kourassa; se antaa meille vähän niinkuin juhlallisuutta.
EERO. Liioinkin jos kukkolehden näkyviin käännämme.
JUHANI. Joko taas? Mutta kukostapa muistan sen kamoittavan unen, joka raivosi minua menneenä yönä.
SIMEONI. Kerro se; ehkä on se meille terveellinen varoitus.
JUHANI. Uneksuinpa, että oli tuolla uunin päällä kananpesä ja siinä seitsemän munaa.
SIMEONI. Jukolan seitsemän poikaa!
JUHANI. Mutta yksi munista oli hassun pikkuinen.
SIMEONI. Eero!
JUHANI. Kukko kuoli!
SIMEONI. Isämme!
JUHANI. Kana kuoli!
SIMEONI. Äitimme!
JUHANI. Sittenpä kohta kaiken maailman hiiret, rotat ja kirpeät pesän kimppuun. - Mitäpä nämät elävät tarkoittaa?
SIMEONI. Syntisiä himojamme ja maailman hekumaa.
JUHANI. Kaiketi niin. - Tulivat kärpät, rotat ja hiiret ja kierittelivät ja vierittelivät, kolistelivat ja kalistelivat munia, jotka pian särkyivät, ja siitä pikkuisesta munasta lemahti kovin karvas haisu.
SIMEONI. Huomaa tämä, Eero.
JUHANI. Munat rikottiin ja hirmuinen ääni, kuin monen kosken pauhu, nyt huusi mun korvaani uunin päältä: »kaikki on rikottu, ja se rikkomus oli suuri!» Niin huudettiin, mutta rupesimmepa viimein kuitenkin kokoilemaan ja keittelemään tuota seka-melskaa, ja saimme siitä lopulta sitä niin kutsuttua munakokkoa eli munakokkelia; ja me söimme sitä vallan mieluisasti ja annoimme myöskin naapureillemme.
EERO. Hyvää unta.
JUHANI. Katkeraa, katkeraa: sinä haisit siinä kuin helvetti. Kovin katkeraa unta näin minä sinusta, poika.
EERO. Mutta minä näin sinusta oikein makeata unta; näinpä että aapiskirjan kukko muni sinulle ahkeruutesi ja viisautesi palkinnoksi aika läjän karamellia ja sokerin paloja. Sinä iloitsit kovin, maiskuttelit makeisias; annoitpa vielä minullekin.
JUHANI. Vai annoin sinullekin. Olihan se hyvinkin tehty.
EERO. »Koskas anti pahaa tekee?»
JUHANI. Ei koskaan; liioinkin jos antaisin sinulle vähän kepistä.
EERO. Miksi vaan vähän?
JUHANI. Kitas kiinni, mullikka!
TUOMAS. Tehkäät se molemmat ja lähtekäämme matkaan.
AAPO. Ottakoon kukin pussinsa ja aapisensa.
Niin läksivät he kosimaan naapurin tytärtä. Perätysten, äänettöminä he astelivat yli perunakuoppatöyrään, astelivat kivistä mäkeä ylös ja seisoivat lopulta ulkopuolella Männistön muorin mökkiä.
JUHANI. Tässä ollaan, tähän jätämme pussit; ja sinä, Lauri, istu uskollisena vartijana, kunnes palaamme morsiushuoneesta takaisin.
LAURI. Viivyttekö siellä kauankin?
JUHANI. Aina kuinka asiamme luonnistuminen vaatii. Onko kellään sormusta?
EERO. Sitä et tarvitse.
JUHANI. Onko kellään sormusta taskussa?
TIMO. Ei minulla eikä, tietääkseni, muillakaan. Siinäpä se on: nuoren-miehen pitäisi aina käydä kiiltävä sormus plakkarissa.
JUHANI. No peijakas! Tässäpä seistään nyt. Ja eilen oli meillä reppuryssä Iisakki, jolta olisin tainnut ostaa sekä sormuksen että kaulaliinan, mutta minä sika en tuota hoksannut.
AAPO. Ne välikappaleet taidamme ostaa itsellemme jälestäpäin. Ja parasta onkin saadaksemme ensin varma tieto, tuleeko meistä kenkään ja ken meistä tulee tekemään tämän iloisen ostoksen.
JUHANI. Ken aukaisi ovea? Venlako?
TIMO. Ämmähän se oli, se kämä-leuka.
JUHANI. Venlan rukki pörrää siellä kuin iloinen sontiainen kesä-iltana, ennustaen poutaa. Mennään nyt! Missä on aapiseni?
AAPO. Kourassasi, veljeni. Olethan, Jumalan luoma, niinkuin vähän pyörässä päästäs.
JUHANI. Ei juuri hätää, veljeni. Mutta enhän ole vaan no'essa kasvoiltani?
EERO. Et suinkaan, vaan oletpa puhdas ja lämmin kuin vasta munittu muna.
JUHANI. Mennään nyt!
EERO. Vartokaa! Minä olen nuorin ja mahdan aukaista teille oven ja tulla itse viimeisenä. Astukaa sisään.
Astuivat he muorin matalaan mökkiin, Juhani edellä, silmät pöllöllään ja tukka pystyssä kuin piikkisian harjakset, ja toiset seurasivat häntä uskollisesti, vakaasti kantapäissä. Niin astuivat he sisään, ja Eero kimmautti oven heidän jälkeensä kiinni, mutta itse jäi hän ulkopuolelle, istui alas kedolle, huulilla sukkela myhäilys.
Mutta eukko, jonka huoneessa viisi veljestä nyt seisoo kosiomiehinä, on riepas ja vireä eukko; hän käyttelee elinkeinoksensa kananhoitoa ja marjannoukkimista. Suvin ja syksyin keikkuu hän ahkerasti kantoisilla ahoilla, mansikka- ja puolain-töyräillä, keikkuu ja hikoilee tyttärensä Venlan kanssa. Kauniiksi kutsuttiin neitoa. Hänen hiukscnsa olivat ruosteenkarvaiset, katsanto viekas ja terävä, suu myös sulava, ehkä melkein liian leveä. Varreltansa oli hän lyhyt, mutta harteva ja palleroinen, ja vahvaksi sanottiin häntä myös. Tämän kaltainen oli veljesten lempilintu männistön suojassa.
Mutta mökin ovi kirahti, ja Juhani astui kiivaudella ulos, vihaisesti lausuen toisille, jotka vielä viipyivät sisällä: »tulkaa pois, pojat! » Ulos kävivät he viimein kaikki närkästyksen muodolla ja läksivät käyskelemään kohden kirkonkylää. Mutta koska he olivat ehtineet huoneesta noin viisikymmentä askelta, noukkasi Juhani maasta nyrkinkokoisen kiven ja, puhisten vihasta, nakkasi hän sen vasten huoneen ovea; jyskähti mökki ja kiljahti mökissä muija, avasi oven, kiroili ja ärhenteli, heristellen nyrkkiänsä pakeneville veljille. Aapiskirja kourassa ja haarapussi olalla veljet astelivat perätysten pitkin kirkkotietä, sanaakaan vaihettamatta keskenänsä. Vihan vinhalla vauhdilla he vaelsivat: santa kihisi ja pussit keikkui; eivätkä he huomanneet, kuinka joutui tie. Äänettöminä kulkivat he kauan, kunnes Eero viimein avasi suunsa ja lausui:
EERO. Kuinka luonnistui asia?
JUHANI. Jaa-ah! Kuinkahan tuo luonnistui? Tulitkos sisään kanssamme, sinä harakka, sinä variksen poikanen? Mutta etpä uskaltanut, et totisesti uskaltanutkaan. Mitä tuommoisesta variksen poikasesta? Hänen peittäisi Venla huppuun. Mutta kas, kas, kuinka paljon olenkin sinusta uneksunut. Näinhän, niinkuin nyt muistan, menneenä yönä sinusta vielä toisenkin unen. Merkillistä! Tuollahan istuit männistössä Venlan vieressä rakkaassa kiemailuksessa, koska minä teitä lähenin noin hiipistellen hiljaa. Mutta kas, kun huomasitte minun, noin mitäspä teki silloin Venla? Kätki peijakas sinun hameensa liepeisin. »Mitä olet hameeses käärinyt», kysyin minä. »Ainoastaan pienen variksen poikasen», vastasi tyttö heilakka. Hi, hi, hi! Ja eipä ollutkaan tämä unta, ei koira vieköön ollutkaan! vaan itsestänsä, omasta päästänsä tämän sepitti Juhani poika. Jaa-ah! hän ei ole juuri niin tyhmä kuin luullaan.
EERO. Merkillistä kuinka olemmekin unta uneksuneet toinen toisestamme. Minä taasen tällä lailla sinusta: Tuolla männistössä ikään seisoitte sinä ja Venla, armiaasti halaillen ja katsellen totisina ylös pilviin. Sieltähän, taivaan korkeudesta, anoitte jotakin merkkiä, niinkuin rakkautenne otollisuuden osoitteeksi. Taivas kuulteli, kuultelivat metsä, maa ja pienet lintusetkin, ja te itse syvimmässä äänettömyydessä varroitte, mitä tuosta piti tuleman. Tulipas myös lopulta eräs vanha varis, lentää kahnustaen halki tyynen ilman, ja ehdittyänsä ihan kohdallenne katsoa mulautti hän kerran alas teidän päällenne, mutta käänsi taasen pian silmänsä toisialle, levitti koipensa ja laski jotakin valkoista, joka putosi alas ja ruiskahti poikaa ja tyttöä vasten otsaa, pläiskähti vasten pläsiä vallan. - Tämä älköön suinkaan pahentako mieltäs; sillä uneksinpa niin, enkä mitään sepittänyt omasta päästäni.
JUHANI. Minä sinun riivatun...
Silloin karkasi hän julmistuneena kohden Eeroa, joka nopeasti pakeni vihaisen veljensä edestä. Loiskaten poikkesi hän tieltä, vilkaisi jäniksenä pitkin ahoa, mutta Juhani pötki villittynä karhuna hänen jälessänsä. Keikahtelivat pussit, tömisi heidän allansa kuiva tanner; ja kuului toisten veljesten huuto, manaten riitamiehiä malttiin ja sopuun. Mutta tielle takaisin kiirehti taasen Eero, ja riensivät toiset häntä pelastamaan hirmuisen Juhanin kynsistä, joka juoksi jo nuorimman veljensä kantapäissä.
TUOMAS. Seisahdappas koreasti, Juhani.
JUHANI. Minä hänen nykistän!
TUOMAS. Koreasti, poikaseni.
JUHANI. Istu ja pala!
AAPO. Hän palkitsi vaan kunnian kunnialla.
JUHANI. Kirottu olkoon hänen kielensä, kirottu olkoon tämä päivä! Saimmehan, Jumalan nimessä! rukkaset Venlalta. Vankosarviset kyöpelit ja korkeuden sotajoukko suuri! Eihän näe nyt silmäni syltääkään eteensä, niin on musta maa ja taivas, musta sydämmeni tähden. Istu ja pala!
SIMEONI. Älä kiroo, mies.
JUHANI. Kiroon että maailma pyörii, hajoo kuin vanha pakkoreki mastohirren alle!
SIMEONI. Mitäs tahdomme tehdä?
JUHANI. Tehdä? Ellei tämä aapiskirja olisi .Jumalan sanaa, Jumalan oma kirja, niin säpäleiksi, säpäleiksi paikalla tämä kirja! Mutta kas tässä: ruokapussini mätkin mäskiksi mäkeen! Tahdotteko nähdä ?
SIMEONI. Älä Herran tähden Herran lahjaa. Muisteleppas »Paimion piikaa».
JUHANI. Sydämmeni vaivassa!
SIMEONI. »Kärsimys vaivass', manna taivaass».
JUHANI. Minä annan palttua taivaan mannalle, koska en saanut Männistön muorin Venlaa. Voi veikkoset ja sukuni suuri! Jos tietäisitte, niin tulisittepa ymmärtämään, että aatokseni jo lähes kymmenen vuotta on pyöriskellyt tässä luntussa oikein hassusti. Mutta menihän toivoni nyt, meni kuin tuhka tuuleen.
TIMO. Rukkaset saimme aamuhetkenä.
JUHANI. Joka mies!
TIMO. Ei armahdettu ketäkään, ei pienintäkään meistä. Kaikki saimme vaan.
JUHANI. Kaikki, kaikki! Mutta parempi kuitenkin niin, kuin että joku teistä toisista olis saanut hänen siipaksensa.
Panisinpa, peeveli vie! nyt selkään poikaa, jolle se temppu olis tapahtunut, sen minä tekisin.
TUOMAS. Me olimme kovin mahdottomia. Sen näytti likan pilkallinen irvistys koska Aapo oli maininnut yhteisen asiamme.
JUHANI. Selkään hän tarvitsis, koko lunttu. Tehdä pilkkaa meistä! Varro, naasikka. - Parastansa koetti Aapo, sitä ei taida kieltää, mutta eihän olisi tässä auttanut itse keruupin kieli.
TIMO. Mutta jos olisimme astuneet likan eteen mustassa verka-takissa ja olisi kello pullistanut liivimme taskua kuin pulski huhta-nauris, avain vielä kilkahdellut ketjuissa ja hopea-helainen piippu ryöhännyt hampaissamme, niin olisipa, koira vie! tullut asiastamme sekä munia että poikasia.
JUHANI. Naisella ja harakalla on molemmilla yhtä kiivas halu kiilto-aineisiin. - Mutta Aapo on vaiti kuin jäätynyt järvi.
AAPO. Äänellämme ei ole kaikua myrskyssä. Tai rupesko jo mielesi hurjat tuulen-kierrokset asettumaan povessasi?
JUHANI. Sydämmeni hurmeinen lammikko lainehtii vielä, lainehtii kauan. Mutta sano kuitenkin sana.
AAPO. Kaksikin. Siis kuule nyt. Ota sydämmesi kouraan ja kuiskaa sen korvaan järjen kielellä näin: Venla ei sinusta huolinut, koska ei hän sinua rakasta, ja ettei hän sitä tee, se älköön sinua närkästyttäkö; sillä rakkauden liekin virittää taivas, vaan ei ihmisen tuumat. Kerjuutyttö rakastuu kuninkaaseen, ruhtinatar rakastuu nokipoikaan aivan vimmatusti. Niin lentelee täällä ristiin rastiin rakkauden henki, ja sinä et tiedä kusta hän tulee.
TIMO. Rakkaus puhaltaa mistä hän tahtoo, sinä kuulet hänen humunsa, mutta etpä tiedä kusta hän tulee ja kuhunka hän menee. Niin kuulin usein entisen ruotumummon lauseilevan. Mutta Jumalan rakkauttapa hän silloin tarkoittikin, luulen minä.
AAPO. Sano vielä, Juhani, sydämellesi näin: ole potkittelematta! Venla teki oikein antaessaan sinulle kiellon; sillä avioliittohon ruveta ilman rakkauden ponnistusta, ei tahdo käydä päisin, vaan se mutkistelee ja tekee monasti ikuisen kiusan töitä, niinkuin sen pahempi, nyt usein nähdään ja kuullaan. Niin, veljet, Venla ottakoon sen, joka on hänelle määrätty, me teemme samoin.
TIMO. Sen tytön, joka on tehty minun kylkiluustani, saan minä viimein, vaikka peijakas kiljuisi. Tiedänpä vielä yhden asian: miehen sydän istuu vasemmalla, mutta naisen oikealla puolella rinnassa.
JUHANI. Mutta minun sydämeni ei istu, vaan loiskii ja riehuu kuin pakana. - Oi sinä hälläkkä, sinä mustalaislunttu! miksi hylkäsit minun talonpojan, oikein savitalon pojan, vanhimman pojan?
AAPO. Siinä ei mitään ihmeteltävää. Talomme on huutavassa hukassa, ja tuo neitonen toivoo, vaikka luullakseni turhaan, pääsevänsä emännäksi paljoa parempaan taloon. Olenpa kuullut, että hyväilee häntä tuo hyväkäs Sorvarin Juhani.
JUHANI. Sinä piikkileuka Jussi! olisit nyt kintaissani, pyhkeilisinpä sinua vähän. Narrata likkaa ikuiseen häpeään!
AAPO. Niin, niin, maailma on yhtaikaa hullu ja petollinen. Venlalta ei puutu muotoa eikä Jussilta juonia. Sorva-
ri on julkinen talo, se houkuttelee, mutta Jukola, tämä vaivaisten pesä, on perin surkeassa tilassa, ja me itse, talon seitsemän perillistä, vieläkin surkeammassa tilassa, niin ainakin maailman edessä. Ihmiset, muistellen nuoruutemme laiskaa ja usein hurjapäistäkin elämäämme, eivät taida meistä vartoa enää juuri mitään kunnollista. Ja tiedänpä, että tuskin kymmenen-vuotinen siivo ja kaikin tavoin kunniallinen käytös voisi saattaa meitä kansalaistemme silmissä täyteen ihmisarvo on taas. Niin tukala on pääseminen pahan nimen liasta, koska se kerran on tarttunut mieheen. Mutta parempihan viimeinkin nousta, kuin ijankaikkiseksi uupua viheliäisyytemme ropakkoon. Sentähden, parannusta, parannusta harrastelkaamme kaikin voimin!
JUHANI. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Mut tämä onneton naima-retki antoi sydämelleni iskun, josta se potee hirveästi päiviä ja viikkoja; antoi haavan.
AAPO. Haavan, haavan, totisesti; mutta aika, tiedän minä, saattaa sen haavan unohduksen rupeen ja nahkaan. - "Mikä meno tuolla tiellä.
TIMO. Toukolan poikia iloinen joukko.
AAPO. Viettävätpä joutomaanantaita vallattomassa hummauksessa, suuri-kelmit.
TIMO. Ja tahtovat vahvasti meitäkin seuraansa.
JUHANI. Kiusaus lähestyy.
TIMO. Heidän on niin lysti.
]UHANI. Mutta meidän? Mikä seisoo edessä meillä? Tuhannen sarvipäätä! vartoohan meitä vaivaisia tulinen tukkajuhla.
EERO. Mikä eroitus: jänkkäillä aapistoa lukkarin ovinurkassa, tai hurraten ja laulellen viettää iloista joutomaanantaita iloisten kumppanien kanssa.
JUHANI. Eroitus on hirmuisen suuri, suuri kuin syvyyden kaivon ja taivaan välillä. Veljet, mihin astumme?
EERO. Astukaamme taivaasen vaan.
AAPO. Kaivoon, kaivoon! yltäkyllin horimaan elämän vettä. Opin, taidon ja viisauden aarnioihin tahdomme syventyä.
TUOMAS. Lukkarille, lukkarille!
JUHANI. No tallustellaan!
EERO. Kuulkaas Kissalan Aapelin klaneettia.
JUHANI. Ihanata!
TIMO. Soi kuin pää-enkelin pasuuna.
JUHANI. Koska taivaan sotajoukko ekseeraa ja marssii että poro priiskuu. Ihanata!
TIMO. He tahtovat meitä vahvasti kanssansa.
JUHANI. Hyvin tietty. Kiusaus lähestyy meitä, lähestyy totisesti.
Veljesten näin haastellessa, läheni heitä joukko Toukolan poikia, mutta eipä juuri niin kohteliaasti ja hyväntahtoisesti kuin Jukolaiset vartoivat. Olivatpa jotenkin päissään, ja miellytti heitä nyt hieman ilvehtiä veljesten kanssa ja lauloivat heidän edessään nykyään sepitetyn laulun, jonka olivat nimittäneet: »Seitsemän miehen voima». Niinpä he, Kissalan Aapelin puhaltaissa, likenivät koulumiehiä, laulain seuraavalla tavalla:
Kiljukoon nyt kaikkein kaula,
koska mielin virren laulaa
voimasta seitsemän miehen.
Tähtiä kuin otavassa,
poikia on Jukolassa,
laiskanpulskeja jallii.
Juho pauhaa, pirtti roikkaa;
hän on talon aika poika,
ankara »Poika-Jussi».
Tuomas seisoo niinkuin tammi,
koska saarnaa Aaprahammi,
Jukolan Salomon suuri.
Simeoni, liuhuparta,
valittaa se »ihmisparka,
syntinen, saatana, kurja».
Simeoni, herneet keittää,
Timo sekaan rasvat heittää,
patahan kuohuvaan sylkee.
Lauri-poika metsäss' häärii,
katselevi puita väärii,
mäyränä nummia tonkii.
Viimein tulee hännän huippu,
pikku-Eero, liukas luikku,
Jukolan tiuskea rakki.
Siinä onpi velisarja,
jalo niinkuin sonnikarja,
voimalla seitsemän miehen.
Äänettöminä, vaikka purren hammasta, kuultelivat veljet tätä laulua. Mutta kun kiusaajien pilkka ei päättynyt vielä siihen, vaan sateli ivasanoja lakkaamatta, varsinkin aapiskukosta ja sen munimisesta, niin rupesi veljesten sappi paisumaan ja heidän silmänsä kävivät teräviksi, supistuivat pieniksi kuin tihkurin silmät, koska hän kannon alta mustassa korvessa katsahtaa ulos päivän vaikeuteen. Mutta nyt tapahtui että Toukolaisista eräs luikkari, mennessään Juhanin ohitse, tempasi äkisti aapiskirjan hänen kädestänsä ja Iäksi juoksemaan kaikin voimin, mutta julmistuneena kaappasi ,Juhani hänen perässään. Silloin karkasivat myös toiset veljet tulisella vauhdilla pilkkaajiensa päälle, ja tappelu oli yleinen. Ensiksi moiskahtelivat korvapuustit, moiskahtelivat kahdenpuolen, mutta siitä iskivät he toinen toisensa kurkkuihin ja rupesivat - sokeasti, äheltäen - repimään, riistomaan ja huhtoen käyttelemään nyrkkiänsä. Tuimasti iskivät vastaan Toukolaiset, mutta tuimemmin vielä läimäyttelivät Jukolan miehet; ja raskaasti kuin rautanuijat putosivat veljesten rusikat heidän vihamiestensä päitä vasten. Kiiriskeltiin tomussa ja pölyssä, joka kuivalta tieltä nousi palloellen ilmaan, ja santa ja somero kahisi heidän ympärillänsä lehdistössä. Näin kesti hetken rähisevä ottelu, ja veljet, melkein jo voittajina, huusivat korkealla äänellä: »rukoiletteko, sen vietävät, armoa?»; ja kaiku pilvistä vastasi: »armoa!» Mutta kauan pinnistelivät Toukolaiset vastaan, kunnes he viimein voimattomina vaipuivat maahan. Siinä he makasivat revityillä takin-liepeillä ja turpuneilla kasvoilla, niellen ahneesti raikasta ilmaa kuumaan, huokuvaan sisustaansa. Voiton miehinä seisoivat veljet, mutta näytti heidän muotonsakin että oli heille tarpeeksi taistelossa ja mieluisa heillekin nyt hetken levähdys. Varsinkin oli Eeron kanssa melskeessäpahoin menetelty; sillä vartalonsa lyhyys saattoi riitakumppanillensa suuren edun. Useinpa hän tappeluksen kestäessä pyöriskeli pienenä mäyräkoirana toisten urosten jaloissa, ja ainoastaan kerkeä apu toisilta veljiltänsä esti hänen perin runtoutumasta. Pöyrytetyllä tukalla istui hän nyt ojan äyräällä ja kokoili uusia voimia, puuskuttaen kovin.
Mutta toisten juuri lakatessa tappelemasta, lähestyi Juhani miehensä kanssa, kiskoen häntä kauluksesta ja välimmiten kiristäen häntä kurkusta. Peloittava, hirmuinen oli nyt muoto Jukolan vanhimman veljen. Viha tuiskahteli tulena hänen ainakin jotenkin pienistä silmistänsä, jotka, nyt kiukusta veripunaisina, pyörähtelivät vimmatusti hänen päässänsä; karvas hiki virtasi alas hänen poskiltansa, ja niinkuin sota-orhi hän puhalteli ja huohotteli.
JUHANI. Ha'e aapiseni, ha'e a-p-c-kirjani, paikalla! Katsos, likistänpä sinut muutoin niin että rapa lentää. Ha'e Herran tähden se punakansinen aapiseni, sinä junkkari. Katsos näin minä sinulle annan, katsos näin!
TOUKOLAINEN. Älä lyö!
JUHANI. A-p-c-kirja!
TOUKOLAINEN. Tuonnehan sen viskasin pensaasen.
JUHANI. Anna se kouraani oikein korealla kädellä, lillihankulla, sinä junkkari. Luuletko tässä näin vaan tanssielevasi, junkkari? Etkö sinä riivattu anna sitä punakansista aapelusta kouraani?
TOUKOLAINEN. Muserrathan kurkkuni, kurkkuni!
JUHANI. A-p-c-kirja! Herra varjelkoon meitä! A-p-c-kirja!
JOUKOLAINEN. Tässä, sinä hirveä mies.
JUHANI. Annappa sille pieni suukkonen. Niin, suutele sitä koreasti.
TOUKOLAINEN. Mitä? Suudella?
JUHANI. Oikein nätisti. Ja tee se Herran tähden, mun veljeni, jos selkäsi syhyy ja henkesi on sinulle rakas. Tee se, tee se, muutoin huutaa jo tällä hetkellä sun veresi kostoa mun päälleni, kuin ennen hurskaan Aapelin veri. Sillä sinä näet, että olen vihasta kasvoiltasi musta kuin saunan tonttu. Sentähden suutele aapistani. Minä rukoilen sinua meidän molempain puolesta! - Kas niin.
TOUKOLAINEN. Oletko tyytyväinen?
JUHANI. Vallan tyytyäinen. Mene nyt ja kiitä Luojaasi, että pääsit täältä. Ja jos tuossa välimaassa, hartioittesi ja tuon päänuijas välillä, olet havaitseva joitakin jälkiä, ikäänkuin kruuvipenkin hampaista, ja varsinkin jos huomenna tunnet siellä vielä niinkuin siantaudin tapaista kankeutta, niin äläppäs juuri kovin tuota ihmettele. Niin, mene nyt. Mutta yksi sana vielä, yksi sana, veikkoseni. Kenen sepittämä on veisu, jota meidän äsken täytyi kuullella korvat pystyssä?
TOUKOLAINEN. Sitä en tiedä.
JUHANI. Sano kidastasi!
TOUKOLAINEN. Minä en tiedä.
JUHANI. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta terveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan, niin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen klaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnäoloni ei ole sinulle juuri terveellistä. - Ole mököttelemättä kostosta. Varo etten saa sitä pistosta päähäni että kaapaisen perässäsi, antamaan sinulle hieman kaupanpäälle.
TUOMAS. Olkoon hän jo rauhassa, kurja mies.
JUHANI. Hän on saanut köniinsä, minä takaan sen. Mutta jättäkäämme tämä hirveästi kynnetty, tuhanteen
ristiin viilletty maantien-sarka. Tässä ei ole nyt hyvä viipyä: sillä tappelu maantiellä on, lain kannalta katsoen, kovin vaikea asia ja taitaa saattaa miehensä koviin kiipaleisiin.
AAPO. Rientäkäämme! - Mutta sepä vasta leivotus; ja olisinpa tullut siinä höyhennetyksi ilman Simeonia; hän levitti vähän kasaa päältäni.
SIMEONI. Miksi koskimme heihin? Mutta ihminen on heikko, eikä voi hillitä vihansa ja synnin voimaa. Ah! katsellessani kuinka Tuomaan nyrkki kumoili miehiä, aattelinpa: nyt ei ole miesmurha kaukana.
TUOMAS. Löinpä kenties liian varomatta, mutta onhan jo vähemmästäkin lyöty. - Astukaamme huikeammin; päivä joutuu.
Kiivaasti he astelivat, mutta närkästys ja harmi ei tahtonut haihtua heidän kasvoiltansa, vaan kipeästi pisteli heidän sydäntänsä, koska he muistelivat Toukolan poikain herjaus-veisua. Äänetönnä asteli Juhani edellä, asteli kiukun tuimuudella, syljeskellen ja välimmiten ravistaen päätänsä. Viimein kuitenkin, kääntyen toisten puoleen, avasi hän suunsa.
JUHANI. Kenen riivatun sepittämä on tämä laulu?
EERO. Kissalan Aapelin.
AAPO. Sitä kohden uumoon minäkin; sillä hän on kiukkuinen pilkkakirves. Tekipä hän kylläkin häijynaikaisen pilkkarunon tuosta kappalais-ukostamme, joka - ,Jumala paratkoon! - sattui hieman tahrimaan nenänsä lukukinkerillä .
TIMO. Mutta olisi minulla kortteli viinaa ja pari sanaa kuiskata Nikulan Ananian korvaan, niin kuulisimmepa piankin vaikka syllän pituisen veisun, jossa kyllä näytettäisiin mikä mies hän on tämä Aapeli. Suuri lurjus ja hunsvotti hän on; kävelee pitkin kyliä klaneetti kädessä, tekee pii'oille lapsia ja elää vanhan äitinsä niskoilla. uuspeili koko mies.
JUHANI. Olisi lorulaulu, jonka he kutsuivat seitsemän miehen voimaksi, kotoisin hänen pääkallostansa, niin katso, koska ensiksi hänen kohtaan, vaikka kirkon-mäellä, niin pää-nahkansa nyljen tuppeen niskasta aina silmäkarvoihin asti, se olkoon sanottu. - Mutta emmekö taitaisi iskeä mieheen lain voimalla.
AAPO. Laki ei tuomitse ketään ilman ankaria todistusmiehiä.
JUHANI. Astukoon hän sitten puhdistus-valalle; ja luulenpa hänen ensin vähän arvelevan, ennen kuin viskaa sielunsa pimeyden alhoon. Mutta jos hän sen surkean tempun tekis, niin - hyvää yötä sitten, naapurini, makaa rauhassa minun puolestani.
AAPO. Mutta luulenpa, ettei laki tämänkaltaisessa seikassa päästäkkään valan-tekoon kannustettua miestä.
JUHANI. Hän saakoon sitten omasta nyrkistäni, ja onpa hänelle siitä, luulen minä, sama terveellinen karvastus kuin lain ja oikeudenkin suolasta.
SIMEONI. Mutta heittäkäämme jo tällä erällä sikseen sekä laulu että tuo pedollinen tuiskaus tiellä. - Tuossa on se tervaskanto, jonka juurella kerran karjassa käydessäni nukuin ihmeelliseen unennäköön, vaikka naukuilikin vatsassani nälkä. Olinhan olevanani taivaassa, istuin pehmeällä, helluvalla sohvallani ja edessäni höyrysi harjallinen ruokapöytä. Maittavia, kovin maittavia olivatkin ne ruuat ja niin rasvaisia. Minä söin ja join, ja pienet keruupi-pojat passasivat minua kuin mahtavata persoonaa. Kaikki oli verrattoman kaunista ja juhlallista: siinä lähellä, kultaisessa salissa, kaikui enkelien kuori, ja minä kuulin veisattavan sen uuden ja suuren virren. Niin uneksuin, ja silloinpa sain tämän kipinän rintaani, joka älköön siitä enää koskaan sammuko!
JUHANI. Se isolukija paimen-ukko, se puna-silmä, liuhaparta Tervakosken Tuomas, silloinen kumppanisi karjassa, saattoi sinun vähän kaistapäiseksi; ja siinäpä se kipinä.
SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään!
TUOMAS. Mutta tuossahan on kuusi, josta isämme kaatoi kerran aika ilveksen; ja olikin se hänen viimeinen ilveksensä.
TIMO. Niinpä, sen kerran perästä ei hän enää taaputtanut kotiansa takaisin, vaan kylmänä kiskottiin metsästä.
JUHANI. Potra ja huikea mies, mutta kova ja kiinteä kuin kallio poikiansa kohtaan. Harvoinpa hän kuitenkin asteli Jukolan pihoilla, vaan metsissä hän asui, ja kotona oli hiirillä elämä.
AAPO. Tosin unohti hän paljon kotonsa tuon ehkä noidutun pyynti-himonsa tähden, mutta olipa hän kuitenkin kelpo isä, ja kunnian miehenä hän kuoli. Levätköön hän rauhassa!
TIMO. Ja kaksinkerroin äitimme.
JUHANI. Siinä oli kunnon emäntä ja hurskas ihminen, vaikka ei hän lukeakkaan osannut.
SIMEONI. Kuitenkin rukoili hän polvillansa illoin ja aamuin.
JUHANI. Sen hän teki. Verraton äiti ja emäntä! Muistelenpa aina, koska asteli hän sahrojen sarvissa, jykevänä kuin jättiläiseukko.
EERO. Oli hän oiva äiti, mutta miksi emme olleet tottelevia lapsia me, miks' emme raataneet silloin pellolla kuin
seitsemän karhua? Olisipa ,Jukola nyt toisenmoinen. Mutta mitä ymmärsin minä silloin, pieni paita-ressu?
JUHANI. Kitas kiinni siinä! Muistanpa vielä tuon häijyn ja tiuskean käytöksesi äiti parkaa kohtaan. Mutta ainapa hän sinua armahteli, niinkuin tavallisesti sekä isä että äiti nuorimpaa lastansa; mutta kas vanhimman turkki on lakkaamatta pöllytyksessä, niinkuin tuon itsestäni parhain tiedän. Onhan, peevelissä, minua aikanani peitottu kuin hallia vaan, mutta toivonpa kaiken olleen hyväksi, Jumalanavulla.
SIMEONI. Totisesti tekee kuritus hyvää, varsinkin, jos siunaat ruoskan ja kuritat Herran nimessä.
EERO. Varsinkin jos vielä lämmität ruoskan.
SIMEONI. Minä en kuule sinun viheliäisiä kompasanojas, sinä umpisokea, sinä hempeästi kuritettu lapsi.
TIMO. »Hyvä lapsi kurittaa itse itsensä», mutta tämän tempun tahtoisin nähdä.
SIMEONI. Tässä on Sonnimäen tien-risti, tännepä asti aina kirkkotarhasta vainosi kuolleen haamu tuota ilkivaltaista Kiikalan lasimiestä, joka kulkeissansa yöllä ohi kirkon, laski, jumalaton, huikean kirouksen suustansa. Tämä olkoon teille varoitukseksi karttamaan kirous-syntiä.
JUHANI. Mutta Sonnimäen harjulla seisomme, kirkko näkyy ja tuolla loistaa lukkarin punainen puustelli kuin liekehtivä perkelten pesä! Hih! tuossahan koko helvetin herraus, tuossa se peloittava viisaus ja hirmuinen kunnia. Nyt kaikki jäseneni puutuvat ja jalkani iskevät armottomasti vastakynttä. Ah! mitä teen tällä pyövelin hetkellä, mitä teen, minä teidän kurja vanhin veljenne?
EERO. Koska olet vanhin veljemme, astele edellämme hyvillä esimerkeillä ja käänny takaisin helvetin tieltä. Minä olen valmis käymään seuraasi.
TUOMAS. Vaiti, Eero! Nyt ei askeltakaan takaisin.
JUHANI. Oi sarvipäät! Lukkarin ovi on mielestäni surman kita.
AAPO. Juuri siinä on ihmis-arvomme ja kunniamme alku.
JUHANI. Kuuma kunnia, kuuma kunnia! Voi meitä! Tuollahan näen koko lukkarin komeuden, pappilan peloittavan prameuden, ja luontoni iskee vastaan - Jumala auta meitä! - iskee vastaan. Mitä sanot, Timo?
TIMO. Vahvastihan se iskee.
AAPO. Sen uskon, mutta täällä ei tanssita aina ruusuilla ja kukkasilla.
JUHANI. Ruusuilla ja kukkasilla? Olemmeko tanssineet ruusuilla ja kukkasilla?
AAPO. Saammepa niellä täällä montakin karvasta marjaa, veikkoseni.
JUHANI. Karvasta marjaa? Emmekö jo tarpeiksi ole nielleet karvaita marjoja? Voi Aapo parka! monessa liemessä olemme jo keitetyt, monessa tuulessa on tukkamme tuiskinut. Ja minkätähden? Missä on voittomme? Tämä maailma on aika tunkiokasa, vaan ei muuta. Hiiteen lukkarit ja papit, lukukinkerit ja kirjat ja nimismiehet paperi-pakkoinensa! Mailman kiusan-henkiä kaikki! Mainitsin kirjat, mutta silloin en juuri tarkoittanut pipliaa, virsikirjaa, katkismusta ja aapista enkä myöskään »huutavan ääntä korvessa» - se hirvittävä kirja - niitä en juuri nyt tarkoittanut. Mutta miksi synnyin tänne?
SIMEONI. Älä sadattele päiviäsi, armon-aikasi päiviä.
JUHANI. Miksi synnyin tänne, miksi synnyin?
TIMO. Tännepä synnyin kurjaksi matkamieheksi. Miksi en avannut ennen silmääni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa ?
JUHANI. Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee? Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa.
TIMO. Eikä tarvitse hänen lukea.
JUHANI. Ei tarvitse hänen lukea!
AAPO. Jokaiselle on osansa annettu, ja ainapa »miekka miestä mukaan». Ja täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi. Eteenpäin nyt vaan, mun veljeni!
TUOMAS. Eteenpäin, lukkarille, vaikka yli meren kuohuvan kurkun!
JUHANI. Mitä mietit, Eero-poika?
EERO. Mietin mennä lukkarille kouluun.
JUHANI. Hm! Mennään sitten, astutaan sitten. Ah Herran poika! Mutta laula, Timo-veljeni, laula!
TIMO. Laulanpa oravasta sammaleisessa kammiossaan.
JUHANI. Niin, niin!
TIMO.
Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.
Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans' monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.
Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnass'!
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnass':
Metsolan kantele soi!
Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.
Kaksi päivää on mennyt. Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat veljet, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja milloin hänen pieni kahdeksanvuotias tyttärensä. Niin he, aapiskirjat avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla. Mutta ainoastaan viisi Jukolan poikaa nähdään istuvan penkillä pöydän takana. Missä ovat Juhani ja Timo? Tuollahan häpeänurkassa lähellä ovea he seisovat, ja heidän tukkansa, jossa äsken oli kiemarrellut lukkarin jäntevä koura, töröttää vielä korkeassa pörrössä.
Vallan vitkaa edistyi veljesten oppi, jota ei jouduttanut heidän opettajansa peloittava kiinteys, vaan päinvastoin kangisti aina enemmän heidän haluansa ja mieltänsä. ,Juhani ja Timo tunsivat tuskin enemmin kuin A:n; toisten taito oli kuitenkin astunut muutaman kirjaimen kauvemmas. Mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka jo oli jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.
Ilta läheni, mutta tämän päivän kuluessa eivät olleet veljet vielä maistaneet ruuan einettä. Sillä lukkari, joka oli pannut heidän eväänsä takavarikkoon, koetti nälänkin piinalla kiihoittaa heidän haluansa lukuun. Niinpä, kiukkuisen nälän likistämänä, seisoi Juhani loukossansa, ravistellen pyöreätä päätänsä, syljeskellen ja heitellen opettajansa puoleen mulkoilevia häränsilmiä. Mutta torkkuen seisoi hänen rinnallansa Timo, huolimatta maailman menosta. - Vihdoin kuitenkin pysäytti lukkari lukemisen ja lausui: »Pidättäkää nyt ja syökää, te puuhevoset, möykyttäkää kuin märehtivät pukit tarhassa. Mutta muistakaa, tämän atrian perästä ei pidä tuleman huulillenne yhtään suuruksen murenata ennen kuin aapisto on päässänne, te visa-kalloiset sonnit. Tunnin annan teille atrian-ajaksi, mutta ovesta ette käy vielä askeltakaan ulos. Katsonpa terveelliseksi pidentää arestianne aina iltaan asti, hyvin terveelliseksi. Mutta avatkaa nyt kitanne, sillä paikalla saatte eväs-laukkunne kynsiinne. » Niin hän haasteli, poistui ja lähetti piian kautta veljeksille heidän eväänsä, mutta ovi teljettiin tuikeasti.
TIMO. Missä on pussini?
LAURI. Tuossa sinun, tässä minun. Syönpä vaikka pieniä kiviä nyt.
JUHANI. Nyt ei syödä yhtään ainoata einettä!
LAURI. Mitä? Eikö syötäisi nyt?
JUHANI. Ei einettäkään!
LAURI. Sulje ennen kämmenelläsi meren kurkku.
JUHANI. Olkoot pussit koreasti rauhassa.
AAPO. Mikä on tarkoitukses?
JUHANI. Tehdä lukkarille kiusaa. Ei nyt syödä ennen kuin on nousnut huomispäivä. Vereni kiehuu, pojat, ja Keitulan tuulimyllynä pyörii pääni. Mutta kiusa vasten kiusaa!
AAPO. Sille kiusalle nauraisi ukkomme aivan sulavasti.
JUHANI. Anna hänen nauraa! Minä en syö. - Eero tavailee jo, kas, kas. - Minä en syö.
TUOMAS. En minäkään tässä, mutta Sonnimäen nummella tuolla. Siellä istun kohta kanervaisella polstarilla.
JUHANI. Oikein! Siellä, siellä kohta pyllyilemme.
EERO. Minä suostun tuumaan, pojat.
AAPO. Mitä hulluuksia taas?
JUHANI. Vankeudesta pois!
AAPO. Ymmärrys hoi!
JUHANI. Sonnimäen hongisto hoi!
EERO. Niin juuri! Ja ymmärrys vastasi: hoi.
JUHANI. Vastasi kuin poika.
AAPO. Simeoni, koeta parastas.
SIMEONI. Siivosti, veljet! Mutta sanonpa, ettei ole meistä lukumiehiksi, ja sentähden jääkööt hyvästi siinä kohdassa kaikki puuhat. Olkoon toki elämämme nuhteeton ja siivo; sillä me taidamme elää kristittyinä ihmisinä ilman luvun-taitoakin, kun vaan uskomme.
AAPO. Kaadathan sinä riivattu, vaan et nosta.
JUHANI. Simeoni haastelee oikeuden ja kohtuuden kieltä. Pois tästä, pojat; luontoni ei kestä kauemmin.
TUOMAS. Sydäntäni niristelee nähdessäni kuinka Juhania jauhetaan. Pois, pojat!
JUHANI. Päätettyasia. Mutta älä surkuttele minua, Tuomas; sillä kosto on kädessäni. Onhan minua kuranssattu, revitty kuin kravunsyöttiä, totisesti! Ja onpa taskussani aika hamppupivo, lukkarin rohtima hamppu-pivo. Mutta ellei se vihko kerran tukkee lukkarin kitaa, niin tapahtuu se siitä syystä, että teen tavarastani jonkunlaisen koneen ja kappaleen. Lukkarilla on kaula, jaa, hänellä on kaula; mutta enpä hiiskahdakkaan enemmin nyt.
EERO. Minä ehkä tiedän toisen ja paremman neuvon. Hiuskiemurasta, jota säilyttelet plakkarissas, kierrämme oivan ongen-siiman lukkarille lahjaksi hyvän opetuksen edestä. Mutta miksi yllytän syntiin, koska tiedän ja kaikki yksimielisesti myönnämme, että kuritus tekee sanomattoman hyvää, niinkuin veljellisesti juttelimme tiellä.
JUHANI. Eero tavailee jo. Kas kilttiä poikaa vaan.
EERO. Häpeä kyllä näin vanhan vasta tavaamista harjoitella.
JUHANI. Vanhan? Entäs meidän toisten ikä?
SIMEONI. Hän pistelee.
JUHANI. Niin, pisteletpä taas, sinä ohdake nisupellossamme, sinä katkera happamus Jukolan kristillisessä velitaikinassa, sinä piikki-sika, piikki-porsas, sinä sammakko!
SIMEONI. Hiljaa, lukkarin tähden hiljaa!
JUHANI. Korttikaalista ulos kaikki yksimielisesti! Joka nyt vastaan pinnistää, köniinsä saa.
TUOMAS. Kaikki liriin, kaikki!
AAPO. Timo, lujamielinen veljeni, mitä sanot?
TIMO. »Ettei tule tuohesta takkia, eikä vanhasta pappia», sentähden »pillit pussiin ja pois » ja kaikki yhdestä päästä. Taidanpa kiinnittää asiani vielä yhdellä sanalla: »kahden puolen kirves hiotaan».
AAPO. Lauri, kuinka teet?
LAURI. Käyn tästä Sonnimäelle.
AAPO. Ah! vaikka kuolleet haudoistansa huutaisivat: te niskurit, te hullut miehet!
JUHANI. Ei auttais sittenkään, vaan mars poika! Tuletko? Muutoin - Herra Kiesus! -tästä leimahtaa ja läimähtää. Tuletko?
AAPO. Minä tulen. Mutta vielä yksi sana.
TUOMAS. Ei auttaisi nyt tässä tuhannenkaan sanaa.
JUHANI. Ei vaikka jokaisella sanalla olisi tuhannen miekkaa.
EERO. Ja jokaisella miekalla tuhannen terää.
JUHANI. Tuhannen tulta-iskevää terää. Niin juuri; ei auttais sittenkään. Maarstrannista pois, Sipirjasta pois, pois hirmuisesta aarniosta kuin seitsemän luotia kanuunan kidasta! Tässäpä on sekä luoti että kanuuna, ladattu kanuuna, joka kuumenee kuumenemistaan, nyt se on tulipunainen, ja kohta paukahtaa. Voi armaat veljet ja sukulaiset ja saman äitin kantamat! te näitte kuinka hän lierutti tämän otsa-vihkoni etusormensa ympäri, kahmasi sitten kaikella kourallansa näin, kas tällä tavalla, ja sitten ravisti hän, että hampaat helähti. Hm!
TUOMAS. Minä näin sen ja poski-lihani pullistuivat vihasta.
EERO. Minä kuulin kuinka Juhanin hampaat helähti, näin kuinka Tuomaan poski-lihat pullistuivat, ja minä kauhistuin, mutta kiitinpä sentähden Jumalaa teidän puolestanne, muistaissani kuinka hyvää kuri kuitenkin tekee.
JUHANI. Älä, rakas veljeni, saata tuli-lunttua kanuunan vänkypannuihin, nimittäin näihin kahteen korvaani, sitä älä tee.
TUOMAS. Miksi häntä äköittelet, Eero?
JUHANI. Eero onkin lukkarin lillipoika. No hyvähän sekin, vallan hyvä. Mutta mitä pahaa olen minä tehnyt, että lukkari minua näin rääkkää? Onko se rikos, että on minulla niin kova pää? Eihän paljon puutu etten itke.
TIMO. Mitä olen minä tehnyt, koska näin riivatusti tukkaani vanutetaan? Siitäkö syystä, että on minulla se järki, jonka Jumala minulle kerran viisaudessansa antoi?
LAURI. Kolme tukkapöllyä olen minä saanut.
JUHANI. Kaikilla meillä on täältä makeita muistoja. Ovi auki!
AAPO. Huomaa, että olemme telkien takana.
TIMO. Puskuri on päällä, vahva puskuri.
JUHANI. Katkee kuin korsi; mutta toiseksi: onhan tuossa akkuna. Yksi huhmaus pussillani, ja kuuluupa korea helinä ja kilinä.
AAPO. Onhan pääsi jo perin pyörässä.
JUHANI. Kahden päivän pyörittämisestä, kahden päivän pyörittämisestä, veikkoni!
SIMEONI. Ei akkunaa sentähden särjetä, vaan keskustelkaamme koreasti lukkarin kanssa.
JUHANI. Mene helvettiin keskustelemaan perkeleen kanssa! - Akkuna säpäleiksi ja vankeudesta pois! » Ulos koko pataljona! » huusi kapteeni vihoissansa.
TUOMAS. Ovi hakaan, Eero!
EERO. Niin juuri; linnan isoportti kiinni pataljonan marssiessa västingin takaportista ulos. - Ha'assa on ovi.
AAPO. Minä varoitan teitä!
JUHANI. Tehty on tehty. Katsos tuossa!
AAPO. Sinä hirmuinen, julkijumalaton!
SIMEONI. Kas niin! Se on tehty! Siinähän akkuna sälähti!
JUHANI. Akkuna sälähti ja taivas välähti, kun kerran vaan keikahti Jussin pussi! Se oli Laiska-Jaakon mälli.
SIMEONI. Meitä poloisia!
JUHANI. Tie on auki, lähdetkö liikkeille?
SIMEONI. Minä seuraan teitä, velikulta!
JUHANI. Aapo, tie on auki, lähdetkö liikkeille?
AAPO. Miksi nyrkki pystyssä, sinä hullu? Minä seuraan, seuraan! Mitähän tässä enää muuta, koska kerran on palanen kelkassamme.
JUHANI. Istu ja pala!
TUOMAS. Kaikki pussit selkään ja akkunasta ulos! Porstua tömisee.
JUHANI. Onko se lukkari? Minä sivuun häntä.
TUOMAS. Tule!
JUHANI. Se on lukkari. Minä sivuun häntä hieman.
TUOMAS. Pois! sanon minä.
JUHANI. Älä astu tielleni nyt. Minä rakastan sinua, Tuomas veljeni.
TUOMAS. En päästä sinua tekemään hirmutöitä. Riennä nyt vaan kanssani akkunasta ulos; tuollahan jo pelto-murulla kaapaisevat toiset. Tule!
JUHANI. Hellitä! Mitä pelkäät sinä hirmutöitä ? Hänen otan vaan koreasti polvilleni, nostan ylös takkinsa pitkät liepeet ja nassielen häntä paljaalla kämmenelläni, ja totta on tekevä tämä kämmen. Hellitä, armas veljeni, muutoin sydämmeni halkee kuin Korkin säkkipilli. Hellitä! sinä näet kuinka pääni höyryy.
TUOMAS. Olemmepa ikuiset vihamiehet, ellet tottele minua nyt. Huomaa mitä sanoin.
JUHANI. Mennään sitten. Mutta enpä suostuisi tähän, jos en sydämestäni sinua rakastaisi.
He vaikenivat, viskasivat itsensä akkunasta mäelle ja juoksivat nopeasti yli lukkarin perunapellon. Saralla kilkahtelivat pienet kivet, multa-kokkareet lentelivät korkealle ilmaan, ja pian he katosivat tiheään lepistöön toisten jäljessä. Silloin lukkari vihan hirmuisella muodolla rynkäs sisään, heiluttaen kourassansa meren-ruokoista, jykevätä sauvaa. Korkealla, kiljuvalla äänellä huuteli hän karkureita, mutta turhaan. Ulos lepistöstä kirmasivat veljekset, juoksivat yli kivisen, kallion-kieluisen tienoon, siitä halki ahtaan katajiston, siitä yli pappijan avaran, kaisla-rantaisen Neulaniemen niitun, viimein poikki lakean, kumisevan ahon, ja seisoivat santaisella tiellä, Sonnimäen kaltevan nummen alla. Ylös pitkin mukulakivistä rinnettä he astuivat ja ehdittyänsä nummen harjulle, päättivät he rakentaa itsellensä leiriä honkien juurille, kanervaiselle maalle; ja pian suitsuili heidän tuleltansa savu ylös puitten latvoille.
Korkea oli seutu, jossa veljekset majailivat. Näkyi sinne mäen takaa pappilan murros-katto, mutta mäen huipulla lukkarin punainen talo, suuri kirkonkylä ja tuolla kuusien helmassa pitäjän kivi-kirkko, juhlallinen, komea. Näkyi vielä moniluotoinen järvi, jota viivaili itäpohjoinen, vaisusti ja liepeästi liehtoen kirkkaan taivaan alla, liehtoen yli järven, yli niittuin ja metsien, yli Sonnimäen hongiston, jonka juurilla veljekset nyt lepäsivät ja paistelivat nauriita loimottavalla nuotiolla.
JUHANI. Nyt syömme oikein kuninkaallisen atrian.
TIMO. Oikein herran-päiväisen.
JUHANI. Naudan-lihaa pussista ja nauris-hillukkoja mujusta. Ne ovat kypsiä tuossa paikassa.
Tuuli se puhaltaa ja puun-latvat taipuu,
kultani ääni se kaukana kaikuu…
Mikä härkäpäinen tyhmyys meiltä, istua lukkarin penkillä aapinen kourassa, istua kaksi peevelillistä päivää.
EERO. Mutta kas seista sen ovi-nurkassa, sehän vasta toista.
JUHANI. Hyvä, Eeroseni, sinä viisas Eeroseni, sinä kuustuumainen Eeroseni, sinä napa-taatta. - Lukkarin ovi-nurkassa! Minä sinun saakelin opetan.
AAPO. Hiljaa, hiljaa, te pakanat!
TUOMAS. Istu rauhassa, Juhani, ja ole huolimatta hänen puheistansa .
JUHANI. Lakki päästäs kun syöt, sinä kokkare.
TUOMAS. Lakki päästäs, sanon minäkin.
JUHANI. Kas niin. Totella täytyy sinun; ei auta.
SIMEONI. Aina vaan nalkutusta, paljasta nalkutusta. Jumala teidän sielunne ja mielenne kerran valaiskoon!
JUHANI. Ainapa hän on kiusan kapula.
EERO. Ainapa olen kirotuissa hampaissanne »se turvikko ja peukalo, se pikkunappula Eero». Mutta senpä tähden olen sitkeä.
JUHANI. Sinä olet vihainen rakkikoira, niinkuin kuului veisussa »seitsemän miehen voima».
EERO. Purenpa takaisin ja terävästi.
JUHANI. Sinä olet karvautta täys.
AAPO. SaIlipas minullekin sananen. Eero lausui jotakin, jossa luullakseni löytyi hieman totuutta. Katso: sitä karvautta, jota hän välimmiten jakelee ympärillensä, olemme kenties itse paljon keitelleet. Muistakaamme toki: kaikki olemme saman Luojan luontokappaleita.
TIMO. Vallan niin. Jos minulla on kaksi »nokkaa, toinen kuin lesti ja toinen kuin leivän puolikas», niin mitäs muiden siihen tulee? Itse mä niitä kannan. Mutta heittäkäämme jo nokat ja nakat, Luojat ja luomiset tuperin tuhkaan. Kas täältä, Juhani, saat nauriin, pehmeän kuin tuhkulaisen. Iskeppäs sen niskaan ja älä ole milläskään tuon joutavan puheista. Hän on nuori ja ymmärtämätön. Syö, veljeni.
JUHANI. Syön kyllä.
TIMO. Nyt elämme kuin häissä vaan täällä korkealla, kaikuvalla mäellä.
JUHANI. Kuin taivaan häissä. Mutta rääkättiinpä meitä äsken vielä oikein surkeasti helvetissä tuolla alhaalla.
TIMO. »Toisinaan alaslasketaan, toisinaan ylösnostetaan» tässä maailmassa.
JUHANI. Niin on laita. Mitä sanot, veli Aapo?
AAPO. Olenpa koettanut parastani, mutta turhaan. Nyt suutun kuitenkin kerran ja heitän elomme haaksen perämelan kohtalon kouraan. Tässä istun.
JUHANI. Tässä istumme ja tuossahan makaa jalkaimme alla koko maailma. Tuolla punoittaa lukkarin talo kuin punainen kukko ja tuolla kohoo korkeuteen Herran temppelin torni.
AAPO. Senpä temppelin juurella kerran istumme häpeän mustassa puussa, istumme niskat kyyryssä, kuin seitsemän variksenpoikasta aidalla, ja kuulemme ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset.
JUHANI. Ei koita se päivä, jona Jukolan pojat, niskat kyyryssä kuin variksen-poikaset istuvat häpeän mustassa puussa ja kuulevat ihmisten, osoittaen sormellansa, lausuvan: tuossa istuvat Jukolan laiskat veljekset. Tämä päivä ei koita, ennen menen hirteen, tai marssin aina maailmanloppuun, Heinolan pataljonaan kivääriä keikuttelemaan. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Nyt, veljet, koska olemme syöneet, niin laulamme, heläytämme että nummi tärisee.
SIMEONI. Siunataan itsemme ja nukutaan.
JUHANI. Ensin lauletaan: »Mitä minä huolin». Karastappas kurkkuas, Timo.
JUHANI. Entäs Eero-poika? Olemmehan ystävät taas?
EERO. Ystävät ja veljekset.
JUHANI. Kaikki hyvin. Mutta kruuvaappas kurkkuas.
EERO. Se on jo täydessä tämmingissä.
JUHANI. Hyvä! Ja kuullelkoot nyt toiset kuinka hongisto remuaa. - Nyt pojat!
Mitä minä huolin, veitikka nuori,
jolla on rinta kuin Tunturi-vuori?
Frallaralla rallaralla rallarallalaa !
Heinolan pokkojen uhkeaan joukkoon
pois minä lähden, tyttöjen houkko;
frallaralla rallaralla rallarallalaa!
Eipä mua peljätä piispa, ei pappi;
kohta on ylläni sankarin takki.
Frallaralla rallaralla rallarallalaa!
Juokseppas, Rusko, ja pyöritä pyörää;
keisarin knalleja karsitaan syömään.
Frallaralla rallaralla rallarallalaa !
Mitä minä huolin, veitikka nuori,
jolla on rinta kuin Tunturin vuori?
Frallaralla rallaralla rallarallalaa !
JUHANI. Juuri niin! Kas tässähän on meidän hyvä olla.
SIMEONI. Vähemmin ääntä, vähemmin ääntä! Niinhän mekastatte kuin lekionat peikkoja. - Mutta hiljaa, hiljaa! täällä tulee ihmisiä.
JUHANI. Ihmisiä? Katso tarkemmin, niin näet suljun Mustalaisia, näet »Rajamäen rykmentin».
Matkue, joka lähestyi, oli eräs ympärikulkeva perhe, kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi. Sen esimies ja isäntä on tuo kaikkein tuntema Mikko, lyhyt, mutta käpeä mies, musta viltti-hattu päässä. Hän kauppailee retkillänsä pikiä ja vilkuttelee vikkelästi kuoharin terävää veistä. Harjoittelee hän myös viuluniekan virkaa, vinguttelee useinkin tuota mustanpunaista ilokonettansa tanssiloissa ja talkoo-iltojen iloissa, kastellen kaulaansa aina tarjomusta mukaan. - Mutta kiltti kuppari on hänen akkansa, Kaisa, nuuskanaamainen, tuikea eukko. Harvapa on sauna, jota hän ohi-kulkeissansa ei saattaisi savuamaan kuppasaunaksi sen paikkakunnan eukoille. Silloin hyppii Kaisan kirves, suunsa massahtelee ja nuuskainen naamansa hikoilee hirveästi, mutta paisuu myöskin tuliaispussi. On heillä joukko lapsiakin, joka seuraa heitä heidän matkoillansa kylästä kylään, talosta taloon. Kaksi niistä käyvät jo retkensä itse, hyppelevät iloisina vanhempainsa vaiheilla pitkin tietä, milloin edellä, milloin jäljessä, mutta niitä kolmea nuorempata kuljetetaan isän ja äitin kuormana vankkureissa; ja Kaisa aina aisoissa vetää, Mikko lykkää sauvallansa perään. Kova on siinä meteli, missä Rajamäen matkue on vaeltamassa; ja olipa eräs koiranhammas sepittänyt tästä perheestä pitkän ilveellisen veisun, kutsuttu rykmentin nimellä. Tämä oli räyhäävä joukko, joka nyt matkusti pitkin tietä Sonnimäen nummen alta kohden kirkonkylää, koska veljekset, iloisena kuin oinaat, viettivät vapauden hetkeä nummen korkealla harjulla.
JUHANI. Heisaa! terve, sinä ennenmainittu rykmentti, terve!
TIMO. »Hustote till?» sanoi Ruotsalainen.
EERO. »Kappusivai! » sanoi Ryssä.
KAISA. Mitä tahdotte, te siellä ylhäällä ?
EERO. Että muori tulee ja imee oikein tuikean sarven tämän veli Juhanin ruskeaan reisi-pakaraan.
JUHANI. Muori imee ja napsuttelee, koska faari pelaa, sehän vasta yhteen-maIlaa.
MIKKO. Minä annan teille peevelin, te Jukolan sissit!
EERO. Ukko ei tahdo pelata. No laulakaamme sitten me, ja oikein huikea marssi.
JUHANI. Huikea marssi, kun astelee ohitsemme Rajamäen rykmentti. No, pojat Timo ja Eero!
Karsitaan nyt kulkemahan
ylös, alas mäkii,
kuohimahan, kuppaamahan,
kauppoilemaan pikii.
Aisoiss' Kaisa nuuska-naama itse olla tykkää,
Mikko, purren mälliänsä,
sauvall' perään lykkää.
JUHANI. Juuri niin! Onpa tämä vähän lystillinen lauluremputus.
KAISA. Tietäkää, te sen vietävät siellä, että me kuljemme aina kunnialla, mutta te, te kiertelette ympäri ihmisten metsiä kuin ryövärit ja raatelevat pedot. Minä kuppaan, minä, ja teen terveyttä; Mikko kuohii, hän, ja tekee lihavia kaltteja, muhkeita härkiä ja komeoita ruunia, joilla ratsastelee kuningasten kuninkaat; se tietäkäät, te perkeleet.
JUHANI. Pari värssyä sen saarnan päälle, pojat! Timo ja Eero, reippaat pojat! Yht'aikaa!
Kaisan huulet massahtelee,
napsuttelee kirves;
Kreeta-muori Kaisan kynsiss'
juttuu hampaat irviss'.
Mutta tuolla tarhan puoless':
mikä pauhu? Heisaa!
Kyltät, kaltit saarnailevat,
pikku-porsaat veisaa.
Miksi kyltät härisevät?
Miksi naskit kirkuu?
Katsos: läätin oven alla
Mikon veitsi vilkkuu.
JUHANI. Totisesti lystillinen laulu-remputus; sitä ei taida kieltää, Mikko?
MIKKO. Pidä juuri kohta leipä-laukkus kiinni ja tiedä, että tässä on itse Mestari-Mikko, joka nypisti maaherran orhin puhtaan lakanan päällä, vuodattamatta yhtään ainoata veren tippaa. Ja siitäpä tempusta sai hän valtuuskirjan, jota ei itse Rooman keisarikaan ole mies rikkomaan. Sellainen Mikko minä olen.
EERO. Oh sinä kaksinkertainen Kuohari-Mikko noitaakkasi kanssa!
KAISA. Katso etten noidu teitä susi-laumaksi kuin äijä ennen ylpeän hääjoukon.
JUHANI. Tässäpä seison vielä vanhana Jukolan- Jussina omissa housuissani, ja niinpä toivon Jumalan avulla seisovani myöskin tästälähin. Eihän siitä noitakonstistasi, muija-parka, tule enemmän kuin koska toisvuonna ennustit meille maailman loppua ja saatoit monen akan pyytämään turhaan anteeksi entistä häijyyttänsä ukoltaan.
KAISA. Kuule mitä nyt ennustan.
EERO. Ennustatpa ja toivot meille lämpöisen saunan ja sinun itsesi meitä kuppailemaan niskaan.
JUHANI. Mutta se on hullu ennustus ja toivo. Tosin ai'on kotia tullessani lämmittää saunan ja kylpeä oikein herttaisesti, mutta Aatamin-frakkia niskassani en ensinkään mieli rikkoa.
KAISA. Kuule, kuule! Tuleksi on menevä saunasi ja tuleksi tupasi myös, ja surkeassa tilassa lähdet sinä itse samoomaan metsiä, rämeitä ja soita, etsien suojaa paleltuvalle ruumiillesi. Ah! verisesti täytyy sinun vielä taistella sekä ihmisten että metsän petojen kanssa ja siitä, puuskuttaen kuin kuoleva jänis, kallistaa pensaaseen tuo kirottu pääsi. Tämä kuulkaa ja muistakaa.
JUHANI. Mene helvettiin...
TUOMAS. Vaikene jo, vaikene!
SIMEONI. Sinä jumalaton, villitty!
JUHANI. Mene tulipunaiseen helvettiin! Mene lukkarille ja noidu lukkarin kurkkuun ijankaikkinen sian-tauti.
EERO. Että hän laulaa kuin Mikon kynsissä vanha torahampainen karju.
JUHANI. Niin! ja rovastille, sille ulkokullatulle, tekopyhälle ja rikkaalle rasva- ja makkara-rovastille... Mitä määräisimme hänelle? Sanoppas, Eero.
EERO. T apahtukoon hänelle paisti-kinkerillä niinkuin tapahtui ennen puplikaanille Oulun portilla: tulkoon hänen säkkiinsä aika kissapiirakka.
JUHANI. Niin! Paltamon kalakukko, näetkös, jossa kissa, karvainen kissa on moskana sisällä.
EERO. Ja siitä tehköön hän seuraavana sunnuntaina rangaistus-saarnan niin vimmatun ja pohtavan että repee tuo rasvainen mahansa, repee kerran remahtaen vaan.
JUHANI. Niin! ja sitten peijakas hänen periköön, ottakoon hänen niskaansa ja lennättäköön häntä niinkuin pirun on tapana pappia lennättää.
EERO. Vieköön rikkaan miehen toveriksi sen mahtavan ja rikkaan rovastin.
JUHANI. Siinähän ovat terveiset, joita pyydämme sinun saattamaan koreasti esiin sekä lukkarille että rovastille. Ja jos kaiken tämän teet, niin saatpa sitten noitua minun itseni vaikka sudeksi, niinkuin uhkasit.
EERO. Sudeksi niin ahneeksi, että hän kerralla nielee kitaansa koko Rajamäen rykmentin.
JUHANI. Niin! ja vielä sarvi-säkin kaupan päälle.
EERO. Vielä pikipussinkin paakelssina.
JUHANI. Niin juuri, sinä vasaran-poika!
KAISA. Kaikki hyvin! rovastin ja lukkarin pitää saaman teiltä terveisenne, ja se keitto on kupissanne kerran vielä, te kirotut! Anna heille kivestä läksiäisiksi, Mikko, anna että pääkuori aukenee.
MIKKO. Tässäpä on mukava harakan-kivi, juuri kuin käsketty. - Tuossa, te Pelttarin pukit! - Mars, Kaisa! Nyt mennään.
JUHANI. Tuota riivattua! Nakkasi kiven, ja liki liippasi, ettei iskenyt minua otsikkoon.
EERO. Lähetetään polla takaisin.
JUHANI. Sinkauta se ukolle takaisin, että hattu kömähtää.
TUOMAS. Oleppas heittämättä, poika, jos tahdot säästää saivaristoas.
AAPO. Näethän, sinä konna, että siellä on lapsia.
JUHANI. Pidätä kives; he jo mennä kaapaisevat että nummi jymisee.
SIMEONI. Voi te ilkeen-aikaiset, te kalmukit ja koirankuonolaiset! Eihän enää rauhallinen matkamieskään pääse kunniallisesti ohitsemme tiellä. Voi te rosvot!
JUHANI. Minäkö, joka en vääristäisi heiltä hiuskarvaakaan? Mutta katsos koska mies on oikein uhossa ja huikeat puuskaukset toukaa läpi hänen potran ruumiinsa, niin- kylläs sen tiedät. Kaksi yötä ja päivää on poika istunut tornissa. Mutta lähetinpä lukkarille vallan uhkeita terveisiä sappeni lievitteeksi.
AAPO. Ja vielä hullumpia rovastille. Niitä terveisiä taidamme vielä katkerasti katua.
JUHANI. »Mitä minä huolin, veitikka nuori?» Elämä, nuoren miehen elämä on juuri niinkuin tämä kaikuva, kohiseva nummi. Ja tuollahan koillisessa longoittaa Impivaaran töykeä vuori ja tuolla taasen luoteisessa läikkyy kirkon-kylän järvi ja vieläpä haamoittaa tuolla muitakin järviä, tuolla ilman rannalla kuin ikuisessa kaukaisuudessa. Kolistimen kolme järveä siellä silmäni näkee.
»Ei mun auta, ei mun auta,
täytyy mennä Järveen;
kultani on niin vihainen
ja puhisee kuin kärme».
Tuon järven pinnallapa tuossa istuu usein lukkariukkomme ongen-pahla kourassa. Ah! könöttäisi hän siellä nyt ja minä olisin tuima tuulenpuuska, äkeä hirmu-myrsky kaakosta, niin tietäisinpä mitä kohden rynkäisin pauhinalla, ja pianpa puljahtelis kumossa lukkarin ruuhi.
SIMEONI. Mikä synnillinen toivotus!
JUHANI. Sen minä tekisin, ruuhen minä kumoisin että kiehuisi vellinä järven vesi.
TIMO. Suden paistiksi koko mies.
JUHANI. Suden-kuoppaan hänen syöksisin ja itse paseerailisin riemuiten reunalla.
AAPO. Kettu, kerran karhun pahan-suopa, narrasi kuoppaan kontio-kurjan. Kovin hän silloin nauroi ja käyskeli siinä ylhäällä ympäri ammottavan kuopan, haastellen pilkallisesti. Siitä astui hän ilveksen selkään, ilves vei hänen ylös korkeaan kuuseen, joka seisoi siinä lähellä. Rupesi laulamaan kettu iloissansa ja kutsumaan kokoon tuulia jokaisesta neljästä ilmasta; käski heitä soittamaan kuusen kanteletta hänen laulunsa mukaan. Tulivat pian itä, läntinen ja etelä, ja ankarasti kaikkui ja kohisi kuusi. Tuli myös voimallinen pohja, rynkäsi halki partaisen, pimeän korven, humisten ja ryskyin. Silloin kuusi pauhasi, vapisi ja kumartui syvään, murtui viimein ja kaatui kohden kuoppaa, viskaten kaatuessaan latvastansa ketun alas karhun syliin syvässä kuopassa.
TIMO. No peijakas! Mutta nyt?
JUHANI. Kylläs tuon arvaat, kuinka nyt tapahtui. Kieppasi mar' karhu oikein rotevasti kiinni ketun kamarasta ja ravisti että hampaat helähti, niinkuin teki hyvä lukkari minulle. - Mutta ymmärränpä Aapon tarkoituksen. Hän tahtoi minua muistuttaa, että joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän putoo siihen itse. Olkoon niinkin, mutta sudenkuopan saaliiksi lukkarin soisin vaan.
TIMO. Nähdä lukkarin kuoppaan lötkähtävän, sitähän ei juuri minunkaan sydämeni vastaanlöis. Mutta en tuota ukko-rässyä sentähden kauankaan piinaisi tunkkaisessa kammiossa. Kaksi tuntia, kaksi tuntia vaan. Ja jääköön tämä tähän. Eläköön lukkari rauhassa, putoomatta edes närkästyneen sydämenikään kuoppaan. Mutta yhtä ihmettelen. Kuinka taidat te uskoa tuollaisia lorujuttuja kuin tämä ketusta ja karhusta. Voi veikkoset! eihän taida kettu edes joutaviakaan jaaritella, sitä vähemmin kutsua vielä tykönsä maailman tuulia. Te uskotte tämän, mutta minä päätän asian puhtaaksi valheeksi.
JUHANI. Se tiedetään, ettei Timon pää ole juuri terävimpiä tässä maailmassa.
TIMO. Vaikk'ei. Mutta tällä päällä vaellan halki tämän maailman yhtä kunniallisesti kuin sinäkin taikka jokin muu, mies tai vaimo.
AAPO. Timo ei käsitä kuvausta.
JUHANI. Ei ensinkään se poika parka nyt käsitä. Mutta katsoppas jos selitän sinulle seikan. Tapaus ketusta ja karhusta on arvattavasti niistä ajoista, joina kaikki luontokappaleet ja vielä puutkin taisivat puhua, niinkuin vanhassa testamentissa kerrotaan; ja sen olen kuullut vainaalta sokea-enoltamme.
AAPO. Ethän käsitä nyt sinäkään satua ja sen tarkoitusta.
TIMO. Mutta kuitenkin »pata kattilaa soimaa; musta kylki molemmilla » .
JUHANI. Mielitkö viisastella, mies? Mutta usko minua, niin kiitänpä Jumalaa siitä, etten ole niin tyhmä kuin sinä, Timo-poloinen.
TIMO. Vaikka et ole; enpä siinä mitään vaaraa näekkään.
EERO. Tee sinä, Timo, niinkuin puplikaani ennen: lyö ainoastaan vasten rintaasi, ja saadaanpa nähdä, kumpi teistä tästä parempana miehenä kotia marssii.
JUHANI. Aih! joko sattui pikku-Eeroonkin, sinä puplikaani itse?
EERO. Sattui oikein makeasti itse puplikaanien päämieheen, tuohon pikku-Zakeukseen.
JUHANI. Minä en huoli sinun Zakeuksistas ja makeuksistas, vaan panen itseni makeasti nukkumaan. Selin tahdon teihin kääntyä ja maata kuin viholais-pesä kinoksen alla. - Mutta Jumala auta meitä! olemmehan asettuneet kamalaan paikkaan.
AAPO. Miksi niin?
JUHANI. Tuossahan tuo merkillinen, kamoittava kivi, joka antaa aina niin murheellisen vastauksen kirkonkelloin pauhinalle. Ja katsokaapas noita silmiä sitten, jotka tuijoittelevat tuolta päällemme lakkaamatta. Minä kauhistun. Mennään tästä Herran nimeen!
TUOMAS. Istukaamme rauhassa.
JUHANI. Mutta metsänhaltija on tässä kova ja kiukkuinen.
AAPO. Ainoastaan heitä kohtaan, jotka kiroilevat tai osoittelevat muuta jumalattomuutta. Sentähden kavahda itses siitä. Mutta tarina noista kuvista tuolla kiven kyljessä on tapaus kaukaisista ajoista.
LAURI. Tahdotko sen kertoa meille?
AAPO. Mutta katselkaa ensin tarkemmin tuota kiveä. Siellä nä 'ette niinkuin neljä kultaista, säteilevää pistettä. Ne ovat kahden rakastajan sulavat silmät, korean neidon ja uljaan nuorukaisen; ja heidän kuvansa nä'ette myös piirrettyinä kiveen. Katselkaa heitä, silmät vähän rakosilla. Siinä he istuvat yhdistettyinä hellimpään syleilykseen. Mutta alempana, nuorten jalkain juuressa makaa kymeröissään ja miekalla lävistettynä eräs vanha uros.
TIMO. Juuri niinkuin sanot.
LAURI. Jotakin sellaista luulen minäkin siellä näkeväni. Mutta kerro asia.
Seuraavan tarinan kertoi heille Aapo.
Seisoi ennen tässä lähellä eräs komea linna, ja tämän linnan herra oli rikas ja mahtava mies. Hänellä oli tytärpuoli, äititön, mutta suloinen ja kaunis kuin aamu. Neitoa rakasti eräs nuorukainen, mutta sekä nuorukaista että neitoa vihasi linnan hirmuinen isäntä, jonka sydämessä ei koskaan löytynyt lemmen sijaa. Mutta tytär rakasti myös ylevätä nuorukaista; ja he kohtasivat toisiansa usein tällä kaikuvalla nummella, ja juuri tämän kiven juurella olikin heidän yhtymyspaikkansa. Mutta saipa isä tiedon nuorten salaisesta liitosta ja lausui kerran neitosen korviin hirmuisen valan. »Tyttäreni», sanoi hän, »katso etten saavuta teitä syleilyksessä metsien yössä. Tiedä, että miekkani teidät kohta silloin yhteen-vihkii veriseen kuolemaan. Sen lupaan ja pyhästi vannon». Niin hän lausui, ja neitonen kauhistui kuultuansa valan. Ei hän kuitenkaan unohtanut sydämensä ystävää, vaan kiivaammaksi yhä kiihtyi hänen lempensä.
Oli tyyni kesä-yö; tuli aavistus immen poveen, että nuorukainen käyskeli nummella, vartoen kultastansa. Viimein, koska hän arveli kaikkein jo linnassa lepäävän syvimmässä unessa, läksi hän, käärittynä avaraan, hienoiseen huiviinsa, lemmenretkellensä, hiipi varjona ulos, katosi pian metsän kohtuun, ja liehahti kerran kasteisessa viidassa sininen liina. Mutta kaikki eivät linnassa maanneetkaan, vaan seisoipa akkunan ääressä itse linnan herra, tähtäillen neitoa, joka öisenä haamuna siirtyi pois. Silloin vyötti hän miekkansa miehustalle, tempasi käteensä keihään ja kiirehti ulos, katosi metsään neitosen jäljestä. Verta-janoova peto silloin vainosi lempeä-silmäistä karitsaa. Mutta ylös nummelle kiirehti huohottava tyttö ja kohtasi ystävänsä siellä, harmaan kiven juurella. Siinä he seisoivat, syleillen armaasti toinen toistaan, kuiskaillen rakkauden kieltä autuaana hetkenä. Eivätpä seisoneet he enää maan pinnalla täällä, vaan heidän sielunsa käyskelivät taivaan kukkas-niituilla. - Meni niin muutama silmänrävähdys, ja rynkäsi äkisti esiin linnan hirmuinen herra, syöksi terävän keihäänsä neidon vasempaan kylkeen, että sen kärki nuorukaisen oikeasta kyljestä tunkeusi ulos, ja niin hän yhdisti heidät kuolemassa. He kallistuivat vasten kiveä, ja yhtenä virtana juoksi heidän verensä nummella, punaten kanervakukkasten posket. Siinä, teräksisen siteen yhdistäminä, he istuivat kivisellä istuimella, äänettöminä, mutta aina armaasti syleillen toinen toistaan. Ja ihanasti kuin neljä kultaista tähteä säteilivät heidän silmänsä kohden linnan valtias ta isäntää, joka kummastuen katseli ihmeellistä, tyyntä kuvausta kuoleman kidassa. Syntyi äkisti ukkosen ilma, välähteli ja jyrisi taivas, mutta väläysten sinertävässä loimossa nuorten silmät säteilivät onnen-autuaasti, kuin neljä kynttilää taivaan salissa, pyhässä ilmassa loistaa. Tätä katseli murhamies, kun korkeuden viha riehui hänen päällänsä ja ympärillään. Voimallisesti puhui hänen sielullensa nuorten ihanasti riutuvat silmät, heidän koskena juokseva verensä, puhui jyrisevä taivas. Hänen mielensä liikkui, liikkui ensimmäisen kerran, koska hän, sydämessä katumus kylmä ja musta, katseli kuolevien ihmeellisiä silmiä, jotka aina lakkaamatta paistoivat hymyten häntä vastaan. Hänen sydämensä kammostui ja vapisi, kun salamat leimahtelivat ja avaruus pauhasi, ja kaikkialta karkasivat hänen päällensä kauhistuksen henget. Ääretön vimma saavutti hänen sielunsa.
Katsoi hän vielä kerran nuoria kohden: mutta sieltäpä aina samat hohtavat silmät, vaikka jo sammuvina, katselivat hymyten häntä vastaan. Silloin löi hän käsivartensa ristiin ja rupesi, kuin jäätyneellä katseella, tuijoittelemaan itään päin, ja niin hän seisoi kauan mykkänä synkeässä yössä. Mutta viimein ja äkisti kohoitti hän povensa korkealle ja huusi pitkän huudon, pitkän ja peloittavan kovan, joka jylisten kiiriskeli ympäri tienoota. Seisoi hän taasen äänetönnä hetken, jona hän kuulteli tarkasti ja kauan, kunnes viimeinen kaiku hänen huudostansa oli vai'ennut etäisimmän kunnaan povehen. Ja koska tämä oli tapahtunut, silloin hän taasen, yhä tuijoittaen kohden itää, huusi hirmuisesti, ja kauan seuduissa kiiriskeli kaiku, jonka juoksua vuoresta vuoreen hän kuulteli tarkasti. Mutta viimein kuoli kaukainen, vapiseva ääni, leimaus lepäsi ja sammuneet olivat nuorten säteilevät silmät; ainoastaan raskas sade huokaili metsässä. Silloin, äkisti kuin unesta heräten, tempasi linnan herra miekkansa huotrasta, lävisti rintansa ja kaatui nuorten jalkain juureen. Ja leimahti taivas kerran vielä, leimahti ja jyrisi; mutta pian vallitsi taasen kaikkialla hiljaisuus. Aamu tuli, ja nummella löydettiin kuolleet harmaan kiven juurelta; pois he kannettiin ja sija heille rinnakkain rakettiin hautaan. Mutta kivessä nähtiin sen jälkeen heidän kuvansa; ja näkyi siinä kaksi nuorta, syleillen toinen toistaan, ja heidän allansa polvillaan eräs ankara, partainen uros. Ja neljä ihmeellistä nastaa, kuin neljä kultaista tähteä, kiven kyljessä säteilee sekä yöllä että päivällä, muistuttaen rakastavain ihanasti raukenevia silmiä. Ja pitkäsen nuoli, niinkuin tarina kertoilee, piirsi, leimahtaessaan, kiveen nämät kuvat. ,Ja niinkuin tässä kuvauksessa, niin istuvat nuorukainen ja impi onnellisina korkeuden istuimilla; ja niinkuin uros tuossa matelee, niin entinen linnan herra paahteisessa ilmassa rangaistuksen vuoteella. Ja koska soivat tornin kellot, teroittaa hän aina tarkasti korvansa, kuullellen kaikua kivestä; mutta yhä murheellinen on helinä. Kerran toki on kivestä kuuluva ihmeellisen lempeä ja iloinen ääni, ja silloin on tullut miehen sovinnon ja pelastuksen hetki, mutta lähellä on myös kaiken maailman hetki. Ja sentähden kuultelee aina kansa erinomaisella levottomuudella kaikua kivessä, koska kellot soi. He soisivat miehen sovinnon päivän valkenevan, mutta muistelevat kauhistuen maailman tuomiohetkeä.
Tämä oli tarina, jonka Aapo kertoi veljillensä Sonnimäen nummella.
TIMO. Mutta saapa ukko hikoilla. Aina tuomiopäivään asti! Ohhoo!
SIMEONI. Sinä tomppeli, katso ettei juuri tällä hetkellä möräise tuomion torvi.
EERO. Maailman lopusta ei ole yhtään pelkoa niin kauan kuin pakanoita maan päällä löytyy. No Jumala paratkoon! tässähän on seitsemän villittyä pakanaa vallan kristikunnan helmassa. Mutta eihän niin pahaa, ettei siinä aina jotakuta hyvääkin. Olemmehan maailman pylväitä me.
JUHANI. Sinäkö maailman pylväs? Kuustuumainen.
SIMEONI. Vapisetpa, Eero, vapiset kuin perkele, kun lähestyy päivä, jota pilkkaat nyt.
TIMO. Sitä ei hän tee, sen takaan minä. Ohhoo! silloinpa on meteliä ja mullerrusta. Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta; ja silloin tapahtuu se suuri autuuden merkki; silloin maailma on menevä tuhaksi ja tomuksi kuin kuiva virsu. Silloinpa karja aholla mörää ja siat kujalla kauheasti vinkuu, jos nimittäin tämä tuho on tapahtuva kesäiseen aikaan, mutta jos se talvella tapahtuu, niin karjapa silloin ometassa teiskaa ja mörää ja läätin pahnoissa sika-parat vinkuu. Silloinpa on melskettä, pojat. Ohhoo! Kaksi mullerrusta on jo ollut, kolmas on vielä tulematta, niinkuin sokea-eno sanoi.
SIMEONI. Niin, niin, muistelkaamme tätä päivää.
JUHANI. Vai'etkaa jo, veljet. Varjele Jumala! käännättehän perin nurinniskoin tässä miehen sydämmen. Nukkukaamme, nukkukaamme!
Niin he haastelivat, mutta kanssapuheensa vaikeni viimein ja uni kallisti heidät alas toisen toisensa perästä. Heistä viimeisenä istui valveillansa Simeoni, nojaten itseänsä vasten hongan pulloista juurta. Hän istui ja mietiskeli hartaasti näitä maailman viimeisiä aikoja ja tuomion suurta päivää. Ja punaisina, kosteina, liepeinä paloivat hänen silmänsä, mutta ruskea punerrus hänen karheista poskistansa paistoi kauas. Lopulta nukkui myöskin hän; ja niin he kaikki makeasti uneksuivat nuotion ääressä, joka loimotti vielä hetken, mutta vähitellen raukeni ja sammui. Päivä hämärätyi ja hämärä sakeni yöksi; ilma oli lenseä ja paahteinen; välähteli tuolloin tällöin koillisessa taivaan alla, koska ylös kohosi tuima ukkosilma. Kotkan vauhdilla läheni se kirkonkylää, viskeli kohdustansa tulta ja sytytti äkisti pappilan riihen, joka, kuivaa olkea täynnä, leimahti pian valtaiseen tuleen. Rupesivat kellot pauhaamaan ja tuli liikettä kylään, kaikkialta kiirehti väkeä hurjalle tulelle, virtasi miestä ja naista, mutta turhaan. Peloittavasti loimotti riihi, ja veripunaiseksi muuttui taivaan kansi. Mutta ilma nyt rynkäsi kohden Sonnimäkeä, jossa veljekset makasivat sikeässä unessa; ja heidän kuorsauksistaan remahteli nummi. Nytpä hirmuinen jyräys on heidät herättävä ja silloin he säikähtävät pahemmin kuin koskaan eläissänsä. Heidän unihouriva mielensä kauhistuu, koska viipymättä pujahtaa muistoonsa synkeä tarina, kuvailukset maailman lopusta, luonnon riehuessa heidän ympärillään kolkossa yössä. Ja mikä on valoa tässä yössä, on ukkospilven salamista ja kamala haame aaltoilevasta palosta kylässä. - Nyt välähti ja vilauksessa seurasi verraton jyräys, joka paikalla herätti veljekset. Huutaen kovasti ja kirkuvalla äänellä, loiskasivat he yhtaikaa ylös maasta, ja hiukset harreillaan pystyssä kuin kahiseva kahila, ja silmät renkaina päässä, tuijoittelivat he kohden toinen toistansa muutaman silmänräpäyksen.
SIMEONI. Tuomiopäivä!
JUHANI. Missä ollaan, missä ollaan?
SIMEONI. Jokos mennään?
JUHANI. Auta meitä, armo!
AAPO. Hirveätä, hirveätä!
TUOMAS. Hirveätä kyllä.
TIMO. Herra varjele meitä poika parkoja!
SIMEONI. Jopa kellot soivat!
JUHANI. Ja kivi kilisee ja tanssii! Hii, haa!
SIMEONI. » Taivaan kellot soivat! »
JUHANI. »Ja vaipuvat mun voiman'!»
SIMEONI. Ja näinkös nyt vaan mennään?
JUHANI. Auta meitä, laupeus ja armo!
AAPO. Voi kauheutta!
JUHANI. Tuomas, Tuomas, tempaise tuosta takinhännästäni kiinni! Hii, haa!
SIMEONI. Hii, haa! nyt mennään, mennään!
JUHANI. Tuomas, minun veljeni Kristuksessa!
TUOMAS. Tässä olen; mitä tahdot?
JUHANI. Rukoile!
TUOMAS. Niin, rukoile tässä.
JU}IANI. Rukoile, Timo, jos taidat!
TIMO. Tahdon koettaa.
JUHANI. Tee se pian!
TIMO. Oi Herra, suru suuri, o Bethlehemin armoistuin!
JUHANI. Mitä sanoo Lauri?
LAURI. Enhän tiedä mitä sanon tässä kurjuudessa.
JUHANI. Kurjuus, ääretön kurjuus! Mutta luulenpa kuitenkin, ettei ole loppu juuri vielä.
SIMEONI. Oi jos annettaisiin meille armonaikaa vielä yksi päiväkin!
JUHANI. Tai yksi viikko, kallis viikko! - Mutta mitä aattelemme tästä kamoittavasta valosta ja kelloin sekavasta kaikunnasta?
AAPO. Onhan tulipalo kylässä, hyvät ihmiset.
JUHANI. Niin, Aapo, ja hätäkello moikaa.
EERO. Tulessa on pappilan riihi.
JUHANI. Menköön tuhannen riihtä kun vaan seisoo tämä matoinen maailma ja me sen seitsemän syntistä lasta. Herra auta! Uihan koko ruumiini kylmän hien virrassa.
TIMO. Eipä ilman ettei minunkin housuni vapise.
JUHANI. Verraton hetki!
SIMEONI. Näin meitä Jumala rankaisee syntiemme tähden.
JUHANI. Totta! Miksipä lauloimme tuon ilkeenaikaisen veisun Rajamäen rykmentistä?
SIMEONI. Te pilkkasitte hävyttömästi Mikkoa ja Kaisaa!
JUHANI. Ettäs sanot! Mutta Jumala siunatkoon heitä! Hän siunatkoon meitä kaikkia, kaikkia, lukkariakin!
SIMEONI. Se rukous on taivaalle otollinen.
JUHANI. Lähtekäämme tästä hirmuisesta paikasta. Tuoltahan leimuaa tänne palo kuin kadotuksen pätsi, ja tuolta kiilustaa kiven kyljestä nuo silmätkin niin surkeasti päällemme. Tietäkää, että juuri Aapon kertomus niistä kissan-
silmistä saattoi matkaan tämän ravistuksen selkäluissamme. Mutta lähtekäämme liesuun, ja älköön kukaan meistä unohtako pussiansa ja aapistoansa. Pois veljet! Tammistoon marssitaan Kyöstin luokse, Kyöstin luokse Herran avulla, ja siitä huomenna kotia, jos eletään. Mennään nyt!
LAURI. Mutta kohta on niskassamme roima sade ja kastummepa kuin rotat.
JUHANI. Anna kastua, anna kastua! Saatiinhan vielä armo. Mennään nyt!
He riensivät pois, astellen kiivaasti toinen-toisensa jäljestä, joutuivat pian santaiselle tielle ja teroittivat suuntansa kohden Tammiston taloa. Tulen iskussa ja jyrinässä, joka monialle kiiriskeli taivaan alla, he käyskelivät hetken, kunnes rupesi heitä valelemaan rankka sade. Silloin tuimensivat he käymisensä juoksuksi ja lähenivät »Kulomäen kuusta», joka, korkeutensa ja tuuheutensa tähden kuuluisa, seisoi juuri maantien varrella suojana monelle sateessa kulkevalle. Tämän juurelle veljekset istuivat kuuron kestäessä ja pauhatessa valtaisen kuusen; mutta koska ilma yleni, jatkoivat he kulkunsa taas. Asettuipa luonto, tuuli taukosi, pilvet pakenivat ja kelmeänä kohosi kuu metsän latvoista ylös. Ilman kiirettä ja huolta astelivat jo veljeksetkin läiskyvällä tiellä.
TUOMAS. Olenpa usein aatellut mistä ja mitä on ukkonen, tuo leimaus ja jyrinä.
AAPO. Siitähän sanoi sokea-eno syntyvän taivaalle tämän kapinan, koska pilvilohkareitten väliin on sijoittunut kuivaa hietaa, tuulenkierrosten nostamana ylös ilmaan.
TUOMAS. Kuinkahan ollee.
JUHANI. Mutta lapsenpa mieli yhtäkin kuvailee. Kuinkaspa ennen tuonpäiväisenä paitaressuna aattelin ukkosesta minä? Jumalahan, näetkiös, silloin ajeli jyritteli pitkin taivaan katuja, ja tulta iski kivinen tie ja pyörän rautainen kenkä. Hähhäh! Lapsella on lapsen mieli.
TIMO. Entäs minä? Samaan suuntaanhan tuumiskelin minäkin, koska mokomana pienenä peijakkaan peukalona kapsuttelin kujalla ukon jyskyessä, tapsuttelin, tapsuttelin paitatilkku päällä. Jumala jyrää peltoansa, aattelin minä, jyrää ja livauttelee oikein makeita iskuja sonninsuoroisella piiskallansa, ja iskuistapa noin nyt säkenöitsee pulskin ruunan pullea reisi, niinkuin muhkean hevon lautasilta näemme kipinöitä heltivän, koska sitä pyhkeilemme. Niin, olivatpa nämät mietteitä.
SIMEONI. Aattelinpa lapsena ja aattelen vielä: taivaan leimaus ja jyrinä on ilmoittava Jumalan vihaa syntisiä kohtaan maan päällä; sillä ihmisten synnit ovat suuret, lukemattomat kuin santa meressä.
JUHANI. Tosin tehdään täällä syntiä, sitä ei taida kieltää, mutta kylläpä täällä syntistäkin oikein suolassa ja pippurissa keitetään. Poikani, muisteleppas kouluretkeämme ja mitä sen kestäessä koimme. Lukkarihan meitä kynsi ja pöllytti kuin haukka; sen tunnen vielä ja puren hammasta, mun poikaseni.
Mutta kului öinen tie ja läheni Tammiston talo, johon veljekset astuivat vakaasti sisään, ja Kyösti rakensi heille oivalliset sijat. Tämä Kyösti, mies jykevä kuin hirsi, oli talon ainoa poika, mutta ei mielinyt koskaan astua isännyytensä valtaan, vaan tahtoipa hän aina oleskella oloillansa, itseksensä. Oli hän myös kerran käyskellyt kuin riiviössä pitkin kyliä, saarnaten ja huutain; ja tähän tilaan, niinkuin kerrotaan, saattoi hänen tuumaukset uskon asioissa. Ja koska hän viimein tuosta selkeni, oli hän taasen muutoin sama kuin ennenkin, mutta ei nauranut hän milloinkaan enään. Ja se kummallinen kohta myös tapahtui, että hän piti tästälähin parhaina ystävinänsä Jukolan veljeksiä, joita hän tuskin oli tuntenutkaan ennen. Tämänpä miehen luoksi nyt astuivat veljekset ottamaan kortteeriansa yöksi.
Seuraavana päivänä lähenivät Jukolaiset kotoansa taas, astellen toinen toisensa jäljestä. Mutta viheliäinen oli heidän muotonsa: vaatteensa pahoin revityt, kasvonsa kirjavat mustelmista ja haavoista. Juhanilta, joka vaelsi edellä, oli vasen silmä isketty melkein umpeen, kovin olivat turpuneet Aapon huulet, Timon otsasta oli puhjennut ulos ankara sarvi, ja ontuen käyskeli Simeoni toisten perässä. Pää heiltä kaikilta oli pahoin pehmitetty; ja mikä oli käärinyt sen ympäri tyhjennetyn eväspussinsa, mikä temmaisnut mekostansa ryysyjä haavoillensa. Tällaisessa tilassa palasivat kouluretkeltänsä; ja riensivät heitä vastaan koiransa Killi ja Kiiski, iloisesti liehakoiten. Mutta veljekset eivät juuri jaksaneet osoitella hyväilystä takaisin uskollisia vartijoitansa kohtaan. Mutta ken oli heidän kanssaan näin pahoin menetellyt? Ken oli voinut näin masentaa Jukolan vahvat veljekset? Olihan tämä Toukolaisten kostotyö. He, saatuansa tiedon Jukolaisten viipyvän Tammistossa, yhtyivät liittoon kahdenkymmenen miehen voimalla ja kätkivät itsensä tien varrelle pensastoon vartomaan vihamiehiänsä. Siinä he kauan torkkuivat ja vartoivat, kourissa jykevät aseet. Mutta viimein, koulumiesten lähetessä, karkasivat liittolaiset heidän päällensä tulisella vauhdilla, tien molemmilta puolilta he rynkäsivät päin, ja nousi hirveä seiväsleikki, jossa veljekset piestiin pahoin. Mutta ilmaiseksi eivät Toukolaisetkaan taistelosta seljinneet, vaan tunsipa monikin huimauksella veljesten nyrkkien vaikutuksen. Kaksi heistä kannettiin pyörtyneinä kotiansa: Kuninkalan eenokki ja Kissalan Aapeli. Ja paistoi silloin Aapelin pääkallo niskasta aina otsaan asti, paistoi kuin tinakannun pohja. Juhanin koura oli tehnyt tämän töykeän raivaustyön.
Mutta viimeinpä toki istuivat veljekset kotonsa avarassa tuvassa, väsyneinä kovin.
JUHANI. Kenen vuoro on lämmittää sauna?
TIMO.Onhan se minun.
JUHANI. Lämmitä se sitten että kiukaat rymisee,.
TIMO. Parastani tahdon koettaa.
JUHANI. Tee se aika-mekosta, sillä haavamme tarvitsevat löylyä; totisesti! Mutta sinä, Eero, käyppäs Routiosta tuoppi viinaa, jonka hinnaksi määrään korvestamme parhaan hirren. Tuoppi viinaa!
SIMEONI. Siinähän ehkä liiaksikin.
JUHANI. Se tuskin riittää rasvoiksi seitsemälle miehelle. Onhan tässä, Herran tieten, haavoja kuin tähtiä taivaalla; ja kovin kivistää ja potkii tämä silmä, mutta kovemmin vielä sappi ja sydän täällä sisussa. Mutta kaikki hyvin, kaikki hyvin! Jukolan Jussi ei ole kuollut vielä.
Ilta tuli, alakuloinen syyskuun ilta, Eero toi Routiosta viinan ja Timo saattoi sanoman, että sauna oli valmis; ja muuttui hieman leppeämmäksi veljesten äkeä mieli. Läksivät he kylpemään ja löylyä heitti Timo, paukahtelivat kiukaan mustettuneet kivet ja pilvenä kiiriskeli kuuma höyry ympäri saunaa. Kaikin voimin käytteli nyt kukin mäihäpehmeätä, ihanata lehtivihkoansa, he kylpivät ja hautelivat haavojaan, ja kauas kuului saunasta vihtain vinha mätkinä.
JUHANI. Saavatpa nyt haavamme sen turkin-polskan. Saunanlöyly, sehän sairaan ruumiin ja sielun paras lääke täällä. Mutta kirveleepä silmä kuin peeveli! No kirvele ja karvele, sitä tuimemmin annan sinulle kuumuutta niskaan. Kuinka on turpas laita, Aapo?
AAPO. Sulaapa tuo vähitellen.
JUHANI. Hutkiele ja nuiji sitä kuin Ryssä koniansa, niin kyllähän pehmiää. Mutta uutta löylyä, Timo, koska on virkas tänä iltana meitä palvella. - Kas niin poikaseni! Annappas tulla vaan. Onpas siellä kuumaa, onpas siellä kuumaa! Sillä lailla, sinä vekama-veljeni!
LAURI. Ottaa kynsiin.
JUHANI. Saakootpa kynnet kyytinsä myös.
AAPO. Herkene jo heittämästä, poika; onpa muutoin tiemme täältä ulos joka miehen.
EERO. Kiittäkäämme häntä vähän vielä, ja olemmepa kartena pian.
JUHANI. Olkoon jo kylliksi, Timo. Äläppäs heitä enään. Älä helvetissä heitä enään! - Lähdetkö alas, Simeoni?
SIMEONI. Lähdenpä minä poloinen poika. Ja ah, jos tietäisitte miksi!
JUHANI. Sanoppas.
SIMEONI. Muistele, ihminen, kadotuksen pätsiä ja rukoile yöt ja päivät.
JUHANI. Mitä hulluja! Salli ruumiis saada jos se niin tahtoo; sillä jota kuumempi löyly, sitä parempi sen parantava vaikutus ja voima. Kylläs sen tiedät.
SIMEONI. Kenen tämä lämmin vesi tässä ämpärissä kiukaan juurella?
JUHANI. Se on minun, sanoi seppä tupaansa. Älä koske siihen.
SIMEONI. Otanpa siitä pienen lirauksen.
JUHANI. Älä, veikkonen veli-kulta, muutoin on paha. Miksi et lämmittänyt itsellesi?
TUOMAS. Mitä tuossa turhia ärhentelet? Otahan minun sangostani, Simeoni.
TIMO. Taikka minun, tuossa parven rappusen alla.
JUHANI. Ota sitten vaikka minunkin ämpäristäni, mutta jätäppäs ainakin puolet jäljelle.
LAURI. Eero! Sinä riivattu, katso etten viskaise sinua parvelta alas.
AAPO. Mitä konsteja ja koukkuja on teillä siellä nurkassa, te kaksi?
JUHANI. Mitä närinää siellä? Häh?
LAURI. Toista selkään puhaltelee.
AAPO. Siivosti vaan, Eero!
JUHANI. Heh, vihakiiski.
SIMEONI. Eero, Eero, eikö löylyn mojova kuumuuskaan tuo mieleesi helvetin tulta. Muistele Hemmolan Juhoa, muistele Hemmolan Juhoa!
JUHANI. Hänpä tautivuoteellansa näki sen tulisen järven, josta hän kerran vielä pelastettiin, ja siitä syystä, niinkuin hänelle sanottiin, että hän aina saunanparvella oli muistellut helvettiä. - Mutta päivänkö valo tuolta kiiltää läpi nurkan?
LAURI. Kirkkaan päivän.
JUHANI. O peto! sauna veisaa viimeistä värssyänsä: Sentähden olkoon isännyyteni ensimmäinen pyrkimys uusi sauna.
AAPO. Uusihan tässä kyllä tarvitaan.
JUHANI. Uusi, uusi ilman kieltoa. Saunaton talo ei käy laatuun sekä kylpemisen että emännän ja muonamiesten muijien lasten-saamisen tähden. Niin, ryöhäävä sauna, haukkuva halli, kiekuva kukko ja naukuva kissa, nehän oivan talon tunnusmerkkejä ovat. Niin, onpa sillä tekemistä ja puuhaa, joka meidän talon vastaanottaa. - Tarvittaisiinpa hieman taasen löylyä, Timo.
TIMO. Saaman pitää.
SIMEONI. Mutta muistelkaamme, että on lauvantai-ilta.
JUHANI. Ja katselkaamme ettei riipu nahkamme pian orressa kuin entisen piian. Hirvittävä tapaus!
SIMEONI. Tyttöhän ei koskaan ehtinyt saunaan toisten seurassa, vaan kuhkaili ja kahkaili siellä muiden jo maatessa. Mutta eräänä lauvantai-iltana viipyi hän tavallista kauemmin. Käytiinpä häntä etsimään; mutta mitä löyttiin hänestä? Ainoastaan nahka orressa. Ja oikeinpa mestarin tavalla oli tämä nahka nyljetty, olivatpa siinä hiukset, silmät, korvat, suu ja vielä kynnetkin jäljellä.
JUHANI. Olkoon se tapaus meille... Kas, kas, kuinka vihaisesti tuo selkäni ottaa löylyä! Niinkuin et olis saanut maistaa vihtaa sitten uuttavuotta.
LAURI. Mutta kuka oli hänet nylkenyt?
TIMO. Kuka; kysy sitä. Kukas muu kuin se...
JUHANI. Pää-ukko.
TIMO. Niin. Hän, joka käy ympäri kuin kiljuva peura. Kauhea tapaus!
JUHANI. Pistäppäs, Timo-poika, tuo paitani tuolta orrelta kouraani.
TIMO. Ja tämäkö?
JUHANI. Noh! Eeron tilkkusta hän tarjoo tässä miehelle. Voi sinua! - Tuo keskimmäinen tuossa.
TIMO. ,Ja tämäkö?
JUHANI. Siinähän aikamiehen mekko. Tattis vaan. Kauhea tapaus, sanon minäkin, mentyäni vielä äskeiseen. Mutta olkoon se meille muistimeksi, että »aatosta juhla korkein». - Nyt peskäämme itsemme puhtaiksi kuin olisimme lähteneet napamuijan nopsista kourista; ja sitten tupaan paita kainalossa, ja tulehtunut ruumis saakoon niskaansa oikein raikasta ilmaa. - Mutta luulenpa, tuo silmä-kulta kuultelee hieman.
SIMEONI. Mutta eipä kuultele tuo jalkani, vaan särkee ja mojoo kuin kiehuvassa mujussa. Mihin joudun sen kanssa, minä kurja?
EERO. Pane koreasti ma'ata tultuamme tupaan ja rukoile jalkain voidetta, ja sitten kiitä Luojaas, joka sinun tänäpänä varjeli »ettet ole jalkaas kivehen loukannut», niinkuin luemme ehtoorukouksessa.
SIMEONI. Minä en kuule sinua, minä en kuule.
EERO. Rukoile sitten korvarasvaa myös. Mutta astuppas jo liikkeille, jäätpä muutoin tänne peijakkaan saaliiksi.
SIMEONI. Korvani ovat sinua kohtaan ummessa, ummessa hengellisellä tavalla. Ymmärrä, ihminen!
EERO. Tule nyt, onpa muutoin pian nahkasi orressa, ja oikein ruumiillisella tavalla.
Alastomina ja varikuumina he astuivat saunasta tupaan; ja ruumiinsa ruskoittivat kuin päivän polttama koivun-kuori. Tultuaan sisään, istuivat he levähtämään hetkeksi, hellittäen hikeä runsaasti; ja siitä pueskelivat he vähitellen päällensä. Mutta Juhani rupesi nyt keittämään rasvoja koko haavoitetulle veljeskunnalle. Hän asetti tulelle vanhan, malmisen ja varrettoman pannun, kaatoi siihen tuopin viinaa ja viinaan sekoitti hän kaksi korttelia kruutia, korttelin tulikivijauhoja ja suoloja saman verran. Ja koska tämä oli kiehunut noin tunnin, nosti hän keitoksen jähtymään, ja rasva, pikimustan vellin kaltaisna, oli valmis. Haavojansa, varsinkin niitä, jotka löytyi heidän päissään, voitelivat he tällä voiteella ja pyhkäisivät uutta, keltaruskeata tervaa päälle. Ja silloinpa kovin likistyivät heidän hampaansa yhteen ja kasvonsa mustenivat hirveästi; niin karvasteli haavoissa ankara lääke. Mutta Simeoni rakensi ehtoollisen, kantoi pöytään seitsemän reikäleipää, kuivan naudan-kontan ja harjallisen pöytyrin naurishautaa. Mutta ruoka tänä iltana ei kovin heille maistanut, vaan pianpa siirtyivät he pöydästä, riisuivat päältänsä ja painuivat alas vuoteillensa.
yö oli pimeä ja kaikkialla vallitsi äänettömyys ja hiljaisuus. Mutta äkisti valkeni avaruus Jukolan ympärillä; sen sauna oli syttynyt tuleen. Sillä kuumaksi oli Timo lämmittänyt harmaakivisen uunin, josta seinä rupesi kytemään ja lomahti viimein liekkiin. Ja niinpä ihanassa rauhassa paloi rakennus tuhaksi, yhdenkään silmän näkemättä. Ja koska aamu koitti, löytyi Jukolan saunasta jäljellä ainoastaan muutama kytevä kekäle ja uunin hohtava raunio. Viimein, puolipäivän aikana heräsivät myös veljekset, nousivat jotenkin raittiimpina kuin menneenä iltana, pukivat päällensä ja rupesivat murkinalle, joka nyt tuntui heille makuisaksi. Kauan he atrioitsivat sanaakaan lausumatta, mutta lopulta nousi juttu tuota jyrkeästä tapauksesta tiellä Tammiston ja Toukolan välillä.
JUHANI. Aika saunan saimme totisesti; mutta ryöväreinä he karkasivat päällemme seipäillä ja karangoilla. Mutta ah! olisi meillä myös ollut aseet kourissa ja vaara silmissämme varoilla, niin sahattaisiinpa tänäpänä Toukolan kylässä arkunlautoja, ja haudankaivajalla olis työtä. Kissalan Aapelille annoin kuitenkin osansa.
TUOMAS. Valkea, hiukseton linja juoksi hänen otsaltansa niskaan alas kuin linnunrata syksytaivaalla.
JUHANI. Sinä näit sen?
TUOMAS. Minä näin sen.
JUHANI. Hän on saanut. Mutta muut, muut, Herran Kiesus!
EERO. Heitä kostamme aina ytimiin asti.
JUHANI. Lyökäämme kaikki yksimielisesti päämme yhteen ja nouskoon siitä tuuma verrattomaan kostoon.
AAPO. Miksi tekisimme ijankaikkiset tuhot? Käykäämme lakiin ja oikeuteen, vaan ei omankäden työhön.
JUHANI. Ensimmäisen Toukolaisen, jonka saan kynsiini, syön kitaani elävältä nahkoineen ja karvoineen; siinä on laki ja oikeus.
SIMEONI. Kurja veljeni! aiotko sinä koskaan joutua taivaan perilliseksi ?
JUHANI. Mitä huolin taivaasta, ellen saa nähdä Tuhkalan Matin verta ja rapaa!
SIMEONI. Voi hirmu itseäs, voi hirmu! Täytyy itkeä.
JUHANI. Itke sinä kissan kuolemasta, vaan älä minun tähteni. Hmmh! Minäpä teen makkaroita.
TUOMAS. Tämän raatelemisen kostan minä kerran, sen lupaan ja vannon. Susihan miestä näin menettää.
JUHANI. Villisusi. Minä vannon saman valan.
AAPO. Se kosto lankee takaisin omalle niskallemme; mutta lain tuomio rankaisee heidät ja palkitsee meidät.
JUHANI. Mutta lain kautta ei tule kärsimään heidän selkänsä näistä haavoista, joita kannamme.
AAPO. Sitä hullummin heidän kukkaronsa ja kunniansa.
SIMEONI. Pois mielestämme verinen kosto, ja turvatkaamme lakiin. Niin tahdon, vaikka mieleni kovin kamookin keräjätalon menoa ja hälinää.
JUHANI. Jos siihen tulee, niin eipä juuri kömmähdy tämä poika siinäkään paikassa. Tosin pamppailee sydän hieman, koska ensi kerran seisomme korkeanoikeuden pöydän edessä, mutta pianpa itsensä röyhistää aika-mies.
Muistanpa vielä, oltuani vierasmiehenä Koivulan Kaisa-rukalle, joka etsi elatusta lapsellensa, muistanpa koska komsarjus huusi: » Juhani Juhaninpoika Jukola, Toukolan kylästä! »
TIMO. » Ja nuorempi veljensä Timoteeus! » Minähän olin siellä myös; ja saipa Kaisa lapsellensa isän että paukahti. Minähän olin vierasmiehenä myös, Juhani.
JUHANI. Olit, olit. Mutta sielläpä vasta väkeä porstua, porras ja piha täys. Porstuassapa istuin minä ja juttelin Tammiston Kyöstin kanssa, mitä ja kuinka pojan piti la'in edessä lausuman. Hartaasti juuri haastelinkin hänelle, nyppien takkinsa nappia noin, tuolla tavalla, koska komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, että kyllä monen silmät ja korvat pöllähtivät pystyyn: » Juhani Juhanin poika Jukola, Toukolan kylästä! »
TIMO. »Ja nuorempi veljensä Timoteeus!» Ja saipa, koira vieköön! Kaisa lapsellensa isän.
JUHANI. Sai kyllä.
TIMO. Vaikka ei meitä valallekaan laskettu.
JUHANI. Ei laskettu; tosi; mutta vakava ja vilpitön puheemme vaikutti paljon.
TIMO. Ja nimemme on kulkenut protokollissa ja suplikaaneissa aina keisariin asti, heh!
JUHANI. Hyvin tietty. - Niin huusi komsarjus, ja silloinpa vähän hetkautti pojan sydänketoissa, mutta pianpa hän perehtyi ja lasketteli suustansa totuuden järkähtämätöntä kieltä kuin apostoli itse, huolimatta koko keräjäkunnan naurusta ja tirskunnasta.
TIMO. Niinhän keräjissä leivotetaan; ja kaikki käy hyvin. Mutta vedetäänpä siellä kuitenkin yhtäkin vetonuoraa ja yksikin vikkelä kampurajalka heitetään.
JUHANI. Tosi; mutta oikeus ja totuus kieppaisee itsellensiä lopulta väkistenkin voiton monen konstin päästä.
TIMO. Monen konstin ja koukun päästä; niin kyllä, ellei itse ilminen peijakas ole asiamiehenä, joka tekee yön päiväksi ja päivän yöksi ja piimäksi mustan tervan. Mutta yksi asia on yhtä hyvä kuin kaksikin. Miksi ei Jumala asettanut oikeuden ratkaisemista lujemmalle, ja perin pohjin lujalle perustalle täällä ? Miksi vierasmiehet, vaikeat tutkinnot ja lainoppineitten koukut? Tämähän mielestäni olis suorin tie oikeuteen ja totuuteen, koska asia näkyy hämäräksi, eikä saata sitä pohtia. Koko keräjäkunta, ja itse tuomari etunenässä, astuu ulos pihalle, jossa komsarjus eli jahtivouti soittaa ankaran suurta koivutorvea, jota kutsuttaisiin keräjätorveksi; sitä hän soittaisi toitottaen muutaman kerran ja pitäen sen kitaa kohden Herran korkeutta. Mutta silloin aukenis taivas ja oikeuden enkeli ilmestyisi kaikelle kansalle, kysyen korkealla äänellä: »mitä komsarjus tahtoo», mutta häneltä kysyisi komsarjus takaisin korkealla, huutavalla äänellä: »onko kannustettu miesi viaton vai syyllinen?» Nytpä kirkastettu enkeli antaisi vastauksen, jonka oikeutta ei kenenkään tarvitsis epäillä ja jonka mukaan tulisi miestä joko päästää Herran huomaan tai sukia oikein aika lailla. Niinpä, luulen minä, kävisi hyvin kuntoon kaikki.
JUHANI. Miksi niinkään paljon komentoa ja hunööriä? Katsokaapas kuinka minä olen tuumiskellut asiaa. Olisinpa Luojana asettanut näin: Syytetty mies vahvistakoon sanansa valalla, pyhällä valalla, ja jos hän oikein vannoo, niin lähteköön vapaana miehenä marssimaan kotiansa taas, mutta jos häntä miellyttäisi pistää suustansa valheen, niin auetkoon allansa matoinen maa ja nielköön hänen helvettiin alas. Siinähän totuuden suorin tie.
AAPO. Se keino voisi käydä päisin, mutta ehkäpä kuitenkin parhain kaikki niinkuin sen kerran asetti itse viisauden Isä.
JUHANI. Parhain. Tässä istumme revittyinä, rupisina, silmäpuolina kuin kollikissat maaliskuussa. Onko tämä herttaista? Peeveli! tämä maailma on suurin hulluus mikä löytyy auringon alla.
SIMEONI. Niin on hän asettanut, Herra, sillä hän tahtoo koetella ihmislapsen voimaa uskossa.
JUHANI. Voimaa uskossa. Hän koettelee ja kokee, mutta hänen koetustensa kautta menee sieluja siihen ijankaikkiseen saunaan niinkuin sääksiä vaan; sinne, johon en soisi kärmettäkään minä, vaikka syntinen ihminen.
TUOMAS. Kova leikki on tämä elämä ja maailma. Vähänpä on kunkin toivoa niin pienestä osasta kuin Josua ja Kaaleppi kuuden sadan tuhannen miehen seassa.
JUHANI. Oikein! Mitä on siis tämä elämä? Helvetin porstua.
SIMEONI. Juhani, Juhani, malta mieles ja kieles!
JUHANI. Helvetti valmis, sanon minä, jos oikein pahan pääni päälleni otan. Minäpä täällä olen kärsivä sielu ja Toukolan pojat perkeleitä, haarut kourissa. Häijyjä henkiä ovat ihmiset meitä kohtaan.
AAPO. Astukaammepas hieman omaan poveemme. Ihmisten vihan olemme kenties suureksi osaksi itse virittäne et ja voimassa pitäneet. Muistakaamme kuinka olemme heidän naurismaissaan ja hernehuhdissaan peuhailleet, sotkeneet onkiretkillämme heidän jokirantojensa heinän, ampuneet usein heidän piirittämänsä karhut ja monta muuta sellaista temppua tehneet, huolimatta lain uhkauksista Ja omantunnon äänestä.
SIMEONI. Olemmehan vihoittaneet taivaan ja maan. Useinpa ma'ata pannessani ja muistellessani nuoruutemme ilkivaltaisia töitä, pistelee aivan kipeästi kurjaa rintaani tuo omantunnon tulinen miekka, ja tuntuupa kuin kuulisin eriskummallisen kohinan kuin kaukaisen, huokailevan sateen, ja kuin synkeä ääni vielä kuiskaisi minua korvaan: » Jumalan ja ihmisten huokaus Jukolan seitsemän pojan tähden». Tuho uhkaa meitä, veljet, eikä kiillä meille onnen tähti ennen kuin on meidän ja ihmisten väli paremmalla kannalla. Miksi emme siis kävisi pyytämään anteeksik, luvaten tästälähin toisin eleskellä ?
EERO. Minä itkisin, jos taitaisin. Simeoni, Simeoni! »ei paljon puutu ettet»... Jaa, ei paljon puutu. »Mutta mene tällä haavalla matkaas».
SIMEONI. Niin, niin, kyllähän viimeisenä päivänä nähdään.
TIMO. Kääntyisikö minun pääni anteekspyyntöön? En usko sitä.
TUOMAS. Ei niinkauan kuin korppi on musta.
EERO. » Tuomiolle tullessamme» siis tapahtuu se toimi. Silloinhan on korppi valkea kuin lumi, niinkuin lauletaan iloisen pojan ja kultamuorin veisussa. Kernaasti minun puolestani olkoot viimeiset tuutissa, ennen kuin tässä rukoukseen rupeemme.
JUHANI. Usko minua, Simeoni, täällä ei käy kuntoon lakkaamatta katsella kuinka on sielumme laita, alati muistella tuota tulista uumentoa, perkelettä ja pieniä perkeleitä. Sellaiset aatokset joko myllertävät sekaisin miehen pään tai kietovat nuoran hänen kaulaansa. - Noita entisiä hurjapäisyyksiämme on enemmin pidettävä nuoruuden hulluutena kuin synteinä ankarimmassa tarkoituksessa. Ja toiseksi, olenpa tullut siihen uskoon ja vakuutukseen, että täytyy täällä välimmiten ummistaa silmänsä, eikä olla näkevänänsä mitä näkee ja tietävänänsä mitä tietää. Niinpä täytyy täällä miehen, jos hän tahtoo päästä eheällä turkilla elämän huhmaresta ulos. - Olkaa pöllistelemättä; tässä ei tarvita yhtään pöllistystä. - Tarkoitanpa noita pienempiä syntejä Jumalaa kohtaan, vaan ei naapuriani. Naapuri ja lähimmäinen on keikkanokka, näpäkärsä ja tarvitsee oman parhaansa yhtä hyvin kuin minäkin; mutta Jumala on pitkämielinen ja laupias mies, ja antaa viimein aina anteeksi, jos vilpittömästä sydämmestä rukoilemme. Jaa, jaa, minä tarkoitan: ei käy kuntoon aina ja joka paikassa hiuskarvan tarkkuudella vertoa omia töitämme ja pieniä tuommoisia kanaljavikkelyyksiämme Jumalan sanan ja käskyjen rinnalla, vaan parasta pysyä siinä keskivälissä. Törkeitä syntejä tulee meidän karttaa, kaikella muotoa, sanon minä, ja rukoilla silmäin voidet ta, mutta niitä pienempiä, nimittäin pienempiä Jumalata kohtaan, ei aina laskea omantunnon ongennokkaan, vaan seistä siinä keskivälissä, keskivälissä.
SIMEONI. Suuri Jumala! noinhan saatana ihmistä korvaan kuiskuttelee.
TIMO. Juuri niinkuin Ollin muori viinahimossa pistää tuiskujuttuja Mäkelän emännälle.
AAPO. Juhani lausui muutaman sanan, joita ihmeellä ja närkästyksellä kuultelin. Veli, niinkö opettaa meitä Jumalan käskyt? Niinkö opetti meitä äitimme? Ei suinkaan! Yksi seisoo Jumalan edessä tuhantena ja tuhannen yhtenä. Mitä siis leksottelet pienemmistä synneistä, mitä keskivälistä, puolustaen kahden herran palvelusta? Sanoppas, Juhani: mikä on synti?
JUHANI. Mikä on totuus? sinä Jukolan Salomoni, herra Jupisteri ja Ukko-Paavo Savosta? »Mikä on synti?» Aih! »Mikä on synti?» Kas kuinka viisaasti kysytty, merkillisen viisaasti. »Onpas siinä päätä, siinä meidän pojassa», onpa tottakin. Niin, kuka enää puhuukaan? »Mikä on synti?» Ahhah! Mikä on totuus? kysyn minä.
TUOMAS. Mitä venailet ja koukistelet, poika? Tiedä että oppi, jonka ilmoitit, on pahanhengen oppia.
JUHANI. Tahdonpa teille kertoa elävän esimerkin, joka puolustaa uskoani lujasti. Muistelkaapas entistä Kirkonkylän nahkuria. Mies tuli kummiin aatoksiin sielustansa, synnistä ja maailman mammonasta ja rupesi paljon muuttelemaan entistä elämäänsä. Niinpä lakkasi hän äkisti ottamasta vastaan ja antamasta nahkoja sunnuntai- ja juhlapäivinä, huolimatta siitä kuinka tärkeäksi talonpoika katsoi yhden tien ja kaksi asiaa. Turhaanpa varoittelivat häntä ystävänsä, koska huomasivat työn häneltä vähenevän päivä päivältä, mutta hänen virkaveljellensä naapuritalossa ehtimiseen enenevän. Ainapa vaan vastasi hullu mies: »minun kätteni työn Jumala kylläkin siunaa, vaikka oliskin sitä vähemmin, mutta hänen, joka luulee nyt tempaavansa leivänpalan suustani, hänen pitää viimein niittämän kirousta otsansa hiestä, koska ei hän Herran sapattia kunnioita». Niin hän lausuili, kävellen töllötellen pyhäpäivinä virsikirja kourassa, silmät ympyrjäisinä päässä ja tukka pystyssä kuin Pommin Pietarin tukka. Mutta mitenkäs tuossa kävi miehen lopulta? Sen tiedämme. Tulipas piankin hänen käteensä raskain puu, kerjuusauva tuli hänen käteensä, ja hänen tieksensä kruunun pitkä sarka. Nytpä hän käyskelee kylästä kylään, kallistellen lasia, koska vaan taitaa. Kerranpa kohtasin hänen tuolla Kanamäen harjulla tien vieressä; siinä hän istui kelkkansa kaustalla, ja kovin oli päissään kurja mies. Kuinkas on laitanne, karvari? kysyin minä; »on niinkuin on», vastasi hän, kerran katsoa mulauttaen kankeasti päälleni. Mutta kysyinpä häneltä vielä: kuinkas nyt mestari oikein jaksaa? - » Jaksan niinkuin jaksan», lausui hän taasen ja läksi tiehensä, lykäten kelkkaa edellään ja lollottaen jonkunmoista hullua veisua. Siinä oli hänen loppunsa. Mutta toinen karvari? Hänpä oikein vasta rikastui ja rikkaana ja onnellisena miehenä kuolikin.
AAPO. Ahdaspäinen usko ja hengellinen ylpeys hävitti nahkurin, ja niinpä käy kaikille hänen kaimoillensa. Kuinka hyväänsä, mutta sun oppis on väärää oppia ja uskoa.
SIMEONI. Väärät profeetat ja viimeiset maailman ajat.
TIMO. Hän tahtoisi kiusata meitä Turkkilaisten uskoon. Mutta etpä järkähdytä minua; sillä minä olen vissi ja luja, vissi ja luja kuin kirveen silmä.
JUHANI. Annappas, Tuomas, tuo leivänpuolikas tuolta pöydän päästä. - » Väärät profeetat». En kiusaa ketään syntiin ja vääryyteen, ja itse on varastaisi naskaliakaan suutarilta enkä neulan silmää kraatarilta. Mutta sydämeni kipenöitsee, koska tarkoitukseni aina kierretään pahimmaksi, tehdään pikimustaksi, vaikka mustanruskea karva olisi jo kylliksi.
AAPO. Haastelitpa niin selvästi, harkitsit asian niin pykälästä pykälään ja haarasta haaraan, ettei tainnut sitä väärin ymmärtää.
TIMO. Pääni panen pantiksi, että hän tahtoi saattaa meitä Turkkilaisten uskoon.
SIMEONI. Jumala armahtakoon häntä!
JUHANI. Kitanne kiinni, ja paikalla! Jumalaa minun tähteni rukoilla, nuhdella minua kuin laimeasilmäinen pappi, se ei käy kuntoon. Sillä minulla on juuri tarpeeksi järkeä, vaikken olekkaan vallan paljasta viisautta kuin esimerkiksi tuo meidän Aapomme.
AAPO. Jumala paratkoon! enhän ole tarpeeksikaan viisas.
JUHANI. Paljasta viisautta, paljasta viisautta! Ja pidä leipäläpes kiinni, saatpa muutoin tästä konttaluusta vasten kuonoas ja vähän paremmin kuin eilen. Sen sanon ja taukoon syömästä, koska säkkini on täys.
TIMO. Takaanpa, että olemme jo kuin kiiliäinen joka mIes.
EERO. Mutta miksi en näe saunaa?
JUHANI. Mitä tuommoinen lyhyt aidantakuinen? - Mutta - onhan sauna mennyt helvettiin!
EERO. Ei, vaan taivaan korkeuteen tulisissa vaunuissa.
JUHANI. Olisiko se palanut?
EERO. Mistä minä tiedän, ja mitä on minun sen kanssa tekemistä? Se on Jukolan isännän sauna, vaan ei minun.
JUHANI. Ottipa Eeronkin ruumis löylyä eilen illalla, ellen väärin muista. Niin, niin, kaikki aina vaan isännän hartioille, sen mä luulen. Mutta käykäämme katsomaan. Missä on lakkini? Käykäämme katsomaan, veljet. Minä tiedän että saunamme on tuhkana.
Läksivät katsomaan kuinka oli saunan laita. Siitä näkyi enään jäljellä ainoastaan musta kiuvas ja savuava aherrus. Ja hävityksen kuvausta katselivat veljekset hetken kiusallisella mielellä, ja palasivat viimein pirttiinsä takaisin. Viimeisenä asteli Juhani, kourassa kaksi rauta-sarantoa, jotka hän vihaisesti viskasi pöydälle.
JUHANI. Niin, Jukolan talo on nyt saunaton.
EERO. »Ja saunaton talo ei käy laatuun», sanoi Juhani.
JUHANI. Kuumaksi lämmitti Timo sen rakkaan uunin ja tuhaksi meni armaat, nokiset orret ja seinät, joiden suojassa kaikki olimme astuneet maailman valkeuteen. Timo kuumensi uunin ankarasti, sanon minä.
TIMO. Käskysi mukaan, käskysi mukaan; kyllä sen tiedät.
JUHANI. Minä annan peeveliä käskyillesi, vaan että olemme saunattomia miehiä, ja tämä on kiusattava asia; huoneenrakennus ei lisää leipää.
AAPO. Kiusattava asia; mutta sauna oli kuitenkin vanha, nurkat reikiä täynnä; ja itsehän päätit eilen piankin rakentaa uuden.
JUHANI. Tosin oli se vanha ja sen hirret haudotut aina ytimeen asti, mutta olishan tuo vielä ritkunut tuossa vuoden tai kaksi. Talolla ei ole vielä voimia menettää saunojen rakennukseen; pellot ovat tässä ensiksi kynsiin otettavat.
TUOMAS. Jääpä sinulta pellot niinkuin mennä kesänä huikea Aroniittu, jonka muhkean heinän annoimme lakastua ilman yhtään ainoata viikatteen sivallusta. Mutta oma tahtos. Ainapa, koska muistuttelin sinua sen niittämisestä, vastasit tuohon: »emmehän lähde juuri vielä; heinä kasvaa vielä että rotisee » .
JUHANI. Se on mennyt asia eikä parane siitä että sitä leksottelet. Aroniittu kasvaa sitä uhkeammin tulevana kesänä. - Mutta kuka on mies, joka astelee kohden taloamme tuolla pellolla?
TUOMAS. Lautamies Mäkelä. Mitä tahtoo mies?
JUHANI. Nyt peijakas on irti. Kruunun nimessä hän tulee, ja tuon kirotun tappeluksen tähden Toukolaisten kanssa.
AAPO. Jälkimmäisessä ottelossa on laki puolellamme, mutta edellisessä katsokaamme eteemme. Sallikaat minun tehdä hänelle asiasta selko.
JUIANI. Mutta minä, veljeksistä vanhin, tahdon myöskin sanavaltaa, koska yhteinen etu on puheena.
AAPO. Mutta katso, ettet haastele itsiämme säkkiin, jos täytyisi meidän niinkuin vähän mutkistella.
JUHANI. Kyllä minä tiedän.
Sisään astui Mäkelä, oiva ja suopeamielin en lautamies. Kuitenkin tuli hän ajaen toista asiaa, kuin sitä, jota veljekset arvelivat.
MÄKELÄ. Päivää!
VELJEKSET. Päivää !
MÄKELÄ. Mitä hirveyksiä näen minä? Pojat, kuinka on laitanne? Revittyinä, sinimarjoissa, ruvessa ja ryysyt päässä! Voi teitä viheliäisiä !
JUHANI. »Kyllä koira haavansa nuolee», mutta katsokoot sudet itsensä. Tästäkö syystä seisot te huoneessamme nyt?
MÄKELÄ. Mitäpä tiesin minä tästä? Mutta veljeksetkö raatelevat toinen toistansa tällä tavalla! Hävetkäät!
JUHANI. Te erehdytte, Mäkelä. Veljekset ovat kohdelleet toinen toistansa kuin enkelit; tämä on naapurien työ.
MÄKELÄ. Kuka on siten tämän tehnyt?
JUHANI. Hyvät naapurit. Mutta saanko kysyä mistä syystä olette käynyt meitä tervehtimään?
MÄKELÄ. Tuikeasta syystä. Pojat, pojat! onpa nyt edessänne tuhon päivä.
JUHANI. Millinen on tämä päivä?
MÄKELÄ. Häpeän päivä.
JUHANI. Koska se nousee?
MÄKELÄ. Provastilta olen saanut tuiman käskyn, saattaakseni teitä tulevana sunnuntaina kirkolle.
JUHANI. Mitä tahtoo hän meistä kirkolla?
MÄKELÄ. Istuttaa teitä jalkapuuhun; suoraan sanottu.
JUHANI. Mistä syystä?
MÄKELÄ. Hänellä on monta syytä. - Te hurjat ja hullut! särjitte lukkarin akkunan ja karkasitte häneltä kuin sudet!
JUHANI. Meitä lukkari raateli kuin villisusi.
MÄKELÄ. Mutta mitä on provasti teille tehnyt?
JUHANI. Ei kirpun kipeätä.
MÄKELÄ. Ja kuitenkin olette häntä pilkanneet ja häväisneet tuon avosuisen, hävyttömän Kuppa-Kaisan kautta. Lähetitte Rajamäen kauheata rykmenttiä myöten sikamaisimpia, oikein konnan lauseita terveisinä ylhäiselle miehelle ja seurakuntamme paimenelle, sepä verrattoman julkea rohkeus!
JUHANI. »Kyllä se on totta, mutta se todistettakoon», sanoi Kalkkisten Jaakko, mutta niin en sano minä.
MÄKELÄ. Mutta nyt, tietäkäät, että teitä provastimme ankarin kosto kohtaa. Nyt on hän teille armoton mies.
AAPO. Istukaat, Mäkelä, niin keskustelemme asiaa vähän laveammalta ja syvemmältä. - Katsokaapas tätä paikkaa: taitaisko provasti kruuvata meitä jalkapuuhun Rajamäen Kaisan valheista? Ei suinkaan! Näytettäköön asia laillisesti toteen mitä olemme lausuneet ja millä tavalla hänen kunniaansa leikanneet.
JUHANI. »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan», se on tietty se.
MÄKELÄ. Mutta toinen kysymys, tuo lukemisen seikka, sepä kuitenkin antaa hänelle joltisen vallan kirkkolain kautta, jota hän nyt varmaan on vihoissansa käyttävä teitä kohtaan.
JUHANI. Lukupuuhassa on puolellamme Jumalan asetus ja laki, joka lyö sitä yritystä vastaan. Katsokaas, hän on jo äitimme kohdussa antanut meille niin kovat päät, että lukemaan oppiminen on meiltä mahdoton asia. Mitäs tehdään, Mäkelä? Kovin epätasaisesti lankeevat täällä hengenlahjat päämme päälle.
MÄKELÄ. Päänne kovuus on teiltä tyhjä luuloitus. Ahkeruus ja jokapäiväinen harjoitus voittaa viimein kaikki. Isänne oli parhaita lukijoita.
AAPO. Mutta äitimme ei tuntenut yhtään ainoata kirjaintakaan, ja kuitenkin oli hän totinen kristitty.
JUHANI. Ja kasvatti ja kuritti poikansa Jumalan pelossa. Jumala siunatkoon muijaa!
MÄKELÄ. Eikö koettanut hän teitä kohtaan apua muiden taidosta.
JUHANI. Koetti kyllä parastansa; hän koettikin Männistönmuorin kautta. Mutta äkeä ämmä rupesi kohta löylyttelemään selkäämme, ja tupansa muuttui silmissämme hirveämmäksi peikkoin luolaa; emmekä lopulta astuneetkaan mökkiin sisään, vaikka he meitä pieksivät kuin tulta pohtaen.
MÄKELÄ. Olittepa silloin ymmärtämättöminä, mutta nyt seisot te miehinä kannallanne; ja järkevä, terve mies voi mitä hän tahtoo; sentähden osoittakaat sekä provastille että koko maailmalle mitä miehuus voi. - Sinua, Aapo, jolla on niin järkevä mieli ja jolta ei puutu yhtä ja toista tietoakaan, vaan jonka tarkka muisto säilyttää kaiken nähdyn ja kuullun, sinua minun täytyy ihmetellä ettet jo ole tehnyt toisin.
AAPO. Vähänpä tiedän minä; noh tiedän toki yhtä ja toista. Vainaa sokea-enommehan kertoili meille monta asiaa, kertoili raamatusta, merimatkoiltansa ja maailman rakennosta, ja silloinpa aina häntä kuultelimme hartaalla mielellä .
JUHANI. Kuultelimme korvat pystyssä kuin jänikset, koska ukko meille jutteli Mooseksesta, Israelin lapsista, tapauksista kuningasten kirjassa ja ilmestysraamatun ihmeistä. » Ja heidän siipeinsä havina oli kuin ratasten kituma, koska he sotaan juoksevat» . Herrajesta! Me tunnemme paljon ihmeitä ja asioita, emmekä olekkaan juuri niin villittyjä pakanoita kuin luullaan.
MÄKELÄ. Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa, päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi.
AAPO. Mäkelä, tuolla laudalla näette seitsemän aapiaista, jotka ovat ostetut Linnasta, ja tämä ilmestys todistakoon meidän pyrkivän oppia kohden. Provastimme osoittakoon meitä kohtaan hieman vielä kärsimystä, ja minä luulen, että asiastamme sikiää, syntyy ja kasvaa jotain.
JUHANI. Hän osoittakoon kärsimystä, ja tahdonpa maksaa hänelle kymmenykset kahdenkertaisesti, ja nuoren linnun lihaa ei pidä hänen kupistansa puuttuman lailliseen aikaan.
MÄKELÄ. Eipä auta tässä, luulen minä, rukous ja koreat lupaukset, koska muistelen hänen kiivasta ja oikeata vihaansa teitä kohtaan.
JUHANI. Mitä tahtoo hän sitten meistä ja mitä tahdotte te? Hyvä! Tulkaapas seitsemänkymmenen miehen kanssa, ja verta pitää sittenkin ruiskuaman.
MÄKELÄ. Mutta sanokaat kuinka aiotte käydä käsiin, oppiaksenne aapiaista ja vähääkatkismusta, joka on provastimme tärkein määräys.
JUHANI. Kokea tässä kotona Männistönmuorin tai hänen tyttärensä Venlan opetusta. Hyvälukijoita naisia molemmat.
MÄKELÄ. Tahdonpa ilmoittaa aikeenne provastille. Mutta oman rauhanne tähden käykäät pyytämään häneltä anteeksi hävytöntä elkeänne.
JUHANI. Sitä pykälää tahdomme harkita.
MÄKELÄ. Tehkäät niinkuin sanon; ja tietäkäät, ellei hän teissä huomaa vilpitöntä, ahkerata harrastusta, niin jalkapuussa, jalkapuussa istutte koreasti joku sunnuntaipäivä kirkon kivijalan juurella. Sen sanon; ja jääkäät hyvästi!
JUHANI. Hyvästi, hyvästi!
TUOMAS. Täyttä päätäkö sinä haastelit hänelle Männistönmuorista ja hänen tyttärestään? Täyttä päätäkö sinä puoleksi melkein lupasit käydä konttimaan provastin edessä?
JUHANI. Ei ollut siinä merkiksikään täyttä päätä, ja todentekoa ei merkiksikään. Ajan voittamisen tähden poika lörpötteli näin. Männistönmuori tai Venla johdattamaan tässä kirja-tikkuamme! Sitähän jo naurelisivat kaikki Toukolan siatkin. Te kuulit te, meitä uhattiin varmaan jalkapuulla, häpeän hirsipuulla. Tuhannen tulimmaista! eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka voi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget. - Oh sinä musta sika! Voi päivää kirottua täällä! Niinpä nyt ylisniskoin meitä kohtaa kovan onnen nuijaukset ja ihmisten kiusanteot, että olen valmis juoksemaan pääni seinään. Oh sinä musta sonni! Venla meille antoi rukkaset; tehneet ovat he meistä myrkyllisen pilkkaveisun; lukkari meitä rääkkäsi kuin pahalainen itse; Toukolan pojat meitä hakkasivat kuin nummea vaan, selkäämme saimme kuin jouluporsaat ja oikeinhan joulupukkeina käyskelemme tässä ykssilmäisinä tonttuina, ryysyt päässä. Mitä vielä? Onhan kotomme nyt ilman köyhän ainoata kestiä, ilman kiukaan kohisevaa löylyä. Tuollahan kytee ja savuaa entisen armaan saunamme aherrus. Ja sittenhän on jäljellä vielä perkeleistä pahin. Hmh! Kymmenellä lävellä irvistelee meitä vastaan kirkonporstuasta jalkatukki. Kirkas tuli! Ellei tämänkaltainen kiusantemppujen rykelmä vie partaveistä miehen kurkkuun, mikä siten? Oh sinä sarvipää sonni!
EERO. Nyt muistat hieman väärin; jalkapuussa ei olekkaan kymmentä läpeä.
JUHANI. Kuinka monta sitten?
EERO. Kuinka monta tähteä otavassa, kuinka monta poikaa Jukolassa?
JUHANI. Seitsemän poikaa meitä on. Siis seitsemän läpeä ja seitsemän poikaa. No sitä hullumpi. Seitsemän läpeä! Aina sitä hullumpi vaan. Kas kuinka ihmiset ja kova sallimus ovat yhdessä juonessa meitä vastaan. Seitsemän läpeä kuin myllynkiven silmää! Mikä pilkka kovalta onnelta! Mutta ampukoot he päällemme kaikki kiukkunsa nuolet, mehän puremme läpikiusatut sydämemme kovaksi kuin kipenöitsevä teräs. Puhaltakoot meitä kohtaan joka haaralta myrkkyä kuin käärmeet, ja taivas satakoon päällemme paljasta sappea, me kuitenkin, silmät ummessa, kiristäen hammasta ja myristen kuin villit härjät, rynkäämme päisin. Ja jos viimein kiskoittaisiin meitä jalkapihtiin kruunun voimalla, niin ihanalla ilollapa istuisin konttipuussa minä.
AAPO. Miksi ilolla?
JUHANI. Ethän sinä käsitä, mun veljeni, vihan tuomiovoimaa. Koston tuuma saattaisi pojan unohtamaan kaiken häpeän; ja häpeähän on heidän tarkoituksensa. Aatos, veristää tuota herra provastiamme, sehän maistuisi vihaiselle miehelleni kuin hunajakaste. Enkä tuossa veistä, en pyssyä käyttelis, kuin entinen Karjan mies, en, vaan kynsillä ja hampailla iskisin hänen kurkkuunsa kuin susi-ilves. Kappaleiksi, tuhanneksi kappaleeksi repisin miehen,
ja niinpä saisin oikein maiskutella kostoni herkkua. Tekisinpä niin, vaikka olisin kymmenen hengen omistaja ja jokaista henkeä kymmenen vuotta rääkättäisiin piikkitynnörissä. Eihän tuo mitään olis koston hekuman suhteen.
AAPO. Sinä myllerrät ylös kaiken olentosi perin pohjin. Valeleppas, kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta, joka halki niitun vaeltaa eteenpäin, koukistellen hiljaa.
SIMEONI. Onhan muotos pikimusta, ja veripunaisina, pistävinä pyörähtelee silmäs. Armahda itseäs.
TUOMAS. Tosin kostaisimme, jos pantaisiin meidät istumaan häpeän istuimelle, mutta olkoon sydämemme rauhassa kunnes tämä on tapahtuva. Eihän ole vielä kaikki toivo mennyt.
JUHANI. Yhdestä maailman kulmasta kuumoittaa meille vieläkin rauhan päivä. Ilvesjärvi tuolla Impivaaran kupeilla on se satama, jonne purjehdimme myrskyistä pois. Nyt olen päättänyt.
LAURI. Sen tein minä jo menneenä vuonna.
EERO. Minä seuraan teitä vaikka Impivaaran syvimpään luolaan, jossa niinkuin sanotaan, vanha vuoren-ukko keittelee pikiä, päässä kypärä sadasta lammasnahasta.
TUOMAS. Sinne tästä siirrymme kaikki.
JUHANI. Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman.
AAPO. Eikö käsittäisi meitä sielläkin esivallan koura?
JUHANI. Metsä penikoitansa suojelee. Siellä vasta kannallamme seistään; syvälle kuin tirisilmäiset myyrät siellä itsemme kaivamme aina maan ytimeen asti. Ja miellyttäisikö heitä sielläkin ahdistella poikia, niin pitää heidän havaitseman miltä tuntuu häiritä seitsemää karhua konnossansa. - Nyt nahkapeitturille kaupat kirjallisesti vahvistamaan. Kymmeneksi vuodeksi menköön talomme toisten kouriin.
SIMEONI. Halaanpa minäkin rauhan kammioon. Veljet, uusi koto ja uusi sydän luokaamme itsellemme metsien kohdussa.
JUHANI. Kaikki yksimielisesti!
AAPO. Kuinka päätät, Timo?
TIMO. »Siinä minä, missä muutkin», sanoo sananlasku.
AAPO. Te muutatte, ja minäkö jäisin tähän yksinäiseksi hongaksi Jukolan pihalle? Ah! kovin lujasti ovat olentoni kaikki juuret ja oksat yhtyneet teidän piiriinne. Olkoon menneeksi, ja toivokaamme parasta tästä retkestämme. Minä seuraan.
JUHANI. Oivallista! Nyt nahkapeitturille joka mies, laillista välikirjaa tekemään. Kaikki yksimielisesti!
Läksivät he miehissä välikirjan tekoon, vourasivat talonsa nahkapeitturille kymmeneksi vuodeksi; ja kirjallisesti määrättiin seuraavat pykälät. Nahkapeitturi hallitsee ja viljelee taloa kymmenen vuotta, kolme ensimmäistä ilman yhtään vouraa, mutta siitälähin maksakoon hän veljeksille seitsemän tynnöriä rukiita vuodelta ja rakentakoon uuden saunan ennen voura-ajan loputtua. Vapaasti ja joka paikassa Jukolan metsissä pyydystelkööt veljekset, ja mitä otuksia hyväänsä, joihin vaan on laillinen lupa. Talon piirin pohjoisessa osassa, Impivaaran seudussa, olkoon heillä valta tehdä ja elää tahtonsa mukaan sekä maalla että metsissä. Pyhäinmiesten päivänä ottaa nahkapeitturi haltuunsa talon, mutta veljeksillä, jos heitä niin miellyttää, olkoon syntymäkodossaan vielä tulevan talven suoja. Nämät olivat pää-ehdot välikirjassa.
Tuli Marraskuu, ja nahkapeitturi oli kuorminensa Jukolan pihalla ja vastaan-otti talon hallituksen määrätyksi
ajaksi. Mutta veljekset, karttaaksensa provastia ja hänen käskyläisiänsä, elelivät tämän talven enimmin metsissä, hiihdellen ympäri ja pyydystellen; ja majailivat sysikoijussa Impivaaran aholla. Muutto ei kuitenkaan ollut vielä oikeammiten tehty hevosella ja muilla välttämättömillä kappaleilla. Tämä oli määrätty tapahtumaan koska suvi oli tullut. Kuitenkin pitivät he jo tulevasta pirtistänsä huolta: hakkasivat hirret kevääksi kuivamaan ja vierittelivät perustuskiviä kantoiselle aholle, jyrkän vuoren alle.
Niin meni talvi, ja sen kuluessa ei joutunut veljeksille provastilta minkäänlaista käskyä, ei muistutusta. Odottiko hän, vai oliko hän heittänyt heidät kohtalon huomaan?
Kevät oli tullut, kinokset olivat sulaneet, suojasti puhalteli tuuli, maa rupesi viheriöitsemään ja koivisto kävi lehteen. Veljekset nyt retkeilevät muuttomatkallansa Jukolan ja Impivaaran välillä. Kulkevat pitkin kivistä, polvellista metsätietä, pyssyt olalla ja tuohikontit seljässä, joissa on heidän ampumavaransa. Edellä astuu Juhani ja hänen rinnallansa Jukolan suuret, äkeät koirat, Killi ja Kiiski. Heidän jäljessään, vetäen reteliä, kulkee, Timon ajamana, veljesten silmäpuoli hevonen, vanha Valko. Mutta kuormaa seuraavat muut veljekset, pyssyt olalla ja kontit seljässä, autellen Valkoa tien pahimmissa paikoissa. Viimeisenä käyskelee Eero, kantaen sylissään Jukolan uljasta kukkoa, josta eivät veljekset mielineet erota, vaan ottivat sen myötänsä päiväntiedon antajaksi Impivaaran erämaassa. Rattailla näit arkun, suden- ja ketun-rautoja, padan ja padassa kaksi tammipöytyriä, kauhan, seitsemän lusikkaa ja muita keittokonstiin kuuluvia kappaleita. Padalle peitteeksi oli pantu karkea, herneillä täytetty säkki; ja ylimmäisenä tämän päällä putkisteli ja naukui pienessä pussissa ,Jukolan vanha kissa. - Niin läksivät veljekset entisestä kodostansa, vaelsivat alakuloisina, äänettöminä pitkin vaikeata, kivistä metsätietä. Taivas oli kirkas, ilma tyyni ja alasmäkeä länteen juoksi jo auringon pyörä.
JUHANI. Ihminen on merenkulkija elämän myrskyisellä merellä. Niinhän mekin nyt purjehdimme armaista syntymänurkistamme pois, purjehdimme vankkurilaivallamme eksyttävien metsien halki Impivaaran jyrkkää saarta kohden. Ah!
TIMO. Eihän paljon puutu, etten tuhri kyyneleitä poskiltä1ni, minä sammakko kanssa.
JUHANI. Sitä en ihmettele, katsottuani omaan poveeni tällä murheen hetkellä. Mutta ei auta tässä maailmassa, vaan olkoon miehen sydän aina kova kuin valkoinen harakankivi. Matkamieheksi on ihmislapsi syntynyt tänne, täällä ei ole hänellä yhtään pysyväistä sijaa.
TIMO. Täällä käyskelee hän vähän ajan, keikkuu ja kiikkuu kunnes hän vihdoin kännistyy ja nääntyy kuin rotta seinän-juureen.
JUHANI. Oikein sanottu, viisaasti juteltu!
SIMEONI. Ja jos olis siinä sitten kaikki; mutta silloinpa vasta.
JUHANI. Tulee leivisköistämme kysymys, tahdoit sinä sanoa. "rotta!
TIMO. Silloin tulee sanottavaksi ilman yhtään vilppiä ja viekastusta: tässä olen minä ja tässä on, Herra, leiviskäs.
SIMEONI. Aina pitäisi ihmisen muisteleman loppuansa; muttä1 hiin on paatunut.
JUHANI. Paatunut, paatunut, sitä ei taida kieltää. Mutta sellaisiahan, Jumala nähköön, olemme kaikki tämän taivaan alla. Kuitenkin koetamme täyttä päätä elää tästälähin niinkuin hurskasten urosten tulee, kun kerran olemme tänne oikein ehtineet sijoittua ja saaneet itsellemme lämpöisen rauhanmajan. Tehkäämme, veljet, ankara liitto ja heittäkäämme pois kaikki synnin eljet, kaikki viha, riita ja vaino täällä lintukodossa. Pois viha, vaino ja ylpeys.
EERO. Ja prameus.
JUHANI. Niin!
EERO. Ja koreat, synnilliset vaatteet.
JUHANI. Niin!
EERO. Letkuvat kirkkokäässyt ja kaikki koreat kirkon kemputtimet.
JUHANI. Mitä? Mitä sinä puhut?
SIMEONI. Hän veistelee taas.
JUHANI. Minä huomaan sen. Katso etten tempaa niskastasi kiinni, jos nimittäin huolisin houkon puheista, mutta enhän sitten oliskaan mies, en totisesti oliskaan. - Kuinka pitelet, sinä peevelin kirottu nallikka, sitä kukkoa? Miksi porahtelee elikkoparka?
EERO. Korjasin vaan sen siipeä, joka riippui.
JUHANI. Kyllä minä sinun korjaan kohta. Katso etten ota niskastas. Tietäkäät, että on siinä paras kukko koko kihlakunnassamme virkansa toimessa; aina tarkka ja luotettava. Ensi kerran kiekuu hän kello kahdelta, toisen kerran neljältä, joka on paras nousun aika. Siitä kukosta on meille paljon hausketta täällä sydänmaassa. - Ja kissa sitten tuolla kuorman harjalla! Voi sinua Matti-poikaa! Siellähän keikut ja heilut ja katselet pussin lävestä ulos, naukuen aivan surkeasti. » Voi äijä-rukka, vanha sukka! » eihän ole sinulla enää juuri monta päivää täällä tassuteltavana. Silmäs käyvät jo kovin tummiksi ja karhealta kuuluu naukumises. Muta ehkäpä kuitenkin kostut vielä, päästyäsi lihavien metsähiirien niskaan. Toivonpa niin. Mutta teitä, Killi ja Kiiski, armoittelen kuitenkin enimmin kaikista. Niinkuin me itse, olette tekin siinneet, syntyneet ja kasvaneet Jukolassa, kasvaneet omina veljinämme. Ah kuinka palavasti katselet te minua silmiin! Niin, Killi, niin, minun Kiiski-poikani, niin! -Ja heittelette häntäänne noin iloisesti! No ettehän tiedä, että nyt jätämme ihanaisen kotomme. Voi teitä kurjia! Minun täytyy itkeä, täytyy.
TIMO. Katsos kuinka neuvoit äsken itse. Pidä sydämesi jykevänä, sydämesi jykevänä.
JUHANI. En voi, en voi, heittäissäni kultaisen kodon.
TUOMAS. Painaahan tämä päivä miehen mieltä; mutta Impivaarassa on meillä pian toinen koto ja kohta ehkä yhtä rakas.
JUHANI. Mitä sanoit, veljeni? Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tantereilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitselimme.
AAPO. Tosin musertaa sydäntämme jäähyväishetki; sillä kotopensas on jänöllekin rakas.
JUHANI. Kuinka sanoi emojänis ennen, koska hän, huomaten itsensä uudestaan tiineeksi, käski pienen poikansa luotansa pois, pois tulevien tieltä ?
TIMO. »Lähdeppäs jo matkahasi, poikaseni, pienoiseni, ja muista aina mitä sanon: missä risu, siinä vipu, missä laukku, siinä loukku».
JUHANI. Niin hän sanoi pojallensa, ja läksi poika taaputtamaan pois; hän taaputteli, töllitteli pitkin ahoa ja nummen syrjää, töllötteli, halkinen huuli vilpittömässä irvissä. Niin asteli hän kodostansa, ja murheellisesti paistoi ilta.
EERO. Se oli se Jänis-Jussi.
JUHANI. Anna olla vaan. - Niin hän Iäksi kodostansa ja niinpä lähdemme myöskin me. Jää hyvästi, koto! Porrastasi, tunkiotasi tahtoisin suudella nyt.
AAPO. Niin, veljeni. Mutta koettakaamme karkoittaa tämä mielen synkeys pois. Kohta on meillä tekeillä tuima toimi ja työ, kohta jumisevat hirret, kirveet paukkuu, ja ylös kohden taivasta kohoopi huikea pirtti Impivaaran aholla, keskellä jylhiä metsiä. Katsokaat: johan ankarassa korvessa, kuusien kohinassa retkeilemme.
Niin he haastelivat keskenänsä, matkustaen halki synkeän salon. Mutta vähitellen yleni seutu ja heidän tiensä luikerteli ylös korkealle metsäiselle maalle, joka Teerimäeksi kutsuttiin. Tuolla ja täällä näkyi sammaltuneina kallion-kieluja, muodoltaan jättiläisten hautakumpujen näköisiä, joiden ympärillä matalat, juurevat männyt humisivat. Kovin ravisteli rattaita ja vanhan Valkon lapoja kallioinen tie, jossa silmä paikoin tuskin taisi eroittaa entistä raition rataa. Yli mäen kulki tie: sillä pohjattomia rämeitä levisi sen molemmilla puolilla. Mutta veljekset itse tekivät myös parastansa, keventääkseen vanhan ykssilmäisen vetäjän kuormaa. Viimein ehtivät he mäen harjulle, sallivat Valkon siinä hetken puhallella, ja katsahtivat maailman lakeuksiin alas. Heidän silmänsä näki kaukaisia kyliä, niittuja, peltoja, sinertäviä järviä ja lännen metsien reunalla kirkon korkean tornin. Mutta etelässä erään kunnaan rinteellä kuumoitti Jukolan talo kuin kadotettu onnen maa; ja riutuvat aatokset täyttivät taas veljesten rinnat. Mutta he käänsivät siitä vihdoin silmänsä Pohjaan päin, ja siellä näkyi korkea Impivaara, sen jyrkästi kaltuva viete, pimeät luolat ja partaiset, myrskyjen repimät kuuset, jotka seisoivat vuoren kyljillä. Mutta vuoren alustalla näkivät he hauskan, kantoisen ahon, vastaisen asuinpaikkansa, ja ahon alla korven, joka heille oli antava salskeita hirsiä huoneitten rakentamiseen. Tämän kaiken he näkivät, näkivät mäntyin välistä kirkkaan Ilvesjärven ja heleän auringon lähellä laskuansa loistavan vuoren luoteiselta jyrkältä; ja toivon ihana leimaus välähti heidän silmistänsä ja kohotti heidän rintansa taas.
Siitä läksivät he taas eteenpäin ja yhä uljaammalla vauhdilla rupesivat he kiirehtimään kohden uutta kotoansa. Mäki aleni ja he tulivat nummelle honkien pylvästöön, jossa kanerva, puolaimen varret ja kuihtuvat ruohonpiipat vaihetellen peittivät kumisevan maan. Tuli hietainen, rakettu tie, joka johdatti Viertolan kartanosta kirkkoon; he astuivat sen poikki, pitäen omaa metsätietänsä, joka kulki pitkin nummen selkää.
AAPO. Tässä on nummi, jossa, niinkuin vanhat ihmiset juttelee, ennen muinoin oli kärmeitten keräjäsali. Tuomarina siinä istui heidän kuninkaansa, tuo ankaran harvoin näkyvä valkea kärme, päässä verrattoman kallis kruunu. Mutta ryöväsipä tämän kruunun heiltä eräs rohkea ratsastaja, niinkuin tarina kertoilee.
Ja kertoi heille Aapo seuraavan tarinan, heidän kulkeissansa pitkin nummen harjua alas kohden autiota Sompiosuota.
Tuli eräs ratsastaja ja näki nummella kärmeitten kuninkaan, jolla oli kimmeltävä kruunu päässä. Hän ratsasti häntä kohden, noukkasi miekkansa kärjellä kruunun kuninkaan päästä, kannusti hevostansa ja kirmasi kalleuksinensa pois kuin tuulissa ja pilvissä. Mutta eivät olleet kärmeetkään myöhäisiä, vaan läksivät kohta kiukkuisesti vainoomaan julkeata ryöväriä. He kiitivät suhinalla päin, kierrettyinä rengoiksi, ja tuhannen kurraa pyöri silloin ratsastajan jäljissä kuin kiekko maantiellä poikien heittämänä pyörii. Pian saavuttivat he ratsastajan, parveilivat jo tiuhasti hevosen jaloissa, loiskeilivat sen lautasille ylös, ja suuri oli miehen vaara. Ja hädissään viskasi hän heille hattunsakin syötiksi alas, jonka he paikalla repivät kappaleiksi ja söivät vihansa vimmassa. Mutta miestä ei auttanut kauan tämä keino, pianpa kärmeet kiiriskelee hänen jäljissänsä taas ja santa kiertoilee korkealle tieltä. Ja yhä kiivaammin kannusti uros huohoittavaa hevostansa; virtana juoksi veri uhkean orhin rikkiviilletyistä kyljistä, ja suusta roiskahteli sohiseva vahto. Ratsastaja pakeni metsään, mutta metsä ei estänyt hänen vihollistensa juoksua. Tuli virta vastaan, ja kohahtaen ratsasti hän sen kierroksiin ja veipä orhi hänen nopeasti sen ylitse. Tuli virta kärmeillekin vastaan, ja monen kosken pauhinalla he syöksivät itsensä laineitten kohtuun, uivat myrskyn vauhdilla sen ylitse: ja korkealle nousi valkea kuohu. Mies ratsasti yhä eteenpäin, ja yhä vainosi häntä kärmetten villitty joukko. Näki hän matkan päässä hurjasti palavan kasken, ja kohden tulta hän nyt kannusti hevosensa, ja, kietoen itsensä virran kylvyssä läpikastettuun kauhtanaansa, rynkäsi hän liekkien helmaan, vaan kärmeet eivät vilaustakaan viipyneet häntä seuraamasta. Niinpä taivaan ratsastava sankari kultapilven halki kiitää. Kerran vielä iski hän kannukset orhinsa kupeisin ja kerran vielä hän kirmasi eteenpäin, sitten kaatui pyrskivä orhi, unohtaen ainiaaksi elon kuuman leikin. Mutta vapaassa ilmassa seisoi mies, pelastettuna tulesta ja hirmuisista vihamiehistänsä; tulihan oli polttanut kärmeitten lukemattoman lauman. Siinä sankari seisoi riemuitsevalla katsannolla, kädessä ihmeellinen kalleus.
AAPO. Se oli tarina valkean kärmeen kruunusta Teerimäen nummella tässä.
JUHANI. Uhkea tarina ja vielä uhkeampi mies, joka tempasi kruunun kärmeen päästä ja kilvoitti sen viimein omaksensa. Potra mies!
TIMO. Harvapas mies täällä näkee tämän kärmeen, mutta se, joka hänen näkee, tulee verrattoman viisaaksi, niinkuin vanhat ihmiset sanoo.
JUHANI. Sanotaanpa myöskin: joka keväällä ennen käen kukkumista tämän tuomarikärmeen käsittää, sen keittää ja syö, hän ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon mitä hänelle siitälähin on tapahtuva.
EERO. Sanotaanpa vielä niinkin: joka keväällä jälkeen käen kukkumisen tekee kaiken tämän, se mies ymmärtää korpin puheen, josta hän saa tiedon mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut.
.JUHANI. Voi, veikkoseni, kuinka tyhmästi nyt haastelit! Eikö tiedä sitä joka mies syömättä murenaakaan kärmeen lihaa? Kas nytpä Eero vasta näytti minä miehenä hän järkensä puolesta oikeammiten käy, tyhmänä pässinä. »Hän saa tiedon mitä hänelle sitä-ennen on tapahtunut». Onko tämä aatos kotoisin miehen päästä? Voi sinua poika-parkaa!
AAPO. Äläs mitään, Juho. Hän joko haasteli tyhmyydestä tai konstaili ja koukisteli hän taas; kuinka hyväänsä, mutta kummassakin kohdassa viskasi hän eteemme merkittävän aatoksen. Koettakaamme tarkastella hänen lausettansa, ja luulenpa taitavamme onkia siitä jotakin viisautta. Tietää mitä on tapahtunut, sehän on, eräältä kannalta katsoen, viisaus suuri. Jos visusti harkitset mikä kylvö menneistä päivistä saattoi hyödyllisiä, mikä vahingollisia hedelmiä, ja sen mukaan asetat elämäsi, työs ja toimes, niin oletpa viisas mies. Jospa meidänkin silmämme ennemmin olisivat auenneet, niin luulenpa ettemme näin nyt kahnusteliskaan siirtolaisina tässä.
JUHANI. Tässä kuin sudenpoikaset ilmi-taivaan alla. Mutta tehty on tehty.
TUOMAS. Mitä Jukolassa kadotimme, sen kieppaamme takaisin Impivaaran aholla. - Tänne koko velisarja, ja iskeköön kyntensä kuormaan joka mies, auttaen Valkoamme niinkauan kuin suota kestää. Tänne kaikki! Vaipuuhan vankkurien pyörä vaaksan syvältä mutaiseen maahan. Näin haastellen keskenään olivat he vaeltaneet nummelta alas, kulkeneet poikki Seunalan Matin lakean ahon, siitä halki tiuhan näreistön, ja seisoivat nyt Sompiosuon partaalla. Synkeäksi näytti tämä suo, jonka pinnalla vaihetteli mutaisia, rämeisiä aukkoja, sammaleisia mättäitä, karpalon kotoja, ja siellä ja täällä seisoi matala, kuihtuva koivu, alakuloisesti nyökytellen päätänsä iltatuulessa. Mutta keskeltä oli suo kaitaisin ja siinä maa myös naveampi ja kiinteämpi. Seisoi siinä lyhykäisiä mäntyjä sammaleisessa puvussa ja mättäillä tummanviheriäisiä, väkevästi hajahtavia juovuke-pensaita. Ja yli tämän taipaleen juoksi vaivaloinen tie suon toiselle rannalle, jossa taasen alkoi pimeä korpi. Pitkin tätä tietä retkeilivät nyt veljekset yli suon. Mikä heistä veti aisoista Valkon rinnalla, mikä taasen lykkäsi vankkureita. Vihdoin, vaikka työläästi, ehtivät he suon ranteesen ja matkustivat taasen kuivalla maalla korven monijuurista tietä, jota kesti noin viisi sataa askelta. Mutta viimein välkähti heidän eteensä kantoisen ahon lakeus, ja seisoivat he määrätyssä paikassa, komeroisen vuoren alla.
Tässäpä muinoin veljesten iso-isä, mainio raataja, oli viljellyt huhtia ja suitsutellut ankaria sysihautoja. Monta kaskea oli hän tämän vuoren ympärillä kaatanut ja polttanut, risu-äkeellänsä karhinut monen mustan, kylvetyn maan, ja viimein korjannut riiheensä satoisat oljet. Aherrus ahon syrjässä tuolla osoitti vielä paikan, missä oli hänen metsäriihensä seisonut, josta hän kohta kotiansa saattoi valmiin viljan, heittäen talvikeliksi oljet ja pahnat. Mutta riihen aherruksesta kappale matkaa, tuolla ahon ja metsän rajalla näkyi musta sysihaudan pohja, valtaisen suuri, jossa hän oli poltellut kiliseviä sysiä huhtamaan teloista. Niin oli tässä entinen Jukolan uhkea isäntä hyörinyt ja puuhaillut monen polttavan auringon alla, pyhkien otsaltansa monen helmeilevän hien. Mutta yönsä lepäsi hän turvekattoisessa koijussa miilunsa vartijana; ja saman koijun olivat nyt veljekset määränneet itsellensä väliaikaiseksi asuntomajaksi.
Avara on kantoinen aho, mutta kauemmas sen reunoja ei kuitenkaan näe sun silmäs; sillä idässä, etelässä, lännessä sulkevat metsät sun silmäsi alan ja pohjosessa korkea vuori. Mutta jos astut tämän vuoren harvoilla kuusilla kruunatulle harjanteelle, niin kantaapa silmäsi etäälle kohden kaikkia ilmoja. Sen eteläisellä puolella näet ensiksi ihan jalkas alla tuon mainitun, juohevasti kaltevan ahon, kauempana synkeän korven, sen takana taasen Sompiosuon, ja tuolla ilman reunalla kohoo ylös vaisusti sinertävä Teerimäki. Pohjaa kohden alenee vähitellen vuori, ja sen loivalla kamaralla, jota ennen myös oli huhtina käytetty, seisoo koivisto nuori ja tiuha, jonka ruohottomilla poluilla teeret hyppelevät ja pyyt alakuloisesti viheltelee. Idässä näkyy tasainen nummi hongistonensa, lännessä ryhmyinen, sammalkallioinen maa, tuolla ja täällä, sammaleisella harjulla matala, mutta ko'okas ja tuuhea mänty. Mäntyjen takana kiiltää tuolla kirkkaana ja kalaisena Ilvesjärvi, noin tuhannen askelta ahosta pois. Mutta näetpä tuskin muuta, vaikka kauaskin katsot. Saloin tumma meri haamoittaa sun ympärilläs kaikkialla. Näet toki himmeän siinnon Viertolan kartanosta koillisessa ja kaukana tuolla luoteisen ilman rannalla kirkon harmaan tornin. Tämänkaltainen oli seutu ja sen ympäristö, jonka Jukolaiset olivat määränneet asuinpaikaksensa.
Mutta sysikoijun vaiheille olivat veljekset tänä iltana asettuneet alas, laskeneet aisoista väsyneen Valkon, kello kaulassa, laitumelle ja tehneet kannoista ja karangoista iloisen valkean aholle. Siinä paistoi Simeoni silakoita, nauriita ja naudan lihaa yhteiseksi illalliseksi, ja muut hyöriskelivät vankkurien ympärillä, purkaen kuormaa ja kantain kutakin kalua ja kapinetta paikallensa. Mutta koska tämä oli tehty ja ruoka rakettu valmiiksi, istuivat he atrioitsemaan iltaiselle aholle; ja aurinko oli vaipunut vuoren taakse.
SIMEONI. Tämä on siis ensimmäinen atriamme tässä uudessa kodossa; ja tuokoon se onnen ja Jumalan rauhan kaikille muillekin atrioillemme täällä.
JUHANI. Onni, muhkea onni olkoon ainoa toverimme täällä kaikissa toimissa ja töissä, joihin vaan kyntemme pystyy.
AAPO. Tahtoisinpa lausua tärkeän aatoksen.
JUHANI. No puhkaise se sydänkarsinastas ulos.
AAPO. Päätön ruumis ei käy päisin, sanon minä.
JUHANI. Vaan nuijailee seiniä kuin päätön kana.
TIMO. Vaikkei päätönkään, kun se vaan tulee riiviöön, niin pöllähtelee se noin, noin, sinne ja tänne, sinne ja tänne. Niinhän tekevät usein Männistönmuorin kanat, ja silloin sanoo muija noidan-nuolten lentelevän ilmassa.
JUHANI. Mutta puhdistappas suus, veli Aapo.
AAPO. Tämä on tuuma aivoissani: Jos tahdomme täällä jotain ja kunnokkaasti matkaansaattaa, niin yksi meistä olkoon aina ensimmäisenä miehenä, keskustelemisten johtajana, ratkaisijana riitaisissa asioissa. Sanalla sanoin, yksi olkoon, jonka ääni käy etunenässä järjestyksen tähden.
JUHANI. Minä olen tässä vanhin.
AAPO. Sinä olet Jukolan sarjan esikoinen, ja olkoon sinulla sen oikeus myös.
JUHANI. Olenpa rivin ensimmäinen mies, ja tiedän myös vaatia teiltä kuuliaisuutta. Mutta kun vaan tottelisitte.
AAPO. Se on oikeus ja kohtuus. Mutta jokaisen sana ottakaamme kuitenkin aina kuullaksemme yhteisissä kysymyksissä.
JUHANI. Sinun neuvoillesi varsinkin tahdon aina ja kernaasti korvani kallistaa. Mutta minä olen ensimmäinen.
AAPO. Tosi! Mutta mikä rangaistus määrätään hänelle, joka uppiniskaisuutta, auttamatonta vastakynttä osoittelee?
JUHANI. Hänen pistän tuonne vuoren komeroon ja kannan kasan kymmenleiviskäisiä kiviä teljeksi luolan kitaan. Siellä hän istukoon päivän tai kaksi, aina kuinka asiat ja asian haarat vaativat. Niin, niin, siellä imeköön hän kynsiänsä, muistellen mitä rauhaansa kuuluu.
LAURI. En suostu päätökseen minä.
TUOMAS. Enkä minä.
TIMO. Olenko minä piirtoposkinen metsäsika, jonka asunto on vuoren tunkkainen luola? Pois se.
JUHANI. Te rupeette kapinoitsemaan.
TUOMAS. Se rangaistuksen pykälä ei käy päisin, ei käy.
TIMO. »Ei käy kontoon», sanoo sananlasku. Minä en ole metsäsika, mäyrä.
JUHANI. Sentähden käytä itses aina kiltisti ja siivosti, välttääksesi vihani rankaisevaa kauhistusta.
TIMO. Mutta minä en ole mäyrä, enkä susi. Hei, hei! En ole karhukaan enkä mikään rotta! Tiedä huutia vähän. » Tiedä huutia, sanoi Jaakkolan Juuti»; Hehheh!
AAPO. Sallitaanko minulle sananvuoro?
JUHANI. Kernaasti. Mitä mielit sanoa?
AAPO. Etten kiltaa minäkään tuota rangaistusparakraaffia, jonka tahtoisit käytettäväksi välillemme asettaa, vaan katsonpa sen veljesten keskenä liian törkeäksi, pedolliseksi.
JUHANI. Vai et kiltaa? Etkö kiltaa? Etkö totisesti kiltaa? Sanoppas sitten viisaampi parakraaffi, koska minä en milloinkaan käsitä mikä on oikein, mikä väärin.
AAPO. Sitä en sano.
JUHANI. Sanoppas se uusi, killattava parakraaffi, sma Jukolan tietäjä.
AAPO. Kaukana tietäjän arvosta. Mutta tämä...
JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi!
AAPO. Tämähän on...
JUHANI. Parakraaffi, parakraaffi! Sanoppas se viisas parakraaffi!
AAPO. Oletko hullu? Huutelethan tuossa kuin istuisit tulisissa housuissa. Miksi kirkut ja keikuttelet päätäs kuin tarhapöllö?
JUHANI. Parakraaffi! huudan minä huikeasti. Se ihka uusi ja vanha, viisas parakraaffi! Sanoppas se, ja minä kuultelen äänetönnä kuin särki sammakon motkotusta.
AAPO. Tämä on tuumani asiasta: Hän, joka ylenkatsoo neuvot ja varoitukset, aina vaan ilkivaltaisuutta osoittelee, kylvellen välillemme eripuraisuuden siementä, hän siirrettäköön liitostamme, karkoitettakoon kauas pois.
TUOMAS. Tämä olkoon asetus.
LAURI. Siihen suostun.
TIMO. Niin minäkin.
SIMEONI. Siihen suostumme kaikki yhteisesti.
JUHANI. Hm! Olkoon päätetty. Ja muistakaat: joka tästälähin mielii vikuroita, hänellä on jäniksen passi kourassa, potkua pyllyssä ja käpälämäki edessä. - Mihin työhön
iskemme huomenna kiinni, te murjaanit? Kyllä minä teidät opetan.
AAPO. Hieman harmin vallassa; mutta eihän tuo nyt samenna meidän tyynettä ja kirkasta mieltämme tänä iltahetkenä.
JUHANI. Mihin raatamiseen rupeemme koska päivä koittaa?
AAPO. Tietysti on tässä pirttimme rakennus ensimmäinen.
JUHANI. Niin onkin. Huomenna varhain käyköön neljä miestä, jokainen kirveskynä kourassa, nurkallensa, ja olkoot nämät neljä miestä: minä itse, Tuomas, Simeoni ja Aapo. Muut palhikoot ja kiiritelkööt meille hirsiä ylös. Ja koska pirtti ja pieni aitta-koppa ovat valmiit, niin kohta pojat kaasinsa haalimiseen, metsästys- ja kalastus-retkille. Se muistakaat!
Näin päättivät he viimein atriansa ja kävivät lepoon sysikoijun suojaan. Tuli yö, pilvinen, mutta tyyni toukokuun yö. Korvessa huuteli huhkain käheällä äänellänsä, Ilvesjärvellä narisivat sorsat, ja tuolloin, tällöin kuului kaukaa kontion terävä vihellys. Muutoin vallitsi luonnossa rauha ja syvä hiljaisuus. Mutta veljeksiä turvemajassa ei mielinyt käydä tervehtimään hienosiipinen Unonen. Äänettöminä, mutta kierrellen itsiänsä kyljeltä kyljelle, mietiskelivät he tämän maailman menoa ja elämämme muuttuvaisuutta.
AAPO. Eihän ole luullakseni vielä ummistunut yhdenkään silmä.
JUHANI. Makeasti makaa jo Timo, mutta me muut itsiämme tässä vääntelemme ja kääntelemme kuin makkarat kiehuvassa kattilassa. Miksi olemme näin virkkuja?
AAPO. Elomme tie on tänäpänä tehnyt töykeän käännöksen.
JUHANI. Siitäpä mieleni levoton, kovin levoton.
SIMEONI. Synkeä on sydämeni tila. Mikä olen minä? Tuhlaajapoika.
JUHANI. Hm! Korpeen kadonnut lammas.
SIMEONI. Niin heitimme naapurit ja kristilliset lähimmäiset.
TUOMAS. Tässä ollaan ja täällä pysytään niin kauan kuin metsässä tuoretta lihaa löytyy.
AAPO. Kaikki onnistuu hyvin, jos käymme alla käsiin järkevällä mielellä.
SIMEONI. Huhkain tuolla korvessa huutelee, ja hänen huutonsa ei ennusta koskaan hyvää. Ennustaapa tulipaloa, verisiä tappeluksia ja murhia niinkuin vanhat ihmiset sanoo.
TUOMAS. Metsässä on huutaminen sillä virkana ja ilman mitään merkitystä.
EERO. Tässä on kylä, Impivaaran turvekattoinen talo.
SIMEONI. Mutta nyt on ennustaja muuttanut sijaa, huutelee tuolla vuoren harjulla. Siellä ennen, niinkuin tarina kertoilee, rukoili »Kalvea impi» syntejänsä anteeksi, rukoili kaikki yöt niin talvella kuin kesällä.
JUHANI. Hänestäpä on tämä vuori saanut nimensä Impivaara. Kuulin kerran lapsena tuon tarinan, mutta onpa se jo enimmäksi haihtunut mielestäni. Veli Aapo, sinä juttele se meille tässä ikävän yömme vietteeksi.
AAPO. Timo kuorsaa kuin mies; mutta maatkoon hän rauhassa; minä mielin teille kertoa tarinan.
Seuraavan tarinan kalveasta immestä kertoi nyt Aapo veljillensä:
Asui muinoin tämän vuoren luolissa eräs hirmuinen peikko, ihmisten kauhistus ja surma. Kaksi oli hänellä elämän himoa ja hekumaa: katsella ja pidellä aarteitansa luolien syvissä kätköissä ja juoda ihmisenverta, jota hän ankarasti janosi. Mutta ainoastaan yhdeksän askelta vuoresta oli hänellä voima väkivaltaiseen käytökseen, ja sentähden täytyi hänen harjoitella kavaluutta retkillänsä. Hän taisi muuttaa haamunsa miksi tahtoi; ja ympäri tienoita nähtiin hänen kuljeksivan milloin kauniina nuorukaisena, milloin ihanaisena impenä, aina sitä myöten kuin hän miehen tai naisen verta janosi. Monen voitti hänen katsantonsa helvetillinen ihanuus, moni sai henkensä heittää peikon kamoittavissa luolissa. Niin tämä hirviö vietteli luokseen onnettomat uhrinsa.
Oli lempeä kesä-yö. Viherjällä nurmella istui eräs nuorukainen, syleillen lemmittyänsä, nuorta neitoa, joka hohtavana ruusuna lepäsi hänen rinnoillansa. Tämä oli heidän jäähyväissyleilyksensä; sillä pois tuli pojan matkustaa ja erota ajaksi sydämensä ystävästä. - »Impeni», niin haasteli nuorukainen, »nyt lähden sinulta pois, mutta tuskin ehtii sata aurinkoa nousta ja laskea ennenkuin sun kohtaan taas». - Lausui neito: »eikä aurinko laskeissansa heitä niin armasta jäähyväis-silmäystä maailmallensa, kuin minä mun kultaselleni koska hän poistuu, eikä noustessansa säteile niin ihanasti taivaan loimo, kuin säteilee mun silmäni, koska taasen kiirehdin sua vastaan. Ja mitä kirkkaan päivän pituuteen sielustani mahtuu, se on aatos sinusta, ja unieni himmeässä maailmassa käyskelen sun kanssas» . - Niinpä neito; mutta taasen nuorukainen lausui: »Ihanasti haastelit; mutta miksi aavistaa mun sieluni pahaa? Impeni, nyt vannokaamme toinen toisillemme ijäinen uskollisuus tässä taivaan kasvoin alla». Ja he vannoivat pyhän valan, vannoivat Jumalan ja taivaan edessä, ja hengähtämättä kuultelivat heidän sanojansa metsät ja vuoret. Mutta viimein aamun koittaessa syleilivät he viimeisen kerran ja erosivat toinentoisestansa. Pois riensi nuorukainen, mutta kauan käyskeli neito yksin metsän hämärässä, muistellen kaunista kultastansa.
Koska näin hän käyskelee tuuhean männistön kohdussa, mikä ihmeellinen haamu käy häntä vastaan? Hän näkee nuoren miehen, jalon kuin ruhtinas ja ihanan kuin tämä kultainen aamu. Kuin tulen liekki väikkyy ja kimmeltää hänen hattunsa höyhentöyhtö. Hänen hartioillansa riippuu kauhtana, sinertävä kuin taivas ja kuin taivas kirjava kiiltävistä tähdistä. Hänen ihotakkinsa on valkea kuin lumi, ja miehustalla on hänellä purppuranpunainen vyö. Impeen hän katsahtaa ja katsannosta virtaa liekehtivä rakkaus, ja autuaasti kaikuu hänen äänensä, koska hän neidolle haastelee: »Älä mua pelkää, suloinen impi, olenpa sun ystäväs ja saatan sulle äärettömän onnen, jos vaan kerran saan sinua syleillä. Minä olen voimallinen mies, on minulla aarteita ja kalleita kiviä ilman lukua ja määrää, ja taitaisinpa ostaa vaikka kaiken tämän maailman. Tule mun kullakseni, minä tahdon viedä sun komeaan linnaan ja asettaa sinun viereeni loistavalle istuimelle». Niin hän haasteli viehättävällä äänellä ja hämmästyneenä seisoi neito. Hän muisteli äsken vannottua valaansa, ja poispäin hän kallistui, mutta kallistui taasen mieheen päin, ja eriskummallinen häiriö käsitti hänen mielensä. Miestä kohden hän kääntyi, peittäen kädellään kasvonsa kuin paistavan auringon edessä; pois hän taasen kääntyi, mutta katsahti kerran vielä ihmeelliseen haamuun. Voimallinen ihastus säteili sieltä häntä vastaan, ja äkisti vaipui neito kauniin ruhtinaan syliin. Mutta pois riensi ruhtinas saaliinensa, joka niinkuin houreessa lepäsi hänen käsivarsillansa. Yli jyrkkien mäkien, halki syvien laaksojen he lakkaamatta kulkivat, ja yhä pimeämmäksi muuttui metsä heidän ympärillään. Levottomasti tytkyi immen sydän ja tuskan hiki juoksi hänen otsaltansa alas; sillä viimein hän huomasi niinkuin jotain pedollista, hirveätä haamun silmien lumoovassa liekissä. Hän katsahteli ympärillensä, ja nopeasti sinkoilivat ohitse synkeät kuuset, hänen kantajansa vinhasti juostessa; hän katsahteli nuorukaisen kasvoihin, ja kamoittavat väristykset karsivat hänen ruumistansa, mutta kummallinen ihastus vallitsi kuitenkin hänen sydämessään.
Kulkivat he alati eteenpäin halki metsien, ja näkyi viimein korkea vuori ja sen pimeät luolat. Ja nyt, koska he olivat ainoastaan muutaman askeleen vuoresta, tapahtui hirveätä. Mies kuninkaallisessa puvussa muuttui äkisti hirmuiseksi peikoksi: sarvet tunkeusivat ulos hänen päästään, niskassansa kahisivat kankeat harjakset, ja kurja tyttö nyt tunsi kipeästi povessaan hänen terävät kyntensä. Ja siinä onneton impi huusi, reutoili ja tempaili tuskissansa, mutta turhaan. Ilkeällä kiljunalla raahasi hänen peikko syvimpään luolaansa ja imi hänestä veren aina viimeiseen pisaraan asti. Mutta tapahtui ihme: henki ei lähtenytkään neitosen jäsenistä, vaan hän jäi elämään verettömänä, lumivalkeana; murheellisena kuoleman haamuna Kalman maasta. Kummastuen huomasi tämän peikko, käytti uhriansa kohtaan kynsiään ja hampaitansa kaikin voimin, mutta eipä voinutkaan häntä kuolettaa. Viimein päätti hän pitää häntä ainiaan luonansa uumentojen yössä. Mutta mitä palvelusta taisi hän tehdä, mitä hyötyä matkaansaattaa peikolle? Tämä määräsi immen puhdistamaan aarteitansa ja kalleita kiviänsä, niitä hänen eteensä lakkaamatta pinoilemaan, sillä eipä hän väsynyt niitä ihaellen katselemasta.
Näin vuosia elelee kelmeä, veretön impi vangittuna vuoren kohtuun. Mutta yöllä toki nähdään hänen seisovan äänettömänä rukoilijana vuoren harjulla. Ken antoi hänelle tämän vapauden? Taivaanko voima? - Mutta yöt kaikki, myrskyssä, sateessa ja kireässä pakkasessa hän seisoo vuoren kiireellä, rukoillen syntejänsä anteeksi. Verettömänä, lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene kurja nostaa otsaansa kohden taivasta yhtään ainoata kertaa, vaan päin kirkon torniin, metsien etäiselle reunalle on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Sillä ainapa toki salainen ääni hänen korvaansa toivosta kuiskaa; vaikka kaukaisena kipenänä, kuin tuhansien peninkulmien päästä, pilkoittaa hänelle tämä toivo. Niin hän yönsä vuorella viettää, eikä kuulu hänen huuliltansa valitusta milloinkaan; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi. Niin kuluu synkeä yö, mutta aamun koittaessa tempaisee hänen taasen luoliinsa armoton peikko.
Tuskinpa oli sata aurinkoa ehtinyt valkaista maata, ennen kuin nuorukainen, neidon lemmitty, palasi iloisena kotiinsa matkaltaan. Mutta ihana impensä ei rientänytkään häntä vastaan tervetuloa toivoittamaan. Hän kyseli missä kaunoinen viipyi, vaan ei saanut tietoa keltään. Kaikkialta hän etsiskeli häntä yöt ja päivät, väsymättä, mutta aina turhaan; impi oli kadonnut ilman jälkeä kuin aamun kaste. Viimein heitti hän kaiken toivon, unohti kaiken elämän ilon ja käyskeli täällä vielä ajan mykkänä varjona. Kerran viimein, koska hohtava päivä oli nousnut, pimitti kuoleman yö hänen silmänsä valon.
Mutta vuosia hirmuisen pitkiä viettää kalvea impi: päivät peikon luolissa lakkaamatta puhdistellen ja lato en aarteita julman kiusaajansa silmäin alla; mutta yöt hän vuoren harjanteella kuluttaa. Verettömänä, lumivalkeana ja kuin kuva, niin liikkumattomana, äänetönnä hän seisoo, kädet rinnoilla ja pää kallistuneena rinnoille alas. Ei rohkene hän nostaa otsaansa kohden taivasta, vaan päin kirkon tornia, metsien etäiselle reunalle, on hänen silmänsä lakkaamatta teroitettu. Ei hän valita; ei nouse, ei vaivu huokauksista rukoilevan povi.
On vaalea kesä-yö. Vuorella seisoo taasen neito, muistelee aikaa, jonka hän on viettänyt tuskallisessa vankeudessansa; ja vuosia sata on mennyt siitä päivästä, jona hän erosi sydämensä ystävästä. Hän kauhistuu, aatoksensa pyörtyy ja kylmiä hikihelmiä kiirahtelee hänen otsaltansa alas vuoren sammaleiselle kamaralle, koska hän kuvailee menneitten vuoskymmenien pituutta. Silloin rohkeni hän ensimmäisen kerran katsahtaa korkeuteen ylös, ja hetken päästä huomasi hän ihmeellisen valon, joka lentävänä tähtenä näkyi häntä lähestyvän kaukaisista avaruuksista. Mutta jota lähemmäs tämä valo häntä ehti, sitä enemmin muutti se muotoansa. Eikä ollutkaan se mikään lentävä tähti; vaan kirkastettu nuorukainen, välähtelevä miekka kädessä. Kajastipa niistä kasvoista ihana tuttavuus, ja kiivaasti rupesi lyömään neidon sydän; sillä nyt hän tunsi entisen ylkänsä. Mutta miksi lähestyi hän miekka kädessä? Tämä neitoa arvelutti, ja hän lausui heikeällä äänellä: » Tämäkö miekka mun tuskani viimein lopettaa? Tässä on poveni, nuori sankari, iske sun kirkkaalla teräkselläs tänne, ja, jos taidat, lahjoita mulle kuolema, jota jo kauan, kauan olen ikävöinnyt». Niin haasteli hän vuorella, mutta eipä tuonut hänelle nuorukainen kuolemaa, vaan elämän suloisen liehauksen, joka jo tuoksuavana aamutuulena hymisten kierteli ympäri kalvean immen. Lemmekkäästi katsahtava nuori mies otti hänen syliinsä, suuteli häntä, ja kohta tunsi veretön impi hienon veren virran suloisena koskena juoksevan suonissansa, hänen poskeansa hohti kuin aamuruskon pilvi, ja ilosta läikkyi heleä otsa. Ja hän heitti kiharaisen päänsä yli ylkänsä käsivarren, katsahti ylös kirkkaasen korkeuteen, huoaten povestansa ulos vuoskymmenien tuskat; ja nuorukaisen sormet harhailivat hänen kiharissaan, jotka somasti liehahtelivat hiljaisessa tuulessa. Ihana oli pelastuksen hetki ja pääsinpäivän aamu. Linnut visertelivät kuusissa tuon jylhän vuoren reunoilla ja koillisesta nousi auringon hohtava viilu. Oli tämä aamu sen aamun kaltainen koska ystävykset kerran viherjällä nurmella erosivat pitkäksi ajaksi.
Mutta nytpä äkeä peikko, vihan pyrstöt pystyssä, kiipesi vuorelle ylös, temmataksensa impeä komeroihinsa taas. Vaan tuskin oli hän kuroittanut kyntensä neitoa kohden, niin nuorukaisen miekka, nopea kuin salama, hänen rintansa lävisti; ja vuorelle roiskahti musta verensä. Pois käänsi impi kasvonsa tästä nä 'ystä, painaen otsansa vasten ystävänsä povea, koska peikko, pahasti kiljahtaen, heitti henkensä ja putosi vuoren rinteeltä alas. Niin pelastui maailma kamoittavasta hirviöstä. Mutta hopeaisen pilven kirkkaassa helmassa väikkyivät nuorukainen ja impi ylös korkeuden tienoihin. Ylkänsä polvilla lepäsi morsian ja, painain otsansa vasten hänen poveansa, hymyili onnellisna. Halki avaruuksien he kiitivät, ja alas kaukaiseen syvyyteen jäi heistä metsät, vuoret ja laaksoin monipolviset haarat. Ja kaikkipa viimein heidän silmistänsä katosi kuin sinertävään savuun. Tämä oli tarina kalveasta immestä, jonka Aapo kertoi veljillensä turpeisessa koijussa sinä unettomana yönä Impivaaran aholla.
JUHANI. Mutta heräyypä Timo juuri tarinamme päättyessä.
TIMO. Miksi ette makaa rauhassa, pojat?
JUHANI. Tässä tarinoitaan vahvasti. - Niin, siinähän oli tarina entisestä tytöstä ja peikosta.
SIMEONI. Mutta sanotaanpa tuon hirveän peikon eleskelevän vieläkin. Metsämiehet ovat hänen nähneet; ja hänellä onkin vaan yksi silmä, joka yön pimeydessä loistaa kuin hehkuva hiili.
JUHANI. Mitästäpä tapahtui muutama vuosi takaperin Kuokkalan vanhalle ukolle, joka nyt Herran huomassa lepää. Yhtenä keväänä, ollessansa metsonsoitimella ja vartoessaan puol-yönhetken kulumista nuotionsa vieressä tässä aholla, näki hän tuolla vuoren-juurella saman loistavan hohteen ja kuuli äänen, joka lakkaamatta kyseli; »nakkaanko ma, nakkaanko ma?» Niin hän kyseli monet tuhannet kerrat, että ukko, joka olikin sitä vanhaa juurta ja jonka sydän ei pamppaillut juuri turhasta, lopulta vihastui ja vastasi häntä tiuskealla äänellä: »nakkaa, sen tulla ja viedä! »
TIMO. Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut.
JUHANI. Niin, jutteleppas Timo, kuinka kävi.
TIMO. Kas kun tuli hetken päästä irvistävä luuranko ukon nuotiolle, että ropsahti, tuli kuin kymmenen miehen kourasta ja sammutti tulen aina viimeiseen kipenään asti. Mutta ukkopas nyt sieppasi kiväärin kouraansa ja tapsutti koreasti pois koko vuoren näkyvistä, vaikka, niinkuin Juhani sanoi, hän olikin sitä vanhaa juurta eikä sydämensä juuri turhasta pamppaillut.
SIMEONI. Olemme siis muuttaneet tänne peikkojen ja paholaisten kaupunkiin.
AAPO. Tänne muutimme ja täällä asumme ilman pelkoa. Peikko, jos hän oliskin hengissä vielä, on jo perin voimaton; senpä juuri osoitti hänen käytöksensä Kuokkalan ukkoa kohtaan. Vihoissaan taisi hän ainoastaan sammuttaa tulen, senkin vasta miehen omalla luvalla. Hänen mahtinsa masensi ainiaaksi pyhän nuorukaisen miekka.
JUHANI. Mutta tyttöä uumentojen pimeydessä täytyy minun armoitella, tyttöä tuon riivatun harjasniskan kanssa.
SIMEONI. Miksi ei hän seisnut kiusausta vastaan.
JUHANI. Ai, poika, älä sano niin! Kuinkahan kävis, jos esimerkiksi jossain kukoistavassa rauhanlaaksossa sinua vastaan astelisi kuninkaantytär, kaunis kuin ruusu ja kukkanen, kepsauttelis luokses silkissä, saaleissa ja pumaatan hajussa, hehkuvassa kultahepenessä kuin riikinkukko, ja tällainen epeli astuis sinua vastaan ja tahtoisi halailla ja suudella sinua, niin kuinkahan kurjan sydämes kävisi? Minä kysyn, Simeoni.
SIMEONI. Minä rukoilisin voimaa uskossa.
JUHANI. Hm.
TIMO. Minä en päästäisi häntä halailemaan itseäni ja vielä vähemmin suuta muiskuttelemaan. Pysy minusta pois, sanoisin minä, pysy peijooni, matkan päässä, otanpa muutoin karahkan tuolta viidasta ja roitelen että selkäsi huomenna loistaa kirjavammalta leppätertun siipiä. Niin minä tekisin ilman yhtään armoa. Kyllähän sitten kelpais.
JUHANI. Voi, veikkoseni! luulenpa että haastelisit vähän toisin, jos hieman enemmin olisit katsellut ympärilles tässä maailmassa, jos esimerkiksi olisit käynyt Turun kaupungissa. Sen olen minä tehnyt, koska ajoin sinne härkiä
Viertolan kartanosta. Näinpä siellä yhtäkin ihmeekseni, näin kuinka prameus ja komu voi panna pyörään ihmislasten päät. Voi teitä, voi pauhaavata kylää, voi häilyväistä elämää kumminkin! Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut, ja vaunuissa istuu sen vietäviä viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja, tuoksuttaen kauas ympärillensä sakean hajun kalleista öljyistä ja rasvoista. Mutta katsoppas tuonne! Jesta ja varjele! sieltähän nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamsselli tai röökinä mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist... - no vie sinun pirkele itseäskin! - Tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. Mutta kas nyt... - no sinun seitsemän seppää! - nytpä keksautetaan kummaltakin puolelta, ja kas kun naara nyt oikein rypistää suunsa mansikkasuuksi ja livertelee kuin pääskynen päiväisellä katolla, ja teikari hänen edessänsä viskelee kättänsä ja häntäänsä, heilauttelee hattuansa ja raappaisee jalallansa että kivikatu kipenöitsee, kas sepä vasta leikkiä oli. Voi, te harakat itsiänne! aattelin minä, poikanalliainen, seistessäni kadun kulmalla, rykelmä tuoreita härjänvuotia olalla, ja suu mareissa katsellen tuota teerenpeliä.
TUOMAS. Herrat ovat narreja.
TIMO. Ja lapsekkaita kuin piimänaamaiset kakarat. Niinpä syövätkin, ryysyt rinnoilla, ja eivätpä - koira vieköön! - osaa lusikkaansakaan nuolla, koska pöydästä nousevat; sen olen nähnyt omilla silmilläni suureksi ihmeekseni.
SIMEONI. Mutta peijata ja nylkeä talonpoikaa, siihen kyllä ovat miehiä.
JUHANI. Tosi, että löytyy herrasmaailmassa paljon ämmällistä ja naurettavaa, sen huomasin Turku-retkelläni. Mutta kas kun meitä lähenee oikein rasvojen hajussa ja liehuvissa krooseissa tuollainen liehakoitseva lunttu, niin eipä ilman ettei hemmahtele ihmislapsen sydän. Jaa, jaa, pojat! maailman hekuma houkuttelee vahvasti; sen huomasin Turku-retkelläni. Ja sanonpa kerran vielä, että sydämeni surkuttelee tyttöä tuolla vuorella. Ja oli hänellä jo aika pelastua helvetistä ja seilata ystävänsä kanssa rauhan satamaan, jonne Jumala meitäkin viimein auttakoon. Siinä toivossa koetamme nukkua nyt. Tosin on tästä vuoresta vielä yksi merkillinen tarina, mutta jääköön se toistaiseksi, ja koettakaamme nukkua nyt. - Meneppäs kuitenkin, Simeoni, peittämään hiilustaa tuhalla, ettei minun tarvitse huomenaamulla karkkua kilkuttaa ja heinävihkoa heilutella, vaan pääsen kohta nakuttelemaan hirren päätä kuin punaharjainen tikka. Meneppäs.
Lähti Simeoni tekemään Juhanin käskyä, mutta astui pian takaisin, tukka pystyssä ja silmät selällään päässä. Mököttäen haasteli hän jotain eräästä kummallisesta, palavasta silmästä siellä ulkona vankkurien ääressä. Tästäpä muutkin pöllähtivät, siunasivat sieluansa ja ruumistansa, ja astuivat miehissä ulos koijustansa; ja muistutti heidän tukkansa tuulenpesää koivussa. Liikkumattomina, mykkinä patsaina he seisoivat, tuijoitellen suuntaan, jonne Simeonin sormi osoitti. He katsoivat rävähtämättä ja näkivätkin varmaan ratasten takana kummallisen kiillon, joka välimmiten katosi, mutta pian taas näytti hohtavan valonsa. Tämän olisivat he kenties pitäneet hevosensa Valkon ainoana silmänä, mutta eihän sieltä haamoittanut mitään valkeata, vaan päin vastoin jotakin mustaa, eikä kuulunut kellon kilausta. Näin arvellen seisoivat veljekset järkähtämättä; mutta viimein toki lausui Tuomas jotenkin tuikealla äänellä:
TUOMAS. Mitä puuttuu?
JUHANI. Älä Herran tähden rupea praakailemaan hänen kanssansa niin turskisti. - Se on hän! Mitäs nyt teemme, veljet? Se on hän! Mitä sanoisimme hänelle?
AAPO. Enhän totisesti tiedä.
TIMO. Nytpä virrenvärssy hyvää tekis.
JUHANI. Eikö kenkään meistä osaa ulkoa yhtään ainoata rukousta. Lukekaat, armaat veljet, hellittäkäät Herran nimessä mitä vaan muistat te, mitä vaan päähän pistää, ilman yhtään sovittelemista raamatunkappaletta ainetta myöten. Lukekaat vaikka hätäkasteesta, veljet armaat.
TIMO. Olenpa tainnut yhden ja toisen jakson virsikirjasta, mutta nyt on niinkuin hirveä puskuri pääni ovella.
SIMEONI. Henki ei salli sinun puhua enemmin kuin minunkaan.
TIMO. Eipä hän salli.
JUHANI. Tämä on hirmuista!
AAPO. Hirmuista!
TIMO. Totisesti hirmuista.
JUHANI. Mitä tehdä?
TUOMAS. Luja käytös häntä kohtaan on luullakseni paras. Kysykäämme kuka hän on ja mitä hän tahtoo.
JUHANI. Annas kun minä kysyn. Kukas olet? Kukas olet? Kukas olet ja mitä tahdot meistä? - Ei sanaakaan vastimeksi.
LAURI. Otamme tuliskekäleet.
JUHANI. Otamme tuliskekäleet ja peittoomme sinun paistiksi, ellet sano nimeäs, sukuas ja asiaas.
LAURI. Ei, mutta tarkoitinpa iskeä kekäleisin kohta.
JUHANI. Kun uskaltais.
TUOMAS. Yksi kuolema Herralle velkaa.
JUHANI. Niin, yksi kuolema Herralle velkaa! Kekäleet kouraamme, pojat!
Seisoivat he pian rivissä, tuliset kekäleet aseina käsissä. Etunenässä seisoi Juhani, silmät ympyrjäisinä kuin huhkaimen, ja katsellen silmää vankkurien takana, joka erinomaisella hohteella katseli häntä vastaan. Niin seisoivat veljekset säkenöitsevissä aseissa öisellä aholla; ja hyypiö huuteli vuoren kuusilta, kolkko korpi heidän aliansa hohisi raskaasti, ja pimeät pilvet peittivät taivaan kannen.
JUHANI. Kun minä sanon: nyt pojat! niin silloin lentäkööt kekäleet kouristamme perkeleen niskaan.
SIMEONI. Mutta koettakaamme vielä vähän manausta.
JUHANI. Oikein harkittu! Vähän manausta ensin. Mutta mitä sanoisin hänelle? Kuiskaa minulle, Simeoni; sillä itse olen tällä hetkellä merkillisen typerä. Mutta kuiskaa sinä minulle sanat, ja heitänpä ne hänelle vasten naamaa että korpi kaikuu.
SIMEONI. Huomaa sitten kuinka sanelen. - Tässä seisomme.
JUHANI. Tässä seisomme!
SIMEONI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa.
JUHANI. Kuin uskon sankarit, tuliset miekat kourissa!
SIMEONI. Mene tiehes.
JUHANI. Mene helvettiis!
SIMEONI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä.
JUHANI. Me olemme kastettuja kristittyjä, Jumalan sotamiehiä, Kristuksen soltaatteja.
SIMEONI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.
JUHANI. Vaikka emme lukeakkaan osaa.
SIMEONI. Mutta uskomme kuitenkin.
JUHANI. Mutta uskomme kuitenkin ja luotamme lujasti siihen.
SIMEONI. Mene nyt.
JUHANI. Mene nyt!
SIMEONI. Kohta kukko kiekuu.
JUHANI. Kohta kukko kiekuu!
SIMEONI. Ja Herran valkeutta huutaa.
JUHANI. Ja Herran Zebaothin vaikeutta huutaa!
SIMEONI. Mutta hän ei ole huomaavinansa.
JUHANI. Mutta hän ei ole huom... Niin, hän ei huoli vaikka kirkkuisin hänelle enkelin kielellä. Herra siunatkoon meitä, veljet! sillä ei nyt muuta tällä erällä kuin nyt pojat!
Silloin he kaikki viskasivat kekäleensä kohden kummitusta, joka vasaman vauhdilla läksi juoksemaan pois neljän jalan jytinällä, ja kauan vilahtivat hohtavat hiilet hänen seljässänsä halki öisen pimeyden. Niin hän pakeni tulisesta kahakasta, ja ehdittyään ahon reunalle alas, rohkeni hän lopulta seisahtua puhaltaen kerran, kaksi kaikuvasti. Ja veljesten aave, kamoittava körri oli kuitenkin heidän ykssilmäinen hevosensa, joka hetkeksi oli kadottanut valkean värinsä suon mustissa mutarapakoissa, joihin kaiketi oli vaipunut ja kauan niissä kiiriskellyt ennenkuin pääsi kuivalle jälleen. Siinäpä piehtaroimisessa oli hän myös temmaisnut kellon kaulastaan, joka seikka tällä hetkellä paljon saattoi veljesten luulon harhateille. Tämä oli silmä, joka vankkurien takaa yön hämärässä loisti, niinkuin monen elikon silmä loistaa pimeydessä. - Mutta vasta hetken mentyä, ja silloinkin varoten, rohkenivat veljekset lähestyä Valkoansa, ja huomasivat erhetyksen vihdoin. Tästä he äkeillä kasvoilla palasivat koijuunsa takaisin; ja viimein aamun valjetessa lepäsivät he jokainen sikeässä unessa.
Oli vihdoin valmis veljesten pirtti. Viisi syitä oli sen pituus ja kolme sen leveys; itään päin antoi sen toinen, länteen toinen pää. Tultuas sisään ovesta, joka oli huoneen itäisessä päässä, seisoi oikealla suuri kiuvas-uuni, vasemmalla hinkalo, rakettu Valkoa varten talveksi. Kynnyksestä eteenpäin, lähes keskelle huonetta, oli allasi havutettu maa, mutta peripuolella oli uhkea permanto leveistä palkeista rakettu ja ylös tämän kohdalle väljä parvi. Sillä sekä asuintupana että saunana käyttelivät veljekset uutta pirttiänsä. Asuntohuoneesta noin kaksikymmentä askelta seisoi heidän aittansa, liitetty yhteen pienistä, ympyrjäisistä kuusista.
Oli siis veljeksillä oivallinen suoja sadetta, myrskyä ja talvipakkasta vastaan, oli myös varahuone heidän ruoka-aineitansa varten. Ja nytpä taisivat he täyttä tointa käydä käsin metsästämiseen ja kaikellaiseen pyydystykseen. Ja lähestyi silloin surma metsoille, teereille ja pyille, jäniksille, oraville ja jynkkämielisille mäyrille, niinmyös Ilvesjärven sorsille ja kaloille. Silloin kiivaan Killin ja Kiiskin haukkinasta ja pyssyjen jyskeestä kajahtelivat mäet ja äärettömät kuusiset salot. Kaatoi myös veljesten luoti tuolloin, tällöin pöyreäkarvaisen kontion; mutta ei kuitenkaan ollut vielä mesikämmenen pyyntiin oikea aika.
Tuli halla-öinen syksy, ja kuolivat tai pakenivat syviin kätköihinsä heinäsirkat, sisiliskot ja sammakot, ja olipa aika pyydystellä kettuja kiiltävillä sangoilla; tämän konstin olivat veljekset oppineet isältänsä. Saipa nyt moni vikkeläjalkainen Mikko maksaa hienolla nahallansa muutaman makean palan. - Jänisten tiedetään metsässä polkeilevan teitä pehmeään lumeen, ja näillepä teille virittelivät veljekset sadoittaisin messinkipauloja monen valkeaturkkisen surmaksi. Vielä olivat he rakentaneet itsellensä oivallisen, kalteva-aitaisen sudentarhan pensastoiseen ojankoon ahon itäiselle reunalle. Ja paitsi tätä olivat he, suden pyyntiä varten myös, kaivaneet kuopan, valtaisen syvän, kappaleen pirtistä kuivaan santaiseen tantereesen päin. Paisti vietteli jykevään aitaukseen monen nälkäisen suden; ja silloin, koska veljekset huomasivat saaliinsa ahdingossa, nousi tarhassa pauhua ja ryskettä pimeänä syksy-yönä. Silloin yksi veljeksistä seisoi aidsan nojalla, pyssy kädessä, kiehtoen luodilla kaataaksensa karheakarvaista petoa; toinen hänen rinnallansa, pitäen tulta, tervaskalikallista, loimottavaa soittoa. Mikä taasen heistä autteli Killiä ja Kiiskiä ajelemaan pensastosta ulos synkeänaamaisia, irvisteleviä petoja, väikkyen tervasloimoinensa tuonne, tänne. Kova oli meteli miesten huudoista, koirien reuhusta ja pyssyjen paukkinasta, ja väsymättä remahteli korpi ja Impivaaran komeroinen seinä. Niin temmellettiin, lumi tahraantui, punertui yhä enemmin ja enemmin, sotkettiin tuhanteen suuntaan, kunnes viimein kaikki häntyrit makasivat veressänsä. Ja siitä saattoi taasen saaliin nylkeminen veljeksille työtä ja tointa, mutta olipa heille kuitenkin tämä toimi vallan hauskaa. - Myös kuoppaan, ahon läntisellä partaalla, kiiruhti yksi ja toinen metsän viistosilmä.
Tapahtui kerran, että varhain eräänä aamuna, muiden vielä maatessa, Timo läksi katsomaan viritettyä kuoppaa, jonka puoleksi vajonnut peite jo matkan päästä antoi miehelle hyvän toivon. Ja ehdittyänsä kuopan reunalle, näkikin hänen iloinen silmänsä syvyydessä hallavan esineen, näki aika suden, joka, kuono painettuna vasten maata, makasi liikkumatta, kyräten silmillään ylös kohden miestä. - Mitä päätti nyt Timo? Yksin nykistää sudelta hengen ja muiden suureksi huviksi astua pirttiin, karvainen taakka olalla. Kävi hän juoneen, kantoi esiin tikapuut pirtin seinykseltä, asetti ne varoten kuoppaan, ja itse, raskas halkonuija kädessä, astui hän alas pitkin pykäliä, aikoen rouhaista myrskäksi pedon pään. Kauan huhtoili hän nuijallansa, hampaat irvissä, mutta ainapa vaan tyhjää ilmaa. Suden pää pujahteli aivan vikkelästi, pujahteli oikealle, vasemmalle, koska mies läimäytteli hankalalla aseellansa. Viimein pudotti hän nuijansa sudelle, eikä keksinyt silloin muuta neuvoa kuin astua ylös ja rientää pirttiin ilmoitamaan mitä oli tapahtunut.
Siitä, hetken päästä läksivät veljekset, varustettuna seipäillä, köysillä ja kuristimilla, saavuttamaan saalistansa. Mutta tyhjä oli kuoppa heidän ehdittyänsä esiin. Pitkin tikapuita, jotka Timo oli jättänyt jälkeensä kuoppaan, oli heidän sutensa koreasti astunut ylös ja vilkaisnut tiehensä, kiittäen onneansa. Sen huomasivat veljekset paikalla, ja, kiroten ja kiristellen hampaita, nyt etsi heidän julmistunut silmänsä Timoa; mutta hän ei ollutkaan enään saapuvilla. Hän juoksi jo paeten tuolla metsän reunalla, jossa pian peittyi männistön suojaan. Hän ymmärsi, ettei ollut hyvä jäädä asiasta enemmän keskustelemaan. Mutta muut kiljuivat hänen peräänsä, nyrkit pystyssä, luvaten peitota hänen hillukaksi aina päästä kantapäihin asti, jos hän vielä uskaltaisi pirtin ovea raoittaa. Niin he uhkailivat, jättivät kuopan äkeinä ja vihaisina, ja astuivat pirttiinsä takaisin. Mutta pakolaisena käyskeli metsässä Timo, ja pian rupesivat veljekset katumaan käytöstänsä häntä kohtaan, huomaten vahingon tapahtuneen hänen ymmärtämättömyytensä kautta, vaan ei häijystä koiranjuonesta. Sentähden astui Juhani jo ennen iltaa Impivaaran harjulle ylös, huuteli sieltä vahvalla äänellänsä kohden kaikkia ilmoja, ja kutsui Timoa, vakuuttain ja vannoin hänen ei tarvitsevan pelätä palatakseen paikalla takaisin. Niin hän huuteli, ja hetken mentyä palasi Timo, kyräten pahasti ja mulkoillen silmiänsä. Lausumatta sanaakaan riisui hän päältänsä, kallistui vuoteellensa alas, ja pian kuorsasi hän syvässä unessa.
Tullut oli myös karhunpyynnin otollisin aika. Silloin ottivat veljekset keihäänsä, painoivat kivääreihinsä tuikeat luodit ja läksivät herättämään salon ruhtinasta, joka jo pimeässä konnossaan uneksui syvällä lumisten kuusien alla. Ja kaatoi heidän luikkunsa monen turpaisen kontion, koska hän vihaisena rynkäsi rauhankammiostaan ulos. Silloin nousi usein tuima taistelo, lumi tuoksahteli kauas ympärille ja punertui vuotavasta verestä, kun haavoja annettiin kahden-puolen. Niinpä taisteltiin kunnes viimein karheanaamainen otso makasi rauhallisna. Mutta veljekset, ehdittyään iloisesti kotiansa taakkanensa, voitelivat haavojansa lääkkeellä, joka oli rakennettu viinasta, suolasta, kruudista ja tulikivi-jauhoista. Sillä he voitelivat haavojansa ja pyhkäisivät keltaruskeata tervaa päälle.
Niin haalivat he elantoansa korvesta ja mäkien viidoista, täyttäin varahuoneensa monellaisella otuksella: linnuilla, jäniksillä, mäyrillä ja karhun-lihalla. Olivat he myös pitäneet huolta vanhan uskollisen Valkonsa talvisesta
muonasta. Nähtiin suon rannalla tuolla valtainen, sirpillä niitetty ja sileäksi harjattu heinäsuova, kylliksi riittävä talven kestäessä. Ei ollut myös unohdettu heidän pirttinsä talvilämpymän varoja. Seisoi huikea halkopino lähellä aittaa ja vielä tervaskantoja korkea kasa, kuin aika röykkiö Hiiden hirven sarvia, pirtin seinyksellä, ulettuen maasta ylös katon räystääseen asti. - Niin varustettuna taisivat he vakaasti katsoa talvea vasten hyyrteistä partaa.
On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa jouluolkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.
Mutta pirtistä kuuluu löylyn kohina kiukaan kuumilta kiviltä ja pehmeitten vihtojen hutkina. Ottavat nyt veljekset ankaran joulukylvyn. Ja koska viimein polttavan helteinen löylytys oli päätetty, astuivat he alas, pukivat päällensä ja istuivat levähtämään palkeille, jotka rahien verosta olivat asetetut pitkin seiniä. Siinä he istuivat, puhallellen ja vuodattaen hikeä. Loimottava päre valkaisi huonetta; Valko hinkalossaan rouskutteli kauroja, koska oli muistettu hänenkin jouluansa; torkkuen ja haukoitellen istui orrellansa kukko; Killi ja Kiiski, leu'at käpälillään, makasivat lähellä uunia, ja Juhanin polvilla kehräili entinen Jukolan vanha, vesiharmaa kissa.
Rupesivat viimein Timo ja Simeoni rakentelemaan ehtoollista; mutta muut nostelivat lyhteitä sisään. Aukaisivat he siteet, levittelivät oljet permannolle noin korttelin paksulta, mutta paksummalta parvelle vielä, jossa he tavallisesti viettivät iltansa ja yönsä. - Valmis vihdoin oli ehtoollinen: seitsemän reikäleipää, kaksi tammipöytyrillistä höyryävää karhun-lihaa ja kiulullinen olutta seisoi pöydällä. Itse olivat he keittäneet oluensa, muistain tarkasti äitinsä menetystä tämän juoman panossa. Mutta olivatpa sen laittaneet väkevämmäksi tavallista talonpojan olutta. Mustanpunaisena kuohui se kiulussa; ja jos kannullisen sitä nielaisit, tunsitpa hieman huimausta aivossas. - Mutta pöydässä istuivat he jo kaikki, nauttien lihaa ja leipää ja kiulusta vaahtoavaa olutta.
AAPO. Onpa tässä runsaastikin pinottu etehemme einettä.
JUHANI. Syödään ja juodaan, pojat, sillä nyt on meillä joulu, joulu kaikilla, niin elikoilla kuin ihmisilläkin. Valeleppas, Timo-veikkoseni, oluella Valkoraiskan kaurakasaa tuolla soimessa. - Kas niin! olkoon menneeksi tuoppi kumminkin. Tänä iltana ei yhtään kitsautta, vaan kaikki saakoot, niin hepo, koira ja kissa kuin Jukolan iloiset veljekset. Kukko maatkoon rauhassa ja periköön osansa huomenna. Tuossa teille, Killi ja Kiiski, huikea kimpale karhun koivesta, ja tuossa sinulle, kissarukka. Mutta ensin kättä, sinä killisilmä! - Kas niin! Ja sitten molemmilla käsillä! Katselkaapas kissamme konsteja ja sanokaat, että minäkin olen hieman opetusmestaria. Kättä paiskelee hän jo molemmilla kääpillä yht'aikaa, ja silloinpa hän asettaa itsensä istumaan kuin vakava ukko ja pistää, veitikka, kumpaisetkin etutallukkansa kouraani. Noin!
AAPO. Voi tuota pilaa!
TUOMAS. Mitä miehen vielä vanhoilla päivillänsäkin pitää oppiman.
JUHANI. On mar' se oppi vetänyt aikaakin. Mutta enpä hellittänyt poikaa ennen kuin hän molemmilla käpälillä kiitti opettajaansa. Nyt hän sen tekee kuin mies, ja maisteri on maksettu. - Sepä vasta kissa! Kas tuossa! pistäppäs poskees kappale karhua. Ja Kiiski ja Killi sitten. Niin, niin! » Visko miestä, mutta älä hänen koiraansa». Oikein! Mutta tähän tahdon lisätä: visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa.
EERO. Noudatappas tänne sitä olut-kiulua, Juhani.
JUHANI. Saaman pitää. Juo, veikkonen, Jumalan luoma, juo, sillä nyt on joulu, ja varoja ei puutu aitasta. Mikä on meidän täällä ollaksemme ? Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö. Täällä elämme kuin huhdassa vaan, omalla kannallamme ilman kuurtamista ja kaartamista kiukkuisista ihmisistä. Täällä on meidän hyvä olla. Metsä on niittumme, peltomme, myllymme ja pesämme ijankaikkinen.
TIMO. Ja liha-aittamme.
JUHANI. Juuri niin! Täällä on hyvä olla! Kiitoksia, Lauri, keinostas, jonka meille keksit, päästäksemme maailman markkinoilta. Täällä on vapaus ja rauha. Kysynpä vielä: mitä huolisimme, vaikka polttaisi kultainen tuli tämän maailman kaiken, kun vaan säästyy pohjapuoli Jukolan talosta ja sen seitsemän poikaa?
TIMO. Lähtis kulovalkea kerran karsimaan yli koko maailman, niin tuhaksi ja poroksi menis myös Jukolan pohjapuoli ja vielä sen seitsemän poikaakin kaupan päälle.
JUHANI. Sen hyvin tiedän. Mutta katsos kun mies taitaa aatella mitä hän tahtoo, aatella itsensä koko maailman herraksi tai tönkeileväksi sontiaiseksi. Kas hän taitaa aatella kuolleiksi Jumalan, perkeleet, enkelit ja koko ihmissuvun ja elikot maassa, meressä ja ilmassa, aatella maan, helvetin ja taivaan katoovan kuin tappuratukko tulessa, ja pimeyden astuvan sijaan, jossa kenokaula sinä ilmoisna ikänä ei Herran valkeutta huuda. Niin sinkoilee täällä miehen aatos; ja ken taitaa viskellä verkkoja sen teille?
TIMO. Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan.
JUHANI. Mikä on meidän täällä ollaksemme? Mitä puuttuu?
TIMO. »Ei Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää.» Aitta on ruokaa täys ja pirttimme lämmin. Täälläkin kiiriskelemme oljilla.
JUHANI. Täällä kiiriskelemme kuin mullikat kahisevilla oljilla. Kylpeä taidamme koska miellyttää, koska vaan päähämme pistää, ja syödä koska maistaa. - Mutta olemmehan jo ravitut miehet. Ei siis muuta kuin siunaamme säkkiämme ja korjaamme pöydän.
SIMEONI. Odottakaas siks kun olen lukenut ruokaluvun ja laulanut värssyn päälle.
JUHANI. Se jääköön tällä kerralla. Miksi et tehnyt sitä ennen atriaa? - Käyppäs, Eero-poika, nuorimmakses laskemaan tynnöristä olutta.
SIMEONI. Et salli siis laulettavan virrenvärssyä joulu-illan kunnioiksi?
JUHANI. Eihän meistä laulajiksi, velikulta. Lauletaan ja luetaan sydämmissämme, joka onkin Jumalalle otollisin uhri. - Mutta tuossa taasen olutkiulu, kuohuva ja vahtoova kuin Kyrön koski. Tattis, poika, vaan! Saadaanpas tästä! Kimauta tuosta, veli Tuomas, ja oikein aika mekosta.
TUOMAS. Enhän tuossa kauankaan huikaile.
JUHANI. Niinhän mies kulauttaa. Sellaiset siemaukset saattaa kurkuistamme oikein lukkarin-kurkut.
» Elettiinpä ennenkin
vaikk' ojan takan' oltiin;
ojapuita poltettiin
ja ojast' oltta juotiin».
Juuri niin. Mutta onhan juomanamme ohran ruskea neste, polttopuunamme halko ja tervaskanto, ja allamme on pehmeä, olkinen polstari, oiva painitanner vaikka kuninkaille ja suuriruhtinaille. - Yksi sana, Tuomas. Takasihan kerran veli Aapo sinun väkes ja voimas käyvän jo huikeasti yli Juhon, mutta sitä en juuri mielisi uskoa. Kuinkahan tuossa pyörähtelisimme? Koetetaan!
SIMEONI. Alallamme! ja armahtakaat noita kiiltäviä olkia edes huomispäivään.
JUHANI. Nythän ilo parhaimmallansa, »aatosta juhla korkein»; ja pahnoiksihan on olkien mentävä. Miellyttääkö Tuomasta?
TUOMAS. Käyhän tuota koettaa.
JUHANI. Ristipainia!
TUOMAS. Olkoon menneeksi!
JUHANI. Isketäänpäs, isketäänpäs!
AAPO. Varro, poika! Saakoon Tuomaskin lujan kahmauksen housusi kaulureista.
JUHANI. Hän saakoon, hän saakoon!
EERO. Juho, miksi irvistät ja väännät silmiäs kuin härkä penkissä? Voi veljeäni! Mutta katso, ettet itseäsi häväise nyt.
AAPO. Kaikki hyvin. Kenen on ensimmäinen heitto?
JUHANI. Olkoon se Tuomaan.
TUOMAS. Olkoon se vanhimman veljen.
JUHANI. Seiso sitten kannallas.
TUOMAS. Tahdon koettaa.
JUHANI. Seisotko, seisotko?
TUOMAS. Tahdon koettaa.
AAPO. Heleijaa, pojat! Sillä lailla, juuri niin! Taistelettepa kuin uskon sankarit. Juho kimpustaa ja vääntää kuin Israeli itse ja »Tuomas seisoo niinkuin tammi» .
EERO. »Koska saarnaa Aaprahammi». Mutta katso Juhon suuta ja kauhistu. Ah! pistäisin nyt vaikka teräspuikon hänen hampaittensa väliin - roiskis! ja olispa se kohta kahtena kappaleena. Kauhistunpa, kauhistunpa!
AAPO. Miesten otteloa vaan. Nousee ja vaipuuhan allamme palkit.
EERO. Kuin urkujen polkimet; ja Tuomaan töppöset kyntää laattiata kuin järeät metsä-sahrat.
AAPO. Ei siinä juuri sivelläkkään maitosormilla. Peijakas! olis tämä pinnistys tuolla vuorella, niin iskisivätpä korkkoraudat säkeniä kalliosta.
EERO. Oikein kultaisia tähtiä lentelis metsään, ja nousispa tuosta iloinen kulovalkia. - Mutta aina seisoo Tuomas.
TUOMAS. Oletko jo nytkinyt tarpeekses?
JUHANI. Heitäs sinä.
TUOMAS. Tahdon koettaa. Mutta katso nyt, niin laattia pyörii.
EERO. Muista, muista, Juho! -
AAPO. Se oli heitto.
EERO. Se oli jumaus kuin »Haamaan halkonuijasta» kuin isku »taivaan tulivasarasta».
TIMO. Ja tuossa makaa Juhani kuin mallassäkki.
EERO. Voi »Poika-Jussia»!
TIMO. Niin kutsui hän itseänsä pikku-poikana.
AAPO. Pitää kuitenkin tietämän kuinka miestä heittää. Muista, Tuomas: eihän ole ihmisen ruumis raudasta, vaan lihasta ja luusta.
TIMO. Niin, vaikka hän housujakin kantaa.
TUOMAS. Turmelinko sinua?
JUHANI. Katso itses.
TUOMAS. Nouse ylös.
JUHANI. Nousen kyllä ja näytän sinulle miesvoiman käsikapulassa. Siinä leikissä voimat punnitaan.
TUOMAS. Tuoppas, Eero, haaru tuolta nurkasta. - Kas tässä, Juhani.
JUHANI. Tässä olen. Ja nyt takatassu vasten takatassua ja ympäri haarua kynnet!
AAPO. Ja koska luihkaan, silloin vetäkäät, mutta ilman yhtään tempausta. Haaru varpaitten kohdalle, juuri varpaitten kohdalle, ei tuumaa kummallekaan puolelle. Nyt, pojat!
TIMO. Juho nousee ylös että kääkähtää vaan.
AAPO. Eihän siinä armotkaan auta.
JUHANI. Mene laskemaan olutta, Timo.
TIMO. Onnuthan, veli.
JUHANI. Olutta laskemaan, sinä riivatun nallikka! Kuulitko? Vai tahdotko korvilles?
TUOMAS. Vioitinko jalkas?
JUHANI. Mitä huolit siitä? Katso oma käpäläs. Mitä koskee se minuun, jos korkkoni heltikin saappaastani?
Heltihän se painissa kuin nauriin liuska. Mutta katso itses, sinä. Näkyy, että voitat minun painissa ja käsikapulassa; mutta tules tappelemaan.
AAPO. Tappelus ei kuulu asiaan nyt.
JUHANI. Kyllä, jos vaan tahdomme.
TUOMAS. Minä en tahdo.
JUHANI. Et uskalla.
AAPO. Tiedä paini leikiksi.
SIMEONI. Minä tiedän sen leikiksi, josta syntyy usein tappelus ja murha.
JUHANI. Tuomas voittakoon, mutta ei notkista Juhania tässä kukaan muu. Sen vannon ja näytän miehestä mieheen yli kaiken komppanian. - Yksi nappaus, Aapo! Pitääkös kaulukses? Pitääkös?
AAPO. Hurjapää ilman pienintäkään syytä! Malta, malta, ja painikaamme kunnon tavalla.
JUHANI. Kirkas leimaus!
AAPO. Malta, sanon minä. - Kas niin, nyt heitä.
EERO. Juho tanssii polskaa niinkuin poika, vaikka ontuenkin.
JUHANI. Mitä lausut nyt, veli Aapo?
AAPO. Että makaan sun allas.
JUHANI. Astuppas numeroon, Simeoni.
SIMEONI. En tuhannen riksin edestä rikkomaan korkeata juhlaa.
JUHANI. Kunnioitettu olkoon joulu-juhla! Eihän sitä viattomassa painissa rikota, jossa mielemme on iloinen ja sydämemme puhdas. Yksi koetus, Simeoni!
SIMEONI. Miksi kiusaat minua?
JUHANI. Yksi rynnistys!
SIMEONI. Sinä saatana!
AAPO. Rauhaa hänelle, Juhani, rauhaa!
JUHANI. Sopiihan meidän koettaa. Kas niin, yksi ainoa kiekaus kauluksesta!
SIMEONI. Mene helvettiin, häijy henki! Minä myönnän, että voitat.
TUOMAS. Sen uskon vasta koska näen. En luule Simeoninkaan jänteitä juuri vasikanlihaksi.
JUHANI. Sentähden tulkoon hän koettamaan. Siinähän nähdään, ovatko vasikkaa vai mustaa, saartuvallista karhua.
AAPO. Olkoon hän oloillansa ja astukoon esiin toinen uros, mieluisampi rinnustukseen. Veli Timo, aina uljas mies!
JUHANI. Haluttaisiko?
AAPO. Päin tuuleen, Timo! Ethän ole koskaan nurrupoika.
TUOMAS. Ei koskaan, vaan aina reipas, aina niinkuin omassa talossansa. Enhän unohda tempausta, jonka hän teki tuossa ainoisessa melakassa Toukolaisten kanssa. Saipa hän ensin huomaamatta nupillensa aika nassauksen, mutta, siitä suuriakaan huolimatta, kääntyi hän vakaasti ympäri, sieppasi seipään miehensä kourasta ja nytpä iski hän takaisin vasten pääkuorta - ja seiväs poikki. Seiväs poikki että sälähti, ja alas maahan lotkahti mies kuin tyhjä säkki. Niin teki Jukolan Timo. Ja minä tiedän, että löytyy hänessä miehen-vastusta vieläkin.
TIMO. Tuleppas, poika.
JUHANI. Sitähän juuri mielin. Mutta annas kun kieppaisen pielistäsi kiinni minä myös. Nyt olen valmis.
AAPO. Ensimmäinen olkoon Timon.
JUHANI. Olkoon niin. Ehdinpä vähän puuskuttamaan.
TIMO. Kas tuossa!
JUHANI. Ei, poikaseni!
TUOMAS. Jotenkin tuima tempaus, Timo, sinä urhoollinen Timo! Mutta onkos varaa parantaa?
JUHANI. Ei tästä näin vaan mennä.
TUOMAS. Timo, onkos varaa parantaa?
TIMO. Pitäis olla. - Mitä tämä sanoo?
JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen. »
AAPO. Kerran vielä, Timo.
TUOMAS. Onkos varaa parantaa?
TIMO. Pitäis olla. - Entäs tämä?
JUHANI. »Ei tästä näin vaan mennä, sanoi Hyvänmäen kerjäläinen. »
TUOMAS. Mutta se oli nykäys, joka tuntui.
EERO. Ei vaaraa, ainoastaan hieman ja juuri viattomasti tärähti Juhanin ääni.
JUHANI. Pystyssä seison.
TUOMAS. Kerran vielä, Timo.
TIMO. Koetetaan, koetetaan.
JUHANI. » Ventta-holl! » Housuni putoo!
TIMO. »Mutta nyt, sanoi Kaitaranta».
JUHANI. Housuni putoo! Kuuletko sinä?
TIMO. Kas noin, veljeni!
AAPO. Tuossako makaa Juhani taas, suudellen permantoa?
EERO. Ja puhaltaen niinkuin sonni-härkä. Mutta hyvä että »ehtii hän vähän puuskuttamaan».
TIMO. Allani makaa poika kuin märkä tallukka vaan.
TUOMAS. Mutta housunsa tekivät hänelle teposet.
AAPO. Olkoon se sanottu totuuden nimissä. Juhanin omat housut olivat tässä herraansa vastaan ja rupesivat liittolaisiksi Timolle.
EERO. Niin on asia. Sentähden kaikki housut pois ja uudistukoon leikki.
SIMEONI. Pidä nyt kitas, sinä rääkkä! Annanpa muutoin vasten nokkaas. Eikö ole sinulle jo kylliksi tätä helvetin leikkiä?
EERO. No muut tuko on se taivaan leikiksi. Housut ja paidat pois, ja painikaat kuin kaksi enkeliä Paratiisin pelloilla.
TUOMAS. Miksi istut hänen niskoillansa, Timo?
TIMO. Olis nyt halko, niin panis niin pitkin pakaroja että pläikkyis.
AAPO. Miksi niin? Tämä on painia, vaan ei tappelusta.
EERO. Onko Timo suutuksissaan?
TIMO. Ei suinkaan, ei suinkaan, mutta sanonpa: olis nyt halko tai ympyriäinen tela, niin panis niin pitkin pakaroja, että pläikkyis.
TUOMAS. Laske hän ylös.
TIMO. Nouse, Jumalan luoma.
JUHANI. Minä nousen, ja tiedä, saatuani housut kiinni taas, on vuoro sinun taas painua alas, ja toisin kuin äsken minä. Minähän, poloinen poika, kämärryin alles onnettomuuden kautta, jonka sinä niin vikkelästi käytit hyödyksesi, hunsvotti, saapasvedin!
AAPO. Vihastuminen kauas! Minä tiedän että hän tuskin huomasi housuvahinkoas, ennen kuin heitto oli tehty. Sen teki hän tiimmellyksen kuumuudessa, poika-parka.
JUHANI. Sen hän kyllä tiesi, se mullisaukko. Mutta olettepa kaikki niinkuin korpit niskoillani. Vai ei hän tiennyt. Enkö huutanut kuin rajamies huikealla äänellä: venttaholl, housut putoo? Mutta hän ei siitä huolinut, vaan tempaili kynsineen ja hampaineen kuin kissa. Mutta istu ja pala! Kyllä sinun opetan tästedes käyttelemään onneksesi toisen sylttyhousuja, kyllä sinun opetan.
TIMO. Sen tein minä tiimellyksen kuumuudessa, poikaparka.
JUHANI. Minä sinun opetan, saatuani housut ylös ja nälkävyön kiinni kuin nalkitun vanteen.
TIMO. Minä annan palttua koko painille, koska kerran voitin, niin voitin, eihän siinä mitään muuta mutinata. Mitä kuuluu housut tänne? Painissa painii mies, vaan ei housut ja säärykset tai muut lumisukat.
JUHANI. Kourat kaulukseen taas ja rinta vasten rintaa! Istu ja pala!
TIMO. Menenkö ma hänen kanssansa tuohon lapsekkaaseen työhön?
EERO. Mitä hän kysyy vielä. Mene, Jumalan luoma, mene koska pääset.
SIMEONI. Älä mene, sanon minä.
EERO. Älä mene, jos pelkäät ja vapiset.
JUHANI. Nyt ei auta pelko eikä vapistus, vaan täytyy hänen käydä uuteen kilvoitukseen ja juuri tällä Jumalan hetkellä.
EERO. Armahda häntä, Juhani, armahda!
TIMO. Minkätähden? Eero, minkätähden? Olkoon menneeksi yksi pinnistys vielä, yksi tai kaksi. Tersii vaan!
JUHANI. Tässä, poika!
TUOMAS. Koreasti, Juho!
AAPO. Koreasti! Noinhan tappelee kaksi nälkäistä haukkaa.
SIMEONI. Tappelua, sulaa tappelua!
AAPO. Järkevästi, Juhani!
SIMEONI. Voi teitä hirmuja, voi teitä hirmuja!
EERO. Älähän veljeäsi runno!
SIMEONI. Aha, aha! johan kelmenee Eerokin. Siinä ovat kalas, joita onkeilit.
TUOMAS. Juhani!
SIMEONI. Hajoohan jo pirttikin, te pedot ja perkeleet!
JUHANI. »Votti, poika, sanoi Ryssä!» No miksi makaat siinä, ja killistelet ylös kattoon?
TIMO. Sinä voitat minun nyt, mutta annappas ajan vähän muokata vielä: sinä vanhenet ja kasvat pikkuiseksi, mutta minä vartun ja voimistun.
JUHANI. Kerran ransistuu ja loppuu tämä maailmakin, saati syntinen ihmis-parka. Aika tasii meitä kaikkia, veljeni. Mutta nouse ylös ja kulauta naamaas siemaus olutta ja tunnusta että on sinussa pari luotia vähemmin voimaa kuin minussa.
TIMO. Se nähtiin. Tuossahan makasin rähmäkkäänä allas ja sinä päälläni kuin röyheä karhu.
JUHANI. »Saappas tästä, Saparamatti, Kiikka-Heikin kannusta!» - Olen siis Jukolan laumassa toinen mies mitä voimaan kosee. Lauri ja Eero ovat tosin koettamatta vielä, mutta he tietäkööt että mesiäisiä he kuultelisivat koetuksessa; ja Simeoni on itsensä tunnustanut heikommaksi minua. Mutta pikkusormen mies ei ole Jukolan veljeksistä yksikään, sen takaan minä. Tulkoon tänne vaikka viisikymmentä Toukolaista, nyrkki vasten nyrkkiä. Viisi tynnöriähän minä niskallani kannan, ja Tuomas vähän enemmin; viisi tynnyriä, kun toinen vaan painon selkääni pinoo.
TUOMAS. Mutta mielisinpä nähdä Laurin ja Eeron lyövän painia oikein tiukasti.
AAPO. Totisesti jotain nähtävää. Toinen vakava ja tyyni kuin talven suoja, toinen pikkuinen kuin keri, mutta niinkuin leimaus vilkas ja terävä. Päin tuuleen, ja siinäpä ottelevat kärppä ja koira-jänis. En vertaa sinua jänikseen arkuudesta, siihen ei ole syytä, en liikuntoskaan tähden, sillä Lauri astelee kuin seppä Könnin kuokkamies, - jonka jalkoja ja kuokkaa käytteli sukkela kellovärkki mahassa mutta näyttäispä mielestäni ottelo kuin kärpän ja uhkean koiras-jäniksen paini.
JUHANI. Yksi rinnustus, pojat, yksi rinnustus tai ristipaini!
LAURI. Mitä tiimellyksestä Eeron kanssa ? Hänestä et saa kunnon nappausta koskaan, vaan tuolla hän teiskaa haaroissa kuin kissa, kynsii ja likistelee toisen ohimia sen riivatun tavalla, että tuskin voit vetää hengen pihausta rintaas. Niinpä hän teki koska menneenä syksynä painiskelimme Aroniitulla. Ja kuka siinä voitti, kuka alle meni, sitä »ei ymmärtänyt Iivarikaan». Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?
EERO. En ollut vahvempi sinua hiuskarvankaan vertaa. Usko jos tahdot.
LAURI. Sen uskon, koska tiedän sinun heikommaksi.
JUHANI. Sen näyttäköön rehellinen paini.
LAURI. Mitäs minä hänen kanssansa enään menisin?
SIMEONI. Pankaamme jo ma'ata, te villityt.
JUHANI. Öitä on monta, mutta joulu on vaan kerran vuodessa, ja sentähden iloitkaamme nyt. Iloitse, sinä jouluhuone, iloitse koko Israelin maa! Tänä yönä, tällä hetkellä on tapahtunut suuri ihme Babylonin kaupungissa. Iloitkaamme! - Mitä leikkiä löisimme? Syömmekö joulupaistia? pistämmekö sikaa, vai sohimmeko suutaria?
SIMEONI. Kas niin! Tässäkö vielä uisakoittelisimme kuin vallattomat kakarat? Mene pois!
JUHANI. Nuoren miehen naimattoman elämä on tanssia. Eikös niin, Timo?
TIMO. Hi, hi, hi.
JUHANI. Eikös niin?
TIMO. Kyllähän se semmoista on.
EERO. Juuri niin, » Jussi-kulta» .
JUHANI. Sanoi kettu jänikselle. Oikein! Tämä elämä käy laatuun; onhan se välimmiten lystiäkin ja nostelee hieman kantapäitä. - Tanssikaamme ryssää; siinä olen minä juuri mekkari. Katsokaas!
AAPO. Antaisko oluemme huimausta?
JUHANI. Kumauta naamaas kannua kolme, niin etköhän huomaa pientä leiskausta tuolla yli-kerrassa? - Mutta laula, Eero, koska Poika-Jussi tanssii. Hellitäppäs!
EERO. Mitä sorttia tahdotaan?
JUHANI. Mitä hyväänsä, kun se vaan raikkuu ja remuu. Hellitä, poika, kirkaise että multahirret nousee! Laula, sinä mullisaukon poika, laula koska minä tanssin, loiskin niinkuin pässi, loiskin aina kattoon asti. Laula!
EERO. Tahdonpa koettaa:
»Iloitkaat ja riemuitkaat,
nyt on meillä joulu;
nyt on oltta ammeet täynnä,
haarikat ja kiulut;
ammeet täynnä, ammeet täynnä,
haarikat ja kiulut! »
»Anjanpellon markkinoilla
oltta, viinaa juotiin,
mustan härjän hinnalla,
nuot kihlakalut tuotiin,
tuotiin, tuotiin;
mustan härjän hinnalla
nuot kihlakalut tuotiin».
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
AAPO. Vaiti, Eero, ja äläppäs suututa häntä.
JUHANI. Laula päälle vaan; en minä suutu; laula päälle, ettei mun tarvitse tanssia ilman musiikkia.
EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
» Jussi, Jassi, jauhokuono,
porsaan pahnan pöllyttäjä...
TIMO. Hi, hi, hi! Voi mitä hulluja lauleletkin.
JUHANI. Laula päälle vaan, laula päälle. En minä suutu.
EERO. »Jussi, Jassi, jauhokuono,
Minä laulan ja napsaan vielä sormianikin.
Porsaan pahnan pöllyttäjä,
sikoläätin lämmittäjä!»
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
»Iita meni rantaan,
kirjoitteli santaan
nimen kultansa,
nimen kultansa».
»Kun mä kultani äänen kuulin,
ensi kerran nähdessäin,
niin taivaan iloss' olevain luulin,
serafiimein seassa;
niin taivaan iloss' olevain luulin,
serafiimein seassa » .
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
»Muistatkos, Maija, kun mansikka syötiin
ja iloleikki lyötiin?
Fralla ralla laa!
Mansikka syötiin ja iloleikki lyötiin.
Fralla ralla laa! »
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
»Älä, sinä Aato-parka
Jussia soimaa;
sen sinä tiedät, että
Jussill' on voimaa.
Jussi istuu linnass',
pukin lapa rinnass';
kaikki me olemkme
yhdessä hinnass'»
Fralla ralla laa!
»Vilukselan Vitka
ja Viuvalan Pispa,
Syvän-ojan Sonni
ja Sylvinän Jalli!»
Ralla ralla laa !
Syvän-ojan Sonni
ja Sylvinän Jalli!»
Ralla ralla laa !
»Voi minua, hurjaa poikaa,
miks mä itsein laitoin!
Talo mull' on kotona,
ja itse kannan rautoi,
talo mull' on kotona,
ja itse kannan rautoi»
JUHANI. Noin vaan! Noin! Eihän tässä raudat paina. Laula päälle!
EERO. Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
Jussi, Jassi, jauhokuono,
porsaan pahnan pöllyttäjä,
sikoläätin lämmittäjä!
Jussi, pussi, Jukolan Jussi!
Eikö ole jo tarpeeksi?
JUHANI. Enemmin! Karja-Matin häitä tanssitaan. Enemmin! Enemmin! - Karja-Matin häitä!
SIMEONI. Kukkokin jo hirmustuen kirkaisee tälle jumalattomalle menolle ja jyskinälle.
JUHANI. Kitas kiinni, kukko, ja älä siinä kotkottele!
TUOMAS. Onhan tuota jo tuossa, Juhani.
AAPO. Viehän sinusta hengen tuo turkkilaistanssi.
JUIIANI. Tämä on ryssää. Eikös niin, Eero?
EERO. Tämä on jussia.
JUHANI. Olkoon niin, ja olkoon sitten menneeksi jussintanssia pari kymmentä loiskausta kerran vielä.
SIMEONI. Sinä hurja mies!
TIMO. Kas noin, kas noin! Hi, hi, hi! No vie sinun riivattu!
JUHANI. Pois tieltä! Muutoin sotken sinun liiskaksi kuin kasakan-hevonen juopuneen markkinapokon. Hih!
AAPO. Onpa nahkahihnansa löylyssä tuolla takana. Pompahteleepa se; pompahtelee ylös, pompahtelee alas, piesten vuoroon hänen selkäänsä ja pakaroitansa. O sinä!
JUHANI. Lalla, laa, laa! Sepä vasta pöllytystä oli. Hehheh! - Toisen kerran ijässäni tanssahtelin. Ensimmäinen tapahtui Karja-Matin häissä, joissa ei löytynyt naisenpuolta kuin kolme vanhaa ämmää, mutta miehiä aika liuta. Mutta kas kun Matti prykäsi meille pari kupillista muikeaa kahvipunssia, niin ei sitten yhtäkään muuta kuin löylyttämään permantopalkkia, me ukot keskenämme; ja huokailipa allamme syntinen maa. Ämmä-rukat kiittivät päästyänsä koko leivotuksesta; mehän olisimme tanssittaneet heitä ryysyiksi. Voi sinun peijakas kumminkin! Mutta nyt päältämme vaatteet aina paitaan asti, ja ylös parvelle. Emmehän kuitenkaan ummista silmiämme juuri vielä, vaan kuohuvan olutkiulun ääressä ja tervaisen päreen loimottaessa, kertoilemme iloisia satuja ja tarinoita tuolla parven lämpymässä.
Riisuivat he päältänsä, täyttivät kiulun oluella kerran vielä ja astuivat miehissä parvelle. Siellä he, mekkosillaan kaikki, istuivat olkisella sijalla hautovassa kuumuudessa. Ahkerasti kierteli ympäri miehestä mieheen vaahtoova kiulu ja seinähirren raossa loimotti honkaisen päreen kultainen liekki. Mutta läimähti Juhanin päähän aate ja valahti suustansa lause, jonka seuraus oli viimein kova onni.
JUHANI. Täällähän itsiämme oikein paistelemme kuin pyllimakkarat pätsin oljilla, ja lämmintä antaa meille kiukaan kuumat kivet. Eero, valeleppas uunille kannullinen olutta, niin tiedämmehän mille maistuu ohranesteen löyly.
TUOMAS. Mikä hullu juoni olis tämä?
JUHANI. Uljas juoni. Valeleppas.
EERO. Minä tahdon totella esimiestäni.
JUHANI. Pari kannullista olutta kiukaalle!
TUOMAS. Ei pisaraakaan! Jos kuulen sieltä pienenkin pihauksen, niin onneton hän, joka saattoi sen matkaan.
AAPO. Olkaamme tuhlaamatta oivallista juomaa.
TIMO. Eihän ole meillä varoja olutlöylyssä elää, ei suinkaan, ei suinkaan.
JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa.
TUOMAS. Minä kiellän sen lujasti.
JUHANI. Lystipä olis tuota maistaa. - Voitto äsköisessä painissa on aika lailla kohottanut Tuomaan niskapyrstöjä, ja luuleepa hän nyt hallitsevansa tässä huoneessa mielensä mukaan. Muistappas kuitenkin, että karvas sappi, koska se oikein paisuu, antaa pojallensa tappeluksessa seitsemän miehen voiman. Kuinka hyväänsä, mutta minun silmäni eivät vielä suinkaan mieli vartioita sinua.
SIMEONI. Painin hedelmiä, painin hedelmiä kaikki!
JUHANI. Annappas molskahtaa, Eero. Minä vastaan asian ja puolustan miestä.
EERO. Se on esimiehen käsky, ja minun täytyy totella; muutoin on jäniksen-passi kourassani vallan joulu-yönä.
Silloin Eero, purren hammasta ja mytistäen huulensa vikkelään myhäilykseen, täytti kerkeästi Juhanin tahdon, ja pian kuului kiukaalta pläiskäys ja kohta sen jälkeen tuima kohaus. Rynkäisi nyt Tuomas julmistuen ylös ja karkasi kotkana kohden Eeroa, mutta Juhanikin kiirehti puolustamaan nuorinta veljeänsä. Siitäpä nousi nyt yleinen kärhämä, jonka vilinässä palava päre viskattiin parvelta alas laattialle. Siellä se pian, veljesten huomaamatta, viritti olkihin vilkkaan tulen. Niinkuin rinki veden pinnalla leviää tasan ja nopeasti kaikkialle, niinmyös tulen kirkas pyörö yhä suureni laattialla. Ulettui se korkeammalle yhä ja tuikkieli jo parven permantoa, ennen kuin huoneen asujamet äkkäsivät allansa vaaran. Mutta myöhään sen äkkäsivät, ehtiäksensä pelastamaan muuta kuin omat henkensä ja elikkojen, jotka löytyivät pirtissä. Laajalta jo aaltoilivat liekit, ja suuri oli hätä ja temmellys. Kaikki riensivät he kohden ovea, jonka auetessa miehet, koirat, kissa ja kukko hirveällä rähinällä karkasivat ulos melkein yht'aikaa. Näkyi niinkuin pirtti olis heidät oksentanut savuneen kidastansa ulos lumiselle maalle, jossa he nyt seisoivat, yskien kilpaa. Mutta viimeisenä astui ulos Lauri, talutellen kriimuvarresta Valkoa, joka muutoin kaiketi olisi jäänyt uhriksi paloon. Ulos tunkeusi jo väkivaltainen tuli akkunojen pienistä aukoista ja viimein sekä ovesta että katosta. Loimoin helmassa liekkui Impivaaran jykevä pirtti. Mutta lumisella tanterella seisoi pirtin miehistö suojatonna; olihan jo sysikoijukin, heidän ensimmäinen turvansa täällä, heiltä hajotettu aina maahan asti, ja varahuone tuossa seisoi rakettuna harvaksi kuin harakanpesä. Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. - Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.
He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli hei dän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja, oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi.
AAPO. Tulesta pelastuimme, mutta pakkasen uhreiksi. Katsokaat: taivas selkiää ja kylmästi jo puhaltaa Pohja. Veljet, vaaramme on hirvittävä.
JUHANI. Kirous ja kuolema! Kuka saattoi tämän aikaan?
TUOMAS. Kuka! Sinä tulen ruoka, vieläkös kysyt? Jos nyt oikein tekisin, niin tuonne sun syöksisin paistumaan tuliseen mujuun.
JUHANI. Ei koskaan tee sitä yksi Tuomas, ei koskaan. Mutta kirottu olkoon se mies, joka saattoi matkaan tämän helvetin yön!
TUOMAS. Hän itseänsä kiroo.
JUHANI. Kirottu olkoon se mies, nimittäin Tuomas Jukola.
TUOMAS. Sanos se toinen kerta.
JUHANI. Tuomas Juhanin poika Jukola on kaiken tämän syy.
AAPO. Tuomas!
SIMEONI. Juhani!
LAURI. Hiljaa!
TIMO. Nyt ette pääse iskemään yhteen, ettehän pääse, te junkkarit. Niin, niin, ollaan siivosti vaan ja lämmitellään itsiämme veljellisesti.
SIMEONI. Te jumalattomat!
AAPO. Viha ja riita pois, koska uhkaa meitä surkein kuolema.
TUOMAS. Kuka on syypää, kuka on syypää?
JUHANI. Viaton olen minä.
TUOMAS. Viaton! Kirkas tuli! minä syön sinun elävältä!
AAPO. Siivosti, siivosti!
SIMEONI. Jumalan tähden siivosti!
AAPO. Syytön tai syypää, se jääköön ratkaisematta nyt, koska riento on ainoa pelastuksemme. Pirttimme on tuhkana ja melkein alastomina seisomme hangella. Miksi luen tämän rohtimisen paita-riekaleen? Hyvä kuitenkin, että jäi meille pyssyt ja ampumavarat tuonne aittaan; sillä aseita tarvitsemme nyt. Teerimäeltä kaikuu susien ulvova ääni.
TUOMAS. Mitä teemme siis?
AAPO. En tiedä muuta keinoa kuin kiirehtiä kohden Jukolaa, kiirehtiä kalvean kuoleman tähden. Kaksi aina ratsastakoon Valkoa ja muut heitä juosten seuratkoot. Niin tapahtukoon: juosten vuorotellen, vuorotellen ratsastaen. Hevosemme kautta pääsemme siis sotkemasta hankea kaiken tien, ja Jumalan avulla ehkä pelastumme vielä.
JUHANI. Mutta onpa siinä tallukkamme naurishautana, ennen kuin seisomme Jukolan tuvassa, halkoisen pystyvalkean hauteessa.
SIMEONI. Siinä kuitenkin ainoa toivomme. Ja sentähden rientäkäämme. Tuuli tuimenee jo ja taivaan kansi paljastuu! Rientäkäämme!
EERO. Surmamme on tullut!
JUHANI. Siinä on Jukolan seitsemän poikaa!
SIMEONI. Hätämme on hirmuinen, mutta voimallinen korkeuden Herra. Rientäkäämme!
TUOMAS. Ulos aitasta pyssyt ja kontit!
JUHANI. Kauhistava yö! Täältä uhkaa meitä paukkuva pakkanen, tuolta nälkäiset, ulvovat sudet.
TIMO. Vaarassa olemme sekä Valko että me itse.
JUHANI. Me itse vielä suuremmassa. Paljas mies, niin olen kuullut, on talvella sudelle kovin mieluisa paisti.
TIMO. Ja mies ja sika, niin olen kuullut, maistuvat yhtä, ja se tiedetään, että sika on talvella Häntä-Heikin haluruoka. Tuima on edessämme pykälä ja puntti; sitä ei taida kieltää.
JUHANI. Mitä teemme?
AAPO. Jukolaan kuin noidannuolet halki yön, ennen kuin pakkanen tulistuu ja löylyttää veremme jäätymään polttavalla kylmyydellä. Päin Jukolaan yli kiljuvan Teerimäen! Susia vastaan on meillä aseet, mutta ei hyydepartaista kuningas Pakkasta vastaan.
TUOMAS. Tässä pyssyt ja kontit. Nyt kivääri olkaan ja kontti selkään joka mies, ja kaksi käyköön ratsastamaan, me muut potkimme jäljestä mitä voimme. Mutta rientäkäämme, rientäkäämme kuolemattomien sielujemme tähden!
JUHANI. Pohja kirkastuu ja tähdet kiiltää! Hii, haa! Mutta rientäkäämme!
AAPO. Huomenna saatamme täältä tavarat ja kalut, jotka meille valkea jätti; huomenna tulemme ja korjaamme myös kissan ja kukon. Tämän yön he kyllä tarkenevat tässä tulisen aherruksen vaiheilla. Mutta Killi ja Kiiski käykööt kanssamme retkelle kuin uskolliset kumppanit. Missä he ovat?
TUOMAS. Heitä ei näy. - Vaiti! kuunnelkaamme.
EERO. Kaukana tästä he jo vilkaisevat. Tuoltahan kuuluu haukuntansa vuoren takaa.
TUOMAS. Ilvestä he ajavat, ja kaiketi oli tämä ilves kulkenut läheltä ohi pirttimme, saattaen jälkensä koirille. Mutta ajakoot he mielensä mukaan; nyt meidän täytyy ne unohtaa ja kiirehtiä tuikeaan matkaan.
JUHANI. Olkoon menneeksi! Sillä elämä ja kuolema ovat iskeneet toinen toisensa kamaraan kuin kaksi koiraskarhua.
AAPO. Nyt liikkeille kaikki voimat!
JUHANI. Sielumme ja ruumiimme kaikki voimat aina ytimeen asti!
TUOMAS. Muistain että uhkaa meitä surkein kuolema.
JUHANI. Kahtialta uhkaa meitä musta kuolema. Hii, haa! nyt nokka jäässä taikka suolet maassa, ellei seiso poika hetken päästä liukkailla oljilla valkean valossa. Yksi näistä kolmesta on tapahtuva tunnin päästä. Mutta eihän auta huikailemaan tässä, ei ensinkään, vaan purren hammasta nyt halkaisen vaikka jäävuoret, peninkulmien paksut.
SIMEONI. Koettakaamme Herran nimessä ja avulla.
JUHANI. Hänen avullansa. Mitähän voi täällä omasta voimastansa vaimosta syntynyt mies? Mutta olkaamme hyvässä turvassa.
EERO. Lähtekäämme ilman yhtään siekailusta enään!
JUHANI. Ja ilman yhtään pelkoa! Mennään nyt!
TUOMAS. Kaikki valmiit siis. Astukaatpas selkään, Eero ja Simeoni, ja lähtekäät ratsastamaan kohden Jukolaa, mutta niin, että pysymme aina lähellä konimme hokkeja me, jotka vilkaisemme jalkasin jäljessänne lumessa.
Niin läksivät he matkalle: alastomina, puettuina ainoastaan rohtimiseen paitaan ja kantain kukin konttiansa selässä ja pyssyänsä olalla tai kädessä. Niin he läksivät talviselle, öiselle tielle, paeten pakkasta, joka karkasi heidän päällensä Pohjolan rämeiltä. Mutta ei tullut hän kuitenkaan hirmuisimmalla naamalla, eihän käynyt tuo ilma tällä erällä ankarimmaksi ilmaksi. Tosin paljastui välimmiten taivaan otsa, mutta purjehtivat pilvet peittivät sen taas, ja kohtuullisesti liehtoi pohjonen. Olivatpa veljekset myös kylmän tuttavia, monessa kiljuvassa pakkasessa oli heidän nahkansa kamartunut, ja olivatpa he ennen, vallattomina poikina, useinkin sotkeilleet kinoksia paljainjaloin, tunnit pitkät. Mutta kamala, hirvittävän kamala oli heille nyt kuitenkin retki Impivaarasta Jukolaan. Kiivaasti he karkasivat eteenpäin, sydämmissä kauhistus. Edellä, Valkon selässä, ratsastivat Eero ja Simeoni, muut juosten heitä seurasivat kintereissä, polkien korven lunta, joka juoksusta tuiskahteli ympäri. Mutta Impivaaran aholla, hohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen.
Kohden kylää riensivät veljekset, heittivät jo Sompiosuon selkänsä taakse ja lähenivät Teerimäkeä, josta yhä kuului susien kamoittava ulvominen. Mutta näreistössä, suon ja Seunalan Jaakon ahon välillä tapahtui ratsastajain muutos: alas astuivat Eero ja Simeoni ja kaksi veljeksistä taas riensi heidän sijaansa. Viipymättä jatkoivat he retkeänsä jälleen, kirmasivat pitkin nummen selkää, poikki Viertolan tien ja siitä halki avaran, humisevan hongiston. Mutta viimein läheni kallioinen Teerimäki, ja äkisti vaikeni susien monimelskainen ääni. Pian seisoivat he vuoren harjanteella ja antoivat hevosensa hengähtää; ratsastajat taasen astuivat seljästä alas ja kohta toista kaksi heidän sijaansa ylös. Vielä he seisoivat lumisella kalliolla; Pohjonen puhalteli, taivaan kumo kirkastui hetkeksi taas ja otavan sarvi osoitti jo puol'yön menneeksi.
Mutta levättyänsä, riensivät he taasen alas pitkin sileätä vuoritietä, ja koska tämä oli loppunut, astuivat he pimeään kuusistoon ja kolkkona seisoi luonto heidän ympärillänsä. Kelmeänä katseli kuu alas, hyypiöt huutelivat ja tuolla ja täällä korven kohdussa seisoi eriskummallinen haamu, näyttäen metsän kontiolle, hirveän suurelle: kaatuneitten kuusten korkealle kohotetut, sammaleiset juuret. Liikkumatta kuin jäätyneet aaveet tuijottelivat nämät karhunkuvat kohden kummallista matkuetta, joka vinhasti juoksi heidän ohitsensa. Niin he katselivat järkähtämättä, mutta heidän välillensä, ympärillensä ilmestyi pian peloittavaa liikettä jylhään kuusistoon. Silloin nälkäiset sudet kaartelivat veljesten vaiheilla, likenivät heitä yhä enemmin ja enemmin. Milloin edellä tai jäljessä, heilahtaen poikki tien, milloin tien kummallakin puolella kuusien välistä näkyi heidän vilkaiseva juoksunsa. Kiukkuisina, verta janoovina he seurasivat öillisiä pakolaisia Impivaarasta; ja räiskyivät ja paukahtelivat katketessaan kuusten juurien kuivat oksat. Vavisten ja korskahdellen juoksi vauhko Valko; ja mies, joka ratsasti etummaisena, taisi tuskin hillitä häntä kiitämästä. Mutta aina nenäkkäämmäksi kiihtyi petoin rohkeus. Huohottaen verijanoisina liehahtelivat he usein läheltä miesten ohitse; ja peloitteeksi paukahteli tuolloin, tällöin veljesten pyssyt, milloin oikealle, milloin vasemmalle. Tästäpä eivät he kuitenkaan karkoittuneet kauas. Tuli vastaan Kiljavan lakea, kulovalkian polttama nummi, jossa siellä ja täällä seisoi kuivettunut männynrunko, haukan ja huhkaimen istuimena. Tässä kävi jo peloittavaksi susien kiukku, ja suuri oli miesten vaara. Ratsastivat silloin Tuomas ja Timo, mutta muut, jotka juoksivat jalkasin jäljessä, seisahtuivat äkisti ja laukaisivat melkein yht'aikaa ankaran ammunnan vainoojiansa kohden, jotka, säikähtyen tästä, nyt siirtyivät heistä matkan. Läksivät taasen miehet kirmaisemaan eteenpäin; mutta kauan ei viipynyt, ennen kuin jälleen kahisi heidän vaiheillansa susien väijyvä lauma, ja vaara oli suurempi kuin koskaan ennen. Silloin pysäytti Tuomas hevosen ja lausui kovalla äänellä: »mies, jonka pyssy on tyhjä, ladatkoon sen paikalla! Hän rientäköön tulena ja tuiskuna! » Niin hän huusi, astui alas, käskien Timoa lujasti hallitsemaan Valkoa. Seisoivat nyt veljekset ja latasivat, eikä tunteneet he kylmää, ei jaloissaan, ei missään ruumiinsa jäsenissä. Seisoivat myös pedot viisikymmentä askelta miehistä, heihin lakkaamatta iskien ahneet silmänsä, viskellen häntiänsä kiihoissaan. - Ja paljastettuna pilvistä haamoitti taivaan kumo, josta kirkas kuu nyt katseli nummelle alas.
TUOMAS. Ovatko pyssymme ladatut?
AAPO. Se on tehty. Mikä on tarkoitukses?
JUHANI. Kaikki yht’aikaa taas!
TUOMAS. Ei, jos henkemme on teille rakas. Aina olkoon latingissa jonkun luikku; se muistakaat. Lauri, sinullahan vakavin käsi ja tarkin silmä, astuppas rinnalleni tähän.
LAURI. Tässä seison. Mitä tahdot?
TUOMAS. Nälkäinen susi syö verisen veljensäkin. Jospa tuon tempun nyt voisimme saattaa matkaan, niin siinä olis pelastuksemme. - Koetetaan. Lauri, tuota ensimmäistä vasemmalla tarkoitamme, ja laukaisemme yht'aikaa, mutta säästäkäät tultanne, te muut. Lauri, tähtääppäs nyt tarkasti kuin kotka ja anna leimahtaa koska minä sanon: nyt.
LAURI. Minä olen valmis.
TUOMAS. Nyt.
Silloin laukaisivat molemmat samassa silmän räpäyksessä, ja kaapaisten pakenivat sudet. Kuitenkin viipyi tanterella heistä yksi, pyrkien kontimalla muiden seuraan, mutta ei joutunut tiensä. Eteenpäin taas kaikin voimin riensivät miehet: juoksi jalkasin kuusi veljestä, Timo vaan yksin ratsastaen edellä. Ja menipä niin hetki aikaa. Pianpa seisahtui susien pako, he palasivat takaisin, vilkaisten kiivaasti kohden öistä matkuetta jälleen. Kohisi ympärituoksuava lumi ja tömisi Kiljavan lakea nummi, koska he joukossa kirmasivat päin. Tulisella vauhdilla he ehtivät tuon veressään matelevan kumppaninsa luoksi, syöksähtivät hänen ohitsensa, mutta kääntyivät pian ympäri, koska veren viehättävä haju heidän sieraimiinsa lemahti. Ympäri he kiekkaisivat: hännät heilahti, lumi tuiskahti ja tulta iski yössä himon ja kimman silmä. Silloin hirveästi irvistäen karkasivat he joukossa haavoitetun veljensä päälle; ja nousi nummelle meteli ja ähellys hirmuinen, olisipa luullut korkeuden pielien kukistuvan. Tanner tärisi ja lumi muuttui hirmuiseksi pöpöräksi, koska entiset ystävät tempoelivat kappaleiksi korven poikaa, jonka veren Tuomaan ja Laurin tarkat luodit olivat iskeneet juoksemaan. Mutta äänettömyys vallitsi taasen öisellä nummella. Kuului ainoastaan hiljaista äyhkinää, ja paukahtelivat luut, koska pedot, naamat veressä ja välähtelevillä silmillä, riuhtoen atrioitsivat uhriansa.
Mutta kauhistavista vihamiehistänsä kaukana jo retkeilivät veljekset; ja ihanalle oli heidän korvissaan kaikunut susien murharähinä Kiljavalla; se oli heille pelastuksen suloinen ja hyvä sanoma. Läheni heitä Kuttilan avara niittu, jonka ympäri kaartaen heidän tiensä kulki ahteisen tienoon yli. Mutta ajan voittamisen tähden päättivät he nyt oikaista tämän niitun halki. Rynkäsivät he miehissä vasten aitaa, se murtui alas, ja Valko, kantain kahta veljesistä taas, astui yli kaadetun aidan ja läksi miesten huljan sukimana juoksemaan pitkin niitun sileätä pintaa. Mutta viipymättä riensivät perässä ne veljeksistä, joiden vuoro oli taasen tallata lunta. Poikki niitun kulki talvitie kirkonkylään, ja matkustavia, kolmella hevosella ja kolmella reellä, retkeili par'aikaa tällä tiellä. Mutta pahoin pelästyivät niin hevoset kuin miehet, koska näkivät veljesten lähestyvän heitä pohjosesta. Näkivät he kuunvalossa seitsemän miestä paitasillaan, pyssyt olalla, hevosinensa kiirehtivän esiin. Ja luulivat he joukon kiukkuisia peikkoja Impivaaran luolista karkaavan heidän päällensä. Kova oli niitulla liike ja meno. Virnapäisinä kiitivät matkustavien hevoset, kiitivät sinne, kiitivät tänne, ja miehistä mikä huusi, mikä siunaili, mikä kirosi ja lausui kaikuvalla äänellä. Mutta veljekset loivat tuskin silmänsä kohden tätä kiihkellystä, he vaan juoksivat vimmatusti Jukolaan päin yli Kuttilan niitun, ja savuna halkesi lumi heidän edellänsä. Tuli vastaan niitun toinen aita, he rynkäsivät miehissä päin, se murtui alas räiskähtäin, ja pian he retkeilivät mäkisellä tiellä taas.
Mutta olipa tämä yö heille kamala ja hirmuinen. He juoksiv