SATAKUNNAN KIRKKOTEILLÄ - RETKIÄ VANHIMMASSA KIRKKOMAAKUNNASSAMME

Satakunnalla on erityisen rikas kirkkohistoria kristinuskon tulosta aina meidän päiviimme saakka. Lyhyellä välimatkalla tavoitamme täällä kirkkohistoriallisesti mielenkiintoisia rakennuksia, rakennelmia, raunioita ja tapahtumapaikkoja sekä kansan muistitietoon liittyviä maamerkkejä. Kiinnostus kaikkia näitä kohtaan on kasvanut. Tästä syystä Nousee Satakunnan kansa ry:n toimesta on valmistettu tämä kirja oppaaksi niin satakuntalaisille kuin vieraillemme heidän halutessaan kulkea Satakunnan vanhoilla kirkkoteillä.

Suurin ansio tämän kirjan aikaansaamisesta kuuluu eittämättä teologian tohtori Heikki Huhtalalle. Hänen kiinnostuksensa Satakunnan menneisyyteen ja syvälliset tietonsa tämän alueen uskonnollisista vaiheista kumpuavat teoksesta. Hänen lisäkseen kirjaan ovat kirjoittaneet kirkkoherra Arto Jaatinen, lääninrovasti Eino Orpana, pastori Hannu Salonoja ja rovasti Tapani Viirros. Heille kaikille Nousee Satakunnan kansa ry:n, Satakuntaliiton ja kirjan käyttäjien parhaat kiitokset.

Satakuntaliitto on tahtonut osallistua tämän matkailun edistämisen kannalta tärkeän opaskirjan saamiseen hoitamalla julkaisun painatuksen ja jakelun. Kirjan sisältöä Satakuntaliitto ei ole käsitellyt.

Huittisissa ja Porissa, toukokuussa 1995

Nousee Satakunnan kansa ry

Puheenjohtaja Simo Jaatinen

Satakuntaliitto

Liittohallituksen puheenjohtaja Lasse Laasjärvi

Maakuntajohtaja Pekka Turunen

SATAKUNNAN KIRKKOTEILLÄ -

RETKIÄ VANHIMMASSA KIRKKOMAAKUNNASSAMME

Heikki Huhtala

HISTORIALLISTA VIITOITUSTA KIRKKOTEIDEN VARTEEN

Satakunta on nykyisin yksi Suomen yhdeksästätoista "virallisesta" maakunnasta. Lähes kaikkien muinaismaakuntiemme tapaan on myös Satakunnan alue vuosisatojen kuluessa supistunut. Keskiajan jälkeen on syntynyt uusia asumia, jotka sitten ovat kasvaneet kiinni toisiinsa tai muutoin vahvistuneet ja muodostuneet nykykriteerit täyttäviksi maakunniksi. Nykyinen Satakunta on alueeltaan lähes sama kuin historian alinen Satakunta (keskiajan asiakirjojen Satagundia inferior). Historiallinen Ylä-Satakunta taas on jokseenkin sama kuin nykyinen Pirkanmaan maakunta, lukuunottamatta Karvianjokilaaksoa, joka on vahvasti Satakunnan nykymaakunnassa.

Varsinkin kirkkohistoriallisesti eteläistä naapuriaan (Maakunta-Suomea) vanhempi alinen Satakunta on menettänyt (vaalipiirijaotuksen puitteissa jo viime sotien jälkeen) alueita Varsinais-Suomelle Loimijokivarressa (Loimaan seutu) ja hiukan, joskin paljon aikaisemmin Pyhäjärven etelälaidallakin (ylinen Yläne ympäristöineen). Toisaalta Ala-Satakunta menetti (jo 1600-luvun alussa) siihen asutushistoriallisesti kuuluneen Närpiön, joka ja jonka perilliset (Lapfäärti eli Lapväärtti ja muu Kristiina) kuuluvat vasta virallistettuun Pohjanmaan ruotsalaisrannikon maakuntaan.

Nykyisestä Suomesta katsoen Satakunta on lännessä, kaukanakin lännessä. Mutta historiansa valossa Satakunta on idässä, silloisen valtakunnan itärajalla. Yleisesti hyväksytyltä näyttää nykyisin se käsitys, että Satakunta yhdessä Kalannin seudun l. Vakka-Suomen kanssa on rautakauden lopulla (vuodesta 1000 jonkin matkaa molempiin suuntiin) muodostanut löyhän yhtenäisvaltion Ruotsin Sveanmaan satakuntien kanssa. Arkeologiselta kannalta tätä on perustellut vahvasti Unto Salo, joka on huomauttanut mm. siitä, että vain rauhanomainen suhde svealaistaholle selittää muinaislinnojen ja aarrekätköjen puuttumisen Satakunnasta. Täällä ei ollut tarvetta Hämeestä ja Varsinais-Suomesta tunnettuun puolustautumis- ja varustautumismenettelyyn.

Nykyisistä historiantutkijoistamme asiaan on kiinnittänyt huomiota mm. Matti Klinge, joka jopa sanoo, että Satakunta liittyi Ruotsiin Eerik Amundinpojan aikana 800-luvulla, siis useita vuosisatoja ennen kuin "Varsinais"- ja muu Suomi. Satakunta oli hyvin varhain ja ennen muita maakuntiamme kosketuksissa Eurooppaan. Ruotsista - mutta vieläkin kauempaa lännestä - saatiin tänne yhteiskunnan kehitystekijöiksi muodostuneita vaikutteita henkisen ja aineellisen kulttuurin alalta. Kristillisen uskon maahantulo tapahtui juuri Satakunnan ja Vakka-Suomen kautta.

Satakunnan "esiroomalaiskatolinen" kristillisyys

Kristillisyyden ensimmäinen tyyssija Satakunnassa ja koko Suomessa näyttää olleen Euran seutu. Köyliö ei kuitenkaan jäänyt paljon jälkeen. Euran Luistari on suuri, pitkään yhtäjaksoisesti käytetty ja pohjoismaista vertaistaan hakeva rautakauden ruumishauta-alue. Hautojen "orientoiminen", niiden yhä määrätietoisempi suuntaaminen itään ja - niin kuin on varmastikin ajateltu - kohti sieltä koittavaa ylösnousemuksen aamua vakiintui 900-luvulla. Pian tuleekin todisteena esiin henkistynyt käsitys tuonpuoleisista, kun haudat alkavat olla tyhjiä, vailla tarve-esineitä. Kannettavat arkut, tuon ajan kristillisestä Euroopasta tutut, olivat myös täällä käytössä, ennen kuin siirryttiin keskiajan suomalaiseen hautauskäytäntöön, minkä mukaisesti vainaja puettiin liinoihin. Hautain esineistö, joka oli aikoinaan runsas, mutta joka harveni ja loppui vuosituhanten taitteessa, osoittaa kiinteitä yhteyksiä frankkilaisvaltakuntaan.

On ajateltu, että kristillisyys tuli niin ikään frankkilaistaholta, mahdollisesti muuttajien mukana (Kauko Pirinen). Näin varmaan onkin. Mutta toisaalta joutuu kysymään, miksi kaukaisessa koloniassa ja syvässä isolaatiossa saattoi tapahtua kehitys, joka on perin vastakkainen muualta vastaavista oloista tunnetulle: kristillisyys ajan mittaan vain henkistyi - tarve- ja kulttiesineistöä ei enää pantu hautoihin. Tällä kohtaa voi uumoilla seikkaa, johon seuraavaksi tulemmekin, että missionäärit, "siirtolaispapit" tulivat muuttajien perässä ja puhtaaksiviljelivät uudismaalla kasvavan laihon.

On aihetta ajatella, että Satakunnan varhainen kristillisyys oli alkuperältään ja ilmenemismuodoiltaan kelttiläis-brittiläistä. Britteinsaarilla kansainvaelluksen aikana säilynyt ja ominaispiirteiltään rikastunut, alkukristilliseen aikaan palautuva kelttiläinen kirkko oli 500-700-luvuilla kristinyt eli kastanut ja opettanut manner-Euroopan maita Italian rajoille asti. Tästä jo näkyy, että tämä kirkko oli hyvin missionäärinen ja elävä. Mutta sen "organisaatioaste" oli alhainen. Siitäkin johtui, että Rooman kirkko sulautti itseensä kelttikirkon; näin tapahtui Euroopan mantereella 800-luvulla ja Britteinsaarilla 1000-luvulla. Viimeisenä antoi mantereella periksi 800-luvun lopulla kaukana Bretagnessa oleva Landevennecin luostari -sanon tämän sen tähden, että luostariin sen parikymmentä vuotta sitten tapahtuneen uudelleenperustamisen jälkeen tulleista nuorista munkeista kaksi kolmatta osaa puhuu yhä äidinkielenään bretonia, kelttiä, niin kuin allekirjoittanut sai pari vuotta sitten itse paikalla kuulla.

Euran kristillinen kolonia ei näytä kapseloituneen (eikä liioin Köyliön "kilta"). Se päinvastoin levitti uskoa eteenpäin. Kelttikirkolle luonteenomainen missionäärinen into selittäisi sen, että Satakunnan jokilaaksot, Eura- ja Kokemäenjokilaakso, sekä Kalannin Sirppujokilaakso olivat vakiintuneen kristillisyyden maita, kun Henrikin ja Eerikin retki näille main tehtiin.

Täkäläisen varhaiskristillisyyden brittiperulle on saatavissa suoranaisempaakin tukea. Esiroomalaiskatolisen kristillisyytemme periläntistä lähtöä osoittaa esipaperikautinen, faktana pidettävä aineisto, paikannimet ja länsiyhteyksissä vakiintunut kristillinen käsitteistö (viimeksimainittuun ei ole aihetta puuttua, sikäli kuin kysymyksessä ovat tältä taholta saadut, yleisesti tiedossa olevat käännös- ja muut lainat niin kuin "joulu"). Tuonnempana, paikkakunnittain edettäessä niihin ja nimenomaan paikannimiin törmää tämän tästä. Mutta tässä yhteydessä on syytä ottaa esille muutama perusseikka.

Kirkkokeltissä (gaelissa) "cil" eli "kil" merkitsi kirkkoa. Ja on muistettava, että isolta osin väestöltäänkin kelttiläisen frankkilaisvaltakunnan vanha kirkkokieli oli keltti. Kil-sanasta tulee myös varhaiseen suomeen sana "killa", kirkko, seutukirkko. Sana on meillä ollut nimenomaan muodossa "killa", niin kuin paikkakuntaimme edempänä eriteltävä sanankäyttö osoittaa (ei "kilta", joka on eri asia, mutta joka sekin kuuluu näihin yhteyksiin).

Killa-alkuisia paikannimiä ja nimenomaan killa-kirkkoja on seuduilla, missä on perimätiedon muitakin mainintoja muinaiskirkoista. Tätä kirjoitettaessa näyttäisi siltä, että Satakunnassa on noin 20 tällaista esiintymää eli killa-kirkon (tai - joskus - muun killa-alkuisen paikannimen) kytkeytymistä perimätiedon mainintaan muinaiskirkosta. Voi panna merkille, että killa-nimistö yhdistyneenä seutukirkkotraditioon esiintyy kaikkien alisen Satakunnan neljän muinaispitäjän alueella eli Eurassa, Köyliö-Säkylässä, Kokemäellä ja Huittisissa. Satakunnan (Suomen) ensimmäinen kosketus kristillisyyteen toteutui frankkilais-mannermaista tietä.

Kuva 1. Ulvilan Selkäkankaalta, Anolan metsäsaran rajalta löytyneen kuvakiven pohjalta tehty rekonstruktio Anolan kirkkosaaren kirkosta. Kirkko lienee ollut varhainen 1100-luvun seutukirkko eli "killa-kirkko", Liikistön edeltäjä saaressa sillä kohtaa, minkä Killanoja osoittaa. Kuvakiven löytöpaikka käy ilmi Nakkilan yhteydessä.

Ennallistus: Markku Hannula, Satakunnan Museo.

Muitten pohjoismaitten osalta ei näin voimallista frankkilaiskosketusta ole tullut ilmi. Sen tähden ei ole ihme, että kil-nimistö pilkahtaa Skandinaviassa esiin vain harvoissa ja kiistanalaisissa tapauksissa (esim. Uplannin Jumkill). Sen sijaan on odotuksenmukaista, että sitä tapaa frankkilaisvaltakunnan omasta vaikutuspiiristä (yksi esimerkki saksalaiselta kielialueelta: Cill-eier Mark, "Killanmaa", kelttien kristimä, slaavien raunioittama ja Rooman uudelleen kristitsemä seutu).

Killa-kirkot, seutukirkot olivat kaiketi joissakin tapauksissa vain ristikatoksia, kaksi- tai nelilappeisia katoksia, jotka suojasivat Ristiinnaulitun kuvaa. Killa-kirkko saattoi kyllä olla myös kirkkorakennus, tradition mukaisesti puusta tehty, joka (taaskin kelttiläisittäin) tyypillisen kokoisena ja näköisenä, läpimitoiltaan kahdeksan- ja seitsemänmetrisenä, ja kenties pituuttaan leveämpänä, antoi suojan koko seurakunnalle. Tällaisen rakennuksen paikat, jopa pohjakivet tulevat vielä vastaan.

Jos killa oli (seutu)kirkko, on edellytettävä, että oli myös seurakunta. On yleisesti tunnettua, että Satakunta on maakuntiemme joukossa ainoa, jonka keskiaikaiselta maaseudulta tunnetaan kiltoja. Ja on muistettava, että kiltoja on ollut enemmän kuin perinteisesti tunnetut, niitä tulee vastaan "ehtimiseen" asiakirjoissa, vielä tuomiokirjoissakin. Killat olivat organisaatioita, joiden kristillis-diakonis-seurallinen luonne oli vielä katolisena kautenamme ilmeinen, vaikka toiminnan painopistesuunnat olivat uusissa oloissa pakostakin muuttuneet. Kilta-laitoksia tunnetaan alisen Satakunnan jokaisesta neljästä muinaispitäjästä. Niitä on nähtävästi ollut enemmän kuin keskiajan asiakirjojen mainitsemat, sillä uudenajan tuomiokirjoista tunnetaan muitakin kuin "perinteiset", keskiajalta tutut. Niiden vaiheilla pysähdytään tuonnempana, paikkakunnittain edettäessä. Mutta nyt voi panna merkille, että Pohjanmaan rannikollekin on saattanut ehtiä satakuntalaiseen vertautuvaa varhaista kristillisyyttä - eikä vasta toisessa eli "Olavi-vaiheessa". Isonkyrön Ulvilasta tunnetaan nimet Killinen ja Kiltilä. Mutta vielä enemmän huomionarvoisia ovat (nähtävästi 1200-lukuun palautuvat) traditiot ruotsalaisrannikolta. Härät, jotka vöyriläisenkin perimätiedon mukaan osoittivat pitäjän (Olavi-)kirkon paikan, olivat Keld-nimisen talon omia. Kruunupyystä on seutukirkkoa koskeva perimätieto, jonka mukaan kirkko on ollut "kellarimäellä" (Källarbacken) ja paikka on ollut Kelda-nimisen talon omistuksessa (Vöyriä ja Kruunupyytä koskevat tiedot on antanut Håkan Vikström).

Kiltoja tunnetaan maamme ulkopuolelta paitsi luoteisesta Keski-Euroopasta myös Pohjoismaista. Mutta ajallisesti kiltajärjestelmä voi tulla vielä kauempaa, esiroomalaiskatoliselta kaudelta. Keltologi Alexander MacBain on valottanut kilta-sanan ja -laitoksen taustoja, kun hän huomauttaa, että "kilda" tarkoitti ensi aluksi samaa kuin "kirkon rakentanut yhteisö" -lähtökohdaksi on edellytettävä kirkkokeltin kil-da(e), jonka merkitys on suorastaan "kirkkokansa", "kirkon väki". Tässä asiayhteydessä voisi ottaa esille myös vanhojen kirkkokyliemme paikannimistä kenties merkillisimmän, Luistarin. Sattumaako vai ei, mutta joka tapauksessa kirkkokeltissä lu(i)s-dear merkitsee samaa kuin "suuri hautausmaa". Jos tämä on alkuperä, saisi selityksensä myös se, että Eurasta tunnetaan molemmat nimivariantit, Luistari ja Luisteri.

Kelttikirkon opetuksista voi viitata muutamaan peruskohtaan. Näin on syytä menetellä jo sen tähden, että ne tulevat esiin myös Satakunnassa, joiltakin osin kuitenkin vasta vanhan uskontradition uuden, Pohjoismaiden läpi käyneen aallon tuomina. Ajatus Jumalan kolminaisuudesta oli eri syistä johtuen kelteille alusta asti hyvin luonnollinen ja läheinen. Keltit poikkesivat tässä suhteessa muista Euroopan kansoista, joille ajatus oli vaikeaymmärteisempi. Keltit käyttivät ajatuksen havainnollistamisessa niin kotimaissaan kuin missiomatkoillaan kolmilehtiapilaa. Kelttien mailla niin kuin Irlannin ja Skotlannin hautausmailla symbolin näkee tavan takaa, "mailla" mutta myös ilmoilla: kolmilehtiapila on Irlannin lentoyhtiön tunnus.

Svealaisissa niin kuin taalalaisissa kansanmiesten tekemissä maalauksissa kolmilehtiaihe eli läpi vuosisatojen. Ja kyllä se on meilläkin elänyt aikansa. Joka tapauksessa se eli niin kauan, että Satakunnassa kolmilehtiapila muurattiin keskiaikaisten kirkkojen kivipäätyihin. Täällä sen näkee rajalta rajalle: Raumalta Lempäälään. Muissa maakunnissamme kirkkoihin maalattiin (neljän katolisen perus- ja lähtökohtahyveen mukaisesti?) nelilehtiapila ja siitä, sattumoisin tavattavasta tuli siellä onnen enne - mutta kolmilehtiapila viittaa Satakunnan vanhoissa kirkkomaisemissa autuuteen tässä ja nyt. Aikanaan kolmilehtiaihe on täällä nähty toki muissakin yhteyksissä. Vuonna 1909 löytyi Kokemäeltä koskea perattaessa joen pohjasta hopeinen, aikanaan vahvasti kullattu lusikka, jonka on arvioitu palautuvan 1000-luvun alkuun ja jota pidetään kirkolliseen käyttöön tarkoitettuna. Lusikan runsaita reunaornamentteja pidetään hyvin tyypillisesti brittiläisinä. Näin todetun alkuperämaan puolesta puhuu myös se tähän saakka huomiota vaille jäänyt seikka, että lusikan kädensijapäässä on hyvin selvänä erottuva kolmilehtiapila.

Kelttimissionäärit, euroopankristijät kulkivat kahden, seitsemän tai kahdentoista miehen joukolla. Ja tiedetään, että he täytettyään tehtävänsä yhtäällä riensivät toisaalle, vesillä minne tuuli vei ja maalla arvan osoittamaan suuntaan. Tähän liittyen voi panna merkille, että Mynämäen aikoinaan Satakuntaan luetun, mutta uusiin "suomalaisyhteyksiin" pakkosiirretyn Karjalankylän Killankedolla oli tapana vielä 1780-luvulla kokoontua "arpaa ja pilppua lyömään" (Antti Lizelius). Kokemäen Killanluodolla taas vielä 1890-luvulla tultiin joskus koolle "arpaa lykkäämään ja lyömään" (Juhani Rinne). Oliko tiedon etsiminen taantunut tavaksi siellä, missä killa-kirkko oli jouduttu jättämään kylmille, joutuu kysymään.

Täkäläinen kelttipohjainen kristillisyys ei kuitenkaan pääsääntöisesti taantunut tavoiksi saati kuihtunut (olihan sillä pääasiakin selvä: kelteiltä saatu tieto Ristinmiehestä, Kiesus, Keesus). Se päinvastoin sai uutta voimaa jo 1000-luvulla, jolloin rannoillemme saapui uusi aalto, suolapulssi tutulta suunnalta, Pohjanmeren takaa. Nyt on kysymys siitä pohjoismaisen ja satakuntalaisen kristillisyyden kelttimallin mukaisesta järjestäytymisestä, joka tapahtui Olavin kuningas- ja pyhimyshahmon puitteissa.

Olavi, jonka syntymästä on v. 1995 tullut kuluneeksi 1000 vuotta, liikkui vielä hänen aikanaan yleisen viikinkitavan mukaan laajoissa puitteissa, enemmän kumminkin "leveyspiirien" suunnassa ts. enemmän lännen (läntisen kirkon) ja idän (itäisen kirkon) kuin etelän ja Rooman kirkon suunnalla. Hänen henkilökohtaisiin asennoitumisiinsa

näyttää kylläkin vaikuttaneen enemmän läntinen, kelttiläinen kristillisyys, jonka piirissä hän myös oli tullut kastetuksi. Britteinsaarilta oli myös Olavin hovipiispa Grimkel, nimestä alkaen keltti, joka tunsi kelttikirkon struktuurin. Ja mitä tulee itään ja sen kirkkoon erityisesti Dnjepr- l. Borysthenes-virran vanhoilla varjagivaltauksilla, myös siellä oli toteutunut paikallisjohtoinen, epäroomalainen kirkkomalli.

"Kaalimaassa" eli Skotlanti-Englannissa talokunnat, ympärilleen kyläyhteisön saavat talokunnat olivat olleet kirkon rakentaja-omistajia. Kaalimaa-ilmaus on p. Henrikin surmavirren piispan kotimaasta käyttämä nimitys. Sillä on vanhastaan ymmärretty gaelien, skotti-kelttien maata. Ymmärrystä ei ole syytä saattaa epäiltäväksi. Päinvastoin surmavirteen kätkeytyvä, kenties riittävää huomiota vaille jäänyt muu kelttiläisnimistö tukee vanhaa tulkintaa. Mutta nyt on puhe kelttikirkosta ja sen siitä piirteestä, että se oli rakentunut alhaalta ylös. Kirkko rakennuksena oli spontaanisti, paikallisen aloitteellisuuden puitteissa kohotettu. Piispan lähes ainoita tehtäviä oli vihkiä valmis kirkko. Kirkko organisaationa oli "kirkkoneuvostotasolla" johdettu.

Kuva 2. Kiikan Ulvin perimätiedon mukainen kirkkomäki. Kirkko, jos ja kun semmoinen on täällä satakuntalaisen varhaiskristillisyyden aikoina ollut, oli käytössä ennen kuin Karkun seurakuntakirkot 1300-luvun taitteen molemmin puolin rakennettiin. Kuvassa taustalla, Kokemäenjoen toisella puolen, on Kiikan nykyinen kirkko ja kirkonkylä. - Sastamalasta jo keskiajalla perustetun Kallialan eli Tyrvään pitäjän kautta 1600-luvulla itsenäistyneeseen Kiikkaan edennyt asutusrönsy työntyi edelleen Kiikoisiin, joka - vaikka se olikin saanut voittopuolisesti Kiikan kautta asutuksensa - kuului aikanaan kappelina Tyrvääseen.

Kirkon mainitunkaltaiset rakennepiirteet siirtyivät myös Pohjoismaihin. Se näkyy hyvin selvänä Sveanmaan maakuntalaeissa. Suomessa ja täällä nimenomaan Satakunnassa noudatettiin svealaista Helsinglannin lakia (L-E Taxell). Maakuntalait ovat kylläkin ensimmäiseksi asetetusta kirkkokaaresta alkaen varsin samanlaiset. Kelttiläisen käytännön ja svealaisen lain mukainen oli meillä nimenomaan Satakunnassa tunnettu tapa rakentaa oma-aloitteisesti ja "isännöidä" (seutu)kirkkoja. Papin ottamisesta päätettiin niin ikään paikallisella tasolla; tässä tapauksessa edellytettiin yksimielistä päätöstä. Kyläyhteisö, joka oli tottunut olemaan kirkon rakentaja ja omistaja, saattoi Olavin ajan uudessa, satakuntalaisittain toisessa "esiroomalaiskatolisen" kristillisyyden vaiheessa jatkaa entiseen tapaan: rakennettiin ja omistettiin kirkkoja, pyydettiin niille vihkimys ja otettiin niihin pappi - tai erotettiin, niin kuin vielä myöhäiskeskiajan Satakunnassa tiedetään tehdyn (S. Suvanto).

Ahvenanmaalla, joka kyllä Olavin osalta kävi Satakuntaa edellä, rakennettiin Olaville pyhitettyjä kirkkoja kaiketi jo 1000- ja 1100-lukujen taitteessa (Jomala, Lemböte). Satakunnassa, joka 1200-luvun alkuun asti sai asukastäydennystä ja kulttuurivaikutteita Ahvenanmaalta, kirkot omistettiin 1100-luvun alusta Olaville. Ja jos killa-kirkkojen tarkka sijainti onkin unohtunut (osataan puhua vain kylän tietystä laidasta), vanhojen, sittemmin hävinneiden Olavi-pyhäkköjen sija kyetään osoittamaan tontin tarkkuudella.

Vanhoja, ensimmäisen eli kansanomaisen perustantavaiheen Olavi-kirkkoja on Satakunnassa ollut ainakin Eurassa (Eurajoen Santolvissa ja Lapissa, Olavin nummella), Sastamalassa (Ulvi) ja Ulvilassa (Liikistö) sekä Närpiössä (Eskilsö). Näiden kirkkojen sijainnille on luonteenomaista, etteivät ne ole muinaispitäjien keskuskylissä vaan sivummalla, mikä viittaa vanhaan käytäntöön eli pieneen, spontaanisti toimivaan yhteisöön rakentajana. Mutta jos aluksi Olavin nimikkokirkkoja oli ollutkin vain siellä täällä, etäisyyttä killa-kirkkoihin ei tarvinnut ottaa, nehän toimivat samassa hengessä. Pian oltiin Olavista yksimielisiä: Satakunnassa (niin kuin Ahvenanmaallakin) otettiin Olavin kuva myös maakunnan sinettiin, joka osoittaa yksimielistä sitoutumista siihen, mitä Olavi-hahmo aikalaisille merkitsi.

Katolinen kirkko Satakunnassa

Satakunta oli lännen sillanpää Suomessa. Lännen ja idän kirkkojen sekä yleisten valta- ja kulttuuripiirien raja oli vakiintunut (nykyisille sijoilleen) eteläisessä ja keskisessä Euroopassa 1000-luvulla. Samalla vuosisadalla oli Suomestakin läntisin ja itäisin osa liittynyt taholleen. Novgorodin Vatjan viidenneskin eli pjatnitsa alkoi rakentaa seurakuntaverkostoa Itä-Kannakselle ja Laatokan Karjalaan. Nämäkin seurakunnat (pogostat) olivat kyllä Novgorodin kautta yhteyksissä pohjoismaisittain painottuneeseen ortodoksitraditioon. Mainitulla sataluvulla oli Novgorodissa Sofian katedraalin rinnalla ja selvästi rauhanomaisessa rinnakkainolossa Olavin kirkko. Mutta sillanpääasemien väliin jäi laaja ei-kenenkään-maa. Kun Skotlanti-Englantikin oli 1000-luvulla ottanut vastaan roomalaisen uskontulkinnan ja kirkkojärjestyksen, pohjoismaiset (ja satakuntalaiset) seurakunnat jäivät vaille yhä tarpeellisemmaksi osoittautuvaa kirkollista katto-organisaatiota. Rooma otti huomioon tämän, samalla kun se suuntasi katseensa Suomen maakuntaan ja maan idempiin osiin.

Henrik, piispa, on saattanut olla kotoisin Skotlannin puolelta, Kaalimaasta. Sen tähden hänellä on hyvinkin voinut olla, jos ei omakohtaista kokemusta, niin ainakin elävää perimätietoa kelttikirkosta. Kuitenkin hän oli Rooman mies. Ei ole tarpeen ajatella, että hän oli matkalla Suomeen raunioittaakseen täkäläisen kirkon ja rakentaakseen sijaan uuden, katolisen. Mieluumminkin hän oli liikkeellä turvatakseen pohjan perillä ja aikain epävakaisessa kulussa kristillisyyden aseman, olkoonkin että roomalaisen mahtikirkon suojissa. Henrikin matkatoveri oli Eerik (Jedvardinpoika, isännimi viittaa viikinkien saamiin venäläisiin, ortodoksisiin vaikutteisiin). Eerik oli kuningas tai kruununtavoittelija, ajankohta - 1155-56 - sallii molemmat mahdollisuudet. Satakuntalaiselta kannalta näyttäisi siltä, että hän oli kuningas, joka esittäytyi ja pyysi hyväksyntää roomalaisena kristittynä.

Mutta ennen kuin nousee maihin, voi eri syistäkin kiinnittää huomiota meren avaamiin näköaloihin. Lääninraja yhtäältä Ahvenanmaan, toisaalta Porin ja Turun läänin välillä osoittaa tänä päivänä mahdollisimman havainnollisesti muinaista vesiväylää, joka aikanaan ei ollut raja, nimittäin Kihtiä (Skiftet). Sitä myöten ahvenanmaalaiset olivat etsiytyneet Vakka-Suomeen ja Satakuntaan ja näiden seutujen asukkaat vastavuoroisesti Ahvenanmaalle tai sen ohi Sveanmaalle. Tämä reitti oli turvallinen sekä purjehduskelpoisuutensa puolesta että rannikon pakanallisten suomalais-virolaisten asukkaitten muodostamaa uhkaa ajatellen (M. Klinge).

Henrik ja Eerik käyttivät varmaan reittinään Kihtiä. He ovat saattaneet nousta maihin jo Kalannissa. Mutta yhtä hyvin ja todennäköisemminkin he jatkoivat matkaansa Satakunnan satamiin: he rantautuivat joko Eurajoen suulla (näin ajattelee Jalmari Jaakkola), jokisuu oli silloin Irjanteella, tai Kokemäenjoen satamassa, jommoinen silloin oli Kokemäen tuntumassa. Kokemäki on sikäli mahdollinen, kun sieltä avautuva meri ei silloin ollut selkä vaan vuonomaisen soukka ja tuulellakin suojainen viiki. Matka oli kai tehty vähän ennen meren jäätymistä, koska Surmavirren mukaan Eerik pelkäsi kulkemista maalla sulan kelin aikaan. Kokemäen suunnan puolesta puhuu sekin, että matkakumppanusten oli syytä päästä mahdollisimman pian itse asiaan eli kokoukseen Kokemäellä - jossa Satakunnan maakunta tai paremminkin maa (keskiajan asiakirjojen "communitas terrae Satagundiae") oli jo usean vuosisadan ajan pitänyt maapäiviään (landsting).

Maapäivillä käsiteltäviä asioita olivat olleet ennen kaikkea maanpuolustukseen liittyvät kysymykset. Yleisesti ymmärretäänkin niin, että satakuntalaitos oli puolustusorganisaatio - vihollista ei odotettu meren takaa, vaan paremminkin maan puolelta, Hämeestä ja Suomen maakunnasta, joita vastaan olikin turvalinnaketju. Puolustautumisen tarve edellytti kuitenkin myös yhteisten, yhteisesti puolustettavien intressien olemassaoloa. Näitä lienee ollut "merten vapaus", kaupan vapaus. Näin ajatellen Satakunta ja Vakka-Suomi olisivat yhdessä Sveanmaan kanssa muodostaneet "yhteistoiminta-alueen" - M. Klinge on viitannut muinaisten viikinkivaltakuntien ei-territoriaaliseen luonteeseen.

Uskonnonharjoittamiseen liittyvät asiat eivät näytä olleen yhdessä käsiteltäviä, ne olivat kunkin kohdaltansa ratkaistavia, niin kuin näkyy siitä, että pitäjissä vanha polttohautauskäytäntö saattoi elää uuden menettelyn, ruumishautauksen rinnalla ja siitä, että perinteisen kultin hiisi-lehdot sietivät rinnallaan uuden uskon killa-kirkkoja. Mutta aikanaan tehtiin kyllä yhdessä se uskonnollisestikin perusteltu päätös, jolla Olavi Pyhän kuva otettiin maakuntasinettiin. Voisi ajatella, että tämänkaltaisen päätöksen tekeminen edellytti aikaa, missä kaukaa johdetun kirkon intressit koettiin vieraiksi ja kaihottiin paikallisjohtoisen kirkon aikoja.

Mutta nyt ei ole syytä mennä asioitten edelle, sillä Henrik ja Eerik ovat vasta saapumassa Kokemäelle. Kun he kävivät kohti kokouspaikkaa, Käräjämäkeä, Henrik lienee ajatellut - sikäli kuin perästäpäin pystyy päättelemään, onhan käynti Käräjämäelläkin vain otaksuma - että tilanne oli helpompi kirkonmiehen kuin kuninkaan kannalta. Aika joka tapauksessa teki työtään Rooman eduksi, Satakunnassa, vaikka muihin maakuntiin niin kuin Suomeen usko olikin vietävä kuin uudisraiviolle. Eerikin tilanne oli vaikeampi: vaikka Rooma piankin voittaisi, päivänpolitiikassa mukana olevan miehen henkilökohtaiselta kannalta tilanne oli kuitenkin epästabiili, se oli "vatringissa", niin kuin Satakunnassa sanottiin: valituksi voisi vielä, vielä kerran tulla pohjoismaisen linjan edustaja.

Kuva 3.

Sastamalan 1300-luvulla rakennettu harmaakivikirkko eli "Vanha Maija" - kansanomainen nimitys syntyi siitä, että katolinen kirkko antoi Ylä-Satakunnan pääkirkoksi tarkoitetulle pyhäkölle suojeluspyhimykseksi itsensä p. Marian. Suuren kirkon perikatolinen luonne ilmenee myös siinä, että sen päädyt ovat vailla Satakunnan keskiaikaisille kirkoille muutoin luonteenomaisia, maakunnan kirkkoperinteistä kertovia symboleja. Paikalla on ollut jo 1200-luvulla kirkko, Luukkaan kappeli, jonka rakenteita on nähtävissä Vanhan Maijan pohjoisseinällä. Vielä vanhempia Sastamalan kirkkoja ovat olleet Karkunkylän kirkko ja jo mainittu Ulvilan seutukirkko.

Oli siis päätettävänä kysymys, mille linjoille maa(kunta), Satakunta lähtee. "Äänestyksessä" oli varmaan pohjaehdotuksena pysyttäytyminen vanhassa ja jos "ei" voittaisi, oli siirrytty Henrikin ja Eerikin linjoille. Keskustelusta tuli varmastikin vilkas. Suurtalonpoika Lalli, Köyliön edusmiehiä, oli yksi vanhan kannan ja kirkon voimakkaimmista puolustajista. Mutta näyttäisi siltä, että maakunnan eli pitäjäin edustajat olivat nähneet aikain merkit ja suostuneet Henrikin ja Eerikin linjoille, varsinkin kun heille annettiin lupaus vanhojen oikeuksien säilymisestä seurakuntain hallinnossa ja elämässä niin kuin papin ottamisessa, oikeudet, jotka sitten sisältyivätkin maakunnan lakiin. Tilanne jäi kuitenkin niin räjähdysalttiiksi, että pienikin kipinä antoi aiheen tulen roihuta. Mutta näistä asioista tulee yksityiskohtaisemmin puhe, kun ollaan Kokemäellä ja Köyliössä.

Vähitellen pääsi voitolle uusi uskontulkinta, katolinen katsomus. Mutta siihen tarvittiin aikaa vuosisata, ehkä enemmänkin, niin kuin näkyy siitä, että vanhat seutukirkot korvautuivat katolisilla seurakuntakirkoilla juuri tuommoisella viipeellä tai vieläkin suuremman odottelun jälkeen, kuten oli laita Kalannissa, missä neljä seutukirkkoa antoi periksi vasta parinsadan vuoden jälkeen uudelle kirkolle (eli Uudellekirkolle, jommoista nimeä perivanha seurakuntaryväs sai kantaa 1930-luvulle asti).

Ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että katolinen kirkko rakensi seurakuntakirkot Satakunnassa ja Vakka-Suomessa keskitetysti: kuhunkin muinaispitäjään tuli vain yksi seurakunta ja yksi kirkko. Kylien killa-kirkot (seutukirkot) jäivät "kylmille" ja muinaispitäjien keskuksiin rakennetut, yleensä huomiota kiinnittävän perikatolisesti nimitetyt, Marian (mm. Kokemäki, Sastamala, Närpiö), Pietarin tai muun ilmiselvästi katolisen pyhimyksen suojelukseen saatetut pääkirkot tulivat sijaan. Näin hahmotellun kehityksenkulun taustaa vasten on hyvin ymmärrettävä se (myös S. Suvannon tekemä) toteamus, että Satakunnassa (katolisella ajalla) "kirkollinen seurakuntajako vastasi hallinnollista jakoa melko tarkkaan, päinvastoin kuin Hämeessä ja Varsinais-Suomessa". Keskiajan seurakuntia alisessa Satakunnassa olivat Eura, Köyliö-Säkylä, Kokemäki ja Huittinen. Ylisessä Satakunnassa kantaseurakuntia olivat Sastamala, Hämeenkyrö, Pirkkala ja Lempäälä-Vesilahti. Näistä Sastamala ja Kyrö ovat antaneet merelle ulottuneet rantamaansa nykymallin Satakunnalle.

Henrikin saattueen Köyliössä ruumissaatoksi muodostunut matka jatkui Nousiaisiin ja (Surmavirren mukaan) pitäjän Killaisten kylään. Henrikin aikoihin oli Varsinais-Suomessa ja erityisesti sen Vakka-Suomeen ja Satakuntaan rajoittuvilla mailla pakostakin kansan omaehtoista alttiutta uudelle, kristilliselle uskolle. Äsken lainattu, Surmavirren 1600-luvulle palautuva toisinto käyttää Killaisista itse asiassa muotoa Killiainen (Kiliainen?), jonka killa-perää uskaltaa uumoilla, kun muistaa Killaisista viime vuosisadan lopulla muistiin merkityn, häkellyttävän perimätiedon (Antti Pajala): "Pitäis se Lalli (!) oleman killaistelaissi". Kristillisyys eteni paitsi sivuttain, läheisiin naapurilaaksoihin niin kuin Killaisiin myös "vastapäätä" oleville, vesijaon takaa tavoitettaville Varsinais-Suomen jokien latvoille: Tarvasjoella on paitsi Eura myös Killala, jonka perimätiedosta tunnetun "Tallakappelin" (killa-kirkon) vaiheille rakentamassaan majapaikassa turkulaiset dominikaanit sittemmin hoitelivat pyhissäkävijöitä ja muita reisumiehiä.

Nousiaisista tuli hiippakuntakeskus, sen kirkosta "tuomiokirkko" ja Killaisista kirkonkylä. Kirkkoja ja kirkonkyliä tuli Varsinais-Suomessa olemaan taajemmassa kuin oli muinaispitäjiä. Tällä kristillisyyden saralla laiho sai kasvaa suotuisammin kuin Satakunnassa, jonka vanhoissa kirkkokylissä, killakylissä kato oli varhain käynyt.

Tuomiokirkko siirrettiin Nousiaisista pian pitäjään, joka aidosti katolisen Marian nimen saaneena on aina sulkenut katedraalin vanhojen rajojensa sisälle. Tänne varhain kristityn Satakunnankin kirkollinen keskus siirtyi.

Katolinen kristillisyys on ollut ja on hyvin moni-ilmeinen uskontulkinta. Levintäalueen maantiede ja historia kuultaa sen läpi, vaikka siitä perustotuudesta on kaikkialla ja aina pyritty pitämään kiinni, mikä Suomen katolisella ajalla ilmaistiin niin, että "Kristuksen kovan kuoleman minä heitän itseni ja Jumalan vihan väliin". Tarkoitettu läpikuultavuus sai ja saa esimerkiksi sillä tavoin virallisen aseman, että katolinen pyhimyskalenteri on kirkkoprovinsseittain ja hiippakuntakohtaisesti eriytetty ja vieläpä seurakuntakohtaisesti eri tavoin painotettu. Yhteispohjoismainen pyrkimys saada kansallinen pyhimys toteutui Suomessa niin, että p. Henrik tuli kansallispyhimyksen asemaan.

Henrikin asemaa ei kuitenkaan Turun hiippakunnassa kaikkialla kiistatta tunnustettu. Satakunnassa Olavin asema oli horjumaton. Olavi-hahmo näyttää olleen maakunnallista identiteettiä ylläpitänyt tekijä. Kun Olavinpäivä oli saanut hiippakunnan pyhimyskalenterissa sijansa, yhdeksäntenäkolmatta heinäkuuta, täkäläiset seurakunnat painottivat sallituissa puitteissa Olavin monipäiväiseksi muodostuvaa juhlaa. Heinäkuun 29. päivä osoittautuikin niin talvi- kuin kesä-Heikkiä suositummaksi. Nimenä Olavi oli Satakunnassa niin ikään ylivoimaisesti käytetympi kuin Henrik-Heikki. Olavin asemaa kuvasi ja vahvisti myös se, että Satakunnasta tehtiin pyhiinvaellusmatkoja, pilagriminreisuja Olavin kaupunkiin, Trondheimiin kautta keskiajan ja taaskin ylivoimaisesti enemmän kuin naapurimaakunnista, Hämeestä ja Suomesta. Porin ystävyyskaupungiksi hyvin luontuvan Sundsvallin lähiseudun suuret jokilaaksot, Ljusnan ja Voxnan, rastivat yhä tänä päivänä pyhissäkävijän ikiaikaista tietä.

Kirkollisessa aluejaossa tapahtui Satakunnassa keskiajan lopulla vain vähäisiä muutoksia. Merestä nousseen maan äärelle muodostettiin seurakunnat: 1300-luvun alussa itsenäistyi alinen Eura eli Eurajoki Eurasta ja Ulvila Kokemäestä. Ulvilaan liitettiin myös Huittisten ja Sastamalan, osin Kyrönkin merenpuoleiset kylät. Seurakuntain elämä muodostui katolisen yhdenmukaiseksi. Mutta oli satakuntalaisessa kristillisyydessä omintakeisiakin, kauan vaikuttaneita piirteitä.

Perinne eli kauan

Kirkonkylät olivat Satakunnassa tulleet katolisella ajalla muinaisten, taajemmassa olleiden kirkkokylien sijaan. Mutta täkäläinen kristillisyys eli ja eli läpi vuosisatojen niin kyläpainotteisena, että ilmiö ymmärtyy tietyiltä osin vain ikivanhalta taustalta. Kokoavana tekijänä olivat kylien raitit, jotka muodostuivat 1200-luvulla, kun kylien "asemakaava" eli tonttijako oli vakiintunut. Kylien vanha taajamaluonne näkyy vielä jossakin niin kuin Säkylän Pyhäjoella ja Ulvilan Suosmeressä.

Raitteja pitkin käytiin keväisin peltolohkolta toiselle risti- ja rukoussaatossa. Ajankohtaa, jolloin peltoja käytiin siunaamassa, ruvettiin nimittämään kanttauspäiviksi ja -viikoiksi (r. gangdagar, käyntipäivät). Kuinka vakiintuneesta ja seurakuntalaisten itsensä tahtomasta käytännöstä on kysymys, käy ilmi esimerkiksi siitä, että vielä 1970-luvun Satakunnassa osattiin mainita kanttauspäivien ajankohta hyvin tarkasti ("se on keväällä, helatorstain ja rukoussunnuntain välinen aika"). Tarkasti ottaen ajankohta oli viidennen pääsiäisen jälkeisen sunnuntain jälkeiset päivät, maanantai ja tiistai. Laaksojen vanhoissa kylissä käytiin rukoussaatossa myös sairaan luokse. Sairaan tykö tultiin naapuristosta rukous- ja veisuutarkoituksessa vielä 1900-luvulla.

Satakunnan erityisluonne tulee esiin siinä, että kokoonnuttiin myös ilman erityissyitä, tultiin kylittäisiin rukouksiin. Niissä luettiin litania-rukous, niin kuin käy ilmi Mikael Agricolan välittämästä tiedosta ja luettiin viikon raamatunsanoja ja veisattiin, kun 1700-luvun alusta tähän tarjoutui käytännön mahdollisuus. Kun keskiajalla nähtävästi oli kokoonnuttu kerran viikossa, keskiviikkoisin, luterilaisuuden valta-aikoina tultiin yhteen joka aamu ja ehtoo -talvikausina. Uskonpuhdistuksen jälkeiseltä ajalta aina viime vuosisadan alkuun saakka on mainintoja, kirkkolain säädöksiä, piispallisia suosituksia ja tarkastuspöytäkirjojen merkintöjä kylärukouksista.

Kylärukoukset olivat elävää käytäntöä. Kun Turun piispa Juhana Brovallius teki 1750-luvulla pitämässään piispantarkastuksessa ulvilalaisille kysymyksen kylärukouksista, hän sai kuulla papiston ja kylänvanhinten epäröimättä antaman myönteisen vastauksen. Ja kun samainen piispa teki tarkastusmatkan Köyliöön, hän sai siellä kuulla sen selventävän tiedon, että monissa kodeissa vielä yhteisen rukouksen jälkeen pidettiin perhe- tai paremminkin talokohtaisesti rukous.

Kylärukoukset olivat satakuntalais-vakkasuomalainen hartaudenharjoituksen muoto. Jossakin vaiheessa - 1700-luvun vaikeina alkukymmeninä - ne pyrittiin saattamaan voimaan koko Turun hiippakunnassa. Tässä pyrkimyksessä ei kuitenkaan onnistuttu siellä, mainitun alueen ulkopuolella siis, missä menettelyllä ei ollut tukenaan vuosisataista traditiota.

Kauniin ja monipuolisesti kattavan kuvauksen vielä 1800-luvun alkukymmeninä voimissaan olleista kylärukouksista on punkalaitumelainen Juho Lähti esittänyt isältään kuulemansa perusteella (1934): "Kun kylät vielä olivat suurissa ryhmissä, pidettiin näissä säännöllisesti joka ehtoo, vähää ennen makuulle menoa, kylän yhteinen ehtoohartaushetki, jonka paikka vuorotteli talosta taloon. Vuoropaikan tiesi jokainen kylän asukas. Koollekutsuntaa varten oli kylässä suuri pukin- tai häränsarvesta tehty torvi, rukoustorvi, jota vuoropaikan toimesta soitettiin rukoushetken tullessa kylän raittilla. Ehtoorukouksen toimitti tavallisesti kylänvanhin ja toisinaan joku toinenkin. Rukoustorvi luovutettiin tällöin seuraavaan vuoropaikkaan kuuluvalle henkilölle. Rukouksen päätyttyä suljettiin pihojen portit, tulet huoneissa sammutettiin ja kylän väki kävi nukkumaan".

Kylärukoukset elivät joissakin kylissä Rauman seuduilla tälle vuosisadalle asti. Näyttää siltä, että viimeisen, ainakin toistaiseksi viimeisen kerran on rukoustorven kutsu kuultu 1920-luvulla Hinnerjoen Vaaljoella. Rukoilevaisuudeksi nimitetty, perinteen syvistä lähteistä ammentava ja maassamme tälle alueelle rajoittunut liike on kylläkin jatkanut niiden pitämistä (vain hiukan) toisenmuotoisina.

Tässä kirjasessa polut on keritty yhteen rovastikuntien puitteissa. Näin menetellen on voitu nostaa esiin myös vanhimmat, ohuiksi heityneet polunpäät. Rovastikunta on kirkollinen, muutaman (yleensä vajaan kymmenen) seurakunnan muodostama hallinnollinen ja nyttemmin enenevästi myös toiminnallinen yksikkö. Satakunnassa rovastikunnat palautuvat syvälle keskiaikaan ja jopa satakunta-laitoksen aikaan. Vaikka nykyinen Kokemäen rovastikunta on muodostettu vasta muutama kymmenen vuotta sitten, se näyttää olleen tällaisessa asemassa keskiajalla. Tyrvään rovastikunta on sastamalalaista ja keskiaikaista perua niin vahvasti, ettei sen asema ole vuosisatojen kuluessa vaarantunut. Kokemäellä ja Sastamalassa näyttää Ruotsin satakunnista tunnettuun tapaan olleen myös pääkirkko, kumpaisessakin, eräänlainen tuomiokirkko. Rannikon uusille maille on perustettu rovastikunnat ymmärrettävästi vasta myöhemmin, keskuksina Pori ja Rauma.

Rauman ja Lapin seurakunnat kuuluivat tälle vuosisadalle asti Vehmaan rovastikuntaan. Tämä kirkollisen aluejakokäytännön yksityiskohta on yleisemmältäkin kannalta kiinnostava, koska siinä näkyy näiden seutujen ja seurakuntien kauan jatkunut, vaikka jo vuosisatain taa jäänyt horjuminen Vakka-Suomen ja Satakunnan välillä. On vain muistettava, että suuntaa etsivän edessä raja ei railona auennut Vakka-Suomen ja Satakunnan välillä. Toisenlainen, kauan ylikäymätön oli se raja, joka erotti niin kirkollisesti kuin hallinnollisesti toisistaan yhtäältä Suomen maakunnan, toisaalta Vakka-Suomen ja Satakunnan. Vakka-Suomen "tuomiokirkko" oli Vehmaalla. Maakunta-Suomen ylisen osan eli Pohja-Suomen ydinalueen (vuosisataisen Mynämäen rovastikunnan) pääkirkko taas oli Mynämäellä, seikka, jonka rannikkoa myötäilevän valtatien (8) kulkija Mynämäen doomia katsellessaan helposti huomaakin.

KOKEMÄEN ROVASTIKUNTA

Heikki Huhtala

Porin ja Turun välisen taipaleen tavantakaiset, muut kuin ensikertaiset kulkijat osaavat valita reitikseen tien (n:o 204), joka käy Säkylän kautta ja sillä tavoin hipoo Pyhäjärven itälaitaa, ettei se juuri avaa suoraa näköalaa järven peninkulmien mittaiselle selälle. Tie tarjoaa mahdollisuuden nopeaan etenemiseen, samalla kun se hiljentää mieltä. Kartasta näkee, että on lähellä järveä ja niin halutessaan voi pysäyttää myös vauhdin ja etsiytyä monessa mielessä arvokkaan veden rannalle. Mutta vain harvasta kartasta, jos mistään näkee, että tie käy liki historiammekin näköalapaikkoja. Muinaisuuden muistot ovat lähempänä kuin luuleekaan. Kantatien rinnalla vallankin Säkylässä juokseva entisajan kulku-ura saa asfalttisen alkunsa jälkeen sorapinnan ja jossain jo virstan perästä myös neulaspeitteen; niin tie vähä vähältä ja hienovaraisesti johdattelee nykyajan reisnääriä muinaisten äärelle.

Säkylä

Lähtökohdaksi voi ottaa maakuntain ja pitäjäin tämänhetkisen kohtaamispaikan Säkylän ja Yläneen rajalla. Vanha rajamerkki on Rajakalliolla, nykyisestä rajapaalusta muutama sata metriä itään, sen tarkempi sijainti tulee kohta esiin ja ennen pitkää mittanauhan toisella päällä sitä on kosketettavakin. Rajalta voi retkeillä etelään ja itään, joko mielikuvituksessaan, mutta silti historiallisesti todessa pysyen tai itse paikalla, maantien ja maan päällä ponnistaen.

Täällä on eletty ja asuttu pitäjäjaon puitteissa jo tuhat vuotta sitten. Ratsaspoluksi vahvistunut ura oli jo silloin nähtävissä, se enteili ja linjasi nykyistä tietä. Muuttomatkalla olevat kulkijat tulivat pohjoisesta, Satakunnasta ja tähtäsivät kohti etelää. Heidän matkansa määrä oli Anivehmaa myöhemmässä Yläneenkylässä. Heillä oli karjaa talutettavana, viikatteet olivat miesten olalla, naisilla näkyi sirppejä, keritsimetkin pilkistivät esiin. He olivat siis muuttomatkalla, edestakaisin he olivat liikkuneet käydessään niituilla ja suvilaitumilla.

Kun oli asetuttu kiinteästi paikoilleen, raitiksi jo vahvistuneessa polun eteläpäässä saattoi piankin nähdä myös toisenlaisen, juhla-asuisen kulkueen. Näin oli silloin, kun vietiin vainajaa Anivehmaan kalmismaahan, ruumishautaan, joista nuorimpien äärellä pappi oli lukenut siunaussanat. Juuri haudoista voi jälkikäteen päätellä elämää. Anivehmaanmäen ympärille muodostui Yläneen kiinteä asuma. Mäki on nykyisen kirkonkylän laidalla, jonkin matkaa Vanhankartanon päärakennuksesta, Yläneenjoen lounaispuolella.

Anivehmaa on saattanut olla kirkkokylä jo 1200-luvulla, viimeistäänkin, sillä Yläneen kirkko, läpi aikain ja uudelleenrakentamisten Olavin nimikko, edustaa pakostakin Olavinsuosion ensimmäistä, kansanomaista, Satakuntaan keskittynyttä vaihetta.

Nimenomaan Olavinpäivänä ei oltu arkitamineissa vaan juhla-asussa. Miesten viitta oli sininen, siinä oli keltainen reunus, niin kuin Pyhäjärviseudun muinaispuvuissa värien tuli olla. Naisten asussakin niin kuin euralaisemännän puvussa sinikeltainen kokonaisvaikutelma oli ilmeinen. Ruoste söi maan alla viitan pidikkeet eli "pinnet" (niin kuin p. Henrikin surmavirsi sanoo). Mutta värit jäivät elämään, sininen ja keltainen ja lopulta, joskus 1500-luvulla nämä perisatakuntalaiset värit tulivat koko tuolloisen valtakunnan väreiksi, kuninkaaksi tulleen Juhana-herttuan niihin tässä maakunnassa ihastuttua.

Yläneen kirkon vanhin paikka lienee Kappelniitty, joka on nykyiseltä kirkolta vanhan virstan, kilometrin ja kahdensadan metrin päässä Haverintien oikealla puolen. Yläneen nykyinen kirkko, sekin siis vanhaa auvoa Olavin nimikko, näkyy kauas kantatielle. Korkeaksi ja muutoinkin kookkaaksi osoittautuvan kirkon juurella voi ihmetellä kansan keskuudessa perintönä kulkeneiden taitojen toteutumista myös täällä.

Yläneen ydinosat, Pyhäjärven rantakylät, luettiin kautta keskiajan Satakuntaan, mikä on luonnollistakin, sillä Satakunnasta, Pyhäjärviseudulta asutus oli tullut - yhteydet etelään, Suomen maakuntaan olivat syvien ja laajojen soiden katkaisemat. Voi siis viipyä Yläneellä vielä hetken, ennen kuin lähtee kohti Varsinais-Satakuntaa.

Satakunnasta tultaessa kantatie kaartaa heti Yläneen kirkonkylän jälkeen kohti kaakkoa. Näin tie on tällä kohtaa tehnyt iät ja ajat, pienempiä käänteitään se alkoi oikoa sen jälkeen, kun Turku alkoi saada hallinnollista ja kaupallista merkitystä. Tie käy eteläisen Suomen lähes suurimman yhtenäisen suoseudun ja sillä olevan seitsemän pitäjän rajan, Satakunnan eteläisimmäksi kolkaksi keskiajalla todistetun, nyt hyvin merkityn ja helposti saavutettavan Kuhankuonon kautta. Tälle tielle ei joukkoliikenne kovinkaan aikaisin hakeutunut. Mutta kuninkaan kuriirit ja markkinoille kiiruhtavat kaupit löysivät jo varhain nopean yhdyspolun Turusta Paattiskorven kautta Satakuntaan. Heidän käyttämänään polku vahvistui ja niin kävi yhä enemmän, kun etelästä tullut asutus oli saavuttanut Yläneen eteläkylät.

Turun ja Yläneen väliset kulkijat ovat kiiruhtaneet aina, aikanaan välttääkseen erämaan monenlaiset vaarat, nyt pysyäkseen laatimassaan aikataulussa. Mutta aina on kuljettu hitaammin sillä tiellä, joka Yläneen kirkon jälkeen kaartaa, nyt ei kohti kaakkoa kuin pikatie vaan lounaaseen, kohti Mynämäkeä ja Nousiaista ja muinaista maakunta-Suomea, jonka vanhan rajan se saavuttaa vasta Vaskijärven jälkeen. Tämän tien arvokkaat, vuosisataisen kulutuksen kestäneet mutkat pakottavat hiljentämään vauhtia. Tie hiljentää myös mieltä, sillä se noudattelee Vaskijärven vaiheilla Henrikintien vuosisataista linjausta.

Hiljennettävä on senkin tähden, että pysyisi muun muinaisliikenteen tahdissa, mukana munkkien ja nunnain ja muiden pyhissäkävijäin verkkaisessa taivalluksessa. Patikkamatka tulee eteen Vaskijärven luonnonpuistossa, jossa vaeltajan apuna eksymistä vastaan naavaisten kuusten tiheikössä on Henrikintien viitoitus. Yläneen kunnanvirastosta on kyllä saatavissa alueen karttojakin. Vaskijärven puisto on varustettu vastikään pitkospuin ja muustakin kuin Henrikistä kertovin opastustauluin. Puiston portti ja opastuskeskus on alueen pohjoispäässä, Elijärven etelälaidalla. Sieltäkin saa vaeltaja viisautta.

Että maisemallisesti arvokas ja historian syvyydet avaava Vaskijärvi on keskiajan lopulla luettu Satakuntaan, siitä (ja vielä siitäkin, että länsinaapurina oleva, "esiroomalaiskatolisen" uskontradition 1700-luvulle säilyttänyt Karjalankylä oli käsitetty osaksi Satakuntaa), siitä kaikesta antoi itse paikalla asiaa selvitellyt maisteri, myöhempi uskonpuhdistaja ja piispa Mikael Agricola 1500-luvun toisella kymmenellä todistajanlausuntonsa.

Säkyläläinen eränkäynti ja asutuspaine ei suuntautunut vain etelään, kohti Ylänettä vaan myös itään, Virttaan vesijaon kautta Alastarolle ja Loimaalle, jotka näin saivat raivaajansa. Mutta jos säkyläläiset veivät kristillisen uskon mukanansa Yläneenkylään, niin yhtä toimellisia he olivat Loimijokivarressa, jonne he jo keskiajalla näyttävät kohottaneen pyhäkön tai ainakin ristin, ristikatoksen. Alastaron Mälläisten Killamäki viittaa tähän. Mutta niin tekee myös perimätieto, joka kertoo Körrin kirkosta. Sen löytää kysymällä. Retken ja hetken voi osuttaa yksiin. Viime vuosikymmeninä on harvakseltaan pidetty hetkipalveluksia Körrin kirkolla.

Alastarolta Virttaan kautta Säkylään käyvä tie muistettiin vielä viime vuosisadalla "kirkkotienä" ja myös "kirkkosiltoja" mainitaan tuon tien varrelta (V. Salminen). Kirkkotie johti tietenkin Säkylässä olleeseen kirkkoon. Minkälaista oli, kun oltiin laillisella, keskiajan lakien tarkoittamalla Kirkkotiellä, siitä tuonnempana, sillä Satakunnassa näitä teitä on paljon. Niin voikin lopettaa retkeilyn etelään ja itään, säkyläläisten asuttamille, mutta sittemmin suomettuneille, Varsinais-Suomeen tahdotuille maille.

Paineita Satakunnan alueen kaventamiseen on ollut kauan. Säkylän ja Yläneen ja samalla Satakunnan ja Varsinais-Suomen välinen raja vakiintui uudenajan alussa suunnilleen nykyisille sijoilleen; 1700-luvulla rajamerkiksi vahvistettiin Rajakallio. Rajakallio tulee seinänä vastaan, jos kantatien (siis 204) varrella olevalta kuntain rajalta lähtee Tourulantietä ja ajaa seitsemänsataa metriä. Vanha Turkutie käy kallioseinämän editse. Kannattaa nollata kulkuvälineensä trippimittari Rajakalliolla ja ottaa suunta kohti Säkylää. Jos on tarkkana, niin näkee tien oikealla puolen pensaikkoon unohtuneena vanhanmallisen, pitkänhoikan kilometripylvään ja siinä lukemat 17-61 (Säkylä-Turku). Tie on vanha valtatie ("den allmona wägen"). Sen leveys on neljä ja puoli metriä, kuten postivaunukaudella asiaan kuului ja niin kuin voi panna merkille mitatessaan pian vastaan tulevan puron yli johtavan sillan kaiteitten välin.

Rajakalliolta tasan kahden virstan (2,4 kilometrin) jälkeen ollaan Kristelinportilla. Tästä kävi muinaisten pyhiinvaeltajain tie. Tien sivussa, vasemmalla puolen, näkee ikiaikaisen, kivisen pöytäryhmän: laakakiven ja istuimet (joita nyt on yhdeksän, vaan lieneekö aikoinaan ollut enemmänkin, ihan kaksitoista). Pöytään käydessään ja eväitä availlessaan muistaa näillä main jo ammoin käytetyn ruokarukouksen: "Jeesuksen nimeen me nyt menem(me) kauniisti pöytään Ja Herran sanan päält Meit syömäst, juomast löytään Me siitä hyvän saam(me) Vaan saakoon kiitoksen Se pöydän Herra suur Ain nimeen Jeesuksen". Tämän alkuperältään tuntemattoman ruokarukouksen käyttö näyttää aina rajoittuneen Satakuntaan (V-K Kuuliala).

Kristelinportilla tie haaraantuu. Vasemmanpuoleinen, valtatieksi aikanaan vahvistunut kulku-ura käy Säkylän Pyhäjoelle, oikeanpuoleinen tallauma johdattelee Säkylän niin ikään jo keskiajalla perustettuun Korven kylään. Tiet yhtyvät Korvenkylän jälkeen Pyhäjoen rantamalla, Säkylänharjun juurella. Vanhan säkyläläisen perimätiedon mukaan Pyhäjoen kautta käyvä tie oli Henrikintie ja Korven kautta kulkeva, tätä nykyä vain alas luotujen silmien havaitsema, sileiksi hioutuneiden kivien ja neulasmaton rajaama mutta toiselta puolen myös ehtoohämärässäkin taivasta vasten erottuva tienura oli Airikintie.

Henrikintien ymmärtää, mutta Airikintie on arvoituksellisempi. Nykyiset, katoliset pyhiinvaeltajat ovat varmaan tarkoituksenmukaisuussyistä, mietiskelyyn soveltuvampana valinneet reitikseen Airikintien. Tämä tie on myös merkitty Henrikintien tunnuksin. Ja kun viitat ovat paikoillaan myös muulloin kuin "kesä-Heikin" aikaan, voi kuka tahansa ja milloin tahansa lähteä muinaiselle polulle Kristelinportilta Airikintielle. Sekä itse asia että polun pinta edellyttävät kulkemista jalan. Kristelinportilta Korven jokiportaalle on matkaa tunti, kaksi.

Kuva 4. Ollaan Säkylän Kristelinportilla. Oikeanpuolinen ura on vanha Airikintie ja vasemmanpuolinen, sittemmin valtatienäkin ollut on Henrikintie. Airikintie kävi keskiaikaisen Korvenkylän ja Henrikintie yhtä vanhan Pyhäjoen kautta. Tiet yhtyivät Säkylänharjun juurella, Myllyojan portaalla. Henrikintien vaeltajat käyttävät nykyisin Airikintietä, niin kuin viittakin osoittaa. Vastapäätä viittaa tien toisella puolen on kivinen pöytäryhmä, jota jo keskiajan pyhiinvaeltajat, "pilakriinit" ovat käyttäneet aterioillaan.

Vanhahtava Airikki-nimi tarkoittaa tietenkin samaa kuin Eerik nyttemmin. Airik-muotoa käytettiin ruotsissa sydänkeskiajalla. Airikki-nimi on lainautunut meille siis jo varhain ja ennen kuin Henrikin matkatoveri Eerik tuli tutuksi täällä, sillä Henrikin surmavirren varhaisimmatkin muistiinmerkinnät ja toisinnot tuntevat vain Eerik-muodon. Eerik Amundinpoika, Satakunnankävijä 800-luvulla (?) oli kyllin varhainen ollakseen Airik-nimimuodon kantaja ja antaja. On esitetty (M. Klinge) - ja se sopii yhteen sen kanssa, mitä Satakunnan varhaishistoriasta muutoin tiedetään - että Suomi liittyi Ruotsiin kahdessa vaiheessa, ensin Satakunta (800-luvulla, Erik Amundinpojan aikaan) ja sitten 1100-luvulta lähtien Suomen maakunta ja maa.

Kun Airikki esiintyy nimenomaan tien nimenä, on senkin tähden ajateltava muuta kuin Henrikin surmavirren pohjalta lähtevää selitystä. Ruotsin yhtenäisvaltion keskiaikaiset maanlait (erityisesti Kristoffer-kuninkaan laki) sisältävät seikkaperäisen kuvauksen siitä, kuinka vastavalitun kuninkaan tuli osana virkaan astumista ja sitoutumista tehdä eli "ratsastaa" matka maakuntiin ts. oli tehtävä Eriksgata, Eerikinretki. Tärkeimmissä maakunnissa, myös Suomen puolella oli käytävä. Matkan maakuntiin tuli tapahtua myötäpäivään. Suomessa ensimmäinen käyntikohde lienee ollut Satakunta, svealaisvaltakunnan vanha "osavaltio". Kristofferin laki säätää, että Eerikinretki oli joka tapauksessa ulotettava "Itämaahan". Jos kuningas ei itse voinut tulla, drotsin ja Turun piispan tuli tehdä matka kuninkaan nimissä. On siis aihetta ajatella, että Eerikinretki, Airikinretki on aina ulotettu tavalla tai toisella myös Suomeen.

Säkylän Airikintie voisi siis tuoda viestiä kaukaisilta ajoilta. Kristofferin laissa edellytettiin, että maakuntain edustajat olivat osa kuninkaan seuruetta ja että maakuntain edusmiehet vaihtuivat seuraavan maakunnan edustajiin tietyissä, samoina pysyvissä kohdissa. Voisikin siis ajatella, että Airikintien viestinvaihtokohta oli Kristelinportilla, missä odottamassa oli edustus Kalannin satakunnasta eli Vakka-Suomesta (joka korvautui edustustolla Varsinais-Suomesta, kun se oli liittynyt mukaan). Mutta joka nyt on Airikinretkellä ja taivaltamassa, tekee hyvin, jos kulkiessaan muistaa vanhaa maakuntalakia ja sen ensimmäistä lukua, Kirkkokaarta, jonka mukaan kristityn tulee kumartaa Herraa Kristusta eikä lehtojen puita eikä metsien lähteitä.

Säkylän Pyhäjoen kylämaisema on historiallinen, myös kirkkohistoriallinen. Kylän vieläkin tiheä rakenne osoittaa, kuinka helppo oli joskus 1700-luvulla tulla yhteen, kylärukouksiin, kun rukoustorvi soi. Mutta mielellään jatkaisi matkaa vieläkin pitemmälle menneeseen ja sijoittaisi Säkylän seutukirkon juuri Pyhäjoelle. Kaksisataa vuotta sitten muistiin merkitty perimätieto sanoo, että vanha seutukirkko on ollut puolen peninkulman päässä silloiselta (ja nykyiseltä) kirkolta. Ei Pyhäjoki sen kauempana pitäjän myöhemmästä keskuksesta olekaan. Kylässä tehtiin muutama vuosi sitten kaivauksia, jotka osoittavat kylän asutuksi viimeistään 1200-luvulla. Löydettiin myös pystyasennossa olleista puista tehdyn rakennuksien jäämiä - oliko seutukirkko täällä ja sauvakirkkotyyppiä, kysyy. Paikan nimi, Tupamäki, ja luonne - rakentamaton läpi myöhempien vuosisatojen ja nyt ihan jaloin lehtipuin kaunistettu - on kumminkin pantavissa merkille. Tupamäeltä ei niin vain maltakaan lähteä, kun muistaa, että anglit ja saksit antoivat varhaisille kirkoilleen nimen "stow" (J. Irien), joka kirkko-sanana

kulkeutui Pohjoismaihin (niin stuva- ja tupa-sanojen välinen yhteys saisikin uuden, jännittävän juonteen). Jos ei Tupamäellä niin ainakin jo Pyhäjoen rukoushuoneen vaiheilla "seutukirkko", kyläkunnan pyhäkkö on ohittamaton.

Asutuksen ja viljelyksien painopiste siirtyi ajan mittaan Vähä- ja Isosäkylään. Uusi kirkko rakennettiin jälkimmäiseen kylään v. 1700. Se tuhoutui kyläpalossa v. 1773. Nykyinen kirkko rakennettiin samaan kylään v. 1776. Rakentajamestari Antti Piimänen aloitti työn, jonka hänen poikansa Mikael Piimänen vei kauniiseen päätökseen. Kirkko on pitkäkirkkotyppiä. Kellotapuli liittyy sisäänkäyntipäädyssä kiinteästi runkohuoneeseen. Tapuli on tyypillinen 1700-luvulle. Kirkkoon on nyttemmin palautettu punainen väri. Vanhasta kirkosta onnistuttiin pelastamaan ehtoollisen asettamista esittävä maalaus, se on esillä nykyisessä kirkossa, ensimmäinen tunnettu suomalainen naismaalari Margareta Kapsia on tekijä.

Kirkon vihkimistilaisuudessa lausuttiin tuon ajan käytännön mukaisesti rukous, joka on tarkoitettu myös jälkipolville: "Pyhä, Pyhä, Pyhä, Herra Zebaoth, kaikki maa on täynä sinun kunniatas. Ah niin täytä siis! Sinun pyhän nimes kunnian tähden, sekä tätä huonetta ja kaikkia niitä, jotka täsä nyt saapuilla owat, sinun armollas ja kunniallas, että myös kaikkia niitä, jotka tästälähin mailman loppun asti tähän huoneeseen tulewat."

Kirkkokentän laidalla havaitsee vanhan säkyläläisen tuulimyllyn. Ollaan viljapitäjässä, agriteollisuuden vanhoilla ja nykyisillä sijoilla. Yksisilmäisiä kuin Säkylän miehet, sanottiin ja tarkoitettiin myllynkiviseppiä. Kirkkomäen laidalla on myös Säkylän seurakuntatalo, harmaa päältä mutta valoisa ja kotoinen sisältä. Kirkkomäeltä on luonteva yhteys ja hyvä viitoitus kohti Pyhäjärveä ja Pihlavansaarta. Pihlavansaaressa on Säkylän seurakunnan leirikeskus. Se on tarkoitettu myös muille seurakunnille ja yhteisöille, yksityisillekin. Muonitus järjestyy ja majoitus, täällä niin kuin seurakuntain kesäkodeissa nykyään yleisemminkin - "Bed and breakfast" - ainakin jos sopii ennakolta. Pihlavansaaressa saa satunnainen kävijä luultavasti parhaan ja myös levollisimman kosketuksen itse järveenkin, ei häiritse toisten tonttirauhaa eikä itse häiriinny.

Pihlavan poikkeaman jälkeen voi palata Airikinretkelle. Airikintie johti Korven kylään. Itse asiassa se käy Korven kautta. Korven jälkeen, Myllyojan kohdalla Henrikintie ja Airikintie jälleen yhtyvät. Säkylänharjulla muinainen kulkija sai näkyviinsä jo Köyliönjärvenkin. Nyt täytyy kiertää Huovinrinne. Helposti se käykin päinsä, kun Huittistentieltä taittaa kohti Kankaanpään kylää. Saadessaan silmiinsä Köyliönjärven, voi miettiä Airikin arvoitusta Henrikin surmavirren avaamasta näkökulmasta.

Surmavirren vanhimman tunnetun version mukaan "sanoi sitt erich kuningas, Heinrichillen weliellensen... kyllä me kiärräm Kiuulon järwen". Tässä versiossa huomio kiinnittyy siihen, että Eerik, kuningas, tekee reitinvalintaehdotuksen, kun Henrik, piispa, tekee valinnan myöhemmissä muunnelmissa. Matkaseurueen valittavana oli kaksi Köyliöstä Säkylään johtanutta reittiä, itäpuolinen, joka kylläkin jo varhain vakiintui "pitkäksi tieksi" ja länsipuolinen, jonka keskiaikaista kulkua tie vieläkin paikoin tapailee. Kuningas valitsi itäpuolisen tien kenties sen perusteella, että se oli

vanha kuninkaallinen Airikintie. Airikintien perinteenmukaisia kulkijoita oli vielä paljon myöhemminkin: Kustaa III annettuaan säkyläläisille luvan tehdä uudesta kirkosta kuninkaan nimikko ja lähdettyään kohti Köyliötä valitsi itäisen tien, eikä varmaankaan vain nähdäkseen upean luontokohteen, lähteen, josta siitäkin tuli majesteetin nimikko. Nykykulkijakin voi joskus ajaa Köyliönjärven idänpuoleista tietä, sillä se on säilyttänyt läntistä paralleeliaan paremmin ikiaikaisen ilmeensä, se ei ole enää aikoihin ollut kaukokulkemisia palveleva "pitkätie".

Säkylään tullessa oli syytä kulkea ristiin rastiin maakuntaa rajatessaan. Pois lähtiessä ja syvemmälle maakuntaan käydessä voi miettiä muuatta Säkylästä käsin aikanaan lähes koko maakunnassa tutuksi tullutta ja kauan muistettua opetusta. Säkylässä kirkon palamisen ja uudelleenrakentamisen aikoihin kirkkoherrana ollut Andreas Elgfot käänsi v. 1763 suomeksi saksalaisen papin Johann Freseniuksen Rippi- ja Herran Ehtollisen-Kirjan. Kirja on todellista vaeltajan viisautta. Kirjoittaja neuvoo yhtä ilmeikkäästi kuin A.E. suomentaa "Mitä on tulla työtätekewäisnä ja rascautettuna Christuxen tygö? Eikö se merkitse nijn paljon, cuin tulla hänen tygönsä caiken wiheljäisydensä canssa? Heidän (syntisten) pidäis pakeneman Hänen tygönsä, nijncuin sairat Parandajan tygö caiken heidän ahdistuxensa, murhensa, pelconsa, heicoudensa, caickein syndein kehoitusten canssa, heidän hitaudensa ja woimattomudensa canssa hywään. Jos ei he taida paeta ja juosta, nijn pidäis heidän käymän; jos ei he taida käydä, nijn pidäis heidän conttaman; jos ei he taida contata, nijn pidäis heidän ikäwöitzemän."

Köyliö

Nyt ollaan tulemassa Köyliöön etelästä käsin. Mutta Airikin- ja Henrikintien legendaariset, Henrikin legendan mainitsemat kulkijat tulivat - tulivat taas kerran, retkeilyhän Satakunnan kristityillä mailla palveli heidän tarkoituksiaan - pohjoisesta, Kokemäeltä, hallintokeskuksesta, jossa heillä näyttää olleen tukikohta. Heidän seuraansa pitäisi päästä; jossain Ilmijärven, Ilmiinjärven avarassa maisemassa voisikin odotella ja valmistautua matkaan, että saisi tietää, millä asioilla kuuluisat kulkijat liikkuivat. Mutta viimeistään Lähteenkylässä saa näköyhteyden: seurue ajaa metsän kätköistä järven laajalle rantatasanteelle.

Reen anturoille tai kuuloetäisyydelle ei kyllä pääse, sillä miehillä näyttää olevan seuruetta aika lailla. Mutta seurueen voisi Lähteenkylässä nostattaa silmiinsä. Henrikin surmavirsi mainitsee seuralaisiksi "piltin", joka muiston ja muistovirren vanhetessa ja asioiden unohtuessa sai luonnehdinnan "pikkuruinen" ja "vantin", josta ajan mittaan tuli "vaaksan korkuhinen". Juuri mainitut, aikain kulussa myyttisiksi kutistuneet ja sillä tavalla kuiskivat olennot ovat saaneet selityksen yleensä siitä, että balladi vaatii tällaisia hahmoja ("lille smådreng", M. Haavio).

Alkuperäistilanteeseen saattaisi kuitenkin sopia paremmin arkinen ymmärrys: piltti ja vantti olivat matkaseurueen fyysisiä jäseniä. "Kaalimaassa" niin kuin noihin aikoihin moniaalla muuallakin Euroopassa "kild" tarkoitti jalosukuista, jalosukuista palvelijaa, "adjutanttia", vanha Surmavirren toisinto luonnehtiikin "pilttiä" sanoilla "uscolinen Palwelia". Kiltti- ja piltti-sanojen välillä voisi olla paitsi merkitykseen liittyvä myös äänteellinen yhteys. Kilt(t)i-sana on ollut meilläkin käytössä: Juslenius antoi sanakirjassaan kolmesataa vuotta sitten sanalle merkityksen "egregius" ts. jalosukuinen. Mutta lähemmäs Köyliötä ja alkuperäistilannetta: muuan Surmavirren vanhoista toisinnoista käyttää myös Lallista, Köyliönsaaren talonpoikaisaatelisesta isännästä luonnehdintaa "kildi". Keltille ominainen k:n ja p:n vaihtelu voisi selittää toisintomuodon "piltti" (ja rinnakkaisen merkityksenkehityksen tuloksena saatiin kumpaisellakin taholla, niin saarella kuin mantereella, lasta tarkoittava sana: child ja pilt, piltti).

Mutta entä "vantti". Heitä on voinut olla useita. Vantit lienevät olleet mukana seuranneita sotilaita, rivimiehiä, ratsuttomia jalkamiehiä (sana samaa kelttijuurta kuin myöhempi in-fanteri, jalkaväki - vielä keskiajanruotsissa "fanter" merkitsi palvelijaa). "Kaaliin" (gaeliin) näyttäisi sopivan selitys, mikä on linjassa sen kanssa mitä muutoin tiedetään Satakunnan tuolloisista oloista niin kuin vakiintuneista svealaissuhteista: seurue oli turvasaattue eikä suinkaan valloituksiin pyrkivä joukko-osasto. Se ei siis ollut hyökkäysmuodostelma - kun "rullissa" ei näy ratsumiehiäkään - mikä Kokemäeltä oli tulossa "Kiuloon".

Köyliönsaari. On pidettävä kovin mahdollisena, että kilta-yhteisöt rakensivat Satakunnassa ennen Rooman aikaa killa-taloja eli kirkkoja. Killa-nimi ei kylläkään pilkahda esiin Köyliössä. Sen sijaan samaa perua oleva kellari-nimi on Köyliössä vahvasti muistettu: Lallin kellari. Lallilla, suurtalonpojalla, oli tietysti isot aumansa ja suuret purnunsa naurissatoaan varten. Mutta "kellarin" hän oli rakentanut toiseen tarkoitukseen, kirkoksi. Tuon ajan "kellari" oli samaa kuin "iso kirkko" laajalti Euroopassa. "Kaalimaassa", Britanniassa ja muuallakin kelttiläisvaikutteisen kirkon piirissä "kil" oli kirkko, kerrattakoon, mutta kun se sai komeamman (joko siipirakennuksella varustetun tai korkeamman) hahmon, siitä tuli "kel-air", "kellar" (A. MacBain).

Voisi siis ajatella, että Köyliössä ei ollutkaan vaatimaton seutukirkko saati vain kaksi- tai nelilappeinen ristikatos, killa, vaan korkealle kohoava ja saarikummultaan kauas näkyvä pyhäkkö, Lallin kellari. Rohkea ajatus saa tukea Köyliöstä ja sieltä kahdella tavalla. Ensinnäkin amiraali Curt Tersmedenin v. l748 muistiin merkitsemä köyliöläinen perimätieto sanoo, että Lallin aikoihin kristittyjen kirkkoina olivat näillä main "kellarit". Perimätieto kyllä edellytti, että nämä kellarit olivat talojen alla, mutta tällä kohtaa muistitieto on voinut turmeltua eli ymmärtyä kellari-sanan myöhemmästä merkityksestä käsin, onhan muistettava, että syviä, holvattuja kellareita oli Manner-Euroopassakin tuolloin vain aniharvassa. Tersmedenin memoaarien "löytäjä", Jalmari Jaakkola, ei aseta kellaria koskevan perimätiedon autenttisuutta kyseenalaiseksi, jos hän ei liioin sen alkuperäisyydestä voi antaa takeitakaan. Toiseksi: historiasta kiinnostunut amiraali teki myös itse ja itse paikalla havaintoja ja hän kuvasi näkemänsä perusteella kolmijakoista, punaisesta hiekkakivestä tehtyä, vain vähän maan alle työntyvää, alttarilla varustettua "kellaria" ja liitti tähän sen yksityiskohtaisemman kellari-tradition, jonka mukaan Lallin leski ja muut varhaiset kristityt pitivät tässä kellarissa kokouksiaan. Tersmeden sanoo, että tämä "kellari" - jota ei ole sekoitettava myöhempään, usean kyynärän syvyydessä olevaan, harmaista kiviliuskoista tehtyyn kartanon kellariin - löytyi Köyliönkartanon läheisyydestä.

Lalli-nimistä tilaa ei uudella ajalla Köyliöstä tunneta, vaikka muut vanhat talot niin kuin Muntila ja Paavila ovat säilyttäneet nimensä. Lallin taloa on kuitenkin etsittävä Köyliön saaresta ja Köyliön kartanon vaiheilta, niin kuin Jalmari Jaakkola on osoittanut. Rautakautinen kalmismaa on Köyliönsaaressa kartanon pihapiirissä, "karjapihan" puolella. Näiltä main, hautausmaasta länsi-pohjoiseen, kartanon lähituntumasta on muinaistakin kartanoa tähyiltävä. Koko maisemasta saa yleiskuvan Kirkkosaaren lännenpuoleiselta loivanteelta.

Köyliön kirkkomaisema. Kirkkosaaressa on katolisen ajan lopulla hyvin todennäköisesti ollut kappeli. Mutta siitä on jo tarkka tieto, että puukirkko rakennettiin saareen v. l640. Tämä kirkko paloi salaman sytyttämänä runsaat sata vuotta myöhemmin. Nykyinen kirkko on vuodelta 1752. Kauan kerrottiin, että kirkko on rakennettu ruotsalaista aatelissukua olleen ja Cedercreutzien luona Köyliönkartanossa vierailleen mestarin johdolla. Tämä Köyliössä vielä viime vuosisadan lopulla kerrottu tieto, jonka Viktor Salminen merkitsi muistiin, sisältää senkin yksityiskohdan, että mestari oli ennen Köyliöön tuloaan rakentanut ihan samanlaisen kirkon Taalainmaalle, Ludvikaan. Tarinatieto on osoittautunut oikeaksi, vuosiluvut ja tyyli täsmäävät. Kartano oli tullut Cedercreutzien omistukseen 1746 (vaikka asumaan suku asettui uusille sijoilleen

Kuva 5.

Köyliön kirkkoon järveltä johtavat "papin portaat". Megaliittiset askeltensijat ovat nykykirkkoa vanhemmat. Ne lienevät osa vanhaa, unohtunutta ja katseitten tavoittamattomiin jäänyttä kokonaisuutta. Portaat ovat kaiketi johtaneet paikalla jo aikaisemmin olleeseen pyhäkköön, "Lallin kellariin", jonka rakenteita voivat hyvinkin olla Köyliön kirkon alla olevat, selvästikin muuhun kuin hautaustarkoitukseen rakennetut holvit. Köyliönkartano (uudempine "Lallin" kellareineen) eli Lallin talo (?), lienee aikoinaan kuulunut kirkon kanssa samaan omistus- ja rakennuskokonaisuuteen ja vieläkin se on kirkon lähin naapuri.

vasta viime vuosisadan alussa). Köyliössä niin kuin Ludvikassakin Cedercreutzit tukivat kirkon rakentamista. Alkuperäispiirustusten laatija oli Gustaf Wiman. Mutta kirkon sisäkuva sisältää edelleen arvoituksia: Köyliön kirkon alttaritaulu ja kaksi muuta kirkossa olevaa, kärsimyshistorian vaiheita esittävää maalausta ovat tuntemattomiksi jääneiden, mutta italialaisiksi arveltujen taiteilijoiden tekemiä.

Köyliönkartano oli ollut Cedercreutzien omistuksessa kaksi vuotta, kun edellämainittu amiraali C. Tersmeden teki sen vierailun paikkakunnalle, jonka perusteella hän laati kuvauksensa Lallin kellarista. Neljä vuotta tuon vierailun jälkeen Köyliössä oli uusi kirkko, se jonka rakentamisessa Cedercreutzit, Tersmedenin aateloidut sukulaiset olivat olleet aktiivisia. Kirkko rakennettiin varmastikin kartanonomistajien osoittamalle maalle. Kun kirkko on vain parin kivenheiton päässä kartanosta, voisi ajatella, että Tersmedenin tarkoittama (ja näkemä), varhaiskristillisyytemme aikaan palautuva "Lallin kellari" jäi (osittain tai kokonaan purettuna) uuden kirkon alle. (Muutama vuosi sitten kävikin ilmi, että Köyliön kirkon alla on kokonainen holvisto.) Näin selittyisi sekin, miksi Tersmedenin merkillepanema rakennus yhtäkkiä katoaa. Mutta toisaalta näin ajatellen Köyliön nykyinen kirkko saa yhä enemmän kirkkohistoriallista juurevuutta ja kävijäkin saa syvemmän kosketuksen noihin aikoihin.

Köyliönjärven rantatörmällä, kirkon lähellä ovat massiiviset, vesirajasta rannalle johtavat "Papin portaat". Portaat löytää helposti, kun kulkee 30-40 metriä kirkon pääovelta vain loivasti vasempaan taittaen kohti rantaa. Papit ja muutkin käyttivät massiivisia portaita, silloin kun Kirkkosaareen ei vielä ollut lautta- tai (1950-luvulta alkaen) siltayhteyttä; lauttatasanne eli nykyinen sillankorva osoittaa 1600-luvun kirkkorantaa. Ja kun portaita ei muisteta tehdyn nykyistä, sittenkin varsin nuorta kirkkoa varten - jonka suuntaan ne kuitenkin ohjaavat - tulee ajatelleeksi, että megaliittiset askeltensijat ovat johdatelleet pyhäkköön pyrkivää jo Lallin kellarin aikoihin, jolloin ne olivat ensimmäinen osa vaikuttavaa, pyhyyksiin tihentyvästi johtavaa kokonaisuutta.

Köyliön kirkon vierellä oleva, aikanaan siunauskappelinakin toiminut rakennus on nyttemmin kunnostettu toisiin tarkoituksiin. Rakennuksen suurin huone "Järvisali" avaa nimensä mukaisesti näköaloja muistoista rikkaalle järvelle ja juuri ikiaikaisen maihinnousupaikan suuntaan. Seurakuntatalo on pitäjän nykyisessä keskustassa, länsipuolella.

Kepola. Kun Henrik-piispan eteen olivat avautumassa Lallin tanhuat, hänen taakseen olivat jo jääneet pitäjän pohjoiskylät sekä Tuhkanummi, polttokalmiston maisema, missä vanha uskonto oli pisimpään säilynyt voimissa. Tuhkanummi on nykyisin asianmukaisen arvokkaasti merkitty - merkintää tarvitaankin, sillä hautaustapahtuman jälkeen jäljellä oli vain kourallinen ts. parikymmentä grammaa murenevaa, maaksi pala(utu)nutta tuhkaa.

Keskiajan asiakirjoissa usein mainittu Keldone eli Kaeldhone voi tarkoittaa Lähteenkylää, jossa piispa laskeutui järven jäälle ja joka on huomion- ja käynninarvoinen paikka. Mutta näin ei ole mahdollista selittää tuon ajan asiakirjojen mainitsemia Isoa ja Vähää Kildenmaata, sillä ne on papereiden mukaan sijoitettava toisaalle, nimittäin Kepolaan. Tuntuu perustellulta rinnastaa Kilde-nimi ja kilta-käsite. Jos kilta-käsitteen varhaismerkitykseksi on ymmärrettävä "yhteisö, joka on kääntynyt kristilliseen uskoon", niin kuin johdantoluvussa on ajateltu, Kildenmaat olisivat varhain kristillisyyteen kääntyneitä talokuntia. Niitä voi näinä päivinä etsiä ja nostattaa silmiinsä Köyliönjoen yläjuoksun varsilta, joen luusuan vaiheilta.

Piispan opastamana voi erityisesti Kepolassa liikkua vieläkin pitemmälle. Niinpä saa suunnan varhain kristittyyn talokuntaan, jonka "osoite" vieläkin löytyy. Piispan käyntikohteena oli Muntila. Piispasta kerrotaan: "Otti mullin Muntilasta, toisen Polsun Jaakkolasta". Toisin kuin "piltti" ja "vantti" on "mulli" varmaankin ollut paikallisia miehiä ("Skotlannissa", "Kaalimaassa" ja sen kielessä, gaelissa "mull" tarkoitti palvelijaa ja sitten nimenomaan Herran palvelijaa, "mull Josa", Jeesuksen palvelija). "Mulli" sai uuden katsomuksen voimaan päästyä halventavan merkityksen. "Mulli" ja Muntila askarruttaa sitäkin enemmän, kun Köyliöstä tunnetaan keskiajan lopulta kaksi Mulli -nimistä, paikallista juurta olevaa pappia. Muntilan vanhan maiseman löytää Köyliöstä Säkylään johtavan (lännenpuoleisen) tien varrelta, Räpin koetilan tiehaarasta.

Köyliössä oli suuri kirkko. Kirkko näyttää olleen pääkirkon asemassa laajalti ympäristössä, Suur-Huittisissa asti (Aina Lähteenoja). Jos ajattelee Köyliön muinaisen kirkon ("Lallin kellarin") pääkirkko-luonnetta, voisi ounastella myös seurakunnan emäseurakunta-asemaa. Tämä voisikin tulla ilmi omalaatuisella, perin kelttiläisellä tavalla. Kelttiläinen käytäntö oli, että pääkirkon vierellä oli väljämuotoinen luostariyhteisö, muntir. Onko Surmavirren mainitsema ja piispan käymä Muntila (myös muodossa Munti) muinainen "muntir" (joka kirkkokeltissä tarkoitti luostaria), niin aprikoi ja huomaa, että äännelaillisesti se on mahdollinen. Näin siis Muntila voisi olla ei vain varhain kristitty talokunta vaan myös kristillisyyden varhaisia säteilykeskuksia. - Muntir-yhteisöillä oli kelttikirkon piirissä toisilla paikkakunnilla olevia, taaskin omistajasukujen hallinnoimia alaluostareita, niiden nimi oli "fairc". Ja panee merkille, että sydänkeskiajallamme oli niin Kokemäellä kuin Huittisissa Färik-suku (Huittisissa nimellä oli myös rinnakkaismuoto Parikka). Jokin järjellinen syy täytyy olla sille, että esim. Huittisista, ikiaikaisesta emäpitäjästä ja kirkkopitäjänäkin Köyliön ikäisestä käytiin perimätiedon mukaan isoissa kirkkojuhlissa Kirkkotietä pitkin Köyliönsaaressa.

Köyliön nykyinen keskusta. Mistä Lalli lakin on saanut - surmavirren viittaus Lallin päähänsä panemaan piispan hiippaan ei ole välttämättä alkuperäistapahtuman mukainen, mutta säe semmoisenaan kuvaa hyvin perinteiseksi muodostunutta käsitystä Lallista. Jatkokysymys: mistä Lalli patsaan on saanut - kivestä, kyllä, mutta myös niiden toimesta, jotka ovat alkaneet ymmärtää traagista tapahtumaa toiselta kannalta. Köyliön keskustaan nyttemmin kohotetun Lallin muistomerkin äärellä on lupa muistaa myös sitä mahdollisuutta, että Lalli oli aikanaan jo vakiintuneen kristillisen tradition edustaja, kenties puolustaja. Surmavirsi muuten mainitsee Lallin veljiksi Olavin (!) eli Oulevan ja Pentin - kristillisiä nimiä molemmat.

Kirkkokari. Jos (tai kun) Köyliössä oli Lallin aikoihin kirkko, on myös ymmärrettävää, että vuoden 1156 tammikuisen tapahtuman jälkeen vanha pyhäkkö jäi vaille vaalijoita. Katolinen kirkko rakensikin Henrikin pyhimysmaineen 1300-luvulle tultaessa vakiinnuttua kappelin lähelle sitä paikkaa, missä piispan surma oli tapahtunut. Kappeli on kenties ollut puusta tehty ja itse maisemakin, kirkkokari, on isolta osin keinotekoinen, niin kuin J. Jaakkola on osoittanut. Mutta se tiedetään, että katolisen aikamme loppuun asti kappeli oli paljon käytetty paitsi seurakuntakirkkona myös pyhiinvaelluskohteena. Nykyään siellä taas käydään tässä tarkoituksessa. Kappelikarille pääsee paitsi Henrikin kesäkuisena juhlapäivänä myös muina aikoina. Järven itäpuolella, Lähteenkylän Kirkkoniemessä on tarkoitukseen varattu vene, jolla on helppo saavuttaa parinsadan metrin soutumatkan päässä oleva kari.

Vuorenmaan kylään rakennettu rukoushuone vihittiin kyläkirkoksi v. l961. Rakennuksen kirkkomaisuus täydentyi, kun se sai vuosikymmen myöhemmin rinnalleen Reijo Kunnaksen suunnitteleman, kolminaisuutta symboloivan ja vanhaa vuoraamatonta tyyliä myötäilevän kellotapulin. Kirkon vaiheilla voi muistaa Köyliön kirkkoherrana 1900-luvun alkuvuosina toimineen, jo mainitun Viktor Salmisen kuvausta: "Sukupolvella, joka tätä selvää korpea rupesi viljelykselle raivaamaan ja joka siellä (Vuorenmaassa) vielä suureksi osaksi elelee, on ollut kunnioitusta ja ihailua herättävää intoa ja rohkeutta. Silmikannot matkaa on nyt lainehtivia niittyjä ja peltoja". Kylän perustaminen ja kirkon rakentaminen ovat käyneet maakunnassamme ja maassamme rinnakkain kauan. Kirkkohistoria toistaa itseänsä, jos on mitä toistaa, Köyliössä on.

Kokemäki

Köyliöstä kävi siis keskiajalla kirkkokulkuihin käytetty tie Huittisiin. Nykyinen tie (42) sivuaa sitä vanhalla pitäjäin rajalla. Rajan tuntumassa, Köyliön puolella olevan parkkipaikan vierellä on iso kivi eli vaha, joka oli keskiajalla ja on edelleenkin Köyliön, Huittisten ja Kokemäen rajain yhtymäkohta. Kivessä on kuparilaatta, josta käy ilmi, että kivi jo keskiajalla ja silloinkin ylimuistoisista ajoista asti on osoittanut näiden pitäjäin oikeata rajaa "Jumalan ja ihmisten edessä".

Köyliöstä on käynyt tietenkin ammoisaikainen tie myös Kokemäelle. Tämä tie on edelleenkin ikivanhalla urallaan. Tien vanha nimi on yksiselitteisesti Henrikintie. Airikin nimeä ei enää mainita. Johtuneeko se siitä, että "kruunun" puolelta on seudullamme ollut Köyliön Kankaanpäästä asti tarjona toinen nimivaihtoehto, Huovintie. Tienvarren viisari "Lallin asunto" ("urkundien" Lallis bolstad) Köyliön ja Kokemäen rajamailla viittaa jonkun Lallin keskiaikaisiin omistuksiin, mutta tuskin Lalloilan isännän pakoilupaikkoihin.

Kooman hautausmaan vaiheilla Huovintie erkanee Henrikintiestä, kaartuu vasempaan ja jatkaa nummien ja moreeniharjujen kautta Harjavaltaan ja aikanaan Ulvilaan. Huovintiehen ja sen merkitykseen myös kirkon kannalta voi tutustua, kun ollaan Harjavallassa. Nyt voi viivähtää Koomassa. Hautausmaalla näkee vanhat kokemäkeläiset suvut rinnallaan yhtä vanhat, mutta täällä uudemmat räisäläiset sukujuuret. Kooma viittaa siinä kuin ruotsalaismuoto Kumo Kokemäen esi-suomalaiseen nimeen. Vielä tämän vuosisadan alussa käytetty kansanomainen muoto Kokema oli lähempänä alkuperäistä. Köyliön ruotsalainen nimimuoto oli ja on Kiulo (sekin lienee lähempänä alkuperäistä kuin suomenkielinen nimi, Henrikin surmavirren suomalainen versio tuntee vain Kiulon, vaikka se muuten onkin vanhoja suomen sanoja tulvillaan). Kumo-muoto ei toki ole tuntematon suomalaisellakaan taholla. On tietysti Porin Kuuminainen ja muitakin Kuuma-nimiä, vähiten tunnettujen joukkoon kuulunee Kuumansaari, vainioitten keskellä kohoava metsämäki vanhassa jokisuistossa Harjavallan ja Nakkilan eteläisillä rajamailla.

Tulee Tulkkilaan, jossa on Kokemäen nykyinen kirkko. Merkillistä muuten, että Satakunnan varhaiskeskiaikaisista pitäjistä puuttuu lähes säännönmukaisesti kylä nimeltä Kirkonkylä. Onko selitys se, että kirkkoja oli pitäjissä jo ennen kuin keskuskylään rakennettiin semmoinen. Kirkonkylä nimitys olisi tällaisessa tapauksessa ollut vaikeasti käsitettävä. Kokemäellä kirkkoja oli jo ennen kuin se sai yhden ja ainoan pääkirkon. Tulkkila ei kuitenkaan ole vanhoja kirkkokyliä (ellei sikäläinen nimi Kilkku siihen viittaa).

Tulkkilaan tultaessa voi kiiruhtaa ensi töikseen Kokemäenjoen yli jompaa kumpaa siltaa käyttäen, ei enää lautalla niin kuin vielä viime vuosisadan lopulla - lauttaa kokemäkeläiset sanoivat flutaksi. Ylempi silta on vanhempi, se onkin museosilta. Siltain väliseltä takarannalta löytää helposti Käräjämäen. Täällä on päätöksiä tehty tuhannen vuoden ajan, kansainvaellusajalta 1400-luvulle. Ratkottiin yksityisten riita-asioita ("ei nauriin varasta hirtetä"). Käytiin oikeutta, käytiin, eli käytiin mahdollisuuksien mukaan tapahtumapaikoilla niin kuin rajoilla, joita erimielisyys usein koski. Mutta käräjillä tehtiin myös yhteiset, kaikkia koskevat päätökset.

Satakunnan maakuntapäivät kokoontuivat myös Kokemäellä. Maakuntapäivät olivat oikeastaan maapäivät (landsting, dokumentit sanovat) ja ne osoittavat enemmän vanhaa itsenäisyyttä kuin hajautettua hallintoa. Hallinnon keskittyessä Satakunnan maakuntapäivätkin jäivät pois jo ennen keskiajan loppua. Maakuntalaitoksen vakiintuneisuutta ja omaleimaisuutta Satakunnassa osoittaa myös se, että kokoontumispaikka oli aina sama, Kokemäki ja sen Käräjämäki. Maapäivien merkityksen jo vähennyttyä kokous oli tosin jonkin kerran Kokemäen kirkon edustalla. Pitäjäkohtaisesti valittujen maapäiväedustajien luetteloita on säilynyt keskiajan parilta viimeiseltä vuosisadalta.

Ikiaikaisen Käräjämäen kohdalla voi kiinnittää huomiota itse maisemaan. Hyvin on se historiallisiakin näkökohtia ajatellen hoidettu. Itse Käräjämäki on kyllä mäki, jos niin haluaa, mutta todellisuudessa se on mäen nyppylä. "Mikrosijainti" on mäki, mutta "makrosijainti" on laakso. Satakunta (asiakirjojen terra Satagundiae, communitas terrae Satagundiae) kokoontui siis edustajiensa välityksellä Käräjälaaksossa, "Thingvellir", voisi täälläkin sanoa. Se taas, että pitäjäin läpi käyvän virran "orko" on alusta asti mielletty laaksoksi, näyttää selvältä. "Kuuma" kertoo siitä, sillä ensimmäisten Euroopasta tulleiden asukkaitten kielessä "cuam" tarkoitti juuri laaksoa (cuam-sanasta tulee luontevasti, metateettisesti Kuuma).

Kuva 6. Kärjellään seisova kolmio osoittaa tienristeystä, jolla on ikää lähemmäs kaksikymmentä vuosisataa. On juuri ohitettu Kokemäen Käräjämäki. Vasempaan kääntymällä pääsee Kakkulaisten rautakautisten kalmistojen ja killankirkkojen maisemiin. Liikenteenjakajan takana on keskiaikainen kivisakasti. Oikealla olevan sillan paikalla oli tälle vuosisadalle asti lautta eli "fluta". Henrikin saarnahuone on joen toisella puolen, kilometri ylävirran suuntaan. Tien rannanpuolinen, kuvassa osittain näkyvä "plaani" on nykyään näköalatasanne opastustauluineen, mutta keskiajalla se oli Satakunnan maapäivien kokoontumispaikka riippumatta siitä, oliko puheenjohtajisto Käräjämällä vai kirkkomaalla, niin kuin loppuaikoina oli laita.

Käräjämäellä varmastikin tehtiin se jo mainittu päätös, että maakunnan sinettiin otettiin Olavin kuva. Sinettiä käytettiin yhteisesti hyväksytyistä päätöksistä kertovien asiakirjojen alla. Kokemäellä muistaa, että sinettiä säilytettiin Kokemäenkartanossa, maakunnan hallinnollisessa keskuksessa. Kokemäenkartanon lääni käsitti aikanaan koko Satakunnan, alueen Pirkanmaata ja Suupohjaa myöten. Joen lounaisella puolen olevan kartanon maisemassa voi muistella myös kirkkohistoriallisesti paljon puhuvaa sinettiä ja siinä kuvattua hahmoa.

Satakuntajärjestelmä oli alkujaan lähinnä puolustusorganisaatio, niin kuin johdannossa jo on todettu. Mutta puolustusliiton sisällä vallitsi nähtävästi suuri pitäjä- ja henkilökohtainen vapaus. Yhteisesti päätettäviä asioita ei varmastikaan ollut kysymys uskontunnustuksesta. Vallitsi uskonnonvapaus. Tästä, niin ikään jo merkillepannusta asiaintilasta oli kristillisyyden kannalta se tärkeä seuraus, että uskolla oli mahdollisuus edetä. Myös tuloaan tekevän kristillisyyden oma - kelttiläinen - luonne edellytti etenemistä, ei organisaatioiden kautta, vaan henkilö- ja talokohtaista tietä. Uuden, kristillisen uskon omaksuneet perhekunnat ja kyläyhteisöt olivat itse kirkonrakentajia ja -omistajia. Kokemäellä tähän asiaintilaan on syytä kiinnittää erityistä huomiota, sillä vanha pitäjä on "täynnä" killa-kirkkoja.

Vuonna 1909 Kokemäenjoen pohjasta löydetty vaaksan mittainen, varhaisesta länsityyppisestä kristillisyydestä todistava hopealusikka saatiin esiin juuri sillä kohtaa, missä nyt olemme. Mutta ennen kuin "Takarannalta" lähtee Kokemäen killa-kirkkojen tiheään maisemaan, voi kirjata killa -nimen toisestakin, näillä kohdin muistettavasta yhteydestä, voi panna merkille vanhan kokemäkeläisen killa-peräisen sukunimen. Kokemäkeläisiä kelttiläiskristittyjä lienee ollut sekin pitäjän suku, joka vielä 1300-luvulla käytti nimeä Kiliainen, joka on aitokelttiläinen, myös muualla kelttikirkon piirissä käytetty nimi, sen merkitys on "kirkonmies", "kirkkoihminen". Mutta samanlainen esimerkki löytyy kyllä muualtakin Satakunnasta: Irjanteen kirkon rakentaja oli aikanaan Killanen, mikä asiaan hyvin sopiikin. Tässä yhteydessä ei malta olla viittaamatta siihen, että tämänkaltainen nimeämiskäytäntö oli joka tapauksessa kelttikirkon piirissä yleistä. Niinpä kelttimissionäärien joukossa fantastisimpiin hahmoihin kuuluva on hänkin nimeään myöten "kirkkomies" eli p. Kilian, joka aikanaan (600-luvulla) kristitsi koko Ala-Baijerin.

Henrikin vierailun aikainen tapahtumainkulku ja päätöksentekoprosessi on saattanut olla semmoinen kuin johdantoluvussa on kuvailtu, puitteet ainakin olivat olleet olemassa senkaltaiseen menettelyyn. Piispan ja kuninkaan vierailu paikkakunnalla ei liene ollut jotakin tavatonta. Vihkipiispoja ja kuningasehdokkaita oli satakuntain keskuksissa nähty. Mutta Henrikin ja Eerikin vierailun yhteydessä tehdyt ehdotukset ja päätökset merkitsivät lähtemistä uusille teille, se ymmärrettiin. Dramaattisia oli tapahtunut jo Kokemäellä. Köyliöstä sittemmin kuultu ei liene kaikkia yllättänyt. Tämänlaisia jää miettimään, kun käräjäkivillä istuu ja suunnittelee reitinvalintaa jatkaakseen lopultakin matkaa. Mutta olipa de jure-kysymys (eli päätös suhtautumisesta uuteen uskontulkintaan ja kirkkoon) ratkaistu aikanaan kuinka tai minkälaisella päätöksentekotavalla tahansa de facto -tosiasiat löytyvät kokemäkeläisestä maisemasta, jonne aikansa tuumittuaan nyt lähtee.

Käräjäkiviltä parinsadan metrin päässä kivisakastin luona on risteys, josta voi kääntyä vasemmalle Kokemäenjoen laitaa myötäilevälle tielle. Näin pääsee rautakautisten kalmistojen ja sydänkeskiajan seutukirkkojen maisemiin. Maamieskoulu (nyttemmin Satakunnan maa- ja metsäinstituutti) tarjoaa kiintopisteen. Koulun jälkeen vajaan kilometrin päästä on Hyytin talon maalla Kirkkovainio -niminen paikka, jossa on rautakautinen kalmisto. Vainion nimi on yhdistetty myös perimätiedon tuntemaan seutukirkkoon. Kirkkovainion jälkeen noin puolen kilometrin perästä, sillä kohtaa missä Kokemäenjoki alkaa kaartua koilliseen, on Kalomäki eli Kalvomäki, rautakautinen kalmismaa sekin, mikä niin ikään on (H.A. Reinholmin jo sataviisikymmentä vuotta sitten muistiin merkitsemän) perimätiedon mukainen seutukirkon paikka - vai lieneekö Kalvomäellä ollut vain ristikatos, kalvaario, kolmen ristin asetelma, jommoisia tunnetaan kelttiläisen ja sitten myös katolisen kirkon piiristä.

Kirkkovainion ja Kalvomäen sekä Kakkulaisten kylän kaksi muuta rautakauden kalmistoa on Unto Salo yhdistänyt Hahlon muinaiskaupunkiin, Kokemäen Teljän edeltäjään. Killa-kierrosta voi kuitenkin vielä jatkaa. Hintikkalan Killankirkko, jonka Reinholmkin mainitsee, on jäänyt Kolsin voimalapadon nostattaman veden alle.

Maisemaa voi parhaiten silmäillä joelta käsin Mankosen talon vaiheilla. Ja siellä voi nostattaa silmiinsä Killan kirkkoluodon, lähes ympyränmuotoisen saaren, jonka halkaisija oli 26 metriä (Juhani Rinteen mittaus 1900-luvun alussa).

Teljän muinaiskaupunki on sijoitettu Ylistaron kylän rantamille, P. Henrikin kappelin tuntumaan. Kappeli rakennettiin viime vuosisadalla Henrikin saarnahuoneeksi sanotun rakennuksen suojaksi. Se oli Santhenrik, niin kuin Martti Haapio muistaa vielä lapsuudessaan, kahdeksankymmentä vuotta sitten sanotun. Dendrokronologinen, puitten kasvulustoihin perustuva ajoitusmenetelmä sijoittaa rakennuksen 1400-luvulle, semmoisenakin se lienee maamme vanhin tunnettu puurakennus. Jollakin tavalla rakennuksen täytyy kumminkin liittyä Henrik-piispan käyntiin Kokemäellä. Ja mitä ikään ja ikäämiseen tulee, Heikki Hämäläinen on pohdiskellut, että ikivanhaa rakennusta varjeltiin ja uudelleen rakennettiin katolisen ajan loppuun saakka. Edelleen on muistettava vanhimpien hirsien niin suuri lahoamisaste, ettei niitä voitu käyttää puulustoajoituksessa. Valtatieltä (2) asti merkityn kappelin käyntiohjeet ja tarkemmat "selghostuxet" sekä Aug. Ahlqvistin kappelin vihkimistilaisuuteen kirjoittaman, Henrikiä kristinuskon maakuntaan ja maahan tuojaksi edellyttävän juhlarunon näkee itse paikalla.

Kokemäen seurakuntakirkko rakennettiin katolisen aikamme alussa joen pohjoisrannalle nykyisen Vanhan hautausmaan ja kivisakastin maisemaan. Perimätiedon mukaan paikalla on ollut useita puusta rakennettuja kirkkoja. Mutta miksi puusta - kysymys on sitäkin vaikeampi, kun katolinen kirkko pyrki rakentamaan kivikirkkoja ("kivikirkot teettämähän", Surmavirsi). Ainakin Kokemäen ensimmäisen puukirkon osalta voisi ajatella selitykseksi, että maan lähes vanhimpaan seurakuntaan oli rakennettava kirkko kiireesti, jotta vanhat seutukirkot sitä pikemmin himmenisivät muistoiksi. Huomio kiinnittyy siihen, että seurakuntakirkko oli alusta asti ja perikatolisesti p. Marian nimikko. Ensimmäisen kerran Marian kirkko mainitaan v. 1374, jolloin sen luona pidetyssä neuvottelussa selviteltiin Upsalan ja Turun hiippakuntien rajan kulkua sen viimeisillä, pohjoisilla perillä. Katoliselta ajalta oleva kivisakasti on sikälikin katolinen, että sen päädystä puuttuu satakuntalaisille kirkoille muutoin luonteenomainen symboliikka. Sakariston avainta säilytetään kirkkoherranvirastossa.

Kokemäen nykyinen kirkko rakennettiin v. 1786, sekin siis Kustaa III:n aikana. Kirkon piirsi yli-intendentti C.F. Adlercrantz. Kirkko laajennettiin ristikirkoksi satavuotisjuhlaan v. 1886. Kirkon esineistöstä arvokkain on keskiajalta peräisin oleva ehtoolliskalkki. Nähtävänä olevasta esineistöstä voi mainita alttaritaulun, jonka S. Tvoroschnikoff maalasi v. 1876 Pietarin Taideakatemian suosituksin jäljennöksenä Vatikaanin kokoelmissa olevasta Rafaelin maalauksesta "Kristuksen kirkastus". Kuorissa olevan P. Henrikin rintakuvan valmisti ja lahjoitti kirkolle v. 1918 Emil Cedercreutz, lähtöisin "Lalloilasta". Saarnatuolista katsoen vasemmalla on Räisälän kirkon alttaritaulu "Jeesus siunaa lapsia" - Kokemäen karjalaiset ovat pääosin Räisälästä. Kirkko on kokemäkeläiseltä kannalta katsottuna kovin nuori. Se on kuitenkin kyllin vanha, jotta se omalta osaltaan voisi viitata seurakunnan rikkaisiin traditioihin: kirkkomaata ympäröivässä kiviaidassa on rautaisia hevosten kiinnipanorenkaita jokseenkin sama määrä kuin oli vanhoja kantataloja - Harjavalta poisluettuna- eli noin 220 (Esko Pertola).

Talvi-Heikki on 19:ntenä tammikuuta; silloin on Henrikin kuoleman muistopäivä. Kesä-Heikki oli 18:ntena kesäkuuta; tuota päivää vietettiin aikanaan Henrikin pyhäinjäännösten Turkuun siirtämisen muistoksi. Nyttemmin vietetään Kokemäellä taas kesä-Heikkiä, lauantaina kesäkuun 18. päivän tuntumassa: Henrikin saarnahuoneen luona pidetyn hetken jälkeen vaelletaan ristisaatossa virsiä ja hymnejä laulaen kirkkoon, missä on toinen hetkipalvelus. Henrikin monipäiväisessä kirkkojuhlassa (talvi-Heikkinä) luettiin keskiajalla rukous, jonka Mikael Agricola käänsi latinasta suomeksi ja jonka hän sijoitti Rukouskirjaansa muutaman muun vanhan pyhimyspäivän rukouksen rinnalle. Rukous, joka edellyttää nyttemmin yleisesti vanhentuneeksi todettua katsomusta Henrikistä kristinuskon maahantuojana, luettiin kielellisesti ja oikeinkirjoituksellisesti varovaisessa määrin ajanmukaistettuna Suomen kirkon 800-vuotisjuhlassa v. l955: "Ole ylistetty, Herra Jumala, joka olet lähettänyt Poikasi Jeesuksen Kristuksen meille Vapahtajaksi ja antanut autuutesi valon kerran koittaa myös Suomen kansalle. Me kiitämme sinua siitä työstä, minkä kerran teit toimellisen todistajan ja marttyyripiispamme Henrikin kautta, joka sinun armostasi meidät ensin uskoon saattoi ja sen tähden myös piinan kärsi, että me hänen esikuvansa mukaan elämämme parantaisimme ja hänen laillaan vahvassa uskossa ja kristillisesti eläen tulisimme perille iankaikkiseen valtakuntaasi Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen".

Kesä-Heikissä vaelletaan jalan. Mutta nyt on aika irrottaa kriimunvarret kirkon kiviaidan renkaista ja antaa hevosten osoittaa tietä, nehän tunsivat sen ja juoksivat iloisesti, kun oli se aika, ja kulkivat mietteliäästi, kun matkassa oli mustiin puettua väkeä jokivarren vanhoista taloista ja vallankin jos itse isäntä, vanha ystävä oli raskaana kuormana. Kirkkotiet kävivät aikanaan kaikista vanhoista kylistä kirkolle. Niistä, niitten linjauksesta ja suojatieluonteesta enemmän silloin, kun ollaan Ulvilassa, jonka uudismailla kirkkotiet venyivät pisimmiksi.

Kokemäellä Kirkkotie -nimellä säilyi tämän vuosisadan alkuun asti se tie, joka johti lopulta Huittisiin, mutta joka Kokemäellä toimi ennen kaikkea kokoojatienä Risteen ja Ronkan liittymissä Säpilänniemestä ja Kiettareenluodosta tulevalle vilkkaalle kirkko- ja vähäiselle muulle liikenteelle. Kun pyrkii nyttemmin Kokemäen kaupunkiin yhdistettyyn Kauvatsan pitäjään, voi käyttää juuri Kirkkotietä. Köröttelee siis Henrikin saarnahuoneen ja juuri mainittujen liittymien ohi ja jatkaa matkaansa ikiaikaista, Ronkankankaan harjun lakea myötäilevää tietä ja tulee tien varteen rakennetulle pysäköintialueelle ja näköalapaikalle, jossa silmiin punertuu Puurijärven vastikään perustettu kansallispuisto - Ristikankaaksi (!) muuttuvan harjun kautta Huittisiin. Tämä Kirkkotie - ja semmoisena kahtaalle johtava - oli pitäjäin sisäistä, keskustoihin johtanutta liikennettä syntyaikoinaan keskiajalla palvellut kulku-ura. Mutta vähitellen ja enenevässä määrin se oli myös kaukoyhteyksien reitti, vaikka jo alkuaikoinakin Hämeen metsistä ja mailta oli monen tie käynyt Lauttakylän, Flutubyn kautta Kokemäenjoen asumalaaksoon ja sen kauppapaikkoihin.

Kauvatsa

Kauvatsalle on luonnollisinta tulla Huittisten kautta. Huittisista avautuvat luonnolliset vesitieyhteydet vanhaan kappeliin. Eränkävijät löysivät reitin jo varhain, itse asiassa kysymys ei ollut löytöretkeilystä vaan ylimuistoisesta nautinnasta ja muistamisesta. Pysyvän asutuksen ekspansio suuntautui aikanaan samaa reittiä kohti Kauvatsaa. Huittisista on siis saanut asutuksensa Kauvatsa ja isommilta osin myös Kullaa, vaikka näiden pitäjien ympärille muodostuneet seurakunnat nyttemmin kuuluvatkin Kokemäen rovastikuntaan.

Karhiniemen kylän vastikään saama kiinteä yhteys keskustaan yli Kokemäenjoen teki Huittisista lähes satasiltaisen ja vanhan reitin nykyliikenteellekin luontuvaksi, mutta samalla Kauvatsan Kokemäki-kytköksestä hätiköidyn. Matkan määrä on nyt joka tapauksessa Kauvatsa, vaikka näkymä vasemmalle, Kokemäenjoen suuren käänteen suuntaan, ja oikealle, kohti Ripovuorta kovin houkutteleekin pysähtymään. Matkaa voi jatkaa, kun Karhiniemen kylä muinaiskirkkoineen on auttanut tekemään päätöksen tulla toiste ja paremman ajan kanssa.

Karhiniemen kovapohjainen kangastie jatkuu samanlaisena Kauvatsan puolella Puurijärven itälaidalla, kunnes on tultu Kauvatsanjoen laaksoon. Kauvatsan l640-luvulla rakennetun kappelikirkon paikan löytää, kun asematie on muuttunut tieksi kohti Rutunaa, missä kappeli 1800-luvun alkuun asti oli. Sanotaan, että papit kävivät täällä ensi alkuun lähinnä kesäaikaan ja sen kyllä ymmärtää, kun vesiyhteys tänne oli oivallinen - Puurijärvi lainehti tuolloin vapaasti. Pappi asettui asumaan Kauvatsalle v. 1761. Hiukan huonosti, nimittäin vain hautausmaahan viittaavana Rutunan kirkonpaikka on merkitty, mutta sitä paremmin se on hoidettu, ristillä merkitty ja täällä asiaan kuuluvin piilipuin kaunistettu.

Rutunan kirkkotarhassa voi muistella kirkon perustamisaikoja eli kreivin, Brahen aikaa ja silloista suotuisaa kehitystä, johon myötävaikutti myös saman ajan piispan, Rothoviuksen halu tukea uusia asumia ja varustaa ne kappeleilla. Kappelikirkko siis saatiin, vaikkei se ilman muuta merkinnytkään seurakunnan kokoontumista. Kauvatsalla oli näet erinomaiset edellytykset ja suuret houkutukset toimia tavalla, mistä piispa varoitti: "Sunnuntaisinkin he metsästelevät, kalastelevat, kuljettelevat veneillä heiniä ja antavat myllynsä jauhaa". Mutta kappelin saaminen tiesi, että "suruton ja ajattelematon kansa" (Rothovius) tuli enemmän ja enemmän ylösherätetyksi pyhäpäivän oikeaan pyhittämiseen.

Yttilän kylään rakennettu kirkko valmistui v. 1801. Rakentamisessa käytettiin myös Rutunan kirkosta saatua puuainesta. Tämä kirkko vuorostaan purettiin 1870-luvun lopulla ja rakennettiin uusi, nykyinen. Silloinen pappi, lähisukulaisensa E.N. Setälän koulunkäynnistä vastannut Lauri Palonen kirjoitti kirkonkirjan esilehdelle: "Wuonna 1879 rakennettiin täällä uusi kirkko. Wanhaa kirkkoa ruvettiin hajoittamaan huhtikuun

21 päivänä, uudessa kirkossa pidettiin jumalanpalvelus ensi kertaa Pyhäinmiestenpäivänä marraskuun 2 pv. Tällä ajalla pidettiin jumalanpalvelusta pappilan pihalla eikä ainoanakaan sunnuntaina tahi pyhäpäivänä sade jumalanpalvelusta häirinnyt. Pyhäinmiestenpäivänä satoi räntää."

Rutunan kirkko oli ollut laaksossa. Nykyinen kirkko on mäellä tai paremminkin rinteellä, joka huipentuu kahden, kolmen kilometrin päässä Valvatun vuorella, alisen ja ylisen Satakunnan vanhalla rajalla. Kirkon sisällä huomio kiinnittyy Lauri Välkkeen 1960-luvun alussa maalaamaan alttariseinään. Samainen taiteilija on maalannut samalla, ei-traditionaalisella tyylillä myös lehterikaiteet kirkon sivuille. Mutta kirkon rakenteissa ja rakenteiden yksityiskohdissa tradition, syvän tradition vaikutus on poikkeuksellisen suuri. Jo kaukaa havaitsee kirkon ristin, se on hyvin selvästi sakaransa ympyränkehän yli työntävä kelttiläinen risti. Sisään astuessaan näkee ruusukomeron muotoon sommitellun ikkunan ja oveen tarttuessaan panee merkille siinä olevan Andreaksen ristin, ryijyistäkin tutun, kahdella sakarallaan seisovan.

Pohjakosketuksen saatuaan kulkija jatkaa matkaansa, läpi Kauvatsankylän peltojen, Kulkkilan kylään, Sääksjärven avarille rannoille. Ollaan "virkatiellä", joita muinaisesta Satakunnasta tunnetaan moniaalta, ja joilla aikanaan, eräkaudella viriteltiin virkoja, lintujen pyyntiansoja. Kulkkilaan johtaneen polun varrelta muistettiin vielä pari sataa vuotta sitten Rikoinvirka. Mutta on Kulkkilantien varrella myös muita mietitty, ja jo ennen kuin sitä pitkin alettiin käydä Piilijoenmaan Aittakarissa, Kokemäen ja Kauvatsan seurakuntain 1990-luvun alkuvuosina valmistuneessa leiri- ja kurssikeskuksessa. Kalevi Heinonen ehti parikymmentä vuotta sitten kuulla vanhain muistelun, että Kulkkilantie on kauan ollut "Veisuupolku", jota pitkin on kuljettu saattona yhdessä laulaen kohti kirkkoa. Veisuun lomassa joku oli sanonut, kokemäkeläissyntyinen, kun äffää käytti: "Jos me voisimmekin triumfeerata ja jubileerata".

Tiedetään, että myös ahmauslaiset kävivät aikanaan Kauvatsan kirkossa, he kulkivat juuri puheena ollutta tietä, Veisuupolkua. Vähitellen Ahmauksen kylän asukkaat oppivat käyttämään Kullaan uutta, omaa kirkkoa. Mutta vanhojen virka- ja muiden eräteiden vahva asema kirkkoteinä näkyy Kauvatsan osalta vielä Ahmaustakin pitemmällä. Näyttää siltä, että Lavian Kivijärvenkulman ja jopa osittain Mustajoen kylän asukkaat kävivät Kauvatsan kirkossa silloin, kun Laviassa ei vielä ollut omaa kirkkoa. Vielä tänä päivänä on peruskartan lehdellä annettu Kivijärven ja Mustajoen välisen yhdyspolun nimeksi Kirkkotie. Mutta nimi ei ole vain paperilla, se elää myös perimätiedossa.

Nirkkolassa, Kivijärven kaiketi vanhimmassa talossa tien nimeä ihmetellyt kävijä sai kuulla, että nykyisännän isoisän isä Hanhi-Matti (Matti Hanhijoki) oli käynyt perimätapaan Kauvatsan kirkossa ikänsä kaiken eli viime vuosisadan loppukymmeniin asti - toisaalta hän oli haapiolla melonut yli tuolloin vetisen Vaskunnevan aina Mustajoelle, Karhijärven tuntumaan. Näilläkin main oma kirkko vain vähitellen korvasi ja kuihdutti vanhat eräkautiset virka- ja kirkkotiet. Mustajoen-Kivijärven yhdyspolku, kartan ja perimätiedon muistama Kirkkotie, muuttui Kivijärvellä kirkkoveneellä tai - haapiolla kuljettavaksi Hanhijoeksi.

Kuva 7. Kuva on otettu valtatien (11) sillalta Kiikoisten ja Kokemäen rajalta 200 m Porin suuntaan. Kuvassa on Sääksjärveen laskeva Kivijärvenoja, jota myöten asutus työntyi Huittisten Kauvatsalta Sastamalan (Lavian) Kivijärvenkylään. Kylässä vieläkin elävän perimätiedon mukaan uudisasukkaat kävivät viime vuosisadan lopulle Kauvatsalla kirkossa ja meloivat kirkkomatkoillaan haapiolla paikoin jokimaiseman leveätä Kivijärvenojaa (jota ylempänä nimitettiin Hanhijoeksi).

Joki virtaa vieläkin vuolaana Porin-Tampereen tien alitse sillä kohtaa, missä on kapea kiila Kokemäkeä, ja etenee kohti Sääksjärveä ja sen vesiin sekoittuen kohden Kauvatsaa. Muutama sata metriä Kiikoisten rajalta Porin suuntaan on valtatiellä (11) muinaisen asutus- ja kirkkoreitin yli johtava silta. Sillan kaiteilla ja lehtomaisessa puromaisemassa saa käsityksen siitä, miten asutus reittivesien maassa eteni ylämaihin - tämä reitti kuuluu Kokemäenjoen vesistöön lähes Karhijärvelle asti - ja vähän myös siitä, minkälaista oli, kun kirkonkäynnin pakonomaisuus oli muuttunut vapaaehtoiseksi halukkuudeksi.

Kullaa

"Virkateiden" pohjille vahvistuneet erätiet ja asutusrönsyt olivat eräkauden loppuaikoina monin paikoin, ellei pääsääntöisesti Satakunnassa parin kolmen vuosisadan ajan myös kirkkoteitä. Eräteiden kulkua voi pitää mielessä nyt ja vasta, kun muistaa, että kirkkovakkakin on polkua ponnertavan käsissä heilahdellut. Huittislaisten erätie työntyi aikanaan Kauvatsan, Kullaan ja Noormarkun kautta merelle, jonka se saavutti Ahlaisissa (r. Hvittisbofjärd, Huittislaisten merenselkä). Tie kävi näiden paikkakuntien, myöhempien kirkkopitäjien kautta järvi- ja jokireittinä, joka vain kahdessa kolmessa kohdassa mataloitui maakannakseksi. Kannakset ja kankaat, jo lyhyinäkin vähän vastukselliset, loivat toisaalta edellytykset helppojen reittivesien syntyä ja virrata.

Ylitettävien kannasten mitta ei yhteensäkään ollut puolta peninkulmaa. Kannasten yli vedettiin miehissä, ellei "päivystämässä" olleiden hevosten hinaamina veneet, kevytrakenteiset haapiot -"håpar", ruotsinkieliset oppivat sanomaan, kun he välittivät haapioita Tukholmaan ja edelleen Mälarin rantamille ja "hoop-hei", josta tuli voimain synkronoinnissa tarvittava kannustushuuto koko maakuntaan. Kannas oli poikkittaissuunnassa, se asettui poikkiteloin, siitä ja siitä syystä telat: kannaksen poikki rakennettu telarata. Kannaksesta käytiin yli, kangasta taas käytiin ja hyödynnettiin pituussuunnassa, kangas oli harjuketju matkan varrella, kaakosta luoteeseen. Yhden kankaan nimitykseksi vakiintui pelkästään Kangas, parikilometrinen kangas Kullaan kirkolta länteen, jossa se vieläkin kannattelee asfalttitietä. Kangasta pitkin käytiin eli käveltiin, polun vahvistuttua niin olikin helppo tehdä, kahdella jalalla patikoiden, mutta pian neljälläkin, ratsain.

Joka harrastaa maisemia, muinaisia ja melomisia, voi käydä läpi kymmenpeninkulmaisen taipaleen Huittisista Ahlaisiin. Reitti on pääpiirteiltään selvä. Sen löytää kumminkin paremmin kartasta kuin luonnosta. Veteen piirretty viiva oli vanhastaan nimeltään vana, mutta vana oli viittana vain hetken, se katosi. Ja kannakseen uurtunut ura kasvoi umpeen, yksinpä Noormarkun Rudanmaassakin, jonka kapealla kulkukannaksella reisumiehet aikanaan tuskin mahtuivat toisiaan väistämään. Keskiajan lopulla erätie jäi vaille kulkijoita ja käyttöä, se unohtui ja nurmettui. Ihmiset olivat asettuneet aloilleen, eräkautista kulkutarvetta ei ollut. Mutta kankaalla ja kangastiellä oli toisin. Rataskausi tiesi kulkemisen jatkumista näillä teillä. Polkupyörä avaa poluilta käsin vanhan maiseman, se on polku-pyörä.

Kun satakunta-organisaatio oli vakiintunut ja kukin kahdeksasta asiaankuuluvasta muinaispitäjästä oli saanut rajansa, oltiin 1000-luvulla ja huittislaiset olivat Ahlaisissa asti. Elettiin satakuntalaisen varhaiskristillisyyden aikaa. Ahlaisten rannoillekin kohosi seutukirkko. Se lienee ollut niillä kohdin, Merikappelin nykyisen muistomerkin vaiheilla, missä killa -nimistö on elänyt läpi vuosisatojen. Täältä - ja miksei myös Eurasta Köyliön kautta tulleiden missiomiesten matkassa - huittislaiset saivat sen killa -tradition, minkä mukaisesti he sitten rakensivat killankirkkoja kotikyliinsä, myös sittemmin itsenäistyvien kappeleiden kantakyliin.

Ne olivat Kullaallakin vanhan kristillisen tradition kasvatteja, jotka Koskiin kotiutuivat ja Paluksen perustivat. Luterilaisuuden ensi vuosikymmeniin asti he kävivät Huittisten kirkossa, Karsatinmäellä ja sinne he myös vainajansa saattoivat, Katariinan kirkon varjoon, "Kaisan juureen". Kirkkomatka lyheni entisestään, kun levanpeltolaisten kanssa ruvettiin käymään näiden vanhassa kotikirkossa, Kokemäen Pyhässä Maariassa. Näin myös Kynsikankaan kangastiestä oli tullut Kirkkotie. Ehdittiin käydä Ulvilankin kirkossa, Olavin nimikossa, ennen kuin saatiin oma kirkko.

Kullaa on kuin pikku-Huittinen, kun sen keskustaan johtavat joet kaikilta kulmilta. Kullaan kirkon vaiheilla on polkujenkin, myös vanhojen kirkkopolkujen yhtymäkohta. Sen perimätiedon täytyy olla oikeassa, joka väittää, että tähän kohtaan on vainajia haudattu väliaikaisesti parempia kelejä odottelemaan jo ennen kuin Kullaan kirkkoa vielä olikaan. Tämä kalmiston kohta osataan vieläkin osoittaa. Ei siis ole sattuma, että Kullaan v. l767 valmistuneen kirkon paikka on liikenneyhteyksien puolesta ihanteellinen. Väliaikaisten ja "väliaikaisiksi vakiintuneiden" kalmistojen paikkoja, mitä vielä niihin tulee, näyttää olevan myös kangasteiden varsilla. Perimätieto ja myös peruskartan lehti tuntee Kivijärven kulmilta paikan nimeltä Kalmankangas. Talvi tallensi vainajat. Mutta kun vedet olivat auenneet ja kinokset kangasteiden yltä sulaneet, viimeinen matka jatkui kirkon siunattuun maahan odottamaan suvea, sitä suurtakin.

Kullaalla oli tuskin kahtasataa ihmistä, kun kirkko pantiin rakenteille. Kullaalaisilla oli tosin tukenaan hankkeessa vaikutusvaltainen mies, professori Juhana Kraftman. Tämän kotiseutunsa, Ulvilan-Porin tienoon hyväksi monella tavalla työskennelleen monitoimimiehen mainitseminen Kullaan kirkon yhteydessä on sitäkin paremmin paikallaan, kun - niin kuin Greta Heininen on osoittanut - hän myös huolehti Kullaan kirkon varustamisesta asiaan kuuluvin, ehtoollisen asettamista ja ristiinnaulitsemista kuvaavin maalauksin. Taulujen tekijä on Kullaan perustamisaikoihin vaikuttanut ruotsinmaalainen Pehr Hörberg, maalari, jonka alttaritauluille on - niitä on erityisesti Linköpingin hiippakunnan kirkoissa - ominaista "aito kansanomaisuus, elävä mielikuvitus ja uskonnollinen tunne". Kullaan kirkon tauluja katsellessa on helppo muistaa myös sitä Greta Heinisen luonnehdintaa, että "hurskaana ja Raamattunsa taitavana kristittynä hän (P.H.) ymmärsi helppotajuisesti ja yksinkertaisesti kertoa tekstin sisällön".

"Kävin minä kaunista kangasta pitkin, hos hoi kangasta pitkin." Kullaan Kangasta pitkin kävi ja käy tie Palukselle ja sieltä äsken kuvatussa suunnassa merelle asti, mutta myös - paljon myöhemmin syntynyt - oikopolku Harjunpäähän, Ruosniemeen ja Poriin. Oikopolku ei palvellut vanhoja, eräkautisia kulkemisia, se johti kulkijan pois suunnasta ja toisten nautintamaille. Mutta kun oli tullut aika sen syntyä ja vahvistua, se ehti olla osan aikaa ja osan matkasta Pori-Tampere valtatienä.

Mutta Kankaalla voi muistaa sitäkin, että kangastie on välittänyt liikettä myös ajasta aikaan. Vuosisataisen elämänliikkeen yksi sykähdys oli tämän vuosisadan alussa ilmiö nimeltä "Kullaan vanhurskaat". Tämän periluterilaisen liikkeen jäsenet kokoontuivat sunnuntaisin kirkon jälkeen Kankaalla (ja Järventakana) ja veisasivat vanhaa virsikirjaa ja "Achreniusta". Liikkeen itsestään käyttämä nimi jo viittaa siihen, että tässä kristillisyydessä oli perustana vanhurskauttaminen (niin ymmärrettynä kuin Luther toisen uskonkappaleen selityksessä asian esittää, kuten nimenomaan korostettiin). Sen mukaisesti opetettiin, että "Jeesus Kristus on minun pyhitykseni siinä määrin kuin oksana riipun hänessä kiinni".

Kun Kullaalla käy, ei voi ohittaa Leineperiä. Itse asiassa Leineperi alkaa jo olla porttina koko pitäjään. Kylä on tietysti talous - mutta hiukan myös kirkkohistoriallisesti mielenkiintoinen. Täällä, nyt entistetyn masuunin äärellä työskentelivät aikanaan, kaksisataa, sata vuotta sitten Leineperin sepät, Ranskassa evankelisen uskonsa tähden vainottujen, mutta Ruotsin kuninkaan maahansa ja Suomeen saakka tervetulleiksi toivottamien hugenottien jälkeläiset. Masuunin helteessä he osasivat ajatella pian suomeksikin itseään ilmaisten, että Jumala työskentelee kuin ahjonsa tulistanut seppä ja että hänen pajassaan syntyy puhdasta tavaraa, usko on ainoana jäänyt jäljelle,

ihmisestä peräisin oleva on palanut kuonana pois. Tämän kynttilänpäivän kirkkotekstiin perustuvan ajatuksen tiedetään näillä main tulleen erityisen eläväksi. Se eli ja elävöitti siinä kuin kaksitoistatuntisen työpäivän paahteessa nautittu kauraliemi.

Leineperi on ainoa vanhastaan Ulvilaan kuulunut kullaalaiskylä. Ulvilaan se kuului viime vuosisadan loppukymmeniin asti. Mutta Kullaan kirkosta tuli jo varhain seppien kotikirkko. Sinne oli vajaa puoli peninkulmaa. Siellä kuultiin saarna harvakseltaan pitkin kirkkovuotta äidinkielellä, ei toki ranskaksi, sen taito oli jäänyt sukupolvien taa, mutta ruotsiksi, joka oli opittu uudessa kotimaassa. Jopa joka kolmas pyhä pidettiin Kullaalla kirkonmenot ruotsiksi 1800-luvun alussa. Tuli hiipui kuitenkin masuunissa. Ja kankipajan iso vasara löi viimeisen kerran v. 1902. Sepät pesivät mustan hiilenpölyn kasvoistaan lopullisesti pois. Mutta vallonien tummuus tuli esiin ja pitää pintansa paikallisessa geenikannassa.

Harjavalta

Leineperistä johtivat metsäperien hiiltämöille sata vuotta sitten kolipolut, jotka vahvistuivat ja yhdistyivät tieksi, kun Pitkäjärvenmaan asuma kiinteni ja alkoi tarvita kaukoyhteyksiä, myös tietä Poriin ja sen torille, missä kutunjuustot kävivät hyvin kaupaksi. Mutta itse Kullaalta käy paljon vanhempi ja myös suorempi tie Levanpellon ja Kynsikankaan jo rautakaudella asuttujen alamaiden kautta (Linnainmaa) Pitkäjärvenmaahan ja edelleen Harjavaltaan. Tervetuloa Harjavaltaan-kyltti puuttuu kylläkin tämän lähinnä paikallisten käyttämän, mutta hyväkuntoisen tien varresta. Mutta reisnäärin sopii tulla kaupunkiin juuri näin, takatietä, sillä se johdattelee luontevasti joen pohjoispuoliseen Pirkkalaan ja näin ollen myös Killanmaahan.

Killa-alkuisia paikkoja ja paikannimiä on täällä ollut semmoinen rykelmä, että vielä uusinkin peruskartta tuntee niitä. Mutta tienviisarin avulla löytää varsinaisen Killanmaan. Siellä voi muistella ja toisiinsa yhdistellä muutamia seikkoja. On perimätieto, että seutukirkkojen eli varhaisimman kristillisyytemme aikaan on ollut pyhäkkö näillä nummin. Ja tiedetään, että Pirkkalan kauppakylässä oli keskiajalla kilta. Killa ja kilta sopivat hyvin yhteen juuri Harjavallassa. Kaupunkikatujen nimikokelmassa Harjavallan Killankallionkatu kaipaa kaltaistaan. Kadun päässä voi ajatella nousevansa Harjavallan muinaisen seutukirkon mäelle, kalliolle keskellä moreeniharjua.

Kun Killankallionkadulta lähtee jokirantaan ja kääntyy ylävirran suuntaan nykykirkolle päin, saa seurata läheltä joen ja historian joskus verkkaista, toisinaan kiihkeätä menoa. Siinä se on, joki, piripintaan saakka täynnä nyt taas niin kuin niinä ammoin ohimenneinä, mutta merkillepantuina aikoina, jolloin joki meren tavoittaakseen vuoti yli laveiden laitojen, kun uomaa ja sen aikanaan synnyttämää koskea ei ollut - kiukaislaisen perimätiedon mukaan (Kokemäen)joki on "kulkenut kuutena" Paneliassa. Alkutilanne on voimalapadolla palautettu, niin että Pirilä on taas nimensä mukaisesti ylivuotava, piripinnassa (protokeltin, vanhaneuroopan "bir", ylivuotava vesi ja sitten muukin kuohuva neste). Laaksossamme, sitähän jokemme yleensä noudattelee ja luo, on asuttu kauan. Ja käyty kauppaa. Kauan on täällä ollut Pirkkalakin, kauppakylä (kenties jo ennen Birka-kautta, kun baltissakin pirk-juuri liittyy kaupankäyntiin).

Adolf Neovius antaa matrikkelissaan v. 1898 tiedon, että Harjavalta oli luultavasti jo ennen vuotta 1392 rukoushuonekunta, kirkko mainitaan 1455. Matrikkelityyppisessä kirjassa ei lähteisiin aina viitata. Neoviuksen käyttämä lähde ei ole myöhemminkään tullut esiin. Lieneekö se hävinnyt tulipalossa, joka matrikkelin ilmestymisen aikoihin tuhosi Harjavallan pappilan. Varmana kuitenkin täytyy pitää, että kappeli ja seurakunta on ollut jo keskiajalla Harjavallassa, siinä Kokemäen neljänneskunnassa, joka alavirran varrella oli tiheästi asuttu ja kauppakylä.

Rukoushuonekunnan kirkosta, eikä välttämättä emäseurakunnan pyhäköstä, voi Harjavallan keskiaikainen krusifiksi olla peräisin. Luontevinta lienee ajatella, että tämä kirkko on ollut nykyisen vanhan kirkon maisemissa. Kävijän on syytä muistaa, että paitsi nykyistä puusta tehtyä pyhäkköä tässä maisemassa on aikojen kuluessa ollut kaksi muuta puukirkkoa. Ensimmäinen näistä on se, jonka rakentamispäätös tiedetään tehdyn v. 1669. Vanhasta maakartasta (v:lta 1731) löytämänsä kuvan perusteella Veijo Järvinen pitää tuota kirkkoa ja varmaan aiheellisesti keskiaikaisen rakennustradition jatkajana ("mahdollinen sakaristo ja eteinen ovat sisältyneet rakennukseen ilman erillisiä ulkonemia", V.J.). Tämän kirkon sijaan rakennettiin v. 1750 uusi kirkko, torniton pitkäkirkko.

Museoviraston tutkijat ovat vakuuttuneita siitä, että v:n 1750 kirkon rakenteita on nykyisen, vuonna 1870 valmiiksi saadun kirkon sisällä. Nykyinen puukirkko rakennettiin lääninarkkitehti G.T. Chiewitzin suunnitelmien pohjalta. Se kävi seurakunnan kasvaessa ahtaaksi, vaikka saikin ennen pitkää laajennusosan, mikä teki siitä ristikirkon. Kunnossa sitä kyllä pyrittiin kaiken aikaa pitämään, vielä 1950-luvulla hankittiin saarnatuoliin neljä evankelistan kuvaa (perinteiset enemmän aiheeltaan kuin tekotavaltaan), mutta viidentenä on Jeesusta esittävä veistos. Huomio kiinnittyy siihen, että taiteilija (Ilmari Wirkkala) on maalannut veripisarat Jeesuksen kämmeniin -Hänen haavainsa kautta me olemme parannetut, Harjavallassa ymmärrettiin.

Harjavallan uutta kirkkoa ei voi kuvata, sen numeenisuus, sen pyhäkköluonne täytyy kokea. Se avautuu sisältä käsin, ei ohikulkijalle. Sisältä havaitsee hahmon, kala. Muistaa Harjavallan keskiajalta piispallisen kalastamon. Mutta samassa huomaa jo syvempiä: seurakunnan vanha vertauskuva on kala (kr. ikhthys, sanan kirjaimet olivat lyhyen uskontunnustuksen sanojen alkukirjaimia: Jeesus Kristus Jumalan Poika Vapahtaja). Näkee kirkon nurkat, niitä on kahdeksan niin kuin autuaaksijulistamisia vuorella, ja näkee vieläkin paremmin, kun perussymbolin muotoon rakennetut valaisimet välittävät valoa. Ollaan Kaikkien autuuksien kirkossa. Arkkitehti Pekka Pitkänen sai ja toteutti paikalliselta taholta tulleiden virikkeiden ja yhdessä mietityn vuorisaarnan pohjalta idean. Autuaita ovat ...puhdassydämiset, he saavat nähdä (kr. idein), nähdä Jumalan.

Kirkossa on symboleja ja tapahtumapaikkoja, joiden merkityksen ymmärtää - vaikka Killanmaassa joutuukin vain aavistelemaan - ja ymmärtää vain syvemmin, jos saa kuulla esittelyn tai osallistuu tapahtumiin. Kasteallas on keskellä kirkkoa, niin kuin kuuluukin, se on lähtökohta. Alttarin oikealla puolen on ovi, joka avataan vain, kun matka käy kohti siunattua maata. Lähtökohdan ja loppupäämäärän välillä on kirkonkäyntejä: käyntejä alttarin ja sanan äärellä. Alttarissa on krusifiksi ja arvaa, että juuri se on keskiajalta. Saarnatuolista välittyy puhe myös lasiseinäin taa, jonne pikkulasten kanssa voi sijoittua tai siirtyä. Kirkon lähituntumassa on seurakunnan arkisempia toimintoja palveleva, vuonna 1965 valmistunut seurakuntatalo.

Mutta ennen kuin Harjavallasta lähtee, voi merkitä muistiin vastaisen varalle sen tulosuunnan, joka nyttemmin on "takatie" yhtä paljon ja enemmänkin kuin äsken käytetty, mutta joka ei käy varhaiskristillisten killa-maisemien vaan "vain" keskiajan piispallisten muistojen kautta. Huovintie eli Ylinen Ulvilantie jatkui ja jatkuu vieläkin Kokemäen Koomasta Harjavallan ja Nakkilan kautta Ulvilaan asti ja Porin tultua perustetuksi sinne saakka. Nyt seurataan sitä Harjavaltaan ja Lammaisiin, joka myös etelärannaltaan kuului Harjavaltaan lähes keskiajan loppuun asti. Tie erosi aikanaan Henrikintiestä ja eroaa tätä nykyä tiestä numero 214 Köyliöstä tultaessa vähän ennen Kooman kappelia. Nyt tienpään saavuttaa paremmin kappelin jälkeen erkanevaa polkua pitkin. Muutaman alkukilometrin voi kävellä tai ajaa pyörällä, näillä main tie onkin aidoimmillaan, ja hitaasti etenemällä voi tehdä alkuperäislinjauksen mukaisesti koukkauksen Palojärvelle, joka osoittautuu nimensä mukaisesti suorantaiseksi. Jo Rausenkulmalla vanha tie on autolla ajettava. Vauhtia on kyllä nytkin syytä hillitä, ettei pieteetti- ja kenties muistakin syistä sorapintaiseksi jätetty tie kärsisi.

Kuva 8.

Huovintie johti keskiajalla ja kauan sen jälkeenkin Varsinais-Suomen ylämaiden ja Köyliön kautta Ulvilaan. Aidoimpana, sorapintaisena Huovintie on säilynyt Kokemäen Kooman ja Harjavallan välisellä harjulla, josta kuva on. Tällä kohtaa tien pintaa ovat muovanneet myös Köyliön ja Harjavallan Lammaisten piispankartanoiden väliä jo keskiajalla liikkuneet pyöräajoneuvot, kaksiakseliset vankkurit. Tien päähän pääsee helpoimmin Koomasta, kappelin ja sen naapuruuteen vastikään rakennetun Kokemäen seudun Rauhanyhdistyksen komean toimitalon välistä.

Suorastaan pysähtyä voi Järilänvuoren vaiheilla ja ihailla niin muinaismeren rantavalleja kuin jokilaakson komeutta. "Vuorimassiivi" (70 m) jatkuu nykyisin Hiittenharjuksi sanottuna Harjavallanvuorena. Sen moreenivalleihin vesimassat uursivat aikanaan uran, joka laajeni Lammaistenlahdeksi. Vain muutama kilometri vanhaa tietä on Harjavallassa jäänyt nykyajan tie-, tehdas- ja muiden rakenteiden alle. Huovintien huomaamaton synty palautuu varmastikin niihin aikoihin, jolloin peuratokat vuosirytminsä mukaan kulkivat kangasta pitkin vuoroin suvilaitumille merenrantaan, vuoroin suojaisiin metsiin, Hämeeseen. Peuranmetsästäjäkansa oli tullut koko matkan peurain perässä, lounaiselta Euroopanniemeltä Harjavaltaan. Jo tuo kansa nimesi tärkeät paikat, Harjavallankin. Mutta jos Huovintien synty oli salainen, sitä vilkkaampi ja virallisempi se myöhemmin oli, sillä se palveli aikansa myös kaupunkienvälisen yhdysliikenteen väylänä.

Lammaisissa oli keskiajalla kalastamo, jossa saaliiksi saatiin ajan mittaan vain rajummaksi käyvässä koskessa ylävirtaan pyrkivää lohta. Saalista ei jaettu, sillä niin paikallisella väellä kuin kruunulla ja piispalla oli oma apajansa. Turun piispa ja tuomiokapitulin jäsenet kävivät periaatteessa joka kesä Lammaisissa. Kortteeripaikkoina olivat piispallinen Köyliönkartano ja Lammaisten piispankartano. Yksi tie ja monta asiaa, se päti silloinkin. Jos piispa yksityishenkilönä nauttikin kosken näkymistä ja saaliista, hän suoritti matkan varrella sopivissa kohdin myös piispallisia tehtäviä niin kuin konfirmaatioita, mutta Lammaisissa, oman kartanonsa luona hän lienee toimittanut messun, periaatteessa joka vuosi.

Lammaisissa oli ulkosalla toimitetussa messussa ollut mukanaolijoita varmaan paljon. Satamatoiminnot vaativat paljon väkeä, kun tavaraa lastattiin ja purettiin ja uudelleenlastattiin niin ylävirran pienempiin aluksiin kuin "pyörien päälle". Piispan ja ulkomaalaisten perilläolo kansainvälisistä liikennemuodoista ei voinut olla aikaansaamatta sitä, että luonnostaan tasaiselle kangastielle rataskausi tuli pikemmin kuin muualle. Lammaisissa oli messu, mutta myös "messut" eli kansanjuhla. Paikallinen väki ymmärsi, että siika on asetettava lohen rinnalle. Odoteltiin yhdessä ollen, että avotulen loimussa hitaasti paahtuva "ristiinnaulittu siika" olisi valmista. Juhla- ja ruokatraditio palautuu keskiajalle, jolloin Lammaisissa jo kokoonnuttiin "kalapaaleihin". Mielenkiintoista on havaita, että isoja kalapaaleja pidettiin maakunnan merkkipäivänä, Olavina. "Huovintie" (vaatimattomasti nelinumeroinen 2453) johtaa nykykulkijan jokirantaan, piispankartanon ja kalapaalien entiseen maisemaan Harjavallan voimalan alapuolelle.

Nakkila

Ulvilalainen malminetsijä Paavo Lammi, joka on hyödynnettyjen malmioiden löytäjiä, liikkui 1980-luvun alussa Nakkilan ja Ulvilan välisissä, joen pohjoispuolella olevissa metsissä. Mitä kaikkea hän löysi, ei kuulu tähän yhteyteen. Mutta kivistä yksi on tässä mainittava. Se oli n. 40 metriä pitäjäin rajalta Ulvilan suuntaan Selkätiellä, joka lienee ollut korkean veden aikoina käytetty Huovintien harjun lakea noudatteleva rinnakkaisyhteys. Nyt huomion kohteena olevan kiven sijainnista on vielä mainittava, että se on Anolan keskiaikaisen piispankartanon rajapisteitä ja että Selkätie näkyy tummana juovana GT-kartassakin.

Paavo Lammi näki kiven pinnan, kun hän oli käärinyt vuosisatojen kuluessa kiven päälle kertyneen kunttamaton pois. Nähtyään mitä näki hän peitti jälkensä ja rullasi maton takaisin. Viikon, parin päästä hän kutsui paikalle vanhat tuttunsa, Satakunnan Museon amanuenssin sekä Ulvilan seurakunnan kirkkoherran ja talouspäällikön. Näiden läsnä ollessa ja pidätellessä henkeä hän toimitti kiven paljastuksen. Esiin tuli kuvakivi. Halkaisijaltaan noin metrin kokoinen kiveen uurrettu kuva esitti kirkkoa torneineen, risteineen. Kivi ei tämän jälkeen voinut olla kauankaan vuosisataisella paikallaan. Se siirrettiin tutkittavaksi ja nyt se on kunniapaikalla ja katseenvangitsijana Satakunnan Museon arkeologisella osastolla.

Mitä kiven alkuperäiseen käyttötarkoitukseen tulee nyttemmin ajatellaan yleensä niin, että se on vanha rajamerkki, sammas. Tähän muutamat muut kiven merkinnät niin kuin eri ajoilta peräisin olevat vuosiluvut viittaavat. Mutta se, mitä kuva esittää, on toinen eikä äskeistä helpompi kysymys. Mutta jos kivi on Anolan rajasammas, niin on päädytty siihen (U. Salo, J. Räty), että kuva esittää Anolan perimätiedon mukaista, kuvassa päätytornilliseksi osoittautuvaa seutukirkkoa, sitä siis joka oli käytössä ennen Liikistön 1200-luvulla käytettyä pyhäkköä.

Toinenkin tulkinta kiven käyttötarkoituksesta on kyllä esitetty, semmoinen, joka ei ilman muuta sulje pois rajakiviselitystä. On ajateltu, että kuvakivi olisi alttarikivi, lapis altaris, jommoisia piispat keskiajan tarkastusmatkojensa yhteydessä antoivat pystyttää toimittaakseen niiden luona messun ja siunatakseen kansaa. Koska alttarikivi oli aina suuri, kiven kansanomainen ja vakiintunut nimi oli näillä main "alttarivaha". Piispain käynnit olivat säännöllisiä niin kuin Lammaisten yhteydessä jo kävi ilmi. Kokemäenjokilaakson varhain perustetuissa kylissä piispa ei siis ollut outo näky. Alttarikiviselitys kyllä sopisi, koska Selkäkankaan pitkänsoukan harjun kumpaisellakin puolella oli ikivanhoja kyliä niin lähekkäin, että niistä saattoi yhtaikaa tulla messuun, jommoisia voi toimittaa arkenakin, kun pyhimyspäiviä ja niiden mukaan eriytettyjä menoja oli Turunkin hiippakunnan kalenterissa lähes joka päivä. Piispalle kuuluvan kartanon kolkassa, sampaan vaiheilla, laaksoihin näköalat avaavalla harjulla saattoi olla hyvinkin suotuisa paikka. Voi siitä tulla vaelluspaikka vieläkin, kunhan maisemointivelvoite Nakkilan puolella vaikuttaa.

Perimätieto sijoittaa Anolan kirkon saareen, joka on kartanon edustalla Kokemäenjoessa. Saari on nimeltäänkin kirkkosaari, Kyrkholm. Sanotaan, että kirkko oli aivan saaren yläpäässä, paikassa, mistä tarinatiedon mainitsemat keväiset jäälohkareet ovat sen vieneet mennessään. Tällainen sijainti ei kylläkään jätä tilaa myös seutukirkkojen luona itäpuolella, ylösnousemuksen suunnassa olleelle kalmismaalle. Kenties Anolan kirkkoa voikin etsiä siltä kohtaa, minkä vedet Viikkalasta Kokemäenjokeen kartanon yläpuolella johtava lähes peninkulmainen Killanoja osoittaa.

Nakkilan ensimmäisen kirkon vaiheilla oltaisiinkin siis ojan ja joen yhtymäkohdan tienoilla saaressa. Vaikka tietyö pari vuotta sitten oikaisikin kartanosta parisataa metriä ylävirtaan olleen muinaismutkan, uuden ojanylityskohdan luotakin voi helposti tähtäillä saareen. Tämä näköala kiehtoo, vaikkeivät sen yllä aarnivalkeat niin monenkarvaisina kajastelisikaan kuin kuvakiven malmisessa maisemassa. Mutta kyllä Killanojankin yllä väreilee. Luonnon muodostama päkki (paremminkin jo "orko") on säilyttänyt paljon alkuperäisestä ilmeestään, koska se ihan luontojaan on ollut halkomiensa suurten peltojen vuosisatainen pääoja. Mutta virta näyttää käyvän vieläkin syvemmällä, sillä ei voi olla muistamatta, että myös Nakkilan Soinilassa on perimätiedon mukaan ollut kirkko ja että Soinilassakin on ollut Killanoja.

Seutukirkot jäivät pois käytöstä kai viimeistään 1200-luvun lopulla. Mutta vaikeasti selitettävältä tuntuu, ettei Nakkilassa, meikäläisittäin ikivanhan kristillisyyden pitäjässä ollut kirkkoa puoleen vuosituhanteen. Voisiko kumminkin yrittää jotakin selitystä, semmoista, joka samalla toden tapaan kuvaisi nakkilalaista seurakunta- ja muuta elämää. Kylät olivat enimmältään vanhoja ja vahvoja. Niissä, niiden raiteilla oli jo keskiajalla pidetty rukousvaelluksia ja talojen pihapiireissä ja avartuvissa saleissa todennäköisesti myös kylärukouksia - luterilaisuuden aikana kylärukouskäytäntö vain vahvistui ja vakiintui, tuli lakisääteiseksikin.

Seutukirkkotraditio on yksi mahdollisuus ymmärtää Satakuntaan keskittynyttä ja Nakkilan kaltaisessa pitäjässä vahvasti elänyttä kyläpainotteista hurskautta, sitä johon kylärukoukset erottamattomasti liittyivät. Niin Nakkilakin oli "seurakuntataloja" täynnä. Mutta kun pyhänä Ulvilan kirkkoon lähdettiin - Kukonharjasta ja Lammaisista oli lupa käydä myös Harjavallan kirkossa - tallista otettiin hevonen ja se asetettiin eli niin kuin muualla sanottiin "valjastettiin" reen ja täällä jo varhain käyttöön tulleiden rattaiden eteen. Kirkkomatka olikin monelta kannalta tapaus ja hyvinkin yhtä paljon iloa kuin harmia oli siitä, että matkaa oli peninkulma ja vähän ylikin. Paikallisen identiteetin turvaamiseksi ei kirkkoa tarvittu.

Mutta 1760-luvun alussa havaittiin, että oli kylliksi syitä ja oikea aika rakentaa oma kirkko. Anottiin ja saatiin lupa rakentaa rukoushuone, kirkko kuitenkin kohotettiin, tapulikin tahdottiin ja yksin tein tapuliin kello. Nakkilalaiset olivat "yhdellä ylistettäwällä kifwaudella ia yximielisydellä ylösrakendanet itzellens Caunin Puu-Kirkon", niin kuin asiakirja sanoo. Kirkko vihittiin v. 1765. Mutta vielä senkin jälkeen monet nakkilalaiset jatkoivat viime vuosisadan alkukymmeniin asti vuosisataista käymistään isoina pyhinä Ulvilan kirkossa. Puukirkko seisoi mäellään 1930-luvun puoliväliin asti. Sitten oli sen aika väistyä kivikirkon tieltä. Mutta oltiin jo niin pitkällä uudessa ajassa, että puukirkon seinähirret, ikkunat, ovet ja penkit eivät joutuneet hukkateille. Pienennetyssä koossa ja vähän muuttuneessa muodossa kirkko vanhoine varustuksineen seisoo nyt rukoushuoneena Hormiston kylässä.

Puukirkko oli tullut ahtaaksi, siinä syy uuden kirkon rakentamiseen. Uuden kirkon suunnitteli arkkitehti ja rakennushallituksen myöhempi pääjohtaja Erkki Huttunen. Samaisen arkkitehdin käsialaa ovat muutamat teollisuuden tuotantorakennukset ja liiketalot, viimeksimainittuja on esimerkiksi Helsingin Sokos.

Huttunen edusti tyylisuuntaa, jonka nimeksi meillä vakiintui funktionalismi. Viivähtäminen tyylikysymyksessä tekee oikeutta Nakkilan kirkolle, arkkitehdille, lahjoittaja J.W. Suomiselle ja seurakunnan päätöksentekijöille. Kirkkorakennuksen tehtäväksi,

funktioksi ymmärrettiin vielä 1930-luvulla paitsi välittää pyhän kokemusta - sen Nakkilan doomi tekeekin - ennen kaikkea antaa sijaa runsaslukuiselle seurakunnalle. Nakkilan kirkkoon mahtuu 1200 henkeä. Vasta myöhemmin on nähty monikäyttötilojen tarve sitä mukaa kuin seurakuntaelämä on monipuolistunut. Nakkilassakin on jouduttu parin vuosikymmenen kuluessa rakentamaan kaksi seurakuntaelämän tarpeita palvelevaa taloa kirkon naapureiksi. Lähempänä kirkkoa oleva on tämän hetken tunnetuimman arkkitehtimme, kansainvälistäkin kuuluisuutta saavuttaneen Juha Leiviskän suunnittelema. - Nakkilan kirkkomäeltä löytää itseasiassa uudemman sakraaliarkkitehtuurimme pienoisnäyttelyn.

Kirkkomäki oli vanhojen valtateiden solmukohta. Huovintie, jokilaakson ikivanha lounaisrannan laidetie piteni sitä mukaa kuin joki sai lisää mittaa. Lammaisten jälkeen tielle tarjoutui pohjaksi korkea ranta ja maisemaksi Penttalan kansainvaellusajan asumasta alkunsa saanut joenvarsikylien ketju. Kirkon jälkeen vanha tie (nyt jo ilman numeroa) jatkaa Masian ja Ruskilan jälkeen kohti Ulvilaa noudatellen täälläkin vuosisataista linjaustaan ja myötäillen jokea, joskus ihan rantaa hipoen, lounaan puolelta. Juuri jokivarren valtakylissä on tapahtunut jo puheena ollut keskiajalla alkunsa saanut seurakunnan kylänsisäinen kokoontuminen.

Mäelle, josta aikanaan tuli Nakkilan kirkkomäki, muodostui tärkeä risteys sen tähden, että täällä Huovintien tavoitti jo keskiajalla Raumalta lähtenyt, Eurajoelle edennyt ja Panelian laitoja hiponut tie, joka Ulvilanahteella, kauan muistetun Lylypetäjän luona johti ja johdatteli Nakkilaan. Hormiston rukoushuone, entinen kappelikirkko, on tämän tien (217) varressa, kovin sopivassa paikassa, tienristeyksessä, jossa se rastii toistakin keskiaikaista, Punapakan kautta Luvialle johtavaa tietä (2177). Raumantie toi Nakkilaan ja sen kautta muuallekin jokilaaksoon myös munkit, Rauman fransiskaanit. Monet ja voi olla että useimmat veljistä liikkuivat omilla syntymäseuduillaan. Munkkien hurskaus oli muutoinkin kansanomaista ja kun heillä oli myös oikeus ripittää kansaa heidän merkityksensä vain korostui. Saattaa olla niinkin, että fransiskaanien vaikutuksesta seutukirkkojen ajan omaperäinen hurskaus sai uutta viriä. Joka tapauksessa näillä main miellyttiin polvirukouksiin ja Frans-nimiin. Yhden ja toisen mieleen jäi myös se fransiskaanien välittämä opetus, että "antaessaan saa, kadottaessaan löytää ja unohtaessaan saa anteeksi".

Ei se sattuma ole, että suomalaisten Afrikan lähetyssaarnaajien toisen aallon mukana matkaan lähtenyt joukon ainoa Frans (Hannula) oli juuri Nakkilasta kotoisin. Nakkilalaista talollisjuurta oleva, matkakustannuksiin omalla panoksellaan osallistunut Hannula helpotti työtoveriensa asemaa, kun hän mursi Lähetysseuran johtokunnan autoritäärisen asennoitumisen (M. Peltola). Frans Hannula kirjoitti 1880-luvun lopulla Satakunta-lehteen lähettämässään raportissa näinkin: "Väkeä on ollut hywin runsaasti kirkossa. Joka päiwä on ollut n. 200, wäliin 300. Kirkkoni olen saanut walmiiksi kastejuhlaksi. Alttarin ja saarnatuolin muurasin tiilestä". Kotimaahan palattuaan Hannula sai aikaan suuren lähetysherätyksen.

Lähemmäs kaksisataa vuotta sitten oli edellämainitun Raumantien kulkijoita tien alkupäästä Eurajoen Lapijoelta matkaan lähtenyt mies, Matti Paavola. Hänestä tuli Tattaran Paavolan isäntä, rukoilevaisjohtaja ja virrentekijä. Paavolan talo oli monen

neuvonkysyjän käyntikohde. Talon vanhan maiseman löytää, jos lähtee matkaan äsken mainittua vanhaa Raumantietä (217) ja heti Helsingintien jälkeen kääntyy Tattara-viisarin suuntaan. Liikenteellisesti vaikkei ajassasiirtymisen kannalta edullisemmin pääsee perille, jos kulkee Nakkilan jälkeen pari kilometriä Helsingin suuntaan ja erkanee valtatieltä, kun näkee viitan "Tattara 2". Tällä tiellä tulee heti vastaan vähäinen jokisilta ja tienristeys, josta vasemmalle käännyttyään on jo perillä.

Tässä maisemassa voi muistella ahkerana muistiinmerkitsijänä toimineen ja kauniilla käsialalla kirjoittaneen talon isännän kuvausta seuroista joskus 1820-luvun alussa: "Tohtori Ignatius (Ulvilan kirkkoherra, Paavolan ystävä) tuli minun talooni kirkon jälkeen. Ja oli suuri seura ja hän otti ison Piplian kainaloos ja meni ison pirtin pöydän taan. Ja otti Johannexen ewankeliumist kolme lukuu siit Kristuxen hywästijättöpuheesta. Ja se selitys oli niin woimallinen, että kansa ilosta itki ja ilost kijtti ja ilosta nauroi". Isäntä itse, Matti Paavola on koko Suomessa tunnettu virren 311 tekijänä (Jo joudu mun sieluni heräämähän Ja Jumalan karitsaa kiittämähän).

Ulvila

Kokemäellä ja Harjavallassa oli 1800-luvulla Kokemäenjoen yli liikennettä välittänyt "kirkkoporras", kelluva puusilta, joka talveksi purettiin pois. Muutoin ja varsinkin pienemmissä joissa kuljettiin sulan veden aikaan yli lautalla, jonka nimi näillä main oli "fluta" (Ulvilassa "flota"). Kun Huovintie eli Ulvilantie aikanaan oli saapumassa määränpäähänsä, oltiin Ulvilan Haistilassa ja täällä ikiaikainen tie johti joen yli. Rantatasanteen ja sille vievän vanhan tieosuuden löytää tätä nykyä helposti, kun sitä on osoittamassa viisari Haistilan lauttaranta. Lautta kävi nimellä "lossi" vielä 1950-luvulla, jolloin se lopetti vuosisataisen liikennöintinsä. Lossi oli lautta, joka pysyi raiteillaan vaijereitten varassa; oikealla kohdalla olikin erityisen tarkasti pysyttävä Haistilassa, missä valtatie oli vilkas ja joki vuolas. "Vaijerit" ovat saattaneet olla vuosisatojen ajan kotoisia, vetolujuudeltaan ylivoimaisia niiniköysiä. Sen tähden ja muutoinkin on mahdollista, että lautta oli paikalla jo silloin, 1300-luvulla, kun satavirstainen Ulvilantie otettiin käyttöön - joka tapauksessa jo 1600-luvun alusta tunnetaan mainintoja lautasta. Jos näin on, lautan nimi on tuolloinkin saattanut olla "lossi" (alasaksalaisittain "flossi"), sillä Liikistön-Ulvilan hansakauppiaat asuivat ihan vieressä.

Kelirikon ajat olivat kirkossa käymisen ja yleensä joen ylittämisen kannalta pahimmat. Syksyistä kelirikkoa lyhennettiin jokivarressa varmaan muuallakin samaan tapaan kuin Ulvilan Friitalassa. Kun rantajään muodostumista oli nopeutettu valamalla sen päälle vettä, irrotettiin rantaa myötäilevästä jäästä joen leveyden pituinen kaistale eli "penkka", joka käännettiin joen poikki jääsillaksi. Penkka oli niin vahva ja leveä, että myös hevosliikenne saattoi suuntautua sille - ja vaikka joki oli vielä sula sekä penkan ylä- että alapuolella. Friitalassakin silta korvasi lautan vasta 1950-luvulla.

Kaukokulkijan kannalta joenylitys oli tullut tarpeettomaksi jo 1800-luvun alussa. Ja jos nykykulkija haluaa välttää (Ulvilan tytärkaupunkien, Porin ja Helsingin välille rakennettua) pikatietä, hän voi käyttää vanhoja tieosuuksia, Haistilan ja Pitkärannantien suoria. Niinkin pääsee perille ja perille myös Ruotsin ajan viimeisten viidentoista vuoden tienrakennustekniikasta.

Ulvilasta löytää käyntikohteita Huovintien vanhimman linjauksen varrelta eli joen pohjoispuolelta. Huovintien lauttamaisemassa joen vastakkainen l. pohjoinen (oikeastaan koillinen) ranta on jäänyt Antinkartanon rakennusten piiriin. Antinkartanoon tultuaan ja sen hyvin merkityn kappelin löydettyään voikin - nimenomaan kappelin edustalta - tähyillä vanhaa tiemaisemaa ja voipa astua sisällekin, kappelissa on lastenkirkko lauantaisin ja joskus yhteisellekin seurakunnalle avoin tilaisuus. Antinkartanon editse johtaa Ulvilaan Kokemäeltä lähtenyt tie (244), mutta vasta näiltä kohdin se on osa vanhaa Huovintietä. Niin ollaan tiellä, joka on aikain saatossa johdatellut monenlaisia kulkijoita, kirkonkävijöitä ja piispoja, nuijamiehiä ja marskeja, markkinaväkeä ja kauppasaksoja, kylvömiehiä ja maatalousnäyttelyvieraita. Tie johtaa Ravanin äkseeraus- ja leiripaikan ohi - sieltä viimeisin marskikin lähti Ulvilan kirkkoon 1930-luvulla.

Matkan jatkuessa ei voi olla huomaamatta Liikistöä, sillä sen kohdalla on nyt pysähdyttävä opastus "Liikistön muinaismuistoalue". Alue-ilmaus sisältää sen, että täältä löytää isolta osin näkyvinäkin muistoina vanhan kaupungin tunnusmerkit. Liikistö oli kukoistuskaudellaan 1200-luvulla kaupunki sikäli, että jo vähän aikaisemmin kieleemme, kansan suuhun rintamailla oli saatu kauppapaikaksi ymmärretty germaanilaina (kaupangr), vaikkakaan ei sikäli, että Liikistön virallinen "kuntamuoto" oli tuolloin latinalaisesti "villa", joka silloin tarkoitti lähes samaa kuin kauppala. Liikistöön johtanut väylä on kulkenut siltä kohtaa, minkä Friitalan-Vanhankylän sillan kupeesta alkava syvä "päkki" osoittaa.

Liikistön rantatasanteella, muistokiven luona seistessään voi ajatella näkevänsä hansatorin etuoikealla ja tuntevansa piparkakun tuoksun, kun leivonnainen Pyhällä maalla retkeilleiden saksalaisten tuomana oli tullut tutuksi Ulvilassa ja sitä tietä jo keskiajalla muuallakin Suomessa - piparkakun kahdeksansakarainen perusmuoto, kaksinkertainen, ristikkäin asetettu risti muistuttaa vieläkin leivonnaisen alkuperästä. Liikistön viisari "Käräjäkivet" ei tietenkään voi tarkoittaa muinaispitäjän tuomarinympyrää, mutta Liikistön loppuaikoina kodifioidun kaupunkilain oikeuskäytäntöihin se voi viitata. Ulvila ei ole muinaispitäjä mutta muinaiskaupunki se on. Jos Liikistö vielä olikin kauppala, "villa", niin 1300-luvun Ulvila oli jo kaupunki, "civitas" (sana, josta tuli city). Ulvila kuului Kokemäkeen 1200-luvun lopulle.

Liikistö on myös kirkkomaisema. Hautausmaata ja kirkkoa käytettiin 1340-luvulle saakka. Sensijaan ei osata varmasti sanoa, milloin käyttö alkoi. Joka tapauksessa kumpaakin on käytetty läpi 1200-luvun. Hautausmaa on ollut kaiken aikaa kristillinen, sillä on ollut kirkko naapurinaan. Hautamuistomerkkejä on Liikistössä nähtävästi ollut enemmän kuin missään muualla maassamme tuona aikana. Vanhimmat muistokivet olivat kivipaasia tai -latomuksia, vailla piirtokirjoituksia ja symboleja. 1200-luvulta on kivi, jossa on vanhin maastamme tunnettu (saksalaiskauppiaan käyttämä) puumerkki. 1300-luvun alkukymmeniltä on lukuisia latinankielisin reunakirjoituksin ja (taas saksalaisperäisin) nimin varustettuja kiviä. Nämä kivet ovat nähtävinä nykyisen kirkon asehuoneessa.

Risti osoittaa Liikistön kirkon sijaa. Sisemmät kivet ovat vanhan, kenties jo 1100-luvulla rakennetun puukirkon peruskiviä. Ulommat taas ovat kivikirkon alusrakenteita. Vuonna 1311 annettiin käsky rakentaa kivikirkko (templum lapideum) Ulvilaan (Ulfsby) eli Liikistöön. Ulvilassa on selvästi kysymys Olavi-nimestä. Nimi viittaa täälläkin tunnettuun ja koko maakunnalle ominaiseen Olavi-traditioon. Ulvila näyttäisikin olevan ainoa paikkakunta, missä varhainen Olavi-traditio saattoi jatkaa elämäänsä niin, että Olavista tuli myös uuden (vuonna 1332 rakenteille pannun) eli Ulvilan nykyisen kirkon suojeluspyhä.

Kuva 9. Ulvilan Liikistöön viimeistään 1200-luvulla rakennetun kirkon kivijalka on jäljellä. Risti osoittaa alttarin kohtaa. Kirkon vierellä olleelta hautausmaalta on paljon 1200- ja 1300-luvuilta olevia muistokiviä. Kirkon vierellä oli kauppapaikka, villa, jonka saksalaiskauppiaista iso osa asui kiinteästi Ulvilassa.

Ulvilan Isopappila (Gammelgård) on saattanut olla paikallaan Kokemäenjoen rannalla jo Liikistön aikoihin. Näin selittyisi se, että pappila on selvästi lähempänä Liikistöä kuin kirkkoa. Joka tapauksessa pappila on ollut tontillaan iät ja ajat, monet kerrat se on myös uudelleen rakennettu. Nykyisen, satavuotiaan rakennuksen sisäovet ovat edellisen pappilan peruja ja näistä hovityyliin korkeista ovista on käynyt kuningaskin, Kustaa III. Muistona kuninkaan käynnistä on myös kuninkaanvaahtera joen rannalla, pihapöydän vierellä. Pöytäryhmä on vanhaan malliin aina uudelleen tehty.

Kuninkaan vierailusta on säilynyt Matti Paavolan muistiin merkitsemää perimätietoa. Porilainen rukoilevaisnainen Juliana Söderborg oli tunkenut itsensä kuninkaan "tältin" (teltan) eteen ja hovimiesten vastusteluista huolimatta päässyt kuningasparin puheille. Perimätiedon mukaan "Söderborin frouva" ja kuningatar, "trotninki" ystävystyivät niin, että "sanottiin preivit käyneen monta vuotta trotninkin ja Söderborin frouvan välillä". Juliana Söderborg oli 1700-luvun porilaisena ruotsintaitaja, joka osasi kahdella kielellä opastaa ihmisiä, varmaan siis trotninkiakin rohkaisemaan itseään sanomalla "olen lunastettu, olen lunastettu". Isopappila eli Vanha pappila on nykyisin tiloineen, pihoineen ja muistoineen seurakuntalaisten käytössä. Ja jos lukijalla on matkamiehen mieltä, hän voi etsiytyä vanhan vaahteran varjoon ja ravita ruumistaan pihapöydälle asettelemillaan eväillä ja virvoittaa sieluaan vanhan Juliana-rouvan rohkaisevilla sanoilla.

Isonpappilan ja Ulvilan kirkon puolivälissä, poliisi- ja paloaseman takana on rakentamaton kuusikko, Kellarimäki. Nimi ja - siltä näyttää - lähinnä se on antanut Ulvilassakin kuten Köyliössä aiheen ajatukselle kellarista. Ulvilassa on puhuttu (monikollisesti) kellareista, kaupunkilaisten kellareista. Kellarimäkeä ei ole tutkittu, Unto Salo luonnehti kuitenkin 1960-luvun alussa tekemiänsä lapionpistoja "antaviksi". Kellareita, varmaan hyvinkin, vaikkei välttämättä holvattuja, mutta kenties myös (kellari-sanan varhaismerkityksen mukaisesti) sitä, mikä köyliöläiseenkin kellari-traditioon liittyy eli kirkkoperinnettä. Ulvilan kirkkojen ketjussa on tyhjä tila joka tapauksessa silloin, kun Liikistön kirkko oli (viimeistään) v. 1311 purettu ja ennen kuin uusi kirkko (aikaisintaan) 1340-luvulla oli saatu valmiiksi. Kummallista on myös, mutta se on toinen asia, että v. 1311 alulle pantu kirkonrakentaminen keskeytettiin.

Asiakirjatiedot viittaavat siihen, että v. 1332 rakenteille pantu uusi kirkko valmistui varsin nopeasti, runsaassa vuosikymmenessä. Vuodelta 1347 on näet tieto kirkon luona olleen hautausmaan vihkimisestä; on edellytettävä, että kirkko oli jo tuolloin valmis, käyttökunnossa. Kirkko sai 1400-luvun lopulla nykyhahmonsa: holvit ja niitä sisä- ja ulkopuolelta tukevat pilarit sekä tiilipäädyt ja niihin sijoitetun symboliikan. 1400-luvulta olevat rakenteet voivat erehdyttää luulemaan, että kirkko on tuolloin tehty. Kirkossa on (nauhalta) kuultavissa esittely, nähtävissä on esite. Tässä tyydytään vain muutamaan, juuri Ulvilan kirkolle luonteenomaisia piirteitä esille tuovaan viittaukseen.

Ulvilan kirkko ei ole "harmaakivikirkko", sen rakennusaine tai ainakin seinien uloin verhoilumateriaali on punertava hiekkakivi. Ulkopuolella huomio kiinnittyy myös päätyjen sisältämään symboliikkaan. Suomessa vain satakuntalaisissa kirkoissa tavattavat symbolit ovat erityisen rikkaat ja huolitellut Ulvilassa. Sakariston päädyssä oleva kolmilehtiaihe, apila, viittaa satakuntalaisen kristillisyyden tulosuuntaan, Britteinsaarille. Kirkon sisällä huomaa kahdeksanruoteiset holvit, ne niin kuin päätyjen symbolitkin ovat tuttuja Uplannista. Kuorissa oleva veistos "Pyhä Anna kolmantena" on keskiajan lopulla vaikuttaneen "Ulvilan mestarin" luomus. Olavin kuva on säilyttänyt värinsä niin hyvin, että sen on täytynyt olla kauan erityissuojeluksessa. Rippikello, jota käytettiin katolisena aikana ehtoollisaineiden konsekroinnin yhteydessä, on harvoja maassamme säilyneitä. Kuninkaanpenkki, joka nyt on alttarin oikealla puolella, on ainoa alkuperäinen maassamme. Sakastin suojissa ovat keskiajalta peräisin olevat ehtoollismalja ja messukasukka. Ristiinnaulittu on katsonut alusta asti kohti kirkonkävijää.

Kirkon vieressä on Ruotsin ajalta oleva vanha kappalaispappila, Lutiska, sekin on Isonpappilan tapaan läpikotaisesti restauroituna koko seurakunnan toimipisteitä. Seurakuntatalo, nimellään ja hiukan ilmelläänkin keskiaikaan viittaava Kirkkotupa, on vielä lähempänä kirkkoa. Muut neljä seurakuntataloa ovat kylissä ja lähiöissä.

Mutta maksaa vaivan lähteä vähäksi matkaa tapulin vierestä löytyvälle ja puusillan jälkeen Saareen johtavalle tielle. Saaren puolella näkee heti kaksisataavuotisen, vanhan punaisen kartanorakennuksen. Samassa maisemassa oli kuninkaankartano jo Ulvilan kaupunkikauden lopulla, jolloin Juhana Herttua siellä niin mielellään oleskeli, että useana vuonna viipyi paikalla kuukauden ja ylikin niin talvella kuin kesällä. Kuningasisä (Kustaa Vaasa) kirjoitti toukokuun 2. päivänä 1558 pojalleen, että "vaikka Ulvilassa on hauska olla, meistä näyttää kuitenkin neuvokkaalta, että sinä tähän aikaan lähdet Uudellemaalle, niiden asioiden takia, joita Liivinmaalla on meneillään".

Saaresta palatessaan näkee kirkon ja kirkkomaiseman parhaasta suunnasta, lännen ja joen sivuhaaraksi ehtyneen "meren" puolelta. Ulvilan kaupunki, jonka sijainti ja asemakaava on nyttemmin kaivausten ja fosfaattianalyysin avulla tarkasti selvitetty, on ollut kirkon ja Kellarimäen välissä, paikkaa voi silmäillä maantieltä. Kaupungin huomattavimpia rakennuksia olivat (Olavin ja Gertrudin) kiltatuvat, jotka olivat kyllin suuria oman väen, kristillis-diakonis-seurallisia tarkoituksia palvelleiden kiltayhteisöjen kokoontua, mutta myös laamannin tai piispan pitää käräjiä ja majoittua. Poliisiaseman luota alkava Kiltatie antaa kutakuinkin oikean suunnan.

Ulvilan sisäisistä teistä lienee vanhin se, joka johtaa Kaasmarkusta Vanhaankylään. Tien peruskorjaus v. 1994 toimitettiin niin varoen, että vuosisataisen tien mutkat ja mäet säilyivät tunnistettavina. Kirkkotie oli aikanaan tämänkin tien nimi ja siitä syystä tien varrelta löytyy kirkko-alkuisia paikannimiä niin kuin Kirkkosilta, joka on uuden sillan yläpuolella oleva museosilta Kaasmarkun kylän tuntumassa. Tien kirkonpuoleinen pää tähtää selvästi enemmän Liikistöön kuin nykykirkkoon. Onkin aihetta ajatella, että tien nimenä oli Kirkkotie jo Liikistön aikoina, 1200-luvulla.

Kun Kirkkotie-nimisiä teitä on Satakunnassa (ollut) paljon ja kun selvästi pisimmät johtivat Ulvilaan, on aihetta tarkastella asiaa ja ilmiötä nyt hiukan tarkemmin. Maakuntalakien kirkkokaaressa oli annettu säädökset kirkkotiestä. Niinpä Helsinglannin laki, jota Satakunnassa on noudatettu, antaa ymmärtää, että kirkkotien tuli noudatella sovittua, niin muistiin kuin maastoon merkittyä linjausta. Kirkonkävijän tuli pysytellä sovitulla tiellä voidakseen olla lain suojaama ja osallinen kirkkorauhasta. Niin kirkkotie oli eräässä ellei monessakin mielessä "suojatie". Kun sekä tie että kulkija noudatteli sovittua kulku-uraa, tielle muodostui semmoinen patina ja "kestopinta", että se on löydettävissä moniaalta sieltäkin, missä tien asema virallisena tienä on ajat sitten peruuntunut. Valtakunnan yleiset lait tunsivat kirkkotie-käsitteen vuoden 1734 lakiin saakka ja vaikka erillistä kirkkokaarta ei niissä enää ollutkaan, erillissäädöksiä kirkkotiellä tapahtuneista rikkomuksista ne kuitenkin sisälsivät. 1400-luvulla käyttöön otettu Kristoffer-kuninkaan laki sanoi toiselta puolen (tien käyttäjän kannalta) niinkin, että kirkkotien kulkijan oli oltava liikkeellä kirkonkäyntitarkoituksessa voidakseen olla osallinen kirkkorauhasta ja lain korkeasta suojasta.

PORIN ROVASTIKUNTA

Hannu Salonoja

Kuninkaankartanosta rälssimaille

"Taru Teljästä kertoo ja Ragvaldasta, miten nousevi maa meri kaikkoaa ja

kylä vain tuli vanhasta Ulvilasta sen jäätyä matalain vetten taa"

Tällaisilla ajatuksilla alkaa Porin kaupungin 400-vuotisjuhlaan kirjoitettu kantaatti, joka omalla karulla tavallaan todistaa historian kerrostumasta. Turisti voi jossain lähiidässä törmätä vaikuttavaan ilmiöön; nähdä samanaikaisesti usean eri aikakauden rakennukset ja tyylisuunnat. Kysymyksessä voi olla kehitys, joka kertoo tuhansien vuosien aikaisesta kulttuurista. Tällainen ilmiö ei ole aivan yhtä helposti tunnistettavissa omassa maakunnassamme, koska maan nousu on vain metri sadassa vuodessa ja rakennusaineina on pääasiassa käytetty puuta, mikä on aikain saatossa lahonnut ja sen myötä hävinnyt. Kuitenkin lähihistoriasta voidaan selviä kerrostumia nähdä. Tämän lyhyen matkakertomuksen avulla yritän pysähtyä joihinkin kohteisiin ja samalla antaa tilaa Ylä-Satakunnasta tuleville virtauksille. Satakunnan ruotsinkieliset, tosin nykyisin epäviralliset paikannimet ovat selviä viittauksia muinaisiin nautintaoikeuksiin. Vittisbofjärd, nykyinen Ahlainen, kertoo huittislaisten ulapasta ja Merikarvian ruotsinkielinen nimi Sastmola vie Sastamalan, Vammalan seudulle. Eipä ihme, sillä vanhat kartat kertovat vain parista kannaksesta, jos tullaan suoraan mainituilta seuduilta länteen. Kevyet veneet oli helppo kuljettaa yli ja virta vei alaspäin. Matkakertomukseni ei ole mikään ajallisesti suoraan etenevä kuvaus vaan poimintoja sekä menneestä että nykyisestä.

Kuninkaanlinna

Aikanaan oli Poriin tarkoitus rakentaa kuninkaanlinna Juhana Herttuan ja hovin käyttöön. Paikka oli itsestään selvyys. Linna olisi tullut rakentaa paikkaan, mistä on helppoa hallita sekä maa- että meriliikennettä. Nykyisen Keski-Porin kirkon kohdalle aivan joen rantaan tuo linna olisi rakennettu, mutta historian valtapelin juoni eteni toisin. Nimet kertovat edelleen; on Kuninkaanhaka ja Herralahti, jotka ovat muuttuneet laidunmaista asuinalueiksi ja Varvista on vain kadunnimi jäljellä ja silmäys ympäristöön kertoo teollisuuden saaneen kasvualustan. Maasto ja ympäröivä maakunta tarjosivat puitteet. Kuninkaallehan kelpasi vain paras. Täällä elävät ihmiset olivat koneisto, josta tarvittaessa irtosi voimaa, kestävyyttä ja suorityskykyä. Kaikkea, mitä yhteisö säilyäkseen elinkelpoisena tarvitsee. Vaan eipä tullut linnaa maalliselle hallitsijalle, Suuri kuningas sai tiilikirkon kartanon maille. Alustalaiset, lampuodit ja muut maan hiljaiset saivat periä maan, ja lähteä sitä kehittämään.

Kuva 10. Huittislaisten Ahlaisiin johtanut erätie saapumassa kapealle vedenjakajalle Noormarkun Rudanmaassa. Taustalla näkyvä järvi on Iso Lankko. Paikkaa hakiessaan on tätä nykyä oltava tarkkana, sillä kuvassa keväisen runsasvetinen puro - Metrusinoja - johdettiin putkea pitkin tien ali, kun Noormarkku - Lassila tie sai kestopinnan. Erätiet palvelivat myös kirkkokulkemisia.

Söörmarkku, Kellahti ja Ahlainen

Kun Porista lähtee pohjoiseen, avautuu edessä laaja, hyvin alava maisema. Hyvelä ja Hyvelän viikin keskellä on pieni saareke, joka jatkaa ammoista perinnettä. Ei kaiketi ole mikään sattuma, että paikka on Luotsikari. Kulkija voi käyttää hieman mielikuvitustaan ja kuvitella, kuinka laivaa jokea ylöspäin luotsaava mies nousee historian kätköistä.

Vaasaan johtava tie alkaa aivan selvästi nousta pohjoiseen mentäessä. Parin kilometrin matka ja viitta vasemmalle Söörmarkku kertoo jo toisesta kotimaisesta ja syytä on pysähtyä hetkeksi muistelemaan Länsi-Suomen rukoilevaisuus -herätysliikkeeseen hyvin paljon vaikuttaneen Oskari Rajakallion maisemia. Millainen mies hän on ollut, siitä voi lukea vaikka Osmo Tiililän teoksissa, mutta yleistäen voisi sanoa, että hän edustaa ihmisenä nöyrää varmuutta ja varmaa nöyryyttä. Ei tee mitään suurta numeroa itsestään, ei ole mikään suuri esiintyjä, mutta hiljaisena itsensä hyväksyen hän saattaisi nykypäivän kulkijalle sanoa: "Herra armahda minua syntistä." Itsensä tuntien ja matkalaiselle turvallisuutta välittäen hän opastakoon tutustumaan ympäristöön.

Söörmarkusta Ahlaisiin mennessä voi jo kulkea kahta tietä. Jos matkalainen haluaa tutustua aitoon satakuntalaiseen maisemaan kannattaa mennä Kellahden kautta ja katsella kahta upeaa kartanoa, jotka sinänsä ovat varsin harvinaisia täälläpäin. Avellanin kartano ja Kellahden rustholli kertovat oman aikansa vauraudesta, mutta kaikeksi onneksi ovat säilyneet asuttuina nykypäivään. Kartanot välittävät myös viestin ajasta, miten sotaväkeä ylläpidettiin. Ahlaisten historia ulottuu niin merenkulkuun, kauppaan kuin maanviljelykseen, mutta sen mitä satunnainen matkaaja voi päätellä ei ole enää silmin nähtävissä. Kirjallinen dokumentti Ahlaisten historia vie sitten omalle matkalleen. Jos Kellahdelta ei halua ajaa suoraan meren lahtea seuraten nykyiseen kirkonkylään, voi valita toisen vaihtoehdon ja palata takaisin nykyiselle Vaasan tielle, ylittää Noormarkunjoki ja kääntyä Poikeljärven kohdalla taas vasemmalle. Yllätys yllätys ja hetken kuluttua edessä kohiseva Sahakoski, jossa on oma pieni sähkölaitos ja tietysti saha. Matkaa kannattaa jatkaa eteenpäin ja näin tullaan Lampin kylään, josta ennen nykyistä valtatie 8:aa lähti kirkkotie ja samassa linjauksessa oli myös Ulvilan postitie Korsholmaan. Nykyistä Ahlaisten tietä hiljaa ajaessa näkee myös taloihin johtaneita kivisiä portinpylväitä.

Nykypäivän Ahlaisista saa hyvän vaikutelman kesällä, jos jatkaa kirkon suuntaan. Vastaan tulee aito maaseutukulttuuri ja kaiken tämän keskellä ennen kirkkoa Malmgårdin kartano. Kirkkoon voi piipahtaa ja todeta, että ilmeisesti kaikki nykyiset ahlaislaiset mahtuisivat yhtäaikaa suureen puukirkkoon. Jos matkaa ei tällä kerralla huvita

Kuva 11. Porista (aluksi "Pyörnepori") ylöspäin Merikarvialle ja Pohjanmaalle johtava Rantatie alkoi olla yhtenäinen jo 1600-luvun lopulla. Nykyinen Porin Saaristotie käy Ahlaisiin asti vieläkin lännempänä. Merikarvian - Porin väliltä kuuluivat monet luodot aina 1960-luvun alkuun saakka Ulvilaan niin kuin Saaristotien varrella oleva Revaskeri, josta kuva on.

jatkaa pohjoiseen, niin mikään ei estä ajamasta saariston halki kulkevaa tietä Reposaareen ja sieltä takaisin Poriin. Miten onkaan matka ainakin ajassa mitaten lyhentynyt siitä, kun Lampaluotokin vielä kuului Ahlaisten kuntaan.

Varsinaista historian lehtien havinaa voi kuulla, jos palaa Ahlaisten kirkolta hieman takaisin Lampin suuntaan ja poikkeaa Pulleron tielle. Vaikea uskoa, että tuo tie aikanaan on ollut päätie pohjoiseen, mutta kuitenkin näin on. Isolla autolla ei kannata lähteä yrittämään, mutta jos ei ole kiirettä, niin miksipä ei pyöräillen ja silloin onkin samalla tiellä, jolla aikanaan liikkui kasvitieteilijä Carl von Linné.

Topografikartta kertoo myöskin vanhasta hautakulttuurista Råforsin alueella. Kesäaikana ei ole paljonkaan vettä, mutta niin vain Kitukoski ja Hevoskoski virtaavat kohisten. Pulleron tie nousee takaisin Rantatielle, josta matka jatkuu Merikarvialle. Matkan varrella tietysti paikannimi Pohjansaha muistuttaa entisestä, nyt kadonneesta kulttuurista.

Ahlaisten historiaan liittyy myös nimi Antti Isotalo, joka alunperin on Pohjanmaalta. Tämä Antti ei kuitenkaan ole sama kuuluisa häjy, joka istui Vaasan vankilassa, vaan hänen säilytyspaikkansa oli Käkisalmen vankila. Antti avioitui ahlaislaisen Annan, Gråbackan talon tyttären kanssa. Erikoisen sävynsä satakuntalaiseen hurskauteen on tuonut Satakunnan pyhäinliike. Antti oli hengellisen heräämisensä jälkeen liikkeen saarnamies.

Merikarvia

Merikarviaa lähestyttäessä maasto muuttuu kumpareiseksi. Tienvarsiviitat kertovat meren läheisyydestä. Satunnaisen matkaajan kannattaa kuitenkin hieman katsella ympäristöä. Ahlaisten suunnasta Merikarviaa lähestyttäessä noin kolme kilometriä ennen satamaa johtavaa tietä on tien oikealla puolella varsin huomaamaton muistokivi, joka on pystytetty merikarvialaisen unissasaarnaajan Anna Rogelin muistoksi. Suomalainen unissasaarnaaja ja vieläpä nainen sai 1700-luvulla aikaan melkoisen kansanliikkeen. Entäpä Merikarvia tänään? Satunnainen matkaaja voi piipahtaa Satakunnan suurimpaan puukirkkoon ja aivan kirkon takana on kirjailija Roslin-Kalliolan kotipaikka, jossa voi jälleen tutustua varsin vaatimattomaan kotiin ja nähdä siihen maailmaan, missä paikallinen väestö on elänyt. Katoavaa kansanperinnettä ja käsityötaitoa edustaa puuastioiden valmistus. Puuastiassahan säilötty kala on ollut saariston asukkaiden särvin. Kun kerran on ollut samassa huoneessa, missä tällaista astiaa säilytetään, niin joka ainut kerta myös tuo ehdollinen refleksi laukeaa, kun näkee vastaavan astian. Tuoksu on kalasta pitävälle makuhermoja hivelevä, toiselle taas sen suoranainen vastakohta. Merikarvialla käydessä kannattaa myös käydä satamassa, jossa voi haistaa merituulen raikkauden, meren rikkaudet, kalan tuoksun ja tietysti tuoreen, lastattavan puutavaran, pihkan aromin. Jos on paljon aikaa eikä tarvitse miettiä mahdollista aikarajaa voi jatkaa rantatietä ja tulla suomenruotsalaisen kulttuurin rajalle.

Omassa maakunnassa pysyvä voi kääntää suunnan itään ja lähteä "maakarvian" suuntaan.

Siikainen, Kankaanpää, Pomarkku ja Noormarkku

Jos joku haluaa tutustua maaperän kerrostumiin kannattaa lähteä Vaasan tietä hieman pohjoiseen ja käydä kalkkikivikaivoksella. Ainakin satunnaisen matkaajan silmin katsellen kaivosmaisema vaikuttaa hieman pelottavalta. Pieniä kapeita ja mutkaisia teitä ajellen pääsee Siikaisten keskustaan, missä tietysti on paikkakunnan mahtavin rakennus: kirkko. Kirkkohistoria mainitsee täälläkin käyneen hengellisen julistajan Helena Konttisen, naisen jonka ympärille syntyi hurmoksellista liikehdintää lähinnä Leväsjoen seudulla. Matkaaja voi jatkaa pikkuteitä pitkin Kankaanpäähän, pohjoissatakuntalaiseen kaupunkiin.

Kuva 12. Kyrönkankaan eli Hämeenkankaan-Pohjankankaan tie oli 1600-luvulle asti maan tärkein etelä-pohjoinen suunnassa käynyt yhdysväylä. Kuvassa tie on saapumassa Kankaanpään Kuninkaanlähteelle. Kosteikko näkyy koivujen ja muiden lehtipuiden ilmestymisenä kangastien varteen. Hämeenkyrön emäpitäjästä lähtenyt vesireitti kuivui Jämijärvellä, jossa oli etsiydyttävä uusille vesille yli kankaan. Kyrönkankaan tien ikivanha toisintonimi "paarirata" voi viitata myös siihen, että uudisasukkaat ovat käyttäneet sitä ja jo silloin, kun se oli polku: muuttokuorma kulki hevosen valjaisiin sidottujen purilaitten varassa tai kahden peräkkäin kulkevan hevosen kannattelemien "paarien" päällä. Rataskauden tultua Kankaanpään viljavien peltokylien isännät ajoivat paariradasta maantieksi muuttuneella ajouralla Isoon kirkkoon Ikaalisiin, ennen kuin pitäjä v. 1841 itsenäistyi. Puolimatkan kievaritalo oli Varpeessa; Varpeen nykyinen vanhaisäntä sanoo 1920-luvulle käytössä olleen hollituvan olleen niin suuri, että hän oli voinut opetella ajamaan polkupyörällä siellä, sisätilassa.

Joitakin vuosia sitten tapasin erään skellefteålaisen kenkäkauppiaan. Keskustelumme kulki omiin maakunnallisiin juuriinsa. Aivan kuin lumoutuneena hän alkoi kertoa omia kokemuksiaan kankaanpääläisistä suutareista mainiten useita nimeltä. Silloin tajusin sen, mitä oman maakuntammme asukas harvoin saa kuulla: sukupolvesta toiseen siirtyneen käsityötaidon. Tätä ulottuvuutta on vaikea satunnaisen matkaajan nähdä, koska pienet verstaat ovat eri puolilla kuntaa. Kankaanpään keskustassa on tietysti mahtava kirkko ja käynti hautausmaallakin kertoo vahvasti perinteiden vaalimisesta, mutta onpa kaiken tämän menneen keskellä kappale luovuutta: taidekoulu. Jos haluaa tutustua erääseen osaan sekä mennyttä että nykyistä sotahistoriaa kannattaa piipahtaa Niinisalon varuskunnan vieressä olevassa tykistömuseossa ja pyytää kulkulupa myös varsinaiselle varuskunta-alueelle, jossa on mm. YK:n koulutuskeskus.

Noin 20 kilometriä Porin suuntaan on Pomarkku, jossa jälleen nuo perinteisen kirkonkylän tunnusmerkit: kirkko ja kylänraitti, joka on onnistuttu säilyttämään entisen oloisena uudisrakennuksista huolimatta. Kylän halki virtaava joki tietysti lisää oman ainutlaatuisuutensa. Ympäristöä ei voi oppia esitteitä lukemalla vaan on jalkauduttava. Sama pätee täälläkin.

Paluumatkalla länteen ei tarvitse odottaa uusia elämyksiä pitkään, sillä Noormarkussa voi nähdä aidon ruukkimiljöön. A. Ahlström on ollut sitten yhtymän perustajan elimellinen osa Noormarkkua. Yhtymän pääkonttori ja sen ympärille sijoittuva ainutlaatuinen ruukkimiljöö riittäisi jo sellaisenaan tarjoamaan vaativallekin matkaajalle uusia vaikutteita. Kävely puistomaisemassa näyttää samalla kerralla läpileikkauksen niin suomalaista arkkitehtuuria kuin teollisuutta. A. Ahlströmin suvun pieteetillä hoitamat rakennukset kertovat arvostuksesta menneeseen ja samalla jatkuvuudesta. Voi vain ajatuksen siivin lähteä matkaan; nähdä ja kuulla, miten veden liike muuttuu voimaksi ja voima ihmisten hyvinvoinniksi. Samalla alueella on tehty työtä, asuttu ja vietetty vapaa-aikaa.

Jos ei ehdi lähteä ruukin alueelle voi matkan varrella piipahtaa Noormarkun kirkossa ja kuulla seuroissa samojen laulujen poljennon, mitä Oskari Rajakallio lauleli tehdessään omia askareitaan Söörmarkun maalaismaisemassa.

Heikki Huhtala

Vanhan emäseurakunnan kirkkoteillä

Pori oli perustettu v. 1558. Vaikka kaupunki oli siirretty meren rannalle, se tarvitsi edelleen myös maayhteyksiä. Nähtävästi heti kaupungin siirtämisen jälkeen pantiin rakenteille tie, Huovintien jatke Ulvilasta (Friitalasta) Poriin. Tie alkaa Friitalasta - nykyisin - nimellä Vanha Harmaalinnantie ja jatkuu Porin puolella Grankullanmäen jälkeen Rusthollintienä ja Kartanonahteen jälkeen - jossa on kivenheitto vanhaa sorapintaa ja "Huovinpolun" sivukatu - Aisakellontienä kohti Outokumpua. Täälläkin niin kuin Harjavallassa tie on jäänyt tehdasrakenteiden alle. Mutta Mikkolan mutkalla ohittaa Outokummun ja tähtäämällä Väinölän kirkolle tavoittaa taas Huovintien. Tien nykynimet ovat näillä main Outokummuntie ja Vanhankoivistontie. Huovintie päättyi ja päättyy sillä kohtaa "Herraviikissä", Porin Viidennenosan tuntumassa, johon aikoinaan rakennettiin kaupungin etelärajaksi Itsenäisyydenkatu. Huovintie oli vuosisadat myös kirkkotie, sillä kaikki tienvarren kylät kuuluivat vuoteen 1942 asti Ulvilaan. Mutta on vanha tie vieläkin kirkkotie - Väinölän kirkon edustalla.

Kuva 13. Pietniemen Leppäkorven kristillinen ruumishautakalmisto. On ajateltu, että seudulla oli ennen Ulvilan Liikistön aikoja (vielä 1100-luvulla) kristillinen yhteisö, joka hautasi vainajansa kuvassa näkyvälle kummulle. Hautauskäytännön loputtua (ja siirryttyä Ulvilaan) kirves ja askel ovat karttaneet kumpua: kummulle kasvanut tiheä kuusikko sai nimen Pimeämetsä ja 1500-luvulla kaupunkien väliseksi tieksi vahvistunut, taustalla näkyvä kulku-ura on aina tehnyt kaarteen kummun kohdalla.

Luvialta Poriin voi tulla pika pikaa valtatietä, mutta aikamatkustuksen, ajassasiirtymisen kannalta edullisempi, enemmän hiljentävä ja syventävä on se tie (2641), joka pantiin rakenteille Luvian ja Porin yhteisenä perustamisvuonna (1558) tai heti sen jälkeen. Tämä tie on säilyttänyt hyvin alkuperäisen ilmeensä, sen mutkat, ahteet ja lillukkaa kasvavat, monta kyynärää leveät tienvarret ovat selvästi ikiaikaiset. Tie tehtiin paitsi kaupunkienväliseksi yhdystieksi myös palvelemaan samoihin aikoihin perustetun Porin maaseurakunnan eteläisten kylien kirkkokulkemisia. Rimpialhossa oli liittymä Viasvedeltä ja Vähälläraumalla Preiviikistä ja Tuorsniemestä tulevaa kirkkoväkeä varten. Määränpäänä oli kaupungissa jokirannan törmällä ollut, Ulvilan kirkkoherrakuntaan kuuluneen Porin kaupunki- ja maaseurakunnan puukirkko, vanhaa kirkonsijaa osoittaa Satakunnan Museon edustalla oleva muistokivi. Puukirkkoja on ollut kaksi, molemmat paloivat toukokuussa, ensimmäinen v. 1698 ja toinen v. 1852.

Mutta matkan varrella, Pietniemen Leppäkorvessa on kohta, joka antaa aiheen ajatella, että tämä osa Vanhaa Raumantietä Preiviikin ja Kuuminaisten suuntaan työntyvine yhdyspolkuineen on kaupunkeja vanhempi. Leppäkorvessa on ollut kristillinen yhteisö ja sen käyttämä hautausmaa. Paikka, kuusikumpu on säilynyt rakentamattomana läpi vuosisatojen, sattumaa tai ei. Tie ainakin on tietänyt ja muistanut, se on kunnioittavasti kaartanut kumpujen kohdalla käymättä kahtakymmentä metriä lähemmäs ja oikaisematta vuosisataista kulkuaan. Ihmisetkin muistivat kauan. Maastoon ja puustoon kumpujen luona ei koskettu. Metsä sai nimen Pimeämetsä. Hautausmaata käytettiin 1000-1100-luvuilla, jonka jälkeen tuli käytännöksi viedä vainajat Ulvilan Liikistöön (J. Räty). Paikka on Porista tultaessa vasemmalla puolen, siinä missä Leppäkorven lähiö loppuu ja metsä alkaa.

Vähälläraumalla kirkkotie vahvistui, kun nykyisen Meri-Porin suunnasta matkaan lähteneet liittyivät mukaan. Mutta tällä suunnalla asutus oli kauan niin harva, että sataviisikymmentä vuotta sitten Pihlavassakin oli vain neljä asumusta. Mutta Kokemäensaaressa oli ("kuumalaisperua" oleva) suuri kylä, seikka, joka vesijättömailla oli niin poikkeuksellinen, että se antoi aihetta asuman uudelle Kyläsaari-nimelle. Vai oliko niin, nimiasiassa vieläkin viipyen, että yksi uusi koettiin helpommaksi kuin kaksi vanhaa, Kokemäensaari oli näet saanut rinnalleen ruotsinkielisen Inderö-nimen. Jos Kokemäensaaressa, sisempänä (Inderö) suomenkielinen nimimuoto voitti, toisin kävi ulkoluodolla, Yyterissä (Ytterö). Kokemäensaaren vahvasta kylästä, Inderöstä 1600-luvulla lähtenyt Indrenius-suku kasvatti monessa polvessa pappeja satakuntalaisseurakuntiin, ennen kuin se kaksisataa vuotta myöhemmin aateloitiin vapaaherrallisena (Carl Indrenius, pitkäaikainen Eurajoen kappalainen kuoli v. 1756 kynttilänpäivänä muutama tunti sen jälkeen, kun hän oli pitänyt saarnan aiheesta "kuinka voidaan elää kristillisesti ja kuolla autuaasti"). Ajat ja maisemat muuttuvat. Pihlava ja Vähärauma ovat tätä nykyä kirkkokyliä.

Ulvilan nykyisistä kylistä Harjunpää kuului Porin perustamisesta alkaen Porin maaseurakuntaan kolmensadan vuoden ajan eli vuoteen 1858 saakka (jolloin harjunpääläisten tulon takia rakennettiin kirkon kuoriin lisäpenkit). Itse asiassa Harjunpää yhdessä Ruosniemen kanssa muodosti Porin perustamisen aikoihin maaseurakunnan

toisen, pohjoisen puoliskon. Kylät kävivät toistensa vierellä maantieteellisesti, kun Harjunpää ulottui yhtä lähelle Poria kuin Ruosniemi ja jopa (Toejoella) lähemmäs eli kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Rinnakkaisuus ilmeni myös hengellisesti, kun rukoilevaisliike oli molemmissa vahva vaikutteiden antaja.

Fyysisiä yhdistäjiä oli myös tie. Tie oli jo keskiajan lopulla jatkunut Ulvilasta Sunniemeen ja (kirkkotienä) Harjunpäähän. Vuoden 1558 jälkeen harjunpääläisten ja ruosniemeläisten kirkkotie suuntautui Poriin. Ruosniemessä olleen "risteen" jälkeen yleinen tie jatkui jo 1600-luvulla toisaallekin, kohti Korsholmaa. Harjunpäästä (vanhoissa ruotsinkielisissä teksteissä -alkumuotoa tavoitellen- "Härpö") oli kotoisin se 1600-luvun lopulla opintielle lähtenyt kirkonmies, Keuruun kirkkoherra, jonka ylioppilaspojat Gabriel, Juhana ja Kustaa Herpman puolustivat Isonvihan aikana Keski-Suomea neuvokkaasti mutta myös niin, että suvun miespuolinen haara sammui siihen. Poikien saaman rangaistuksen lisäksi isä, Yrjö ja veljesten sisarenmies, Simon Solin vietiin vangittuina Inkeriin, missä he saivat toimia pappeina suomalaisten parissa, kunnes rauhan tultua voivat palata vanhoihin virkoihinsa.

Ulvilan rovasti oli myös Porin kirkkoherra. Muu papisto toimi omissa seurakunnissaan. Ulvilan papisto liikkui näin ollen Porinkin suunnassa ja vielä kirkkoherrakunnan hajoamisen jälkeen, nimittäin vuoden 1942 alkuun, jolloin ns. liitosalueet eli Toejoki, Uusikoivisto ja Vanhakoivisto lähialueineen yhdistettiin Poriin. Seurakunnan kokoontumispaikkoja oli vuosisadan alkukymmeninä mm. Toejoen rantamalla (nykyisen Toejoen rantakadun pohjoislaidalla) ollut rukoushuone sekä Uudenkoiviston pyhäkouluhuone, jossa emännöinyt, kuolemaansa saakka 1960-luvulle Ulvilaan tiukasti sitoutunut Anna Rinne kokosi seurakuntaa monenlaisiin tilaisuuksiin. Lähinnä vapaaehtoisin voimin ylläpidettiin näitä (vain runsaan kilometrin päässä Porin kauppatorilta olleita) tiloja, vaikka toisaalta osallistuttiin myös Porin pikkukirkkoyhdistyksen toimintaan.

Uudenkoiviston pyhäkouluhuone löytyy vieläkin pihakoivujen ja sinisten sireenien katveesta Kasvihuoneenkatu 16:n kohdalta. Talo on testamentattu Porin kaupungille. Testamentissa on ehto, jonka mukaan omistajan on annettava talosta huoneita seurakunnallisen lapsityön käyttöön. Ehdon mukaan on toimittukin. Onpa tämän rakennuksena Uudenkoiviston vanhimpien osien ikäisen talon kohtalo aikanansa mikä tahansa Anna Rinnen muisto kuitenkin elää - myös siinä runossa, jonka tämä tahto- ja taitonainen kirjoitti Ulvilan kirkon luona olevan hautausmaan vihkimisen 600-vuotisjuhlaan v. 1947. Runon säkeistöt kuvaavat tuntoja, jotka valtaavat mielen vanhoilla kalmismaillamme muuallakin. Runon viides, kuudes ja yhdeksäs säkeistö ovat seuraavassa:

Sun helmaas saatettihin harmaahapset, jotka eloon väsyneinä kyllikseen jo sai.

Ja nuoret, miehuusikäiset ja lapset, joille juuri koitti elon aamunkoi.

Sun mullassasi maatuu urhot entissotain, jotka monet vaivat saivat kantaakseen.

Myös sankarit nää äskennukkunehet ovat rauhan saaneet jälkeen taistojen.

Sä kalmistomme kuusisataisvuotinen, kuiskaa rauhaa meille rauhattomille!

Kerro, että oottaa meitä koti toinen, tuollapuolen ajan rajojen!

Porin Kartanonmäessä, Ulvilan rajan tuntumassa on tietenkin kotiuduttu Porin Teljän seurakuntaan. Mutta samalla muutamat ovat jatkaneet jo yli puolen vuosisadan ajan rajan ylittävää osallistumista Ulvilan seurakunnan toimintaan. Ilmiö johtuu isolta osin siitä, että on pysytelty Evankeliumiyhdistyksen Ulvilan osaston jäsenyydessä. Osaston kohta jo kahdeksan vuosikymmenen taakse jäävät alkuajat olivat suuren innostuksen aikaa. Ulvilassa toimi tuolloin pappina A.V. Jaakkola, jonka tiedetään juuri Ulvilan aikanaan tehneen nyttemmin myös virsikirjaan otetun virren (319: Sä kuljet seurassa Jeesuksen). Evankeliumiyhdistyksen Ulvilan (osittain edelleenkin Porin puolella toimiva) osasto on edelleen aktiivinen.

Ainakin toistaiseksi (ja kai lopullisestikin) viimeiset aluesiirrot Ulvilasta Poriin osuivat 1960- ja 1970-lukujen alkuun. 60-luvun alussa Ulvila luopui alueista Lyttylän (Kahaluoto) ja Lampaluodon (Revaskeri) suunnalla. 70-luvun alussa taas Ulvilaan kuuluneet Lattomeren talot ja Niittymaa liitettiin kaupunkiin. Näillä seuduin seurakunta oli toiminut myös vapaaehtoisen koolletulemisen merkeissä. Näin oli laita jopa nykyisen Saaristotien varteen jäävässä Revaskerissa, vaikka siellä tietysti vain harvakseltaan, kerran kesässä. Näitä voi muistaa ajaessaan Saaristotietä Revaskerin kautta kohti Reposaarta ja sen kaunista, kahdeksankulmaista kirkkoa ja hautausmaata, jossa paarlastien mukana tulleet eksoottiset kasvit ovat eläneet jo sata vuotta purjelaivakauden jälkeen.

Kuva 14. Merikappelin muistomerkki Reposaareen johtavan tien varrella Tahkoluodon tuntumassa. Paikalla on ollut jumalanpalvelushuone jo keskiajan lopulla. Kansan keskuudessa on elänyt perimätieto, jonka mukaan Luvian kirkon keskiaikainen Maria-veistos on ollut ensin Kappeliluodon pyhäkössä.

Pori oli perustamisaikojensa jälkeen muutaman vuoden seurakunnallisesti itsenäinen. Mutta pian - ja sitten 1920-luvun alkuun saakka - Porin kaupunki- ja maaseurakunta yhdessä Ulvilan emäseurakunnan kanssa muodosti yhteisen kirkkoherrakunnan eli seurakuntayhteisön, jolla oli yhteinen kirkkoherra ja tiettyjä yhteisiä talousvelvoitteita. Porin kirkkoherra asui siis Ulvilassa. Näin oli laita vielä 1900-luvun kahtena alkukymmenenä, jolloin K.E. Stenbäck seurakuntain yhteisistä kirkkoherroista viimeisenä ajeli Poriin virkatehtäviinsä nelipyöräisillä, kevyentasaisesti kulkevilla trilloilla.

Mitä lieneekään rovasti miettinyt matkalla ja perillä kaupungissa. Monenlaisia tietysti, mutta myös senkaltaisia, mitkä käyvät ilmi hänen sata vuotta sitten suomentamastaan keskiajan hurskaan Tuomas Kempiläisen Rukouskirjasta ja mitkä hän tarkoitti kenties juuri kaupunkilaisten opiksi: "Turhan kunnian hawun ja korskailemisen wastustamiseksi opeta minua tarkoittamaan huomioni omaan heikkouteeni ja muitten ansioon. Kulkiessani työhuoneissa taikka kaduilla, sido käteni ja jalkani pelkosi siteillä, etten joudu kaikenlaisiin kiusauksiin. Johdata mieleeni hywiä ajatuksia lähimmäisestäni, etten pitäisi mustaa epäluuloa ketään ihmistä kohtaan. Epätoiwoa wastaan kaikellaisissa elämän wastoinkäymisissä anna minulle armoa säilyttääkseni luja luottamus Sinuun, suuren hywyytesi tähden, Sinä hywä, pyhä Henki, auttajani kaikissa waiwoissani".

Kuva 15.

Rågårdinoja (Rågårdsbäcken) Siipyyn kirkonkylän ja Skaftungin puolivälissä oli kauan Närpiön ja Ulvilan, mutta jonkin aikaan myös Pohjanmaan ja Satakunnan välinen raja. Siipyyn asukkaat pääsivät kuitenkin jo varhain 1600-luvulla Närpiön ja sitten Lapfäärtin seurakunnan jäseniksi. Matka Närpiöön oli puolta lyhyempi kuin Ulvilaan.

Jokilaakso ja -suisto oli asutuksellisesti yhtenäistä, kokemäkeläistä perua. Mutta 1300-luvun alussa perustettu Suur-Ulvila oli (Satakunnan keskiajan seurakunnista ainoana) asutushistorialliselta taustaltaan epäyhtenäinen. Paitsi "kuumalaisperua" olevaa ydinaluetta ja Huittisista asutettua Ahlaisten rannikkoa sekä ruotsalaissaaristoa Ulvilaan tuli kuulumaan myös (suomalaisen asutuksensa osalta) yläsatakuntalaista juurta olevia rantakulmia: sastamalalaista kantaa oleva Merikarvia ja kyröläislähtöä olevat Sammi, Kuvaskangas ja Siipyy. Kun kirkkokulkemiset liittyivät myös sukulaissiteisiin ja kylässäkäymisiin - seikka mikä on seudullamme ollut pantavissa merkille vielä myöhempinäkin aikoina - on pakko ajatella, että käynti "Isolla kirkolla" suuntautui jonkin aikaa ohi Ulvilan eli vanhan emäseurakunnan pyhäkköön.

Siipyy oli suomalaisen väestönsä osalta (jossain Kallträskin kulmilla) hämeenkyröläistä lähtöä. Ja siihen sopii se, että myöhemmin on Sammista, jos kohta muualtakin Siikaisista mielellään muutettu Siipyyhyn. Raja Satakunnan ja Pohjanmaan välillä huojui näillä main kautta keskiajan, sillä Närpiö luettiin milloin Kokemäenkartanon milloin Korsholman lääniin. Ja näin jatkui 1600-luvun alkuun saakka, jolloin Närpiö irrotettiin lopullisesti (alisesta) Satakunnasta ja Siipyy Ulvilasta. Joka tapauksessa Ulvilan ja Närpiön välinen pitäjänraja oli jo keskiajalla käynyt sillä kohtaa Siipyyn kirkonkylän ja Skaftungin puolivälissä, minkä vielä tänäpäivänä vuolaasti virtaava Rågårdsbäcken kulkijalle osoittaa.

Kun Närpiöön oli rakennettu 1300-luvulla luotokirkon sijaan uusi (=nykyisen kirkkomäen ensimmäinen) kirkko, siipyyläiset eli (merikarvialaisittain) siidepyyläiset rupesivat yhä enemmän kurkottamaan kohti Närpiötä ja siitä itsenäistyvää Lapfäärtiä. Matka Närpiöön oli puolta lyhyempi kuin Ulvilaan, niin kuin paikalliset huomauttivat ja tulokseen johtanutta seurakunnanvaihtoa koskevaa anomustaan perustelivat. Pitäjissä on ollut jo keskiajalla seutukirkkoja: Eskilsö Närpiössä (jonne pääsee lossilla hetkessä keskeltä Kaskista), Skaftung Siipyyn seudulla ja Birgitan kappeli Merikarvialla. Mutta jos mieli teki Isolle kirkolle, piti lähteä Ulvilaan - jossa on käytykin, niin kuin äsken tarkoitettu, kuninkaan saama anomus osoittaa.

Mutta jos nyt tekee toisinpäin ja käy Siipyyn kirkossa, missä on kahdesti kuussa suomenkielinen jumalanpalvelus, niin idän puolelta ts. kyröläisreitin varrelta niin kuin Honkajoelta matkaan lähtenyt tuntee olevansa vanhoilla nautintamailla ja etelästä eli Ulvilan suunnalta tullut ymmärtää olevansa Suur-Ulvilassa. Matkan voi ulottaa Skaftungin hyvin vaalittuun kirkkomaisemaan. Siipyyläinen kristillisyys on ollut hyvin elävää, rukoushuone on lähes joka kylässä, parhaassa, Skaftungissa (vieläkin) kaksi. Siipyystä oli Suomessa sotainjälkeisenä aikana paljon vaikuttanut, sittemmin Ruotsiin muuttanut evankelista Frank Mangs.

Porista pohjoiseen johtava tie parani ratkaisevasti vasta 1700-luvun alkukymmeninä, jolloin se isolta osin uudelleen linjattiin, suorittiin ja peruskorjattiin. Kuitenkin jo 1600-luvulla se oli vahvistunut postivaunuilla kuljettavaksi. Sitäkin ennen merikarvialaisten kirkkotie Ulvilaan oli kulkenut samoilta main. Se oli mahdollisuuksien mukaan myötäillyt rantaa, vaikka tuohon aikaan vielä monet kluuvit, viikit ja päkit olikin kierrettävä. Iso kirkko oli siis Ulvilassa, oma kappeli, p. Birgitan nimikko oli ollut mäellä, johon aikanaan kohosi suurensuuri puukirkko.

Siikaisista suunnittiin suoremmin. Otamoilta ja Keskukylästä voitiin käyttää asutusreitin pohjalle syntynyttä Pomarkkuun (n:o 260) ja edelleen Oravasaareen, suureen jokien ja vanhojen polkujen yhtymäkohtaan johtanutta, jo eräkaudella kirkkotieksi kohonnutta yhteyttä. Sammistakin ja asumana sitä vanhemmasta Kraankylästä oli niinikään eräkautinen, täällä kyröläisten avaama yhteys. Mutta kun sitä alettiin käyttää Ulvilaan tähtäävänä kirkkotienä, oli Karvianjoella käännyttävä etelään ja niin päästiinkin Harjakosken kautta Oravasaareen. Tälle vuosisadalle himmersivät muistot siitä, mistä kirkkotie kävi.

Vanhat yhteydet toimivat toisinkin päin, vanhojen kappelien suuntaan. Ulvilasta tultiin 1700-luvulla Merikarvialle isoin joukoin kuulemaan, miten talontytär Anna Rogel opetti ja kuinka hän painotti p. ehtoollisen tärkeyttä, viimeksimainitun kuulivat mm. rovasti M. Lebell ja eversti O. Gripenberg (Anna Rogelin muistokivi on Alakylässä Norrogelin pihapiirissä).

Pomarkku suuntautui jo varhain eteläisiin naapureihinsa. Kirkko saatiin v. 1802 ja hyvin museoituna se on nyt nähtävyys - sen vierellä on uusgoottilainen, täällä oudoin mutta Uudenmaan ja Hämeen pyhäköistä tutuin päätyornamentein varustettu, pitkään jatkuneen työn jälkeen v. 1921 valmistunut kirkko. Oma oikeutuksensa on vanhalla sanonnalla "Pomarkun kirkkomaa on täynnä pyhäin luita". Kaksi muistokiveä voi

Kuva 16. Ruotsin ajan viimeisinä vuosina rakennettu Pomarkun puukirkko. Kirkkoa käytetään suviaikoina hartaushetkissä ja joskus vihkitoimituksissakin. Kuvassa näkyvä hautakivi on Pomarkussa kappelikauden alkuaikoina kappalaisena toimineen legendaarisen Johan Pommelinin muistokivi. Kirkonkylän kaunis raitti sivuaa vanhaa kirkkoa.

panna merkille. Vanhan kirkon tuntumassa on Pomarkussa kirkon alkuaikoina neljännesvuosisadan olleen legendaarisen, profeetallisia kykyjä omanneen kappalaisen Johan Pommelinin pieni kivi. Sankarihaudan veistos on aiheeltaan koskettava: toisensa jo hyvästelleet mies ja vaimo jatkavat eri suuntaan käyvää matkaansa edessä odottaviin vaiheisiin.

Noormarkku (Noormarkun tila) mainitaan jo keskiajan asiakirjoissa. Kirkkotupa lienee jokivarressa ollut 1600-luvulla. 1700-luvun puukirkosta on jäljellä kellotapuli, v. 1933 valmistuneen kivikirkon vierellä. Lassilan sataviisikymmentävuotias kyläkirkko oli vähällä tulla seurakuntakirkoksi. Lassilan ympärille, Noormarkun itä- ja Lavian länsiosiin suunniteltu, jo päätösasteelle ehtinyt seurakuntahanke peruttiin vuosisatamme alkukymmeninä viime tingassa.

Ahlaisten saaristossa on hyvin todennäköisesti ollut keskiajalla seutukirkko. Asutus Ahlaisissa vahvistui lukumääräisesti ja varallisuuden puolesta, niin että jo 1600-luvun lopulla Ahlaisista tuli kappeli, joka sai oman kirkon. Nykyinen kirkko on kaksisataavuotias.

Näiden kolmen seurakunnan keskinäinen suhde ja jopa Ulvila-sidos vahvistui 1800-luvun puolimaissa ennen niiden vuosisadan lopulla tapahtunutta itsenäistymistä, kun ne saivat paikallisten kappalaistensa avuksi yhteisen, Ulvilan näihin seurakuntiin sijoitetun apulaiskappalaisen. Ajat muuttuivat ja olot näissä kappeleissa kehittyivät kuitenkin niin nopeasti, että viran ainoaksi hoitajaksi jäi E.T. Gestrin. Mutta harvoin on yhden papin vaikutus seurakuntaan ja maakuntaan (jopa koko kirkkoon sekä useaan sen piirissä vaikuttavaan herätysliikkeeseen) ollut niin syvä ja pysyvä kuin oli tämän, lopulta Laviassa kirkkoherrana toimineen kirkonmiehen tenhovoima. Tähän tapaan kauan ja kiintymyksellä muisteltu "rovasti-vainaa" opetti: "Jos uskomalla rohkenet Kristuksessa ja hänen armotulemisessaan olla pyhä ja antaa Jumalalle ylistyksen ja hänen oikean kunniansa, silloin myös rakastat Häntä... tätä kutsutaan kristittynä olemiseksi".

Ahlaisten ja Pomarkun sekä Noormarkun maitse tapahtuneet kirkkokulkemiset Ulvilaan tunnetaan hiukan paremmin kuin näitten kysymysten osalta on Merikarvian ja sen takaisten pitäjäin laita. Kirkkotien Ulvilan puoleinen pää on tietysti ollut aikanaan näidenkin käyttämä, tie on siltä osin tiedossa.

Ahlaislaisilla oli heti Porin perustamisen jälkeen mahdollisuus ja lupa käydä paateillansa Porin kirkossa. Ulvilaankin asti pääsi toki vesitse. Tämä vaihtoehto valittiinkin Ahlaisten rantakylissä, jos lähdettiin Ulvilaan asti. Noormarkun ikivanha kosketus mereen Kahaluodossa avasi kirkkovenereitin noormarkkulaisillekin, käytännössä kai lähinnä söörmarkkulaisille. Mutta eräkautiset kangastiet tarjoutuivat luonnostaan kirkkoteiksi. Noormarkunkangas - Harjakangas jakso luontui semmoisenaan uuteen käyttöön. Ahlaisissa jo Lampin tasolla ja Noormarkussa myöhemmän kirkon vaiheilla oli viisainta valita kangastie. Pomarkkulaiset tulivat Isonnevan ja Kyläjärven itäpuolitse ja jotkut varmaan perimätapaan Oravasaaren kautta Harjakankaalle. Tähän asti kirkkotien eräaikaudella määräytynyt suunta on selvä.

Harjakankaalla oli poikettava ikivanhalta kulku-uralta ja etsiydyttävä kohti Ulvilaa. Vesi painoi vaa'assa, kun asiaa puntaroi. Hosiojärven luoteispää ulottui kauan varsin lähelle Kyläjärveä ja kaakkoiskulma taas Palojärvelle (joka jo oli ja on Ulvilaa ja sen ainoa "järvi"). Vanhan kirkkotien Ulvilan puoleinen "liittymä" löytyy näin. "Muistajat" eli pitkän ikänsä näissä metsissä liikkuneet miehet kertoivat aikanaan, että Palojärveltä kävi vanha polku "Kiärhongan" (?) ja tien (255) varrella lähellä Kullaan rajaa vieläkin näkyvän Sonnikallion kautta Harjunpään itälaidoille (josta se jollakin kohtaa sittemmin Kyläkunnan tieksi sanottuna jatkui Kaasmarkkuun ja Ulvilan kirkolle). Kirkkotie Kaasmarkusta Vanhaankylään vakiinnutti nimensä, eikä ihme, sillä se oli saatellut kirkkoväkeä kauan ja kaukaa, jopa kahdeksan, yhdeksän peninkulman takaa.

Kirkkotien Ulvila-liittymän vaiheilta löytyy muuan paljon puhuva, kenties todistusvoimainen ja muistamisen arvoinen paikka. Äsken tarkoitetuista muistajista toinen (Vilho Tuominen) tiesi, että Palojärven laidalla on laituria muistuttava kivilatomus. Kertojan neuvomalta kohdalta se löytyikin. Kävi ilmi, että järven nykytasosta kolmisen metriä ylempänä, rantapalteella oleva rakennelma on järvelle avautuva, avaran v:n muotoinen, kummassakin suunnassa pituudeltaan kymmenkyynäräinen ja sekä korkeudeltaan että leveydeltään noin metrin kokoinen siististi tehty, mutta sammalten peittämä kivilatomus. Jäljestäpäin tuli mieleen, että tällaisia laitureita tunnetaan maastamme reittivesien varsilta sieltä täältä. Niillä on oma nimensä: pade. Pade on ollut veden päässä ja siitä on alkanut jalkamatka, patikka. Että Palojärvelläkin on kysymyksessä pade, sitä mieltä oli myös paikalle aikanaan tullut arkeologi (J. Räty).

Palojärven "pade" lienee aikoinaan palvellut monenkinlaisia kulkemisia. Noormarkun Lassilassa, Inhotun rannalla Oravasaaressa oli Ulvilan kaupungin aikaan metsän antimien ostoasema, jommoisia suurmaakunnan erämaissa noihin aikoihin joitakuita oli. Niin voisi ajatella, että oravan, näädän ja lahokkaan nahkoja on aseteltu pateelle Palojärvellä, jonne Oravasaaresta johti lähes katkeamaton vesiyhteys. Metsällä oltaessa oli muistettu p. Hubertusta, metsästäjien suojeluspyhimystä. Että Hubertus oli täällä tuttu hahmo, siitä kertovat monet häntä esittävät kirkkomaalaukset. Pyhimyksen ympärille kutoutunut legenda-aines kertoi täälläkin myös siitä, että pyhäpäivä oli pidettävä mielessä myös metsällä. Mutta kun tuli iso ja täällä isoin pyhä, Olavinpäivä heinäkuun lopulla, Oravasaaresta ja sen kautta suuntautui vilkas kirkko- ja tavaraliikenne Ulvilaan, messuille ja messuun.

Pateella oli joka-aikaista, mutta suurina pyhinä kenties ihan ruuhkautuvaa kirkkoliikennettä. Muinaista, täälläkin vesien rikkomaa tai paremminkin yhdistämää maakuntaa ajatellen tuntuu näet siltä, että sisävesien kautta käyvä kirkkotie johti pitkälle kohti Ulvilaa, pateelle saakka. Kirkkovaatteita ja -kenkiä, lauantaiehtoon ja sunnuntaiehtoopuolen eväitä mutta lopulta virsikirjojakin on ollut niissä koreissa, konteissa ja vakoissa, jotka on veneestä nostettu pateen tavarasiivelle. Ja niin pidettiin taukoa, availtiin ja syötiin eväitä, siunattiin ruoka, oltiin kirkkotiellä, lain korkeasti suojaamalla. Laitureita on ollut varmasti muuallakin, mutta tämä yksi, salokylistä lähteneen kirkkokansan käyttämä "terminaaliksi", pateeksi rakennettu on ainakin tallella. Pateen

ja sen hiljentyneen maiseman löytää kyllä, lähes perille pääsee autolla, ajo-ohje: Harjunpäästä tietä 255 ja juuri ennen Kullaan rajaa Sippolan metsätietä, jonka päättyessä jalkamiehen suunta ja "patikka" kohti koillista. Niin löytää Palojärven, etelän puolelta, jossa on metsästysseuran maja ja kun on kulkenut nelisenkymmentä metriä luoteeseen ja pysytellyt parinkymmenen metrin etäisyydellä järvestä voi ruveta paikannustehtävään. Pateen löydettyään voi istahtaa sen pehmeälle, sammalpeitteiselle pinnalle, pitää taukoa ja hyräillä jo vanhoissa virsikirjoissamme ollutta kirkonkäyntivirttä (nykynumero 200) "Hän muistaa pyhät retket Ja kalliit armohetket".

Ulvilan pohjanpuolen kappeleista on nyt ollut puhe siltä osin, kuin vanhat kirkkomuistot liittävät ne Ulvilaan. Kullaa ja Nakkila olivat myös Ulvilan kappeleita. Mutta niihin on edellä tultu oikopäätä, kun ne kuuluvat Kokemäen rovastikuntaan.

Kuva 17. Noormarkun Lassilan Oravasaari. Saaren rajoina ovat Inhottujärvi ja Oravajoen kaksi alkuhaaraa. Saaren luona yhtyvät monesta muinaispitäjästä tulevat ja usealle asutuksen uudissuunnalle vievät vesireitit ja maanteiksi vähitellen muuttuneet erätiet. Paikka oli ikiaikaisten eräkulkujen ja -rajojen yhtymäkohta. Saaressa toimi keskiajalla erätuotteiden ostoasema. Tavarat toimitettiin Ulvilan kaupunkiin ja satamaan. Ihmiset kulkivat Siikaisista ja Pomarkusta Oravasaaren kautta käynyttä ja muinaisen rahtiliikenteen vahvistamaa kirkkotietä keskiajan lopulta alkaen Ulvilan emäseurakunnan kirkkoon.

RAUMAN ROVASTIKUNTA

Tapani Viirros: Rauma ja Lappi

Heikki Huhtala: Eura (sekä Honkilahti ja Hinnerjoki),

Kiukainen, Eurajoki ja Luvia

Rauman rovastikunta muodostettiin vuosisatamme alkukymmeninä. Se kattaa yhtenäisen talous- ja murrealueen ja muodostaa toimivan, lähes ihanteellisen yksikön. Mutta paitsi käytännön syitä rovastikunnan muodostamiseen oli (asutus)historiallisiakin perusteita: muinainen Eura on läsnä koko rovastikunnassa, alisessakin Eurassa, myös Raumalla ja Lapissa.

Rauma

"Ol niingon gotonas", matkalaiset huomaavat tervetulotoivotuksen saapuessaan Raumalle. Ja panevat samalla merkille toivotuksen paluumatkaa varten: "Luannikast reissu". Parkkipaikka löytyy kirkon viereltä. Ylhäältä kirkon tornista kuuluu harvakseen kellojen kumahtelu. Koko kaupunkikierroksen voikin alkaa juuri tästä.

Kun matkailija kesäreisullaan astuu Rauman Pyhän Ristin kirkkoon, päivän kirkas valo paistaa korkeiden ikkunoiden läpi yksilaivaiseen kirkkoon. Niin näkee myös lehterin, joka takaosassaan kiertyy urkulehteriksi. Oppaalta saa kuulla, että kirkon nimi juontaa legendan mukaan Golgatan ristin palasista, joita pyhiinvaeltajat kirkon rakentamisen aikaan 1300-luvulla olivat tuoneet. Palat on tarinatiedon mukaan muurattu jollekin kohtaa kirkon paksuihin kiviseiniin. Seinistä ja kuorin maalauksista tuntuu vieläkin kuuluvan kirkon rakentajien ja kirkon yhteydessä olleen luostarin fransiskaaniveljien harras gregoriaaninen veisuu. Siihen yhtyy poikkeuksellisella puolella, kuulijasta oikealla olevan saarnatuolin latinankielinen kehotus eli "Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille".

Katoliseen Marian palvontaan liittyvät kuorimaalaukset ja alttarin lasimaalaus kertovat seurakunnan silloisesta elämästä, samoin votiivitaulu pormestari Jussoilan tyttären hautaussaatosta. Kirkossa voi istua rauhassa, levätä ja katsella lehterin reunan kuvia, joista tutut Raamatun henkilöt katseillaan tervehtivät nykyisen kiireisen ajan kulkijaa. Pois lähdettäessä katse kiintyy Suomen kauneimmaksi mainittuun urkufasadiin, jonka keskellä harppua soittava enkeli toivottaa matkaajalle sävelten antamaa iloa psalmin sanoilla "Heräjä harppu ja kannel".

Kirkon pihaan tultaessa on pakko katsoa tarkemmin kirkon tornia. Se on rakennettu vasta v. 1816. Siinä käytetyt kivet ovat pääasiassa Rauman vanhimman kirkon, Pyhän Kolminaisuuden kirkon raunioista. Nämä rauniot ovat aivan Vanhan Rauman kyljessä.

Vanha Rauma on hyväksytty Unescon Maailmanperintö-listalle ensimmäisenä kohteena Suomesta. Ei voi olla tutustumatta tähän koko maailman tuntemaan Vanhaan Raumaan. Kävelykierros siellä sopii aloittaa kirkon sakariston puolelta lähtevää Pohjankatua pitkin. Tarkalleen sadan askeleen päässä on Kirstin talo, raumalaisen merimiehen koti 1800-luvulta. Siellä saa nähdä, miten merimiehen vaimo ja lapset elivät kotona, kun puoliso ja isä lähti tielle, josta Hj. Nortamo lauloi: "Ulos mailmaha viä meijän jäljedön diä". Monet rukoukset ja matkamiehen virret siinäkin kodissa varmaan rukoiltiin ja veisattiin syksyöinä, kun tiedettiin isän laivalla taistelevan raivoavaa merta vastaan. Monet kerrat sieltä juostiin sataman suulle Kiikartornista tähystämään, joko kuunarin mastot horisontissa näkyvät ja isä merimiessäkkeineen heiluttaa terveisiä Spanian maalta.

Pohjankatua pitkin matka jatkuu sairaalan eteen. Puistolammikon joutsenia ja "suarsia" on lystikästä ruokkia eväspullan muruilla. Orellin sillan kautta matka jatkuu oikealle, Porin tulliin. Sen ohi päästyä jo näkyvätkin Pyhän Kolminaisuuden kirkon rauniot. Kirkon kivillä on hyvä lepuuttaa jalkoja ja liittyä niitten pyhien yhteyteen, jotka tässä paikassa saivat kuulla sanomaa suuresta Armahtajasta. Ympärillä olevissa haudoissa heidän tomumajansa odottaa ylösnousemuksen kirkasta aamua. Joskus matkaajalla saattaa olla onni saapua paikalle, kun siellä on menossa hartaustilaisuus. Silloin saa yhtyä virteen esimerkiksi Pelastusarmeijan soittajien säestämänä.

Kuva 18. Rauman kirkko. Satakunnan keskiajan kirkoille tyypillinen kolmilehtiaihe, kolminaisuutta symboloiva "apila" näkyy siinä päädyssä, joka on "Rauman ganalin" vierellä. Kirkko oli alkuaan fransiskaaniluostarin pyhäkkö. Rauman kaupungin kirkosta ovat peräisin taustalla näkyvän tapulin muuraamisessa käytetyt kivet.

Kadun toisella puolella on käytössä oleva hautausmaa. Tämä on ns. kaupungin hautausmaa ja sen keskellä on kuuluisa Kordelinin kappeli, joka edelleen on käytössä siunaustilaisuuksissa. Kappelin edessä on laaja sankarihauta. Sen pohjoisreunalla on puhutteleva kuvanveistäjä Vikaisen tekemä muistomerkki. Nimikivien edessä olevat vihannat kukat kertovat raumalaisten kunnioittavista tunteista. Kappelin eteläpuolella on hautausmaan viimeksi kunnostettu alue, Uurnalehto.

Matka jatkuu nyt parisataa askelta takaisinpäin, ohi raunioiden. Edessä on pieni tori, nupulakivipäällysteinen, Kalatori, kuullaan. Näkymät vangitsevat katseen. Miten koristeelliset ovien ja ikkunoitten pielet vanhojen puutalojen seinissä ja päädyissä. Mitkä taiten tehdyt portit tervehtivät tulijaa. Kurkistaa portista sisäpihaan, kesän hautovassa lämmössä kukkivat pekuniat ja verenpisarat. Istuupa monella pihalla puutarhatuolissa "tuumissans katt". Ei huomaa kulkija matkan taittumista, ei katujen pituutta, viehättävän kapeuden kyllä. Mutta jälleen huomaa olevansa pienellä torilla, Helsingin torilla, Naulamäessä. Torin keskellä istuu pronssinen pitsinnyplääjätyttö ja kertoo kuuluisasta raumalaisesta käsityötaidosta. Talvisodan aikana samaiselle torille putosi useita palopommeja ja monet kauniit vanhat puutalot muuttuivat hetkessä tuhkaksi.

Näiltä paikkeilta matkaaja voikin ottaa suunnan oikealla näkyvää kirkontornia kohti. Mukulakivisiä katuja seuraten saavutaan Kauppatorin reunalle, vanhan Raatihuoneen eteen. Ennen torille menoa voi pistäytyä Raatihuoneeseen tutustuakseen museoon, jossa raumalainen elämä monimuotoisena ja eri sukupolvien ajoilta on esillä. Tori on elämää kuhiseva paikka. Eri puolilla kokoontuvat "toriparlamentit", joissa maailman asiat laitetaan "reiraan". Matkaaja voi täydentää eväskoriaan savukaloilla, leivonnaisilla, marjoilla ja somistaa kesätakkinsa rintamuksen kukkasella. Nälkäisen vatsan voi tyynnyttää toriseudun pikkuisissa ruokapaikoissa. Ja palaa torille juomaan "pystykahvit". Kuunneltuaan torilla soittelevia "Pläkploosareita" lähtee Vanhan Rauman keskeisimpään kortteliin: Kauppakatua alas, Kuninkaankatua ylös. Torilta kuuluva "Prankkoorin marssi" tahdittaa askeleita. Pääkatujen välissä, kuuluisan "Rauman ganalin" rannalla ihailee Kaupungintaloa, niin vanhaa kuin uutta.

Vanhan Rauman jälkeen on syytä ottaa auto avuksi. Valtakatua ja Syväraumankatua pääsee meren äärelle ja näkee laitureita ja sadoittain veneitä, paatteja. Täällä on myös uudelleen rakennettu Kiikartorni, jonka huipulta voi käydä ihailemassa meren näkymiä, haistelemassa meren tuoksuja ja katselemassa nostokurkien silhuetteja. Siinähän se on, Rauman satama. Lastataan ja puretaan. Vieraitten maitten lippuja näkyy monen laivan ahterissa. Niitä katsellessa tekee päätöksen, että seuraavalla kerralla lähtee itsekin merelle, risteilemään Rauman laajassa saaristossa. Kävijä vakuuttuu Rauma -esitteen sanoista "Kaupunkilomakohteena Rauma kaikessa monipuolisuudessaan kuuluu Suomen ehdottomaan parhaimmistoon".

Rauman entinen maalaiskunta

Vuoden 1993 alusta yhdistyivät Rauman maalaiskunta ja Rauman kaupunki yhdeksi kaupunkikunnaksi - Raumaksi. Samalla perinteikäs Rauman kaupunki- ja maaseurakunta sai uuden rakenteen ja nimen: Rauman seurakunta.

Lähdemme Vanhan Rauman liepeiltä kaupungin hautausmaan vierestä ajamaan vanhaa Kodisjoen tietä tämän pienen pitäjän suuntaan. Sivuamme Paronalhon kaupunginosaa ja saavumme viiden kilometrin päästä Monnan hautausmaan eteen. Sen keskellä on arkkitehti Karin suunnittelema Monnan kappeli. Lukemattomat kiitoksen ja kaipauksen rukoukset ovat tässä valoisassa kappelissa kohonneet Taivaallisen Isän eteen. Sykähdyttävää on pysähtyä kappelin edustalla olevan Kuuskajaskarin merionnettomuudessa menehtyneiden nuorten muistomerkin luona. Siinä soveltaa itseensäkin Raamatun sanoja "Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho... mutta Herran armo pysyy iankaikkisesti".

Matkaa jatkaessaan tulee Vasaraisten kylään. On taloja ja peltoja, on tienhaaroja: Soukaisiin, Kodisjoelle, Nihattulaan. Keskimmäisen risteyksen luona on valkoinen rakennus. Talon katolla on kuin pieni kirkonkello. Talo, alkuaan kouluksi rakennettu, on nykyisin seurakuntatalona toimiva kokoontumispaikka, Lukula. Nuorena pappina raumalainen rovasti Oiva Tuominen sai kokoon rahat talon hankkimiseksi ja kunnostamiseksi. Lähellä Lukulaa on museoalue Muinanmäki. Siellä on vanhan talonpoikaiskulttuurin rakennuksia ja esineistöä. Muinanmäen elämään kuuluvat myös jokakesäiset hartaus- ja seuratilaisuudet. Veisataan virsikirjaa ja "Achreniusta". Täällä on usein kuultu Satakunnan rannikkoseurakunnissa tuttu rukous: "Ah Jeesus nyt mielemme valaise ja sydämemme aukaise, ett sanas saattais hedelmän, meill tuottais uskon ja elämän".

Palatessa Rauma-Tampere tietä voi kääntyä kaupungin laidalla Sorkan ja Kinnon tielle. Kaupunki ja Kinnon idyllinen pikkukylä ovat kasvaneet yhteen. Sorkkaan saavuttua näkee kylän kuuluisat kalliot. Geologit tietävät, että kylän alue on ollut kauan sitten tuliperäistä seutua. Niinpä 10-15 metrin korkeuteen kohoavat "vuoret" ovat jähmettynyttä laavakiveä, oliviinidiabaasia, josta toisaalla on enemmän puhe. Ei ihme, että kylän notkoissa ja lehdoissa kasvaa Suomen oloissa harvinaisia kasveja. Käynti kylässä on luonnonkin vuoksi antoisa.

On ajettava Syvärauman kaupunginosan kautta päästäkseen vanhan maalaiskunnan "hevosenkengän" niihin kyliin, jotka ovat Turun suunnassa. Kortela on vanha maalaiskunnan kylä, joka on täysin kasvanut kaupunkiin kiinni. Sampaanalan lahti ja "Repolan piiput" sen huomaamattomasti erottavat kantakaupungista. Matkaa jatkaessaan on Unajassa, rauhallisessa ja myös rauhoittavassa kylässä, missä Rauman kaupunkihistoria aikanaan, epävirallisessa vaiheessaan alkoi. Kun kääntyy Pyhärannan tielle, saavuttaa vielä ennen kunnanrajaa Voiluodon raumalaiskylän. Tässäkin kylässä ollaan ikivanhan kristillisen tradition mailla. Ei ole ihme, että niin koulu kuin kauppa kokoaa täällä seurakuntaa yhteen. Ajamalla Turun tietä pääsee ikivanhaan Vermuntilan kylään. Tämän kylän väki ylläpitää (yhdessä seurakunnan kanssa) rukoushuonetta ja vaalii säännöllisillä kokoontumisilla hedbergiläisen, evankelisen herätysliikkeen perinnettä, Siionin Kannelta lauletaan täällä virsikirjan rinnalla.

Lappi

Helppoa Raumalta on suunnistaa Rauma-Tampere tietä kohti Lapin punakylkistä kirkkoa. Mutta ennen kuin on kirkolla, huomaa vasemmalla puolen tienviitan "Murtamo". Sen viitan osoittamaan suuntaan on syytä mennä. Sitten on ajettava hiljalleen metsän holvistossa. Niin näkee edessä vasemmalla tienviitan, jota ei voi ohittaa: "Mustankansanketo". Mistä nimi? Lappilaisen tarinatiedon mukaan nimi tulee mustapukuisista munkeista, jotka muutamia satoja vuosia sitten joutuivat pakenemaan vihamielisiä vallanpitäjiä synkkiin ja vaikeakulkuisiin metsiin asuakseen siellä vaivalloista piiloelämää. Matkaa jatkaessaan saa pian näkyviinsä Murtamon ensimmäiset tienvarsitalot. Kilometri kylän keskustan jälkeen voi katsoa vasemmalle ja pysähtyä. Maasto nousee heti tieltä melko jyrkästi. Jos lähtee kiipeämään, on ennen pitkää alueen korkeimmalla kohdalla, Häävävuoren laella. Kyläläiset kertovat, että ennen metsän ollessa matalampaa Häävävuorelta näkyi Rauman kirkon torni. Joka vuosi juhannuksen seutuvissa kokoonnutaan vuorelle ulkoilmahartauteen. Taivas on kattona, avara on näköala joka suuntaan, metsän humina säestää suvivirttä.

Pian on vastassa silta, jonka alla virtaava joki on saanut alkunsa Eurajoen puolelta. Sitten tulee jo Haudan kylän metsäiseen maisemaan. Täällä aikoinaan 1700-luvun puolessavälissä isännöi väkivahva Haudan Jaakko. Lapin kirkkoa rakennettaessa hän kantoi yksin metsästään kaatamansa paksun ja pitkän hirren perushirreksi kirkkoon. Kirkon luona hirsi ei liikahtanutkaan monen miehen yrittäessä sitä nostaa, kerrotaan. Sellainen kirkonrakentaja oli Murtamon tien varrella.

Sitten ovat vastassa Kivikylän aukean ensimmäiset talot. Peltokylä tämä on, ei erityisen kivinen. Mutta huomio kiinnittyy piankin hannunvaakunaan ja tekstiin "Kirkonlaattia". Mutta jos lähtee Lapin kirkolta, on valittava Eurajoen tie ja ajettava sitä Kivikylän keskitse nelisen kilometriä, ollakseen äskeisen viisarin juurella. Tienhaarasta on noin kilometri metsätietä ja sitten edessä onkin jo kallio, jonka eteen voi pysäköidä. Parkkipaikalta alkava polku vie kulkijan eksymättä historialliselle paikalle.

Samaan aikaan, varsin tarkalleen 3000 vuotta sitten, kun israelilaiset kuninkaansa Daavidin johdolla temppelissään psalmien sanoilla rukoilivat ja ylistivät Jumalaa, tällä paikalla kokoontui kansaa omiin jumalanpalvelus- ja uhrimenoihinsa. Keitä he olivat, emme tiedä. Ehkä lappalaisia, ehkä germaaneja. Ja arvoitus on, millaisia olivat heidän hautaus- ja jumalanpalvelusmenonsa. Mutta heidän hautaröykkiönsä ja -ladelmansa ovat jäljellä. Erikoisinta heidän jäämistössään ovat lukuisien "kiukaitten" joukossa olevat kaksi verrattain laajaa, noin metrin korkuista tasaista kiviladelmaa. Ne ovat pinta-alaltaan isojen omakotitalojen kokoisia ja juuri niitä kutsutaan kirkonlaattioiksi. Sanat saavat ajallista syvyyttä, kun täällä ulkoilmahartaudessa lukee paimenpsalmia 23. Kun juutalainen kansa luki samoja sanoja, kenties ihan kellomääräisestikin samaan aikaan jotkut tällä Sammanlahden kalliolla asettelivat paikoilleen kiviä - joitten päällä me nyt voimme istua ja hiljentyä samoin ajatuksenkuluin. Silloisten kokoontujien rukouksia, ehkä lauluakin säesti kallion juurelle ulottuva meri, joka kenties kantoi selässään pyhälle paikalle kokoontuvan kansan käyttämät veneet. Mainittakoon, että Kirkonlaattian aluetta on esitetty Unescon Maailmanperintö-luetteloon merkittäväksi arkeologisena kohteena.

Lapin kirkolle saavuttua voi jo ulkoa ihailla kauniinpunaista kirkkoa. Ympärillä on suomalaiseen tapaan hyvin hoidettu hautausmaa. Etualalla on sankarihauta: lappilaisten uhri Suomen vapaudesta, 90 sankarivainajaa. Kirkon hirsiseinissä näkyvät veistäjien piilukirveen jäljet. Rakentajat ovat kaivertaneet muutamiin hirsiin nimikirjaimensa: Mi Mi:s =Mikko Mikonpoika, MIS =Mikko Iisakinpoika. Löytyy kokonaisia nimiäkin: Jacop Simons ja Jacop Mors. Kirkon rakentamisen aikoihin Lapissa vaikutti tunnettu kirkonrakentaja-kanttori Job Höckert. Sisäkuvan yleisilme on hämärän tumma. Kirkkoon mahtuu n. 650 henkeä. Tämä kirkko on luultavasti kolmas nykyisellä paikalla. Se valmistui v. 1760. Lappi oli itsenäistynyt Eurajoesta 1600-luvun alussa, ehkä v. 1622. Empire-tyylinen kellotorni viereisellä kalliolla on vuodelta 1806.

Kirkon vieressä, hautausmaan takana on arkkitehti Erkka Ruususen suunnittelema seurakuntakoti. Rakennuksena se on paitsi kodikas myös hyvin toimiva. Taloon kannattaa tutustua myös sen holveissa säilytettävien keskiaikaisten puuveistosten vuoksi. Veistoksia on viisi. Yksi ns. Pieta-ryhmään kuuluva veistos on oletettavasti kotimaista työtä, 1400-luvulta. Muut veistokset, Maria ja Elisabet, Olavi, Antonius ja Anna, ajoittuvat samalle vuosisadalle. Holvissa (vitriinissä) on myös ensimmäinen suomenkielinen Raamattu.

Kuva 19. Lapin kirkkotalleja ja kellotapuli. Hevonen pantiin ennen vanhaan kauan kestäneiden kirkonmenojen ajaksi tallin suojaan, jos matka oli ollut pitkä ja loimen tai fällyjen ei katsottu riittävän. Tallissa saattoi olla (Lapissakin) myös välikatto, joten yöpyminen kävi päinsä. Naapuritaloilla oli usein yhteinen kirkkotalli. Avaimen sai kirkkopyhäksi se talo, josta mentiin sanaa ja kuulutuksia kuulemaan ja kirkkoterveisiä tuomaan. Lapin kirkkotallit ovat ryhmittyneet tien varteen selvemmin kuin on laita muualla Satakunnassa, siihen tapaan kuin Närpiössä, jossa niitä on eniten. Kuvassa tallien editse käyvä ja niiden kohdalla edelleen sorapintainen tie on osa kymmenien vuosisatojen ikäisestä Hinnerjoki-Eurajoki tiestä.

Kirkon vieressä ovat museo ja kirkkotallit, jotka on syytä panna merkille, nehän ovat jo itsessään nähtävyys. Näihin rakennuksiin ovat Lapin kulttuuriperinnettä vaalivat henkilöt tallettaneet suuren kokoelman paikallista esineistöä parin kolmen vuosisadan ajalta, joukossa on teknisiä ratkaisuja ja harvinaisuuksia, joita ei löydy muualta maasta. Lappilaiset ovat olleet jo ennenkin oivaltavaa kansaa.

Lappilainen museoharrastus on saanut kauniin toteutuksen myös "Hakalan torpassa". Tässä museossa saa varsin kattavan kuvan siitä, miten esivanhempamme maaseudulla elivät joskus sata vuotta sitten. Torppaan astuu oven kautta, joka on matala ja jolla on korkea kynnys. Sisällä, puolihämärässä huoneessa on kaikki niin kuin kuuluukin, iso leivinuuni, leipävartaat katossa, jykevät penkit, pieniruutuiset ikkunat, savunsekainen tuoksu. Torpassa pidetään kesäiltaisin seuroja, missä vanhat virret ja Halullisten Sielujen Hengelliset Laulut (Achrenius) sointuvat parhaiten. Tuntuu kuin seinähirret yhtyisivät kertaamaan polvistuneen väen rukousta: "Sun etees Jeesus, me nyt kannamme voimattomuutemme suuren, ja sun haltuus itsemme annamme ja kumarramme jalkais juureen. Varusta meitä voimalla Tällä vaivalloisella matkalla ja taluta neuvollas aina".

Eura

Kysyä kristillisen uskon tulemista Euraan on samaa kuin pohtia sitä, milloin ja miten ja minkämuotoisena kristillisyys maakuntaan ja maahan tuli. Tämä kysymys on pakosta otettu esiin jo johdantoluvussa. Sen tähden tältä osin voi nyt tyytyä vain muutamaan, yksityiskohtia ja maisemia valottavaan mainintaan. Ja ensiksi voi yrittää lyöttäytyä niiden, nimittäin muuttajien seuraan, jotka ja joiden jälkeläiset välittivät uskoa maahan.

Gregorius Toursilainen, piispa ja historiankirjoittaja, antaa laatimassaan Frankkien historiassa sen mietityttävän tiedon, että v. 587 Austrasiasta eli frankkilaisvaltakunnan itäosista niin paljon ihmisiä "lähti muille maille" (in aliis regionibus abscesserunt), että muutamat herttuatkin joutuivat luopumaan asemastaan. Tämä vanha tieto on nyttemmin voitu yhdistää siihen lopullisesti 1960-1980-luvuilla ilmi tulleeseen tosiasiaan, että Euran (ja Köyliön) seudulle on hauta-aineiston kiistämättömän todistuksen mukaan tullut 600-luvulta alkaen ei vain vaikutteita vaan myös asukkaita frankkilaisvaltakunnasta. Maahantulovaiheeseen voisi liittyä se Euran seudulla pitkään elänyt perimätieto, jonka mukaan näillä main on joskus ollut paikallisten ja tulijain välillä sellainen taistelu, että "verta oli nilkkoihin asti". Taistelupaikaksi muistetaan Euraniitty, joka hyvin sopiikin kenttätaisteluun.

Johannes Messenius, 1500-luvulla syntynyt ruotsalaishistorioitsija, näyttää tunteneen frankkilaisten tuloa koskevan tiedon ja hän lisää siihen sen nyky-ymmärryksen valossa uskottavan seikan, että tulijat olivat kristittyjä. Muuttajat lienevät eläneet aikansa omaa elämäänsä siirtokunnassaan, omistukseensa tulleissa taloissa. Mutta vähitellen he alkoivat solmia avio- ja muita rauhanomaisia suhteita paikallisiin. Rauhan miehiä he olivat jo 900-luvulla, kun haudoista alkavat hävitä miekat ja muut aseet, korut ja komistukset, muodinmukaiset tulukset ja muut turhuudet. Ja, niin kuin johdantoluvussa on arveltu, mitä enemmän kistillisyys syveni, sitä laajemmalle se levisi, ensin lähiympäristöön, sitten laajemmalle.

Euran Käräjämäki on omalla rauhoitetulla harjullaan kirkonkylän välittömässä tuntumassa. Käräjämäki tuomarinympyröineen on helppo löytää jo kantatieltä alkavien opasteiden avulla. Mutta huomio kiinnittyy siihen, että Luistari ja Käräjämäki ovat lähekkäin, vain virstan toisistaan. Muuttajien ydinmaisema ja paikallisen järjestäytyneen yhteiskunnan "hallintokeskus" elivät toistensa rinnalla (Käräjämäessäkin oli hautausmaa, 1000-luvulle saakka). Vaikka aluksi lieneekin otettu yhteen, ennen pitkää opittiin elämään rinnakkain ja yhteiseksi tulleen uskon varassa. Tuloksena oli sisäisesti harmoninen, yhteiskunnan ryhmien ja sukupuolten tasa-arvoa merkinnyt myöhäisrautakautinen euralaiskulttuuri.

Kun Eurassa oli jo 1000-lukumme alussa kristillisyyttä, tapojen ja tietoisuuskynnyksen yläpuolelle kohonnutta uskoa, joutuu kysymään, missä oli asukkaiden kirkko - semmoinenhan heillä on pakostakin ollut. Varhaiseen kristilliseen pyhäkköön viittaavaa killa-nimistöä löytää vain Euran kappeleista, niin kuin Hinnerjoelta ja Lapista. Mutta se näyttää puuttuvan sieltä, mistä sen ennen kaikkea luulisi löytävänsä, nimittäin Luistarista. Mutta "paremman puutteessa" kirkko-sanakin kelpaa. Kun tulee Kauttualta yhdystietä Euran-Uudenkaupungin tielle (205), näkee ennen kääntymistään parinsadan metrin päässä suoraan edessään pellon eli Kirkkovainion.

Kuva 20. Euran Luistari. Rautakautisen asuman ja sen käyttämän kalmiston maisemiin muutti uutta väestöä 600-luvulla, josta alkaen Luistarin haudat muuttuvat yhä selvemmin kristillisiksi: ne ovat pian itä-länsi suunnassa ja lopulta vailla tarve-esineitä. Taustan männikössä on Kauttuan seurakuntatalo. Kirkkovainio, jossa Euran kirkko lienee 1200-luvulle ollut, on Luistarin välittömässä naapuruudessa, Kirkonkylän suunnassa.

Kirkkovainio-nimen täytyy jollain tavoin viitata kirkkoon. Nimi saattaa sisältää suorastaan kirkon "osoitteen", sillä Kirkkovainiosta (kirkosta) luonnollisessa suunnassa eli itään ja etelään on Luistari, vuosisatainen hautausmaa. Nimi Kirkkovainio (eikä esimerkiksi "Killanvainio") voisi johtua siitä, että pyhäkköä käytettiin vielä uuden uskontulkinnan vakiinnuttuakin eli Henrikin aikain jälkeen. Henrikistä puheen ollen voi muistaa, että Eurassa on säilynyt Henrikiin ja nimenomaan Henrikin paikalliseen toimintaan liittyvää perimätietoa: piispan sanotaan saarnanneen Pyhäjärven rannalla kivialttarin äärellä, mutta myös Luistarista katsoen lähempänä, Sorkkisissa. Kirkkovainion Henrikin jälkeen jatkuneeseen kirkkomaisema-luonteeseen voisi viitata myös se, että Eurassa on toisin kuin yleensä muinaispitäjissämme kylä nimeltä Kirkonkylä. Kirkonkylä jakokuntana merkitsee kyllä sitä, että Euran kirkon on täytynyt tulla siirretyksi nykyiseen maisemaansa jo 1200-luvulla, satakunta vuotta Henrikin jälkeen.

Luisteri (Luistari) eli "Iso hautausmaa" on heti Kauttuan tiehaaran jälkeen Uudenkaupungin tien varressa. Paikka on hyvin merkitty ja mikä parasta se on myös asianmukaisin opastein varustettu. Seurakunnan hautausmaa on siirretty täältä jo varhain pois, samaan aikaan kuin kirkko, 1200-luvulla ja myös samaan suuntaan, silloisen kirkon vierelle.

Euran nykyisen kirkon tienoilla on ollut ainakin kolme puukirkkoa. Nykyisen kirkon edeltäjä rakennettiin v. 1728 ja purettiin v. 1897. Eurassa 1720-luvulla kirkkoherrana ollut tarkka havaintojentekijä ja muistiinmerkitsijä, euralaista juurta ollut ja jo lapsuudessaan paikalliseen perimätietoon perehtynyt Juhana Laihiander sanoo, että v. 1728 rakennetulla kirkolla on ollut kaksi edeltäjää - jotka ovat "vanhuudesta riutuneet". Laihiander sanoo myös, että v. 1727 purettu oli "urminnes gammal", ikivanha, ja että kahden kirkon yhteenlaskettu ikä on 500 vuotta (näinkin siis päätyy 1200-lukuun, vuosisataan, jolloin kirkko muutti Kirkkovainiolta kirkonkylään).

Euran nykyinen, kivestä tehty kirkko valmistui v. 1898. Arkkitehti oli Josef Stenbäck. Kirkko on hyvin tyypillistä uusgotiikkaa. Sen tähden päätyjen ornamentit ovat meillä Hämeen ja Uudenmaan kirkoista tuttuja, ne ovat vähemmän satakuntalaisia, jos niin tahtoo sanoa, näkee nelilehtisymbolinkin. Alttaritaulu tuli kirkkoon heti sen valmistumista seuraavana vuonna, tekijä on Aleksandra Såltin ja aihe on Ylösnousemus. Kirkossa on keskiajalta peräisin oleva ja nähtävästi aina Eurassa ollut krusifiksi.

Euran pappila on kirkonkylän kupeessa sillä tavoin, että tämän vähäisellä mäellä olevan ison rakennuksen hyvin näkee kantatieltä. Pappila on ollut mäellään nähtävästi yhtä kauan kuin kirkko kummullaan eli 1200-luvulta asti, sillä Pappila kuuluu sekä kirkonkylän että Sorkkisten jakokuntaan. Pappilan tontti on tyypillistä Euraa: koska "jokaisella" lapionpistolla tulee esiin muinaismuistoja - Pappilanmäeltä on löydetty mm. 600-luvulta miehen viittaan l. juhla-asuun kuulunut "pinne"- uudis- ja korjausrakenteiden tekeminen on kielletty ilman korkean tahon lupaa. Mutta maahan kajoamattakin Pappilanmäellä aistii ikiaikaisen kulttuurin. Vanhat euralaistalot ovat toimineet suojarakenteina, sillä parhaimmillaan ne peittävät alleen viidenkymmenen metrin mitalla vanhaa kulttuurimaaperää, taloja voi ihailla kirkonkylän pääraitin varrella.

Euran kunta vaalii paikkakunnan rikkaita muistoja Luistarin alueella. Euran seurakunta käy yhtä rintaa perinteen vaalimisessa kunnan kanssa. Samanaikaisesti Luistarin muinaispuiston v. 1995 tapahtuneen virallisen avaamisen kanssa Euran seurakunta avasi kirkon vierelle eri aikakausia edustavien hautamuistomerkkien näyttelyn. Esillä on paikkakunnan parhaiden perinteiden mukaisesti puu-, metalli- ja kiviseppien tekemiä töitä. Näyttelyalue on muokattu kasvillisuutta myöten luonnonmukaiseksi.

Jos killa-muistot puuttuvatkin sydän-Eurasta, niin paikallisen kilta-perinteen historia tuntee. Elokuussa v. 1568 joukko euralaisia talonpoikia tuomittiin laittomista kestinpidoista eli killoista (gestbudh som är gild). Tuomiota perusteltiin sillä, että menettely oli vaikkakin vanha ja tavanmukainen kuitenkin paha epäjumalanpalveluksen tapa. Seuraavana päivänä (28.8.) vielä muistutettiin, että jo ennenkin oli kielletty pitämästä kiltoja ja muita epäjumalanpalvelusmenoja. Ei siis ole kysymys mistä tahansa pidoista vaan selvästikin uskonnollissävyisistä menoista. Varhaiseuralaiseen kristillisyyteen pohjautuvat käytänteet olivat voittopuolisesti sulautuneet uuteen hurskaustyyppiin, mutta jokin piirre saattoi edelleen uskonnollisesti värittyneenä kuin uhalla säilyä ja tulla lopulta tuomittavaksi - Mynämäen Karjalasta kaksisataa vuotta myöhemmin tunnettuun tapaan. Mutta tänäpäivänä vanha tuomiokirja valaisee koko Euran yllä asian toista puolta eli paikallisen kirkkohistorian perivanhaa juurta.

Pyhissäkävijän ei Eurassa tarvitse astella vain historian ja mielikuvituksen poluilla. Kirkonkävijäin muinaisen askelten uran eli kirkkotien tapaa pitäjässä vieläkin moniaalla. Yksi tärkeimmistä on se, joka alkaa - vanhaa auvoa - Kirkkovainion ja Luistarin luota ja jatkaa varhain perustettuun Mestilään ja Hinnerjoelle (sekä päätyy Männäisten ja Kalannin muinaisten kauppapaikkojen, varvien ja satamien jälkeen lopulta Uuteenkaupunkiin, tie n:o 205). Kiperin kauniissa lahdenpohjassa, oikaistun ja loivennetun ahteen vaiheilla tie on vanhalla urallaan, vanha tie käy kevytväylänä uuden rinnalla. Jos Mestilässä antaakin vanhan tien vain myötäillä virstakaupalla uutta, niin Surunkylässä kannattaa jo ihan poiketa vanhan varteen ja käydä sitä pitkin Hinnerjoen kirkolle. Toinen paljon käytetty kirkkotie kävi Euraniitylle ja sieltä yhtäältä Eurakoskelle, toisaalta Paneliaan. Ja käy se vieläkin mutta modernisoituna (219). Liittymissä huomaa, kuinka vahvoiksi vanhoihin valtakyliin johtavat polut ovat aikain saatossa tulleet.

Teistä eteläisempi on ollut kaukoyhteyksien palveluksessa iät ja ajat. Sen varrelta on syytä muistaa se haara, joka Mestilän sekä Honkilahden ja nimenomaan Honkilahden vanhimman kylän Mannilan kautta kulkevana oli aikanaan keskiajalla pyhissäkävijäin käyttämä mietintä- ja rukouspolku. Se oli Pyhäjärven länsipuolitse käyvä Henrikintien vaihtoehto. Yhdysliikenne piti kirkkotien avoimena, erityisesti Vakka-Suomen suuntaan käyvälle tielle tulikin yhä enemmän muuta liikennettä: pitkänätienä jo keskiajalla Kalatieksi nimetyn reitin kautta kulkivat Hämeen makeanveden kalat meren rannalle ja yli, mutta suolasilakan ja muun merikalan tie kävi toisinpäin. Mestilästä muutama virsta meren suuntaan olevan Lankkumetsän nimi taas kertoo tänäkin päivänä siitä, että laivanrakennustarpeet saatiin piilulla ja 1800-luvun alusta asti kahdenmiehen sahalla kilpikaarnaista honkaa lankuksi ja laudaksi jalostaneilta, taivasalla olleilta verstailta, joissa useita miespareja työskenteli rinnakkain. Yhdysliikenne piti tietä auki.

Mutta jos se puuttui, vanha vuosisatainen kulkuoikeus kirkkotiellä oli vaarassa unohtua. Vuonna 1664 oikeus avautti veräjän, joka oli tehty Laihiankylän ylimuistoiselle kirkkotielle.

Kirkkotiet johtivat vanhimpiin kyliin, niihin jotka oli perustettu varhain keskiajalla maakuntalakien kaudella. Nuorempien kylien polut eivät voineet saada kirkkotien statusta ja nimeä, vaikka tien tehtävä olikin sama. Mutta vanhojen pitäjien nuorempia kyliä niin kuin Eurassa Naarjokea ja Turajärveä (ja muualla, vähemmän tiheissä pitäjissä kappeleiksi muodostuvia kulmakuntia) rupesivat koskemaan määräykset, joiden mukaan papiston oli pidettävä näissä vain ratsain saavutettavissa kylissä tietty vähimmäismäärä jumalanpalveluksia vuosittain (mainituissa "kirkkokylissä" neljästi vuodessa).

Kirkkotietä pitkin lähdettiin myös opintielle. Opintieltä saatettiin palata ja kovin usein palattiinkin, vaikkeikaan kotikylään mutta kirkonkylään. Eurasta (tarkasti ottaen Kiukaisista) ovat lähtöisin satakuntalaiset Polviander- ja Laihiander-suvut (Köylypolven ja Laihian kylistä), joiden jäsenistä monet aikanaan toimivat pappeina kotiseurakunnassaan ja -seudullaan.

Mutta minkälaista saattoi kulku kirkkotiellä olla - ja että joskus täytyi palata takaisin kirkolle tarkemmin kuullakseen - siitä antaa yksi Laihiander, Euran kirkkoherra Juhana Laihiander kuvauksen (v. 1758). Jonakin sunnuntaina vähän aikaa jumalanpalveluksen päättymisen jälkeen, Laihiander kertoo, joukko ihmisiä oli palannut takaisin kirkonkylään ja tullut pappilaan, jonka ovelle päästyään he olivat yhteen ääneen sanoneet Laihianderin muistiinmerkintöjen mukaan: "Olemme vähällä joutua kadotukseen ja menehtyä, sillä me näemme puutteemme, mutta emme huomaa mitään tietä, jota päästä siitä, emmekä, mistä saada opetusta ja lohdutusta". Laihiander oli silloin "opettanut ja lohduttanut" heitä ja nähtävästi niin taidollisesti, että he olivat käsittäneet armon evankeliumin ja saaneet lohdutuksen. Niin alkoi Eurassa hengellinen liike, joka sittemmin on tullut tunnetuksi rukoilevaisuuden nimellä. Eurassa rukoilevaisliike keskittyi kauan vanhoihin talonpoikaissukuihin. Tämä ei johdu liikkeen luonteesta, onhan seurakuntia, missä liikkeen aktiivisimmat mukanaolijat löytyvät vallan toisista yhteiskuntaluokista. Sen sijaan Eurassa saattoi vaikuttaa perinne, jonka muotoutumisvaiheessa talonomistajat olivat samalla kirkonrakentajia ja -omistajia.

Eura sai vastaanottaa toisenkin asukasaallon, joka oli lähtenyt frankkien maalta, Valloniasta, ja taaskin siitä syystä, ettei tahdottu alistua valtakirkon katsomuksiin. Kauttuan ruukin vaiheet palautuvat 1600-lukuun, jonka lopulla evankelisen uskontulkinnan omaksuneet ranskalaissepät tulivat Ruotsi-Suomeen ja Kauttuallekin - mutta tästä asiasta on puhe enemmän silloin, kun ollaan Kullaalla Satakunnan ruukkikierroksella (Leineperi-Kauttua-Noormarkku). Seppiä varten ei Kauttualla tehty ruukinkirkkoa, seurakuntakirkon läheisyys lienee vaikuttanut asiaan. Mutta Euran seurakunta rakensi 1960-luvun alussa seurakuntatalon kauniiseen mäntyrinteeseen. Aikanaan tämäkin männikkö on semmoinen, joka luo holviston maiseman ylle niin kuin jo on ikivanhan, seurakuntatalolta kävelymatkan päässä olevan ruukinmiljöön laita. Mutta läheisen järven rannalla kasvavat pähkinäpensaat, tällä rannalla p. Henrik on saarnannut ja monet ovat kirjoittaneet runoja.

Honkilahti ja Hinnerjoki

Honkilahden kirkko on Satakunnan eteläisin. Honkilahti kuului Euraan jo ennen lyhyttä itsenäisyyden kauttaan. Mutta Hinnerjoen laita on toisin. Se on kuulunut Lappiin, osin Laitilaankin. Itsenäisyyden aikaa ja omaleimaisuuden perinnettä jatkavat seurakunnat, jotka kuuluvat Euran seurakunnan kanssa samaan yhteistalouteen. Näillä main on kyllä asuttu "aina", yksinpä Korvessakin, vaikka kylän nimi voi panna luulemaan toisin. Kappelit eivät syntyneet aikanaan uudisraivioille vaan ikivanhastaan viljeltyyn, vaikka kooltaan ahdasrajaiseen maisemaan. Jos ei kulkija riisukaan kenkiä jaloistaan, niin ainakin hän voi astua kunnioittavan varovasti ja mietteissään mailla, missä sadat sukupolvet ovat eläneet ja elämänsä jokapäiväiset mutta myös joka-aikaiset, mielensä pohjimmaiset kysymykset kohdanneet.

Manner-Euroopasta tulleet esi-isät tulivat tänne joskus satakolmekymmentä sukupolvea sitten, ts. vasarakirveskansan ihmiset saapuivat paikalle n. 2500 eKr. Juuri täällä on sitä sitkeänlujaa oliviinidiabaasia, josta vasarakirveskansan koko maassa käyttämät sotakirveet on tehty. Ei siis jääty vain raaka-aineen toimittajiksi. Diabaasi jalostettiin lopputuotteeksi, kirveeksi. (Tämä aikanaan tuontia korvannut teollisuus menestyi niin hyvin, että se saavutti vasarakirveskaupassa markkinajohtajan aseman, vaikka tuontia vähäisessä mitassa jatkettiinkin.)

Rivanmaahan kirveitten ostajat osasivat aikanaan helposti tulla. Mutta paikan löytäminen tällä vuosisadalla oli kysymys, jonka selvittämisessä tarvittiin maailmankuulua asiantuntemusta ja hiukan kotiseuturakkautta. Asialla oli geologi, professori Pentti Eskola. Kun diabaasia, ylen harvinaista kivilajia oli löytynyt Honkilahdelta Ulvilan (Järvikylän) Hunttuinvuorelle, etsintä oli kohdistettava alueelle, missä diabaasi sisälsi rautaa niin paljon (eli peräti kaksitoista prosenttia) kuin analyysien mukaan vasarakirveet keskimäärin. Niin löydettiin Rivanmaan verstas, "takomo", rautaahan, joskin sulattamattomana, ja muita lujuutta lisääviä metalleja oli mukana niin, että kivi- ja varhaismetallikauden raja näinkin ajatellen kapenee. Rivanmaa on tien 207 varrella, siinä missä Korvenkylän jälkeinen pelto muuttuu Lappiin mentäessä metsäksi. "Prekambri" - Eskolan mielellään käyttämä ilmaus - eli maapallon elämää edeltänyt, raskaita poimuttumisaaltoja merkinnyt vaihejono lienee väreillyt tutkijansa mielessä, kun hän 1960-luvun alussa sanoi: "Näen jumalallisen voiman vaikuttavan persoonattomana ohjauksena".

Honkilahti ja Hinnerjoki ovat olleet asuttuja myös Kiukaisten kulttuurin kaudella. Silloin, noin satakaksikymmentä polvea sitten mukana olivat jo suomenpuhujat. Mutta tähän kulttuuriin ja sen (maailman)katsomuksiin on viisainta tutustua, kun ollaan parhaalla näköalapaikalla, Kiukaisissa.

Tiheässä on täällä aina ollut ihmisiä ja kansoja. Lapissa näyttää olleen oma asukaskanta, kansakanta. Lappi-nimi johtuu siitä ja viittaa siihen, uskaltaa aprikoida, että varhaisen euroopankielen puhujat nimittivät vetistä, juuri meren alta kohonnutta kotimaisemaansa näin. Pitäjät kuitenkin muodostuivat, vaikka mitä kantaa olisi missäkin oltu. Pitäjien väliin jäi Läpikäytävä yhteiseksi reitiksi ja nimenomaan yhteydeksi

merelle. Tästä asiasta tulee isommin puhe silloin, kun on enemmän tilaa eli satavirstaisessa Kyrönmetsässä. Mutta Euran ja Lapin (ja mukaan työntyneen Laitilankin) välillä oli jo varhain ahdasta.

Läpikäytävä -järjestely ei täällä ajan mittaan auttanut. Nuori maisteri Mikael Agricola joutui kuninkaan käskystä selvittelemään rajan kulkua itse paikalla 1500-luvun toisen kymmenen alussa. Agricolan johtamissa neuvotteluissa "Jumalaa pelkääväiset ikämiehet olivat rajakohdista päässeet yksimielisyyteen ja kristillisesti sopineet". Mutta erityisesti Hinnerjoella oli vaikeata löytää yhteistä linjaa, koska eri tahoilta tullut asutus oli jatkanut rönsyään yhtä moneen suuntaan yli vanhojen nautintarajojen.

Honkilahden Mannila juontunee nimensäkin puolesta kiviseppien ajoilta. Mutta varmasti tiedetään, että kylä on ollut asuttu jo 1200-luvulla. Tämä yhä voimaperäisesti maata viljelevä kylä on niitä, missä kylärukouksia on pidetty kauan, myös mitä alkamisajankohtaan tulee. Korpi on Hinnerjoella (niin kuin monessakin muussakin Satakunnan vanhassa pitäjässä) ikivanha kylä, Korvessa Rivanmaakin on. Korpi on Eurasta Laitilaan ja merelle johtaneen tien, "Kalatien" varrella. Korvessa on tienristeys, jonka ikä on laskettava tuhansissa vuosissa. Korvesta erkaneva tie johtaa Olavi-muistojen, killakirkkomaisemien ja ylen rikkaiden muinaishauta-alueiden kautta Lappiin ja Eurajoelle. Nykytie (207) noudattelee uskollisesti ammoin muotoutunutta linjausta. Korven kylään pääsee helposti nykyiseltä Uudenkaupungin tieltä. Ohittamattomia kyliä on myös Hinnerjoen Vaaljoki, jossa hurskausperinne eli kaiketi pisimpään: vielä 1920-luvulla rukoustorvi kutsui kylän väkeä yhteiseen rukoushetkeen.

Asutuspaine ja seurakuntamuodostus kävivät toistensa rinnalla. Jo kreivin aikaan virisi honkilahtelaisten keskuudessa seurakuntahankkeita. Ei kuitenkaan vielä 1640-luvulla, mutta kylläkin jo seuraavalla vuosikymmenellä tuomiokapituli antoi suostumuksensa sille tehtyyn anomukseen saada rakentaa saarnahuone. Kappelin oikeudet Honkilahti sai niin varhain kuin on ymmärrettävää asutushistorialliselta kannalta: jo 1680-luvulla. Seurakunnan nykyinen kirkko on rakennettu v. 1759. Se on puusta ja siihen mahtuu neljäsataa henkeä, lähes puolet kaikista honkilahtelaisista. Kirkko peruskorjattiin v. 1934, jolloin se sai kärsimysaiheisen alttarimaalauksen.

Hinnerjoen kirkko on 1750-luvulta. Alunperin kirkko oli niin lähellä jokea, että se oli sortumisvaarassa. Tästä syystä kirkko siirrettiin nykyiselle paikalle, mäelle v. 1799, jolloin se myös sai nykyisen ristimuodon. Alttarimaalauksen aihe on Kristus ristillä. Alttarin yläpuolella on lounaissuomalaisissa kirkoissa usein nähtävä, alkukristilliseen aikaan palautuva symboli, kolmioon piirretty silmä, jolla kuvataan pyhää kolminaisuutta ja Jumalan kaikkitietävyyttä. Myös Hinnerjoen kirkko on puusta ja se on samankokoinen (myös suhteessa seurakuntalaisten määrään) kuin Honkilahden pyhäkkö.

Honkilahden Auvaisten kylällä on oma asemansa Satakunnan ja miksei koko maankin kirkkohistoriassa. Vuonna 1817 syntyi kylässä herätys, jonka johtoon asettui seppä Juhana Uusikartano. Herätys levisi välillä tyyntyen ja sitten taas uutta voimaa saaden paitsi Honkilahdelle ja Hinnerjoelle myös muualle rukoilevaisalueelle. Innostuneisuus näkyi paitsi hyppäämisenä myös käsien yhteenlyömisenä. Opilliselta kannalta jo Matti Paavola arvosteli liikettä siitä, että sen piirissä tahdotaan löytää ihmisestä itsestään edellyksiä armon vastaanottamiselle (Paavola: "ensin kelpo kristitty jo on"). Puhevälit ja suhteet kuitenkin säilyivät. Liike on vaikuttanut rukoilevaisuuteen elävöittävästi ja välillisesti niinkin, että se on löytänyt omaa identiteettiään (H. Heino).

Jos huristelee Yläneen ja Euran välin Pyhäjärven länsipuolelle vastikään rakennettua tietä (208), löytää uuden Turku-Pori yhteyden ja havaitsee, että se kuuluu lyhyimpien ja nopeimpien joukkoon ja että se tuo ulottuville vallan uudet näköalat niin kuin Satakunnan eteläisimmät kylät eli Säkylän ("järventakaisen") Kolvaan ja Hinnerjoen Vaaljoen sekä Auvaisten kylämaiseman nähtynä raitilta ja ihmisen ikiaikaisten tuntojen suunnasta.

Kiukainen

Euran merovinkiaikainen l. 600-700-lukuihin sijoittuva kosketus manner-Eurooppaan merkitsi asukkaiden ja uuden esineistön tuloa mutta samalla selvästi myös uskonnollista muutosta, kristinuskon saapumista. Kiukaisten, Euran vanhan kappelin maaperä oli ollut paljon aikaisemmin tietyssä mielessä samanlaisen, joskin laajemmalle lounaiseen Suomeen ulottuneen ja uskonnollisesti katsoen pakostakin ohuemman ja toisenlaisen kosketuksen kohde.

Kiukaisten nimeä on käytetty noin neljätuhatta vuotta sitten rannikoillamme vallinneesta kulttuurista puhuttaessa. Kiukaisten kulttuuri- nimityksen sijasta on viime aikoina käytetty ilmausta "kiukaiskulttuuri". Joka tapauksessa kysymys on (indo-)eurooppalaista perua olevan väestön ja suomalaista juurta olevan asujamiston ja kulttuurin yhteensulautumisesta Suomessa. Maanviljelyn harjoittamisessa tarvittavat työkalut niin kuin sirpit olivat kulttuurin uudennoksia. Kulttuuri keskittyi "vilja-Suomeen" - viljakasvien, ohran ja vehnän, ohella viljelyssä oli kyllä vesipähkinäkin, matalilla makeanveden rannoilla. Välipalaa saatiin lehtometsien pähkinäpensaasta ja tammenterhoista. Tulijat olivat asettuneet (meren) rannoille. Vanha pyyntikansa oli asunut metsän ja maan puolella, varmaan jo tuolloin tuli käyttöön (sydän)maata tarkoittava häme-sana, se joka baltissa sai muodon "seme". Vasarakirveskansaa aikansa kartellut pyyntikansa oli opettanut keinot saalistaa metsän ja veden riistaa.

Kiukaiskansan kauniit ja tuolloin nykyistä lauhkeammilta pohjatuulilta suojatut aurinkoiset asumarannat ja -kylät olivat Uotinmäessä. Maisema avautuu ikiaikaista uraansa noudattelevalla tiellä olevan Uoti-viisarin jälkeen heti ja jatkuu suoraan silmäiltävänä kaksi kolme kilometriä. Tie (217) on matkanvarren nimistäkin päätellen Uotin väen vanha peltotie. Saarenmaa on "vierasta" kieltä, "saari" on tunnetusti Suomessa suomeen saatu laina. Panelia-nimi jäi enemmän paikalliseen käyttöön (kumma, että vasarakirveskansan kieleksi ymmärrettävässä protokeltissä pan-el-ia on suomeksi suoraan Isonpellonmaa). Matka kävi Virkmäen kautta. Ja vaikka "mäki" oli kokenut samat vaiheet kuin "saari", niin "virka" kuitenkin oli suomea ja tarkoitti virkojen, pyyntiansojen virittelyä. Peltojen keskelle jäävässä Virkmäessä muistettiin pyyntikansan opettamat taidot.

Panelian asuma muodostui kyläksi ja vain sitä vahvemmaksi, mitä enemmän aikaa kului. Kiviröykkiöhaudat, kiukaat, kasvoivat sitä mukaa kuin sukupolvet tulivat ja katosivat kumpujen yöhön. Mutta näillä main on syytä liikkua sillä kunnioituksella, jota Kiukaisten kunta on osoittanut, kun se on rastinut matkamiestä varten Kuningashaudan kautta käyvän reitin, Kiukaiskierroksen (tiet 2172 ja 2174 sekä pienemmät välipolut) ja jota tuntee Porissa, Satakunnan Museossa, kun katselee esille pantua paasiarkkua. Kiviarkut olivat käytössä jo ennen hautakumpujen aikaa.

Mutta ennen kiukaiskierrosta voi muistaa, että vanha Eura kertoo kaikista maamme ja maanosamme hautauskäytännöistä: alkuperäisestä (?) ruumishautauksesta, sen jälkeen omaksutusta polttohautauksesta ja kristillisestä ruumishautauksesta, joka Luistarista käsin levisi pian Eura- ja Kokemäenjokilaaksoon mutta vasta yllättävän suurella, lähes puolen vuosituhannen viipeellä Varsinais- ja muuhun Suomeen. Euran (Honkilahden) Kolmhaara mainittakoon vasta nyt, tässä asiayhteydessä. Kolmhaaran paasiarkun päällä levänneen vainajan ja hänen omaistensa on ymmärretty uskoneen tuonpuoleiseen elämään: vainaja lepää kyljellään, pää hiukan kumarassa ja raajat uniasentoon koukistuneina, vainaja "nukkuu" herätäkseen suureen aamuun.

Kiukaisten maisemassa ihmettelee vaikkapa Kuningashaudan monikymmenmetristä halkaisijaa ja tuhatkuutioista massaa. Pyramidien maasta on saatu vaikutteita. Paneliasta löydetyt jauhinkivet ovat samaa tyyppiä, kuten on voitu panna merkille, kuin kivien pienoismallit faaraoitten haudoissa. Polttohautaus, joka "eurooppalaiseksi hellekaudeksi" sanottuna aikana, 4000-vuotta sitten levisi lähes koko maanosaan ja kiukaiskulttuurinkin piiriin, on yhteydessä reformaattorikuninkaan Ekhnatonin elvyttämään etiikkaan ja aurinkokulttiin, niin Euroopan pronssikauden tutkijat ovat arvelleet. Pyyntikansammekaan ei jäänyt osattomaksi uusista virtauksista: noihin aikoihin ilmestyvät kalliomaalauksiimme aurinkolaivat, joilla sielut purjehtivat yli virran. Kiukaiskulttuurin puolella hautakummut eivät ole vain mahtisukujen mainetta säilyttäviä monumentteja, niissä voi nähdä myös virran tuolle puolen tähynneiden sielujen laiturin, ymmärrettiin, että elämästä jää jäljelle muutakin kuin muisto.

Sanoma rististä ja tyhjästä rististä, sovituksesta ja ylösnousemuksesta on tavannut Kiukaisissa kaikupohjan, joka historian taustaa vasten on hyvin odotuksenmukainen. Risti-alkuisia paikannimiäkin on näillä main paljon, Kiukaisten ja Euran rajaseuduilla kokonainen tiheikkö. On myös Hyvän Toden Risti, jonka löytää tien 2174 varrelta, ennen kuin se taittaa kohti Eurajokea. Tämäkin Risti on ikiaikainen, se vannottiin jo keskiajalla Rantuan neljänneskunnan rajaksi ja silloin jo sennimisenä ja yhtä salaperäisenä kuin nytkin. Mutta Hyvän Toden Risti on kovin uhattu, soramontun kahmarit raapivat sitä liiankin läheltä. Ristin paikka on syytä merkitä muistiin, niin kauan kuin se on mahdollista. Ja kun paikka aikanaan maisemoidaan - se luonnistuu kyllä soraharjujen pohjillakin - voisi ajatella, että vähäliikenteinen paikka palautetaan "liikennekolmioksi", jommoisia kärrykaudella olivat tiehaarat, Hyvän Toden Ristikin ihan hiljan.

Kiukainen muodosti jo Euraan kuuluessaan oman yksikkönsä eli neljänneskunnan, vanhan hallintopitäjän alaosan, Rantuan. Kiukainen kävi seurakunnallisestikin Rantuan nimellä, joskin jo 1600-luvulta alkaen näkee myös Panelia-nimeä. Kiukainen-nimi vakiintui käyttöön, kun vanha neljänneskunta viime vuosisadan lopulla itsenäistyi. Pitäjän nykynimellä lieneekin maanlaajuista tunnettuutta. Mutta kunnan ja seurakunnan sisällä nimeä on perinteisesti käytetty vähemmän. Toiset, "kirkonkylän" ihmiset, puhuvat Eurakoskesta, toiset taas Paneliasta. Kun Kiukaisten kylästä tuli kirkonkylä, siellä oli vain kolme taloa.

Kiukaisissa on aina ollut kaksi vanhaa keskusta, äskenmainitut. Vahvat kylät kävivät rinnakkain myös kirkkohankkeissa. Eurakoskella kirkko lienee ollut jo 1660-luvulla, jolloin kylässä joka tapauksessa kelirikon aikaan pidettiin saarnatilaisuuksia, mutta viimeistään v. 1725. 1700-luvun lopulla virinnyt kirkkohanke sai rusthollarit tahtomaan kivikirkkoa, he jäivät kuitenkin äänestyksessä tappiolle ja niin v. 1761 rakennettiin puukirkko (Johan Höckert). Kirkkoa on useasti korjattu ja laajennettu, perusteellisimmin v. 1846, jolloin kirkko sai nykyhahmonsa. Kirkon alttaritaulu on lähinnä kirkkomaalauksistaan tunnetuksi tulleen Felix Frangin "Kristuksen kirkastuminen" vuodelta 1904.

Myös Paneliassa on ollut saarnahuone jo 1600-luvulla, sen lopulla. Rakennuksen paikkaa ei muisteta. Sen on kuitenkin täytynyt olla kylän välittömässä tuntumassa, ellei suorastaan "keskellä kylää", kun se tuhoutui kylän palossa v. 1714, "noina vihan aikoina". Kirkkoa ei rauhan tultua uudelleen rakennettu, syynä oli varmaan sekin, että "kirkonkylään" v. 1725 rakennettu kirkko oli Panelian kannalta hiukan lähempänä. Panelia sai kuitenkin antaa nimen yli vuosisadan ajaksi vanhalle Rantuan kappelille. Kivikirkko rakennettiin Paneliaan, Färminmäkeen v. l908. Kirkoksi alun alkaenkin tarkoitettu pyhäkkö vihittiin kuitenkin vasta v. 1950, hankkeen etenemiseen sotain jälkeen vaikutti se, että Räisälän seurakunnan kirkonkello tarjottiin Panelian kirkon käyttöön.

Edellä jo Euran yhteydessä mainittu rukoilevaisliike on juurtunut kenties syvimmin juuri kiukaislaiseen maaperään. Liikkeen hengellistä lehteä on yleensä tilattu eniten Kiukaisiin. Huomiota kiinnittävän monet rukoilevaisliikkeen johtohahmot, hengelliset isät ja äidit ovat kotoisin Kiukaisista. Heitä on niin paljon, että heidän joukostaan voi ottaa esille vain jonkun, semmoisen, jonka kotimaisemaan voi tutustua kaikessa rauhassa, olematta nykyasukkaitten katseitten kohteena. Mutta miksei voisi mainita esimerkin tapaan jonkin perinteistä rikkaan talon myös keskeltä kylää, vaikkapa Maantilan.

Jos lähtee liikkeelle Paneliasta ja valitsee aikaisemmistakin yhteyksistä tutun Virkmäen teistä lyhyemmän, on puolitoista kilometriä kuljettuaan Ruohomäen talon maisemissa. Samannimisen metsäsaarekkeen itäiseltä reunalta löytää "Taalperin tontin". Tontilla, siltä puretun rakennuksen pihapiirissä pidettiin vielä viime vuosisadan vaihteessa kesäiseen aikaan seuroja. Kaipauksella muisteltiin paikalla asunutta miestä, Daniel Dahlbergiä, harrasta kirkonkävijää ja hengellistä isää, maallikkosielunhoitajaa.

D. Dahlberg oli Kiukaisissa ja laajemmaltikin rukoilevaisalueella heränneitten suuria vaikuttajia viime vuosisadan puolenvälin molemmin puolin. Näillä main aina arvostetun perinteen merkitys näkyy siinäkin, että myös nyt on kysymyksessä toisen polven johtaja - Matti Paavola arvioi, että poika, Daniel osasi selittää autuudenjärjestyksen vieläkin paremmin kuin isä, Johan. Daniel Dahlbergin opetus ja "autuudenjärjestyksen" selkeys tulee kirkkaasti ilmi hänen tekemässään virressä, joka tuli pian otetuksi "Achreniuksen" virsikokoelmaan (134): "Mä saastainen, Sä suloinen, Mä kerjääjä, Sä Herra, Mä syntinen, Sä puhtainen, Mä tuomitt' monin kerroin, Mutt tiedän kuitenk' Jesuinen, Syntisill' olet armoinen, Jotk' uskoss' sinuun turvaa". Voihan sitä laulaa hyräillä tämän sävelmältäänkin koskettavan virren Taalperin tontilla, jonka paikalliset pystyvät vieläkin kysyjälle neuvomaan.

Kun Saarenmaan tienristeyksestä lähtee "Fransiskaanien tietä" (217) kohti Nakkilaa, näkee kahden kolmen kilometrin jälkeen vasemmalle osoittavan Taanonkulma -viisarin. Käännyttyään osoitettuun suuntaan ja ajettuaan saman verran pyörällä tai hiljakseen autollakin saapuu juuri ennen Nakkilan rajaa vähäiselle, puron laitamia myötäilevälle peltoaukealle. Pellon laidassa, tien oikealla puolen näkee taas tärkeän "tontin" eli "Värisevän Juhon" elämänmaiseman. Juho Aleksanteri Taanonaro eli täällä, syrjäkulmalla elämänsä ja kuoli isoonrokkoon nälkävuosina.

Johan Taan - sitä ("kirjailija")nimeä Juho Taanonaro käytti, painosta häneltä ilmestyi kaksi kirjaa - oli nähtävästi syntymässä vammautunut niin, että hän sai olemustaan luonnehtivan liikanimen. Mutta Taan keksi köyttää vapisevan kätensä "karmistoolin" puoliin ja niin hän kirjoitti ulkoasultaan kaunista ja sisällöltään syvää tekstiä. Juho Taanonaro on tehnyt myös ainakin yhden "Achreniuksen" virsikokoelmaan otetun virren, sen, jossa ovat kirjoittajan elämäntilannettakin hyvin luonnehtivat sanat: "Rukouksen käsill' alat' Taidamme me Jesust' halat". Juho Taanonaron elämänmaisema on syrjässä ja senkin tähden unohdetumpi kuin Dahlbergin "tontti", vain sattumoisin, juurillaan käyvältä kesävieraalta saa paikasta vihiä. "Hänen asuinsijansa ei häntä enää tunne."

Eurajoki

Katolinen kirkko noudatti keskiajalla Satakunnassa tarkoituksenmukaiseksi ymmärtämäänsä käytäntöä, jonka mukaan perustettiin vain yksi seurakunta kuhunkin muinaispitäjään. Ja näin oli laita siitä huolimatta (paremminkin kai sen tähden), että tiivistymisytimiksi, seurakunta-alkioiksi soveltuvia kristillisen perinteen kyliä oli lukuisasti, yksinpä rannikollakin. Rannansiirtyminen ja merestä kohonnut uusi maa teki kuitenkin sen, että lopulta, 1300-luvulle tultaessa oli pakko perustaa Ulvilan ja Eurajoen emäpitäjät.

Alisessa Eurassa oli kaksi kerrostumaa "esiroomalaiskatolista" kristillisyyttä. Ensinnäkin oli killa-kirkkoja, ainakin Hinnerjoella ja Lapissa. Varhaisia kilta-yhteisöjäkin lienee ollut, koska niihin viitataan Eurajoen-Rauman seuduilla vielä keskiajan lopulla. Toista vaihetta edustavat Olaviin viittaavat kirkkomuistot. On tieto, jonka mukaan Lapissa, Pyhän Olavin nummella, Kaukolan ja Lapin nykyisen kirkon välimaastossa on ollut kirkko. Mutta ennen kaikkea ovat monet tiedot, jotka liittyvät Santolviin, Eurajoen ja Lapin eli tarkemmin sanoen Saarenkylän ja Murtamon rajalla olleeseen muinaispyhäkköön.

Jos tulee valtatieltä (8) Olkiluodon ydinvoimalan tienhaarasta puolisen kilometriä Eurajoelle päin, on Saarenkylään johtavan tien alussa ja sitä Saareen kulkemalla näkee matkalla Lapijoen yli johtavan, museoidun holvisillan. Saaresta ei sitten ole kilometriäkään Santolviin, sen matkan voi patikoida paikalta helposti saatavien osviittojen mukaan ja pitkin polkua, joka Santolvin kalliolla osoittaa kirkonsijaksi ymmärrettävän paikan. Saarenkylässä, jokirannassa on varmastikin ollut hautausmaa. Eurajoen ensimmäisissä kirkonkirjoissa on Vanha Hautamaa-niminen talo Saaressa. Jokirannan kautta voi jo menomatkalla käydä. Vietettyään hetken Santolvin kirkkomaisemassa voi jatkaa pyhissäkäyntimatkaa. Jos laskeutuu alas kirkkomäen louhikkoista etelärinnettä ja samoaa niittyjen halki, tavoittaa piankin Murtamon - Saaren tien, jota pitkin voi palata takaisin. Niin on käynyt läpi niityn, jota ei vieläkään ole pelloksi raivattu -pieteettisyistäkö ei - ja jonka Isonjaon asiakirjat vielä tuntevat Uolvuksen niittynä. Ja ennen maantielle nousemistaan on käynyt Santilan talon taitse.

Kuva 21. Näkymä Eurajoen Irjanteen kirkkomaalta. Kiviaidan keskellä vailla sammalta olevat kivet osoittavat kohtaa, missä vielä muutama vuosikymmen sitten oli arkunmentävä aukko. Ruumistie eli kirkkotie johti vielä 1300-luvulla Irjanteen kirkolle. Tie ylitti Eurajoen porrasta pitkin puolisensataa metriä nykysillan alapuolella ja kävi taustalla näkyvän Kaukomäen laella. Syväsyntyisen tien päätepiste ei ensi aluksi ollut Irjanteen Pyhä Pietari vaan nyt matkan varrelle jäävä Santolvi Eurajoen ja Lapin rajalla.

Tarinain muistama Ruumistie lienee Santolvin aikoihin ollut sekä kirkko- että saattotie, päätekohtana oli Santolvin kirkko ja hautamaa. Kun Eurajoesta tuli itsenäinen seurakunta, sen ensimmäinen kirkko rakennettiin Irjanteelle ja pyhäköstä tuli perikatolisesti Pietarin nimikko. Ja niin Ruumistie (ja samalla kirkkotie) sai Irjanteelle johtavan jatkeen. Se kävi Rikantilan, Lutan ja Sydänmaan sekä Kaukomäen sananmukaisesti pitkänsoukan kulkuharjun kautta kohti Eurajoen toisella puolen olevaa, siltaportaan jälkeen saavutettavaa pyhäkköä.

Joillakin kohdin Lutan ja sydänmaiden välillä Ruumistien uskoo vieläkin tunnistavansa. Ja varmasti huomaa olevansa oikealla tolalla, kun lähestyy Pyhää Pietaria vanhan jokisillan suunnasta, joka ei paljon poikkea nykyisestä, ja näkee punaista puukirkkoa paljon vanhemmassa kiviaidassa arkun mentävän, ei kauan sitten täytetyn aukon. Siinä on sitten aika ja paikka muistaa niitä vieläkin voimassa olevia sanoja, jotka jo muinainen saattoväki kuuli papiltansa tämän Pyhästä kirjasta lukemina ja sitten suomentamina: "älkää murehtiko niin kuin ne tekevät, joilla ei toivoa ole... minä olen ylösnousemus ja elämä... niin lohduttakaa siis toisianne näillä sanoilla".

Irjanne oli satakunta vuotta eli 1400-luvun alkukymmeniin saakka kirkonkylä, seurakuntakirkon kylä, mutta jo keskiajan viimeisen vuosisadan se oli "vain" kirkkokylä, tavallinen kylä, jossa kumminkin oli kirkko. Kun on puhe kirkkorakennuksista, niin Irjanteelle ja sen kirkkoon palataan, jopa montakin kertaa täällä kannattaa käydä, onhan kylässä, kirkon naapurissa yksi parhaista maatalousmuseoistammekin. Eurajoen seurakuntakirkko siirrettiin 1400-luvulla nykyisille sijoille Viloisten ja Haloisten kylän rajamaille, seudulle, joka siitä alkaen on käynyt yhä selvemmin Kirkonkylän nimellä.

Eurajoen kirkko rakennettiin maisemaan, joka vastikään oli noussut merestä. Jos kulkeminen Eurajoen kirkkoteillä oli alavuuden vuoksi vaikeata, seikka josta vielä tuonnempanakin joutuu matkamiestä muistuttamaan, itse "kirkkomäkeäkin" jouduttiin yhteisvoimin "luomaan", paikalle ajettiin talvikeleillä täytemaata ja kiviä, joita sulan sään aikaan koetettiin työntää myös kirkon perustoihin. Mutta maan jatkuvasta elämisestä johtui, että 1600-luvulla kirkkoon jouduttiin tekemään isoja korjauksia. Kirkkomäen järjestyksessä toinen kirkko palveli vain vuosisadan (1697-1803). Maaperän luonteesta enemmän kuin rakentajien taitamattomuudesta johtui, että tämä kirkko sananmukaisesti "levisi".

Kun kolmas eli nykyinen pantiin rakenteille, osattiin olla tarkkoja, mutta siitä huolimatta kirkko jouduttiin hetimiten sen valmistuttua lujittamaan rautasidoksin. Sen jälkeen kirkko on ryhdikkäästi seissyt paikoillaan. Tosin vesikin on paennut kauemmas ja syvemmälle. Kirkko vihittiin 6:ntena marraskuuta v. 1803 ja kun silloin osui olemaan uskoa puolustaneen kuninkaan kuoleman muistopäivä, kirkosta tehtiin Kustaa Aadolfin nimikko.

Irjanteen pyhäkkö oli Pietari-kirkko niinkin, että se seisoi lujalla mäellä, joten se säilyi sortumisilta. Mutta 1640-luvulla tuolloin vähintäänkin 300-vuotias kirkko oli muutoin niin ränsistynyt, että se korjattiin kyläläisten voimin ja varoin. Vieläkin suurempaa intoa ja rakkautta paikalliset osoittivat, kun he v. 1731 kohottivat rakentajamestari Johan Killaisen johdolla uuden kirkon vanhalle kirkkomäelle. Viime vuosisadalla kyläläiset torjuivat toisaalla tehdyn, silloin hiukan huonoon kuntoon päässeen kirkon hajottamista tarkoittavan ehdotuksen ja rakensivat kirkon entistä ehommaksi. Kiviaita muistuttaa ensimmäisestä, paikalla jo sydänkeskiajalla olleesta kirkosta.

Eurajoen ja varmaan vähän eurajokelaistenkin luonnosta johtuu, että pitäjässä on säilynyt Kirkkotie -nimellä tunnettuja teitä epätavallisen paljon. Kirkkoteiden pyhäkön puoleinen pää muutti jo keskiajalla kulkunsa, se kääntyi Irjanteelta Viloisiin. Tässä poimielma kirkkoteitä, etsittäviksi ja vaellettaviksi. Pisin oli se, mikä lähti Saarenkylästä. Tämä kirkkotie johti Saaren pohjoisten takamaiden kautta Köykkään, Lapijoen varressa olleeseen ylityskohtaan ja sieltä nykytaajaman takana olevan Marjastenkorven kautta kirkonkylään. Lapijoelta ja myös Rikantilasta tultiin omaa tietä pitkin Köykkään ja sieltä äskeiselle kirkkotielle. Lutallakin oli oma perinteinen kirkkopolkunsa ja myös se johti lopulta Saaresta lähteneelle tielle. Merenpuoleiset kirkkotiet ovat pakosta nuorimpia ja myös nuorempia kuin Irjanteen tie. Irjanteelta Viloisiin kulku oli kauan vaikeata. Oli käytävä alavan ja noihin aikoihin hyvinkin vetisen Kainunkylän kautta -kylän nimi on vanhoja luontonimiä ja se kertoo maiseman laadusta ("cain", alava maa).

Mutta vanhoille kirkkoteille voi vieläkin etsiytyä ja liittyä varhaisen kirkkoväen matkaan ja laulaa heidän kanssansa kirkkolauluja, "leisejä". Ja jos ei jaksa, ehdi tai löydä koko matkaa, voi kulkea sen, nimittäin viimeisen osuuden, jossa pisimpään, Saaresta alkaneeseen kirkkotiehen ovat jo kaikki yhdyspolut liittyneet. Helposti löydettäväksi lähtökohdaksi voi ottaa Eurajoen vesitornin. Vesitornin luona voi kahvitella ja taukohetken aikana voi suoda tornin yhteyteen rakennetulle maan pyörimisliikkeestä todistavalle heilurille tilaisuuden antaa näyttö. Tältä "vedenjakajalta" voi patikoida Lapin tielle ja Köykän tiehaaraan. Mutta vielä paremmin johdattelee vanhoihin tunnelmiin yli vanhan kumisevan jokisillan kirkolle käyvä tie. Tämä tieosuus on edestakaisin käytynä pari kilometriä, puolitoista vanhaa virstaa.

Raumalta ja - niin on kielen perusteella päätelty - joka tapauksessa Suur-Eurajoelta kotoisin ollut kirkonmies Matias Westh merkitsi muistiin uudenajan ensimmäisinä vuosina näillä seuduin kansan keskiajan lopulla käyttämiä virsiä eli jo mainittuja leisejä. Nimi johtuu siitä, että säkeistöt päättyvät rukoukseen Kyrie eleis(on), Herra armahda. Tunnetaan ainakin joulu-, pääsiäis- ja helluntaileisejä. Kun vanhoilla kirkkoteillä on helpointa vaeltaa kesäaikaan, vaikka äsken osoitettu onkin ympärivuotisesti käytävissä, voi matkalaulukseen valita juuri helluntaileisin (nykyvirsikirja n:o 112: "Tule Pyhä Henki luoksemme").

Tuli kirkkomäelle miten tahansa nykypäivinä huomio kiinnittyy kirkon naapurina olevaan seurakuntataloon. Vuonna l994 valmistunut, arkkitehti Michael Küttnerin piirtämä talo, "Tapuli" sopii hyvin kirkon rinnalle. Kirkkopihan vierelle taas asettuu seurakuntatalon näkemyksellä suunniteltu pihapiiri, arkipiha. Seurakuntatalon suuren yhteistilan seinällä on aarre: Eurajoen keskiaikaisesta kirkosta oleva triptyykki. Tarkasti ottaen jäljellä on vain triptyykin keskimmäinen osa, jossa ovat värinsäkin hyvin säilyttäneinä joulun hahmot, Jeesus-lapsi, Maria, Joosef, tietäjät. Veistosryhmä on saksalaista tekoa ja peräisin 1440-luvulta. Tässä yhteydessä voi viitata myös muihin näkyviin osoituksiin Eurajoen kirkollisen elämään rikkaista, keskiaikaan ulottuvista traditioista. Seurakunnan hallussa on läpi vuosisatojen ollut lukuisia inkunaabeleita eli kirjapainotaidon keksimisen ja vuoden 1500 välillä ilmestyneitä teoksia, luku - lähes kymmenen - on niin suuri, että vain harvoin kokonainen maakuntakaan yltää vastaavanlaiseen. Kirja-aarteet eivät voi olla muualla kuin tarkoituksenmukaisessa holvissa, esille ne yleensä asetetaankin vain näyttelyissä.

Eurajoen kristillinen opisto on Irjanteelle johtavan tien (217) varrella. Tämä 1930-luvun taitteessa perustettu oppilaitos on muodostunut kirkkomme vanhimman hengellisen liikkeen tärkeäksi keskukseksi. Opistoa ylläpitävä rukoilevaisyhdistys julkaisee liikkeen hengellistä lehteä ja järjestää rukoilevaisalueen noin kahdessakymmenessä seurakunnassa perinteisiä kesäjuhlia. Oppilaitoksen varsinainen tehtävä on tietysti toisaalla. Opisto onkin opetusmenetelmiään ja -tilojaan sekä tarjontaansa modernisoimalla, mutta perinteessä pysyen menestynyt vallan hyvin opistolaitoksen uudessa tilanteessa.

Eurajoen opiston perustajia (myös ensimmäinen, tehtävää väliaikaisesti hoitanut johtaja) oli vuosisatamme alkupuolen luultavasti tärkein rukoilevaisvaikuttaja, rovasti Matti Merivirta. Merivirta oli Porin Lyseon ensimmäisen vuosiluokan oppilaita, muita saman luokan papiksi valmistuneita oppilaita oli mm. Eurajoella vuosisadan alussa kappalaisena toiminut, Lapijoen pappilassa asunut ja siellä muiden isäntien kanssa meijerin perustanut virsirunoilija Simo Korpela. Matti Merivirta kirjoitti Herännäislehden aloittaessa v. 1934 ilmestymistään Eurajoella hyvin ymmärrettävästi: "Herran seurakuntaa verrataan laivaan, joka purjehtii tämän maailman aavalla merellä. Sitä kohtaa useimmasti vastatuuli ja vaaralliset sivutuulet, jotka tekevät matkan vaikeaksi. Usein tulee tyventäkin, jolloin ei tahdota päästä mitenkään eteenpäin. Mutta älkäämme lannistuko. Jeesus on peräsimessä. Hänen nimessään siis vain eteenpäin".

Opistolla aikain kuluessa pidetyissä monen monissa seuroissa on puhujina ollut paitsi laajalti tunnetuksi tulleita myös Eurajoella syntyneitä ja ikänsä asuneita, muualla kenties vähemmän tunnettuja, mutta eurajokelaisen identiteettinsä sitä paremmin säilyttäneitä seurapuhujia. Yksi heistä on Frans Salminen (taas kerran vanha satakuntalainen Frans). Fr. Salminen oli syntynyt viime vuosisadan 80-luvulla ja elänyt ikänsä kaiken Eurajoen rantakylissä. Niin ei ole ihme, että tämä kielen sata vuotta sitten oppinut mies säilytti kotiseutunsa murteen turmeltumattomana. Seuraavassa kielennäytteessä - viimeisessä lauseessa - on (nauhalla selvästi kuuluvana) suomessa aikanaan ainakin kautta länsimurteiden yleinen mutta viimeksi, tälle vuosisadalle Eurajoen-Lapin murteessa säilynyt "dentaalispirantti" (sama kuin englannin th-äänne) sekä soinnittomana (sana "ithestän") että soinnillisena (sana "tiäthän" tai dh:lla "tiedhän", niin kuin Agricola kirjoittaisi ja kirjoittikin): "Pyhä Henki vaikutta, et me alinaikkasest vaan pyydhäisim ja huakkaisim et olis ningo Jaakoppin tikapuut... ihmine on nin syntine... ithestän mnää sen tunnen ja tiäthän". Varsinainen opetus on tässä rukoilevaisille tyypillinen kehotus jatkuvaan -"alinaikaiseen"- rukoukseen.

Luvia

Kun tulee rannikon jokilaaksojen poikki käyvää valtatietä (8) Luvialle, näkee Satakunnan väreissä olevan kunnanvaakunan ja siinä kuunarilaivan. Se ei ole kuunari, joka on eri asia, luvialaiset opastavat, vaan kuunarilaiva. Ollaan pitäjässä, jolla on vanhat merenkulkuperinteet. Saaristonsa asukkaatkin Luvia on saanut isolta osin meren takaa. Sen sanovat jo saartennimet, Preiskeri, Aspuskeri. Mutta maalla asunut ja maata viljellyt väki on tullut mantereelta, Eurajoelta. Se tapahtui joskus pronssikaudella, vasta, tuhatkunta vuotta ennen Kristuksen syntymää. Mutta rikkaat pronssikauden löydöt osoittavat, että asutus vahveni nopeasti. Meri antoi kylläkin kauan leimansa maisemalle. Kirkon vaiheilta merelle ja ylämaahan päin käyvät, vanhan Luvianlahden pohjalla olevat laajat pellot on voitu raivata vasta parin viimeksi kuluneen vuosisadan aikana.

Luvia perustettiin kappelina v. 1558. Saarnahuonekin on kappeliseurakunnalla ollut ja varmaan se on sijainnut nykyisellä kirkkomäellä, koska se oli silloinkin kumpu ja vesireitin varrella. Vuonna 1745 rakennettiin isompi kirkko, se joka laajennettiin viime vuosisadan alussa ja purettiin sata vuotta myöhemmin. Tämän vuosisadan alussa Luvialla oli voimaa ja kylliksi väkeäkin rakentaa kivikirkko (1908-10).

Kirkon miltei arvaakin Josef Stenbäckin piirtämäksi. Rakennusmateriaali on poikkeuksellinen, vaikkeikaan juuri näillä main: Luvian kirkko on Ulvilan kirkon tapaan tehty punertavasta hiekkakivestä. Mutta täällä toisin kuin Ulvilassa, kivet on lohkottu suorakulmaisiksi. Kirkonkellot ovat toissavuosisadalta (silloisesta puukirkosta) ja meneillään olevalta (uudishankinta kivikirkkoon) - joten Luvialla viime vuosisadalla toiminut, tuolloinkin hyvin harvinaisen kellonvalamistaidon omannut, vielä puheeksi tuleva seppämestari ei voinut saada tilaisuutta tehdä kelloa omaan kotikirkkoonsa. Kellon tapaan alttaritaulu on alkuperäishankinta (vuodelta 1912). Sen, nähtävästi tarkkaan harkittu aihe on Kristus ilmestyy opetuslapsilleen meren rannalla. Taulun tekijä on Ilmari Launis. - Kivikirkon valmistumisen aikoihin (1910) Luviasta tuli itsenäinen seurakunta; seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra oli nakkilalaissyntyinen Heikki Hermonen, jonka suku sittemmin jäi asumaan ja vaikuttamaan Luvialla.

Luvian kappelin syntyaika askarruttaa, koska se osuu samaan vuoteen (1558) kuin Luvian pohjoisen naapurin, Porin perustaminen. Voi ajatella, että naapurusten aseman vahvistuminen ei sattumoisin osu samaan ajankohtaan. Yhteinen, asioita ja naapureita yhteen liittänyt tekijä oli tie, mikä muukaan. Joka tapauksessa "Vanha Raumantie" - joka nykyisin alkaa Porin Pietniemessä tämännimisenä katuna ja johtaa pysähdyttävän mutkikkaana ja kunnanrajan jälkeen korkealta kulkuharjulta Luvian laakiolle avarat näköalat avaavana - on syntynyt Huovintien Ulvilasta Poriin johtavan jatkeen tavoin heti kaupungin tultua perustetuksi. Ja niin syntyivät myös kylätiet, "kirkkotiet" Porin eteläisistä kylistä uudelle kirkolle. Mutta "saman tien" oli luonnollista perustaa Luvia, joka näin sai vesireittiensä rinnalle uusia, pian kirkkoteiksi muodostuvia maateitä - ja sitä suuremmalla syyllä, kun myös uuden "pitkäntien" tarve oli ilmeinen: naapurikaupunkien välisen tien ei enää ollut aihetta kiertää Ulvilaan, jota jo ruvettiinkin sanomaan Vanhaksi kyläksi, vanhaksi eli entiseksi kaupungiksi (Gammelby). Tiedetään

myös, että juuri keskiajan päättyessä jäi käytöstä pois vanha Ulvila - Rauma tie. Keskiajan Ulvila-Rauma tien löytää vielä ja sille voi poiketa nyt, kun se käy pitkälti Luvian kautta. Tuon keskiaikaisen, ilmeeltään vieläkin aikaintakaisen ja kenties useammankin kuin yhden (Ulvilassa olevan) Pimeänmetsän kautta käyvän tien linjaus näyttää tältä: Haistilan lauttaranta, missä Ulvilaan vienyt Huovintie ylitti Kokemäenjoen - Järvikylän tie -"Hunttuinvuori" eli Massintausta - Toiveenmajan viisari - Kotkankulma - Määrvuori - Korvenkylä - Meiskantie - Kämpän risteys - Irjanne - Eurajoki - Lapijoki - Rauma. Tien voi hiljakseen kulkea autollakin, myös alkumatkasta. Mutta viisaampaa on käyttää vaikka polkupyörää, jotta saa paremman kosketuksen muinaisiin kulkijoihin niin kuin fransiskaaneihin ja heidän viisaaseen tapaansa ymmärtää elämää, niin "että, Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärtämystä kuin ymmärtää, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita, sillä antaessaan saa".

Äsken oltiin koko Kotkankulma-Meiskantie osuudella Luvialla. Mutta nyt kirkolle. Luvian seurakunnan kiinteistöt ovat kirkon välittömässä tuntumassa. Hautausmaalla on vanha puukappeli. Rukoushuone ajanmukaistettiin hyvin onnistuneesti 1970-luvulla. Mutta sen sijaan oli kuitenkin nopeasti kasvaneen ja uudenlaisten toimintojen sijoja tarvitsevan seurakunnan rakennettava seurakuntatalo viime vuosikymmenen vaihteessa, se tehtiin kirkon naapuriin.

Kuva 22. Luvian ja Porin yhteisenä perustamisvuotena (1558) rakenteille pantu, paikkakunnat toisiinsa yhdistänyt tie semmoisena kuin se nyt on Knapernummella, josta avautuu näkymä kirkonkyläksi ja pelloiksi muuttuneelle Luvianlahdelle. Tämä tie syrjäytti Luvian kautta käyneen Ulvila-Rauma tien. Irjanteen kautta ja Panelian perukoitse käyvä, myös keskiaikainen Ulvila-Rauma tie sen sijaan jatkaa kulkuaan vuosisataisella urallaan.

Merikelpoisia veneitä on Luvialla tietysti osattu veistää aina, monethan olivat pitäjään muuttokuormineen paateilla tulleetkin. Mutta varsinaisten laivojen rakentamiseen lienee ryhdytty vasta, kun kruunun ylläpitämä varvi oli ollut Luvialla 1600-luvun taitteessa ja erityisesti sen jälkeen, kun kuningatar Kristiina oli jatkanut varvin toimintaa myöhemmin 1600-luvulla. Ruotsalaisten mestarien johdolla ja paikallisten, yhä enemmän uutta tekniikkaa oppivien timpurien voimin rakennettiin Luvialla aluksia kruunun tarpeisiin.

Jo 1700-luvun lopulla ja erityisesti kautta koko 1800-luvun purjehti Pohjanlahden yli ja aina Tukholmaan saakka Luvialla tehtyjä aluksia. Paikalliset isännät, maanviljelijät olivat usein myös laivanisäntiä ja -varustajia, "skippareita ja retareita". Veistämöitä eli varveja ja satamapaikkoja oli useita, mutta Laitakari osoittautui syvyytensä tähden sopivimmaksi. Matkassa oli halkoja ja silakkaa, viljaa ja voita, kun Laitakarista lähdettiin Tukholmaan. 1970-luvun alussa hyvin iäkäs mies, Tukholmankävijä hänkin, vastasi tunnustelevaksi ymmärtämäänsä kysymykseen "kyllä kai Jumala joskus tuli mieleen, kun oikein myrsky kävi", että "kyl se tuli tyvenelläki".

Laitakariin palattaessa oli mukana monenlaista, rautaa, astioita, kankaita - ja teetä, jota luvialaiset eivät suostuneet ollenkaan ostamaan muualta kuin Tukholmasta. Vanhassa pääkaupungissa opittiin myös uusia taitoja, äsken tarkoitettu kellonvalaja, Mikael Rostedtkin hankki ammattiinsa pätevyyden juuri siellä. Paitsi oppia saatiin myös henkisiä ja hengellisiä vaikutteita. Kristillisyyteen saatiin uutta intoa pääkaupungin herrnhutilaishenkisissä herännäispiireissä. Seuroissa mutta myös kansallisuuksiltaan monenkirjavissa satamakortteleissa opittiin uusia lauluja ja vallankin sävelmiä. Niin jopa Välimerenmaista peräisin olevat melodiat tulivat tutuiksi Satakunnassa, rukoilevaismailla, niin kuin mm. Ilmari Haapalainen on osoittanut. Nykyvirsikirjamme sävelmistä yksi (n:o 294) on merkitty Luvialta saaduksi. Laitakaria on syytä pitää myös tärkeänä hengellisten ja kirkollisten vaikutteiden maahantulopaikkana.

Tällä kohtaa on kyllä paikallaan käynti emäpitäjässä, Eurajoella. Siellä talonpoikainen laivanvarustus oli vielä vanhempaa ja vahvempaa. Ja mitä virsisävelmiin tulee, on aihetta todeta, että eurajokelaisten matkassa niitä saatiin maahan vallan paljon. Nykyvirsikirjamme sävelmistä kymmenkunta on merkitty Eurajoella muistiin - mutta voi se niinkin olla, että kerääjä osui haastattelemaan ja veisauttamaan vanhoja taitajia enemmän emäpitäjässä kuin kappelissa, yhteisiähän sävelmät olivat, vallankin kun Eurajoen pääsatama, Kuivalahti oli Luvian kyljessä ja Ilavaisten ranta, Olkiluodon naapuri reunusti Raumaa, joka Porin tapaan oli kaukaa tulleiden ja kauas tähyävien laulujen kaupunki.

Laivanvarustus toi Luvialle sekä taitoja että valmiuksia. Luvian nykyaikainen ja monipuolinen teollisuus on joiltakin osin suoranaista ja sananmukaista perintöä retari-kaudelta. Mutta kun tuli myös vaurautta, voi merkitä muistiin seurausseikan, jolla on hiukan seurakuntahistoriallistakin merkitystä, ettei unohtuisi. Luvian isännät rakennuttivat suurpalon jälkeiseen Poriin, puistojen risteykseen kaupungin komeimpiin kuuluneen, terassein varustetun puutalon eli "Luvian poikain palatsin". Talo ehti toimia Porin seurakuntainkin käytössä, ennen kuin sen tilalle rakennettiin nykyinen seurakuntain palvelukeskus.

Auvaisista Honkilahdelta alkanut ekstaattinen herätysliike tuli tunnetuksi muutaman vuoden viipeellä 1820-luvulla toisessakin vanhassa kappelissa, Luvialla, mutta täällä se myös koki pahan haaverin. Kun paikallinen papisto karsasti kauan kestäviä kiitos- ja ylistysrukouksia (joihin liittyi tanssi), jouduttiin niin ikävään törmäystilanteeseen, että heränneet tuomittiin sakkorangaistuksiin - ainoa tapaus kylläkin tätä lajia maakunnassa. Kiitosrukouksen sanat olivat ihan nuhteettomat: "Kiitos, kiitos Jumalan, kiitos Herran Jeesuksen". Luvian heränneitten niin kuin M. Rostedtin näiltä taustoilta ymmärtyvä asennoituminen oli tämän jälkeen kauan jatkunut sulkeutuminen, joka ilmeni myös tavallista tiukempana pitäytymisenä ns. vanhoihin kirjoihin - toimintalinja, joka oli varsin erilainen kuin se avoimuus, millä aikanaan oli vastaanotettu jopa ulkomaisia vaikutteita. Vaikka sittemmin on Luviallakin tultu hyvin lähelle rukoilevaisuuden pääsuuntausta, huomio kiinnittyy siihen, että täällä on oltu enemmän vastaanottavana kuin antavana osapuolena - Luvialta ei juuri voi mainita maakunnan perinneliikkeen piirissä yleisesti tunnetuksi tullutta vaikuttajaa.

Mutta jos yhdet ovatkin olleet sulkeuksissa niin toiset eivät. Luvialta on kaiken aikaa lähdetty meren, seitsemänkin meren taa. Yksi esimerkki meidän ajoiltamme on Pullin sukujuurta oleva Carolus Lassila, virka-aikana kymmenet kielet, jopa arabian taitanut suurlähettiläs (eksoottisin akkreditointi lieneekin ollut Saudi-Arabia ja "sen takaiset maat") ja loma-aikana Luvian kesäasukas ja suviseurakuntalainen. Niitähän Luvian rannoilla on.

KYRÖNKANKAANTIEN VARRELTA

Heikki Huhtala

Kyrönkankaantien varrella olevat seurakunnat ovat hiippakuntain rajalla, Jämijärvi kuuluu Tampereen, Honkajoki ja Karvia Lapuan hiippakuntaan. Mutta maakunnallisesti ja nyt myös virallisesti ne kuuluvat Satakuntaan. Näillä seurakunnilla - pitäjillä - on luonnon- ja asutushistoriallinen tausta, joka juuri liittää ne toisiinsa ja Satakuntaan. Satakunnan kaikilla muinaispitäjillä oli omat erämaissa ja meren tai suurten vesien rannoilla olleet nautintapiirinsä, meren rannat puuttuivat yhtäältä Köyliö-Säkylältä toisaalta Lempäälä-Vesilahdelta. Voisi sanoa, että eränkäynti, retkeily erämaissa oli satakuntalainen, rauhanomainen muunnelma viikinkiretkeilystä. Retkeilyn lakattua nautintapiirien sisään muodostuivat nuoremmat pitäjät. Mutta asutushistoria luo pohjan myös pitäjien seurakuntahistorialle.

Nämä kolme pitäjää ovat sijainniltaan sellaiset, että ne saattoivat tulla asutetuiksi vasta, kun suuret jokilaaksot oli raivattu. Sen tähden niiden asutustaustaan tässä puututaan. Asukkaat näihin pitäjiin tulivat vanhastaan kristityistä asumalaaksoista.

Luonto tarjosi liikkumiselle perustan. Kyröstä kävi ja käy Ikaalisissa järvialtaan lounaispalteeksi ja Jämijärvellä maiseman perushahmoksi kohoava Hämeenkangas kohti Kankaanpäätä. Kankaanpää-nimi sanoo tietenkin sen, että kangas katkeaa, aukeaa jopa laaksotasangoksi - katkos onkin perimmäinen syy siihen, että myös tämän kirjan sivuilla Kankaanpäätä on käsitelty toisessa yhteydessä. Mutta Kankaanpäässä ja tarkemmin Niinisalossa Pohjankangas ottaa pituuksien sijasta ojennusnuorakseen leveyspiirit ja käy nimensä osoittamaan suuntaan: Honkajoelle ja Karviaan ja edelleen Pohjanmaalle, missä se heti jyrkästi alenee.

Hämeenkankaan Jämijärvi-osuudella luonto tarjoaa nähtävää, jos poikkeaa tien sivuun. Kankaan eli moreeniharjun etelärinteellä on Niiniharju, tuulensuojassa, päivänpuolella kasvaa lehmusto, pohjoisrinteellä taas on jääkauden sulamisvaiheen aikana syntyneitä jyrkkäreunaisia suppa-syvänteitä, niiden paikallinen nimi on "vati". Jämin Soininharjulta näkee kauas - ja lähelle, niin kuin 90-luvun alussa, kun saattoi havaita tiukasti asemakaavan mukaan järjestyneen monituhantisen asuntovaunujen ja hiukan vähälukuisemman telttojen rivistön, joka majoitti suviseuroihinsa kokoontuneen, 60 000 osallistujan rajan ylittäneen lestadiolaisen juhlajoukon. Uhrilähde lienee saanut ihmettelijänsä jo esikristillisenä aikana, paikan Narvi-nimi viittaa lähteeseen (ja vi- päätteisenä kenties ihan kulttilähteeseen niin kuin Ruotsin ikivanhat vi-lehdot ja -lähteet). Nykykulkija näkee suurlähteen tasaisen voimakkaan sykkeen - ja jos hän mietiskelee Raamatun pohjalla, hän muistaa lähdettä, mistä elävää vettä lahjaksi tuova virta pulppuaa.

Karvianjoella tasaiseen maisemaan tuo vaihtelua ja vanhan kulttuurin tuntua Kantinkylä, missä joet ovat murtaneet Pohjankankaan ja muokanneet murroksen uomakseen. Honkajoen laaksossa on maisematekijä hyvin hoidettujen peltokylien ketju. Honkajoella Lauhalan (yhden majan puitteissa "uudelleenrakennetun") kivikautisen kylän

jälkeen satakunnankävijä voi jatkaa matkaa Lauhavuoren kansallispuistoon, sillä sitä idän puolelta reunustava Kauhajoen eteläisin asuma eli Muurahainen-Vakkuri kuuluu asutushistoriallisesti Satakuntaan - Hämeenkyrön Kierikkalan kylän nautinnassa oli vielä 1550-luvulla tuolloin nykyistä runsasvetisempi Kauhajärvikin, jo silloin vähäiseksi kuivunut jäänne muinaisesta suurjärvestä (gautha, niin kuin kaiketi sanoivat paikalla lauhalalaisten aikaan ja heidän naapureinaan asuneet kivikauden ihmiset, ja heidän kielestään nähtävästi periytyy seudun Kauha-nimien ryväs). Samannimisessä kylässä vesijako on itsepintaisesti ja sijaltaan siirtymättä "maannut" -niin kuin itse vesikin viime vuosikymmeniin. Pohjalaiset sallivat varmaan sen ylimuistoisen nautinnan, minkä Kauhajärven kyläkirkon jälkeen tavoitettava, monelta paikalliseltakin piiloon jäänyt Katikan kanjoni tarjoaa.

Kauhajärveltä voi ajella Nummijärvelle. Sieltäkin löytää kyläkirkon, mutta myös museotien, joka johtaa Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistoon ja se kuuluu eteläosiltaan nykyiseen Satakuntaan, Karviaan.

Ennen ei puhuttu Hämeenkankaasta eikä Pohjankankaasta. Harjuketju sitä molemmin puolin reunustavine suurine saloineen oli yksinkertaisesti Kyrönkangas. Metsän halki syntynyt satavirstainen, kauan vain jalan tai ratsulla käytävä tie välitti suurpitäjän sisäistä liikennettä. Mutta kankaat olivat myös liikenteen jakaja: ne salpasivat ja säätelivät pitkien vesien, yhä uusia yhteysmahdollisuuksia tarjoavien järvi- ja jokireittien juoksua ja tarjosivat yhdyspolkuja, pitkiä lankonkeja valkamapaikoille. Käytettiin maa- ja vesireittejä, suvi- ja talviteitä. Kyrönkankaan tie lienee ollut ensin enemmän suvitie, koska Kyrösjärven perukasta on kulkenut reittivesien kautta Parkanoon vanha (rinnakkainen) talvitie.

Mutta kangastie on pakosta jo varhain vakiintunut myös talvikäyttöön. On muistettava sen vanha, kenties ensimmäinen, perimätietoon tallettunut nimi "paarirata", joka viittaa hyvin kaukaisiin aikoihin. Paari-sana on samaa syntyä kuin (myöhemmät) "purilaat". On siis kysymyksessä hyvin vanhakantainen, mutta kauan käytetty ajoneuvo. Soitten syvyyksistä löydetyt "reet" ovat periaatteessa samaa tyyppiä kuin ne sittemmin hevosen vetämät (kantamat) ja pehmeästi kulkevat "paarit", joitten varaan vainajan omaiset kiinnittivät poisnukkuneen saattaaksen tämän kristilliseen hautausmaahan. Mutta - tiestä jatkaen - paitsi pitäjänsisäisiä ja -välisiä teitä oli myös pitäjäin välissä käyviä, merelle tähtääviä kulku-uria, läpikäytäviä.

Kyrönmetsän tie lienee jatkunut Kyrön ja Sastamalan välisenä Läpikäytävänä Vihteljärven, Sampakosken, Kynäsjärven, Sammin ja Kuvaskankaan kautta meren rannalle. Läpikäytävälle tallautui ajan mittaan ja yksittäisinä, paikkakuntakohtaisesti eriytyvinä ja kohentuvina jaksoina teitä, jotka uudempina aikoina palvelivat uudenlaisia tarkoituksia, erityisesti kirkkokulkemisia. Niin saatiin Lauttijärven kulmilta ja Sammista syväsyntyinen tie Siikaisten kirkolle.

Läpikäytävälle saattoi syntyä paitsi tie myös kylä (siirtyäksemme nyt toiseen, myös maantieteellisessä järjestyksessä toiseen Läpikäytävään): Sastamalan ja Huittisten merenpuoleisten kylien väliin jäänyt läpikäytävä-alue synnytti aikanaan, erässäkäynnin päätyttyä pitkänsoukalta muodoltaan ja nimeltäänkin luonteenomaisen kylän, Pomarkun Uudenkylän. Uudenkylän myöhäinen synty (vasta 1700-luvun lopulla) on yksi osoitus siitä, että Karvianjoki ei ole ollut asutuksen reitti, mutta siitä asiasta enemmän tuonnempana.

Palataan siis kyröläisten ja sastamalalaisten väliin jääneen Läpikäytävän varteen. Sen merenpuoleinen pää Kuvaskankaalta lähtien on unohtunut. Liikkuminen sitä myöten merelle lienee eräkaudellakin ollut vähäisempää kuin eteläisemmillä Läpikäytävillä, sillä kyröläisten erä- ja asutuspaine saattoi purkautua suoremminkin, yhtäältä Karvian kautta, toisaalta Kaitojen vesien ja muiden Parkanon reittien tietä päin pohjatonta, loputonta Pohjaa. Ruotsalaisen uudisasutuksen vastapaine ei siis liene Siipyyssä ollut suurempi kuin Merikarvialla.

Muistettava onkin, että myös täältä, kielirajan takaa voi löytää "läpikäytävä-nimistöä". Kuvaskankaalta johtaa ikivanha, eritoten Siipyyn puolella muinaishautain runsaasti reunustama kangastie suoraan luoteen suunnassa merelle. Tämän tien loppupäässä, puoli peninkulmaa mereltä on asuma nimeltä Friiveli eli Frivela. "Fri" tarkoittaa tietysti vapaata, mutta entä "vela", joka on vaikeampi. "Vela" palautuu semmoisenaan, ihan tässä äänneasussa muinaisskandinaaviin ja sanajuureen, mistä meille on lainautunut väylä-sana. Fri-vela rasti ja tarkoitti vapaata, kaikille avointa väylää, läpikäytävää sitä suuremmalla syyllä, kun se tähtäsi kohti Skaftungia. Skaftungin sydänkeskiaikaisen kylän yhtä vanha ja semmoisena perivanha nimi on selvästikin asetettava skiftet-sanan yhteyteen. Skiftet tarkoittaa maisemassa sekä rajaa että reittiä ja kumpikin merkitys tarvitaan: rajamaat ja rajavedet olivat reitti, maalla Läpikäytävä, merellä Kihti niin kuin Skaftung. Nämä seikat voi panna merkille ja kirjata, kun jo rientää eteenpäin - palatakseen myös Skaftungiin, kirkkomatkalle, jota nyt valmistellaan.

Karvianjoki ei ole linjassa jokisisartensa, harjujen eikä asutusrönsyjen kanssa. Miten se seikka kohdattiin, on kysymys, jonka äärellä voi viivähtää. Tämä joki on vesireittinä yhtä ikiaikainen ja kiehtovakin kuin Pohjankangas-Hämeenkangas tienpohjana. Näin arvioi kulkija, jonka retki on hetki. Itsessäänhän jokemme ovat nuoria, Karvianjoki ihan keskenkasvuinen: sen mitta muuttuu, jopa molemmista päistä ja luonne ailahtelee, usein se empii ja käy kahtaalle. Mutta Karvianjoki on ollut vaikeasti kohdattava, kun se koko tähänastisen elämänsä ajan on poikennut ihan johdonmukaisesti yksinpä sisartensakin noudattelemista normeista - se ei käy kohti luodetta, niin kuin vallitseva käytäntö on vaan poikittaiseen suuntaan, lounaaseen.

Ei ihme, että luonnonjärjestyksen suunnassa kulkeva kangas ja kangastie on ikätoveriaan, vesiväylää ratkaisevasti enemmän ollut ihmisen pitkänätienä. Nyt usein koskena kuohuva Karvianjoki on saanut kylläkin kohtaajansa, kanootillaan päin pärskeitä ponnistelevan melojan, jolle se sopiikin paremmin kuin asumistarkoituksessa etenevälle, rauhallisiin vesiin tottuneelle haapiomiehelle.

Karvia-nimi lienee vanhoja luontonimiä (vaikkei suomenperäisiä, lähtökohdaksi voisi ajatella Lauhalan ajan "vanhaneuroopan" ilmausta garv-ia= vesimaa). Tämä nimi sopii luontoon: vesijaon suuri järvi on vailla tavanomaisia rantapalteita, mikä kertoo siitä, että Karvian alavalla maalla ollut vielä suurempi järvi on vain vähitellen vetänyt vetisiä rantojaan nykyjärven suuntaan. Jokea ei ole nimetty eikä kuljettu asutustarkoituksessa alhaalta ylös, ei liioin ylhäältä alas, mikä suunta asutuksen kannalta olisikin luonnonvastainen. Luultavaa on, että toisaalla, meren rannalla, maan kohotessa ja veden velloessa oli oma paikkakunnan luonnosta nouseva syynsä nimetä seutu "vesimaaksi", Karviaksi. Ja niin oli kaksi erillistä Karviaa, niin kuin kyllin kaukana toisistaan olevia Pitkäjärviä saattoi olla kaksi yhden ja saman pitäjän ääripäissä kuten jo Kokemäellä. Merikarvia-nimi syntyi sittemmin erotukseksi ylämaan Karviasta, kun vanha ja (asutus)historiallisesti oikea Sastmola-nimi oli jäänyt ruotsinkielisten muistettavaksi. Kyläkarvia-nimeä kokeiltiin viime vuosisadalla, postiosoitteissakin. Mutta oli ja on vahvasti historiallisia ja "historiantakaisia" syitä sille, että Kyläkarvia -nimi on torjuttu, viimeksi puolenkymmentä vuotta sitten.

Asutushistoria jäsentyi kylläkin yleensä jokiperustein. Mutta Satakunnassa oli laita niin, että asiaa katsottiin Kokemäenjoelta, vanhastaan asutulta emävirralta. Sieltä käsin eli "maanjakajalta" maat jaettiin: erärönsyt etenivät, asumat syntyivät ja niihin seurakunnat aikanaan. Kokemäenjoen varteen muodostuneiden muinaispitäjien rajat halkoivat erämaita ja päätyivät meren rannalle. Näin syntyneiden suurten metsäsarkojen keskelle jääneet vedet niin kuin Karvianjoki välittivät suurpitäjäin sisäistä liikennettä, josta syystä Karvianjoellakin on monta (kahdeksan), pitäjäkohtaisesti eriytynyttä nimeä. Luonnonjärjestyksen mukaisesti kaakko-luode suunnassa etenevät asutusrönsyt eivät katkenneet "luonnonvastaisesti" koillinen-lounas linjassa virtaavaan (Karvian)jokeen vaan, ne itse katkoivat sitä.

Karvianjoki oli jaettu muinaispitäjittäin osuuksiin, oli kyröläisten ja sastamalalaisten joki ja jokivarsi. Joki ei ollut reitti eikä yhdistävä tekijä. Mutta tätä nykyä se liittää yhteen: se antaa suunnan Satakuntaan.

Tietäessään, että Karvianjoesta on ennenkin päästy yli, voi palata sinne, mistä Karvianjoen ylämaiden asutus oli tullut, kangasteitten varsille. Erässä kyröläiset kävivät Karvian suunnassa Kauhajärvellä ja vedenjakajalla saakka, niin kuin on puhe ollut, mutta vaikealta tuntuu ajatella, että vesijaosta ei olisi menty yli, sillä jakokannaksen leveys on Kauhajärvellä, kyläkirkon luona vain sata vajaata kyynärää. Merelle ja sen erärannalle retkimies pääsi Kyrön Joensuussa, Vaasan Koivulahdella. Kun eräretkeily loppui eikä enää palattu, paitsi parin polven ajan sukuloimaan, oli perustettu uusi asuma, Pohjankyrö. Myös Honkajoen taholla erämies hipoi pohjaa. Isojoen Kodesjärvi luettiin 1500-luvun puolimaissa Kauhajärven tavoin Kyröön, tarkemmin sanoen se oli ikaalislaisten nautinnassa. Mutta kun täälläkin vesijako on kapea ja veneen vetokannas lyhyt (virsta vain), ei tunnu uskottavalta, ettei merenrannalla olisi käyty. Vesijaon takaakin tapaa Honko-nimeä, jolla aikanaan lienee kuvattu (kapeata) vesireittiä, itse Honkajokikin oli tälle vuosisadalle perivanhasti Hongonjoki. Mutta on suoranaisempiakin todisteita käymisestä rannalla: 1500-luvulla, jonka lopulla viimeiset erätalonpojat asettuivat taloksi uusille asumilleen, Isojoen Vesijärvi oli ollut kyröläisen Vatialan kylän nautinnassa - suurten keidassoiden vieläkin ympäröimään Vesijärven kylään ei voitu päästä muutoin kuin sieltä lähtevän joen suun kautta, Dagsmarkista, minne kyröläisten virta, Isojoki oli reissumiehet tuonut, meren rannalta siis, Lapfäärtihän oli tuolloin vielä merenselkä.

Palveltuaan eräkautisia ja ikiaikaisia mutta kumminkin vain paikallisia, parin kolmen päivän pituisia kulkemisia Kyrönkankaan tie kehittyi 1300-luvulta alkaen yhä selvemmin eteläisestä Suomesta pohjoiseen johtavaksi kaukoyhteyksien pääväyläksi. Tiellä oli oma ilmeensä arvioipa asiaa etelästä tai pohjoisempaa lähtenyt kulkija. Tie oli yksioikoinen - yksitoikkoisena sitä saattoi pitää vain väsynyt matkalainen. Tie pysyi suunnassa, ensin kohti länttä ja sitten päin pohjaa. Jos tulikin loiva mutka vastaan, tie palasi suuntaansa, ennen kuin kulkija ehti ajatella, että mennään harhaan. Tie on entisensä. Viisaan tarkoituksenmukaisesti se on kankaan päivänpuoleiselle rinteelle sijoittunut, rinteen puoliväliin: ei liian lähelle joskus upottavia lettorantoja eikä tuulen tuntumaan liki lakea. Kevyt on kimmoisalla pohjalla ponnistaa, vain Pohjankankaan Kauhalammilla, nykyisellä ja vuosisataisella lääninrajalla on ollut pakko pinota pitkospuita kerros toisensa päälle vanhojen vain vajotessa ja haroessa tyhjää. Metsä on hongikkoa - lehmukset näkee Niiniharjulla niin kuin ennen Niinisalossa. Lähdepaikka siellä täällä niin kuin Kuninkaanlähteellä ennakoituu lehtimetsänä. Yleissilmäys tienoheen tuottaa tuloksenaan vain havainnon kanervasta ja jäkälästä, joka kasvaa rapeana, kun peurat ovat jättäneet vanhat laidunkankaansa, mutta myös utuisen vihreänä niin kuin lehmusto kukkiessaan heinäkuulla. Mutta tarkempi silmä - ja semmoinen monella matkalaisella on ollut - huomasi lajien rikkauden, kielojenkin monet muunnelmat otollisella kohdalla niin kuin Soininharjulla.

Kuva 23. Jämijärven Soininharjulta kirkonkylän suuntaan avautuva näköala. Hämeenkyröstä alkanut vesireitti näkyy vielä kuvassa, mutta päättyy ennen pitkää Jämijärven ylämaissa. Asutuksen oli käytävä yli sinänsä soukkien maakannasten päästäkseen eteenpäin, Karvianjoen vesistöön. Siinäkin oli yksi syy siihen, että Soinin- ja muiden harjujen päivänpuoleisilla rinteillä käyvä kangastie kehittyi jo varhain maantieksi, pian myös kaukokulkemisten reitiksi ja pisimmillään satavirstaiseksi kirkkotieksi.

Nämä olivat tuttuja näkymiä tien tuntevalle kulkijalle. Jo kolme neljä kertaa käytynä tie oli painanut matkalaisen mieleen käänteensä, koverot ahteensa, kelonsa. Yhä enemmän olikin pitkämatkaisia kulkijoita. Tie mainitaan virallisena tienä jo 1400- ja 1500-luvuilla. Tielle 1600-luku oli tärkeä. Maan sisäisen turvallisuuden varmistamiseksi rakennettiin 30-vuotisen sodan aikaan puulinnoitus, skanssi Karviaan. Skanssi toimi tehtävässään vain muutaman vuosikymmenen, mutta vieläkin sen maiseman löytää Kantin hyvin hoidetun pihapiirin takaa, joen puolelta. Kyrönmetsän tie kohotettiin ja levennettiin postitieksi v. 1650, kun Ruotsi-Suomen postilaitos oli vasta kymmenvuotias. Kievaritalot poistivat erämaan tuntua, kun ne jo 1700-luvulla jakoivat tien kohtuullisiksi holliväleiksi: Järvenkylä-Varpee-Niinisalo-Kantti-Nummijärvi. Niin oli tie valmis kuninkaankin kulkea. Adolf Fredrik katsoi oikeaksi vielä 1750-luvulla, rantatienkin jo valmistuttua käyttää perivanhaa kangastietä; hän sammutti janonsa ja lepäili lähteellä, joka heti sai "eerikinretken" tekijästä nimensä.

Kyrönkankaan GT-karttaan harmaana juovana merkityn tien löytää kenties parhaiten tulemalla sille Ikaalisten Kilvakkalasta (tietä 2594). Mutta ennen kuin jatkaa matkaa sinne, minne tie luontojaan vie, eli oikealle, voi puoliahteen risteyskohdasta kävellä parisataa metriä vasemmalle. Niin näkee vanhan virstanpylvään ja "kertomataulun", jossa lyhyesti kuvataan tien vaiheita. Matkan varrella ei sitten voikaan kysyä menneistä tai meneillään olevista kulkemisista, sillä Varpeen vanhan majapaikan jälkeen on kolmen peninkulman taloton taival, kunnes on yhtäkkiä Kuninkaanlähteellä. Tie on hyvin merkitty.

Kyrönkankaan tiehen liittyy tietysti paljon myös kirkkomuistoja. Tarinat kertovat kovin "yksipintaisesti", että kirkkotie johti eteläpäässään Karkun kirkolle. Karkun kirkko on vanhempi, mutta kuitenkin vain vähän vanhempi kuin Hämeenkyrön paikallisia Henrik-muistoja tallettaneeseen muinaispitäjään kohotettu seurakuntakirkko. Oikeampaan saattaneekin osua ajatus, että Karkussa käytiin, kun oli kysymys suuresta kirkollisesta juhlasta. Katolisena aikana lienee niin ylisellä kuin alisella Satakunnalla, Ruotsin satakuntalaiseen tapaan ollut pääkirkko, eräänlainen tuomiokirkko, joka näyttää aina olleen Marian nimikko niin kuin Karkun "Vanha Maija" (alisessa Satakunnassa Marian oli kirkko Kokemäellä). Väinö Voionmaan tallettama muistitieto kertoo, että Etelä-Pohjanmaan vanhimmat talot olivat Peräseinäjoen Kihniä, Jalasjärven Kokko ja Alavuden Tohni ja että näillä taloilla oli keskinäinen yhdyspolku, joka lopulta johti Kyrönmetsän tielle ja Karkun kirkolle.

Vaikka Kyrönmetsän tie tuokin viestiä kaukaisilta mailta ja ajoilta, se tietää toki myös lyhyemmän tähtäämän kirkkomuistoista. Kirkkotie-nimellä tunnettuja teitä ja polkuja on tietysti haettava Hämeenkyrön sydänkeskiaikaan palautuvan, seurakunnan aina samoilla main olleen kirkon vaikutuspiiristä. Kyrönmetsän tie kokoojatienä, metsän periltä myös kirkkoväkeä koonneena ja juuri Hämeenkyrön kirkolle johdatelleena tienä saatteli kulkijaa siihen kohtaan, mistä on olemassa Leo Lammin tarkka kuvaus: "Vatulanharju kohoaa jyrkkänä seinänä yli 40 metriä tien tason yläpuolelle. Siellä missä harjun reuna ensin jyrkästi laskee ja jatkuu sitten luodetta kohti alenevana selänteenä, näkyy jäkälien ja varpujen keskellä heikko polun painanne. Tänne johti Vesajärven Mannelasta kirkkopolku".

Myöhempään aikaan, kuitenkin jo keski- ja uudenajan taitteeseen sijoittuu se kirkkotie, joka Kilkankivenä Varpeen kulmilla viitoitti pitäjistämme liikkeelle lähteneen harvalukuisen kirkkoväen tietä ja johdatteli sitä Vatulanharjun yli venevalkamaan tai maitse Ulvaanharjun kautta Ikaalisten kirkolle. Kilkankiveä ei voi löytää sen alkuperäiseltä paikalta, mutta kylläkin Ikaalisten kirkolta, missä se on mestarisoittajien muistomerkkinä. Mutta mitä nyt soima-asioihin tulee, Kilkankivi-nimi soi sillä tavalla, että sen täytyy välittää kaikuja paljon Ikaalisten itsenäisyyden kauttakin vanhemmilta ajoilta - Kilkankiviä ja -niittuja on maakunnassamme muuallakin ja nimenomaan ikiaikaisten kirkkoteiden varsilla.

Elämä laajojen erämaiden keskelle syntyneissä asumissa oli seurakunnalliselta kannalta katsottuna pakosta hyvin erilaista kuin vuosisataista kristillistä traditiota kantaneissa kylissä. Erämaassa saattoi pakoilla niin halutessaan, Jalmari Jaakkola kertoo esimerkin tällaisesta tapauksesta Honkajoen takaa, nykyisen Isojoen puolelta. Erämaa eristi myös yhteyttä haluavan. Kun L.I. Kaukamaa keräsi v. 1930 kansanperinnettä Karviassa, hän sai kuulla tapauksesta, jonka tapahtumapaikaksi osoitetaan "Karkun kirkko" - kysymyksessä on paremminkin ajanmääritys "Karkun kirkon aikaan". Kun kummi oli vienyt lasta ristittäväksi Karkun kirkolle, pappi oli Kaukamaan kuuleman mukaan kysynyt "Missä lapsi on?" ja saanut kuulla vastauksen "Tuolla se pitelee härkää portin takana". Etäisyydet olivat erämaassa pitkät. Naapuria ei välttämättä nähty joka päivä. Pappi nähtiin vielä harvemmin. Kirkossakäynti ei voinut olla kovin tiheätahtista.

Seurakunta tuli aikain saatossa lähemmäksi. Ikaalinen perustettiin jo 1500-luvun alkukymmeninä. Asutuksen vahvistuminen oli johtanut tähän. Sillä puolestaan oli merkityksensä asumien elämään. Jämijärven kappalaisena viime vuosisadan puolenvälin jälkeen toiminut Wilh. Carlsson sanoo pitäjänkertomuksessaan jopa, että v. 1750 - siis kylärukousten satakuntalaisella kukoistuskaudella - kylien yhteiset aamu- ja ehtoorukoukset oli Ikaalisissa säännöllisesti pidetty. Carlsson tarkoittaa näin sanoessaan pakostakin Ikaalisten ydinalueen vanhoja kyliä niin kuin Kilvakkalaa, jonka hän tässä yhteydessä nimenomaan mainitseekin. Epäsäännöllisemmin on pakostakin kokoonnuttu Ikaalisten luoteisilla erämaakulmilla, joitten kylistä kirjoittaja suorastaan sanookin, että "kyläkunnat owat enimmästi laweita ja hajallisia".

Jämijärvi

Jämijärvi on nyt esillä olevista (Ikaalisten) kappeleista nuorin, se on perustettu vasta v. 1863. Mutta toisaalta seutu oli Ikaalisten suoranaisemmassa vaikutuspiirissä kuin muut. Kuitenkin myös täällä etäisyydet kirkolle saattoivat olla kolme, neljä peninkulmaa. Mutta kun jo Kilvakkala oli lähempänä, voitiin saada vaikutteita esimerkiksi kylärukouksista, olkoonkin että kylät olivat "enimmästi laweita ja hajallisia". Jämijärven kappalainen sanookin sen tavan olleen vanhaa perua, että oli "rukoilijoita", jotka kävivät sairaan luona. Taidollisimmat osasivat myös "neuwoa eli opettaa sairaita ja kuolewia". Ja lähes joka kodissa oli vuoden 1701 virsikirja laajoine liitteineen, talokohtainen hartaus mahdollistui.

Joidenkin erämaan keskellä syntyneiden ja eläneiden ihmisten hengellinen käsityskyky saattoi yltää uskomattomiin syvyyksiin. Matti Pukanhaava - nimisen miehen (syntynyt v. 1751) sukujuuret olivat Jämijärvellä. Tästä miehestä, hänkin oli erämaan profeettoja, on Matti Paavolan tasoinen mies antanut luonnehdinnan, "etten minä hänen kaltaistas ole toista nähnyt". Paavolalla oli kyllä omakohtaisiakin syitä arvioida tähän tapaan. Erämaan profeetallinen näkijä oli ymmärtänyt joskus viime vuosisadan toisen kymmenen lopulla lähteä kutsumatta liikkeelle ja niin hän oli saapunut Nakkilan Tattaraan, Paavolan taloon. Koetettuaan - niin kuin kauan näytti - turhaan rohkaista evankeliumilla talon synnintuskassa olevaa isäntää vieras oli lopulta käyttänyt elekieltä: kätensä yhteen tempaisten hän oli sanonut "kas nuon vain Jeesuksehen täysin sylyin kiinni". Silloin Matti Paavola oli käsittänyt evankeliumin ja - niin hän myöhemmin itse kuvasi - siitä paikasta hän oli kirjoittanut virren (nykyvirsikirja n:o 311).

Matti Pukanhaavan teoista ja opetuksista kerrottiin monet tarinat. Viimeisiä suuria muistajia oli Oskari Rajakallio. Hän sai lapsuuden ja nuoruuden aikaisessa kotipitäjässään Kankaanpäässä, rikkaan rukoilevaistradition seurakunnassa, kuulla monet kertomukset Pukanhaavasta, joka lähes ikänsä asui juuri Kankaanpäässä. Paitsi äskeistä, Rajakallionkin muistamaa tapausta tässä on syytä panna merkille vain yksi seikka tai juonne: Pukanhaava teki matkoja selvästi mieluimmin Jämijärven - Kankaanpään - Honkajoen - Isojoen - Kristiinan välillä. Hän liikkui siis asutushistorian valtasuunnassa, mikä ylimuistoinen tuttuus kulkijalle sitten suuntaa lieneekin näyttänyt. Näinkin näkyy, että asutushistoria avaa tietä ei vain seurakuntain perustamisille ja viralliselle kirkkohistorialle vaan myös syvemmän tason seurakuntayhteydelle ja elämänvirroille.

Jämijärven kirkko on valmistunut v. 1860. Kirkon suunnitteli Georg Chiewitz, maahamme kotiutunut, Turun kaupungin- ja lääninarkkitehtina toiminut mies. Chiewitz johti läänissä useita kirkkojen korjaus- ja uudisrakentamisia. Arkkitehdille läheinen uusgotiikka löysi luonnollisen toteutuskohteen Uudenkaupungin ja Porin kivi- (tiili)kirkoissa. Mutta mielenkiintoista on nähdä, miten kivirakentamiseen alkujaan sovellettu tyyli ilmenee puukirkossa, Jämijärvellä. Ristikirkko-muoto lienee myönnytys tai tunnustus perinteiselle suomalaiselle puukirkko-osaamiselle. Mutta käydessään kirkkoon pääovesta näkee kohti korkeuksia kohoavan (uus)goottilaisen perushahmon. Samalta suunnalta havaitsee myös sen, kuinka onnistuneesti puupintaan on sisällytetty ikivanhaa tiilipäätyjen "komero-ornamentiikkaa". Kirkkoon sen peruskorjauksen yhteydessä v. 1985 tehty kuparipaanukatto oli varmaan onnistunut ratkaisu, siinäkin on vanhaa tyyliä sovellettu "uuteen" materiaaliin. Kirkko on myös sisältä katsottuna kokonaisuus: elävästi taivaansiniset seinäpinnat luovat tunnelman, joka huipentuu Felix Frangin alttaritauluun "Kristuksen kirkastuminen".

Kirkkomaalla on Kalervo Kallion sankarihaudoille veistämä sankaripatsas, jonka luona voi laskea, kuinka suuren hinnan jämijärveläiset maksoivat maamme vapaudesta. Vapaudessa on ollut hyvä kehittyä. Jämijärven kirkonkylän ilme on nopeasti ehostunut. Yksi tekijä on seurakuntakoti, joka valmistui v. l994. Erämajasta seurakuntakotiin-kehityslinja näkyy Jämijärvellä kauniisti.

Karvia

Asutushistoria on paikallisen kirkkohistorian peruskaavio. On odotuksenmukaista, että Karvian emäseurakunta oli siellä, Hämeenkyrössä ja Ikaalisissa, mistä valtaosa sen asukkaista oli lähtöisin ja että Merikarvian vanha emäseurakunta on vallan toisessa muinaispitäjässä eli Sastamalassa.

Karvian pappilan tytär, kirjailija ja kääntäjä Tyyni Tuulio (s. 1892) on muistelmissaan "Lapsuuden maa" huomauttanut siitä löytämästään vanhasta matrikkelitiedosta, että Ikaalisten pitäjänapulainen Thomas Wagnerus asui vuosina 1656-75 Kyröskanzissa ja toimi tuon ajan pappina Karvialla. Tämän tiedon täytyy olla oikea, kun se saa tukea muualtakin. Wilh. Carlsson sanoo pitäjänkertomuksessaan, että "Karwian seutuin asukkaat" anoivat tuomiokapitulilta 1600-luvun lopulla oikeutta saarnahuoneen rakentamiseen. Tiedossa on, että anomus torjuttiin v. 1699.

Kuva 24. Maan ainoan etelä-pohjoinen suunnassa käyneen tien, Kyrönkankaan tien varteen rakennettiin 1600-luvun alkupuolella linnoitus, Kyröskantz - josta Kantin talo ja kylä ovat saaneet nimensä. Rinnakkaisyhteyksien lisäännyttyä skanssi kävi tarpeettomaksi ja purettiin. Kantin hyvin hoidetun pihapiirin ja joen välissä ovat aitat, joista ainakin toinen on skanssin ajalta. Vasemmanpuolisen aitan vierestä käyvä tie on ikivanhalla paikallaan ja suuntaa joelle, minkä tie jo varhain ylitti kulkuporrasta pitkin. Linnake oli aittojen ja joen välissä. Siellä oli myös kokoontumishuone, jossa pappi, Thomas Wagnerus saarnasi varusväelle ja Karvian silloin harvoille uudisasukkaille.

Taaskin on syytä tulla Kantin taloon, nyt seurakuntahistoriallisessa mielessä. Kantin talon ja joen välisessä kauniissa maisemassa on ollut jos ei ihan kirkkotupa niin ainakin saarnapaikka, missä Karvian ensimmäisellä "istuntapapilla" eli Th. Wagneruksella on ollut "tuoli", saarnatuoli, vakiintunut paikka, jonne kuulijakunta osasi. Karvian seurakuntaa oli tuolloin erämaalinnakkeen viimeinen, Yrjänä Svinhufvudin komennossa ollut väki ja Karvian ensimmäinen, harva kansa. Paikalle johdattelee Kankaanpää-Karvia-Jalasjärvi tie (273), Kantissa siltä on käännyttävä Honkajoen tielle (270) ja jo kahden kolmen sadan metrin jälkeen onkin hyvin merkityssä linnake- ja saarnastoolimaisemassa.

Kantin "kirkkovaiheen" jälkeen kesti sata vuotta, ennen kuin Karvian seurakuntahanke eteni. Karvia perustettiin Ikaalisiin kuuluvaksi kappeliksi v. 1796, jolloin karvialaisia oli lähes viisisataa. Ikaalisten sijaan tuli emäseurakunnaksi v. 1841 Kankaanpää, josta Karvia itsenäistyi puoli vuosisataa myöhemmin. Kappeliin rakennettu kirkko vihittiin v. 1799.

Kirkko oli huomiota kiinnittävän nopeasti valmis, jo kolme vuotta kappelioikeuksien saamisen jälkeen. Karvian miehet olivat ryhtyneet (v. 1789) rakentamistyöhön oma-aloitteisesti ja innolla. Saattoi siis olla aihetta kertoilla niin kuin karvialaisen Eino Saaren tallettama muistitieto tekee: Kun sitten kirkko oli saatu valmiiksi, pyysivät he tuomiokapitulilta pappia. Tähän pyyntöön tuomiokapituli vastasi: "Mitä te papilla teette, kun teillä ei ole kirkkoakaan?". Hommattiin sitten taasen kirjoitusmies tekemään uutta anomusta papista. Kun kirjoitusmies kysyi, mitä hän kirjoittaa anomukseen, sanoi Vähä-Karvian isäntä: Kirjoita niin, että me poltamme tän kirkon, jollemme saa pappia". Kappalainen - Gustaf Andell - tulikin jo v. 1798.

Karvialaiset olivat ottaneet kirkkonsa rakentajaksi naapurista, Jalasjärveltä olleen Salomon Köykkä-Köhlströmin, tunnetun mestarin. Rakentaja lienee käynyt usein kotonaan ja antanut töiden jatkua näinäkin aikoina - Köhlströmin kodin ja työmaan välillä oli vain kaksi kylää, Jalasjärven Ilvesjoki ja Karvian Sara. Karvialaiset olivat paitsi tunteneet asian omakseen myös oppineet nopeasti taidot, talon, uudistalon rakentajia työmaalle talkoisiin tulleet miehet olivatkin. Niin kuului työmaalla lähes jatkuva kalke, kun piilu teki seinänsuoraa pintaa ikihongan kylkeen, mutta myös kalketta pehmentävä rasahtelu, kun "nurkalla" häärivät lujien liitosten tekijät käsissään kaira ja kirves.

Mutta rakkaaksi tullutta työmaata ei hetkessä hyvästelty: nykyhahmonsa kirkko sai, kun kellotapuli oli tehty v. 1806 ja sivulehterit 1830-luvulla. Kirkon sisäkuva muuttui nykyisekseen samoihin aikoihin, tuolloin kirkko sai Getsemane-aiheisen alttaritaulun sekä vastavalmistuneisiin puupintoihin tehdyt, omalle ajallensa tyypilliset koristemaalaukset. Kirkonkävijän huomio on kuitenkin enemmän kiinnittynyt alttaritaulun yläpuolella olevaan kolmioon, jonka sisällä on hebrealaisia kirjaimia. Karvialaiset ovat ymmärtäneet symbolin alkuperäistarkoituksen mukaisesti ja sanoneet sitä Jumalan silmäksi.

Laakealle mäelle, vinosti vastapäätä kirkkoa rakennettiin Karvian seurakuntatalo 1980-luvun alussa. Rastiaisjärven rannalla on seurakunnan leirikeskus, jota monet seurakunnat muualtakin maakunnasta ovat käyttäneet.

Honkajoki

Honkajoen historia alkaa 1700-luvulla. Mutta jos näin sanoo, on syytä muistaa seikkoja, jotka osoittavat, että ollaan kauan asutuilla mailla. Lauhalassa oli 8000-vuotta sitten, varhaisella kivikaudella jo mainittu ja nyttemmin osittain "entisöity" kotakylä.

Suoremman, suomemman perinnön jättivät myöhemmille polville kyröläiset erämiehet, jotka olivat liikkuneet ja suvehtineet seudun antoisissa jokilaaksoissa keskiajalta saakka ja retkeilleet Pohjankin puolella - huomaten (vesijaolla) paremmin maiden kuin historiajaksojen käänteen. 1700-luvun polville periytettyyn henkiseen ja hengelliseen kulttuuriin kuului käyminen kirkossa, Kyrössä ja Ikaalisissa, joskus Kauhajoen vastavalmistuneessa kappelissa ja Lapfäärtissäkin, jonka tuolloinen (eli Isojoen nykyinen) raja ylitettiin vieläkin vanhaa Erämaa-nimeä kantavan talon kohdalla ja - helpommin huomaten - Kodesjärvellä, jossa järveä ympäröivä kyröläiskylä oli ammoisaikainen, kun kylällä oli keskusraitti ja kullakin talolla asian- ja lainmukainen tonttimaa, kodis. On tällaisessa kylässä yhteisiä rukouksia pidetty.

Kuva 25. Suupohjan ensimmäisen kirkon muistopaikka Skaftungissa. Näyttää siltä, että Lapfäärtin Skaftung on keskiajalla ollut (hämeen)kyröläisten nautinnassa. Asutushistoria selittää, miksi Ikaalisten ja Lapfäärtin papit ensi aluksi yhdessä hoitivat jumalanpalvelukset ja muut kirkolliset toimitukset Honkajoen - Isojoen väelle.

Honkajokelaiset olivat 1700-luvun alussa (1710) rakentaneet yhdessä Lapfäärtin-Isojoen yläjuoksun asukkaiden kanssa kirkon Isojoelle. Näin he olivat tulleet hiukan samanlaiseen tilanteeseen, missä he nyt ovat. Hallinnollisesti kuuluttiin Ikaalisiin ja sen kanssa samaan lääniin, mutta kirkollisesti oltiin yhteydessä toisen läänin puolella olevaan Isojokeen. Nyt kuulutaan "hallinnollisesti" Satakuntaan ja sen kanssa samaan lääniin mutta kirkollisesti kuulutaan Lapuan hiippakuntaan, jonka valta-alueet ovat siellä, Pohjanmaalla, missä Lapuan emäseurakunta, Isokyrökin on. Mutta (asutus)historia on opettanut honkajokelaisia hallitsemaan tilanteita, heitä ei tarvitse neuvoa, mutta kumminkin satakuntalaisena sanoisi, että pikkuserkkuja ovat, Honkajoki ja Lapua, orpanusten lapsia, kun Ikaalinen ja Pohjankyrö olivat saman äidin lapsia, Hämeenkyrön emäseurakunnan tyttäriä.

Juuri Honkajoelta voi tehdä kirkkoreisun Suupohjaan, kun niin on ennenkin tehty. Edellämainitussa Skaftungin kylässä on ollut Suupohjan vanhin kirkko. Perimätieto sanoo, että kirkko oli paikalla vielä 1600-luvun alussa. Paikka on tarkasti määriteltävissä. Kirkonsijalle pystytettiin 1930-luvulla muistokivi. Ja v. l994 kiven viereen kohotettiin "kelttiläis-pohjoismainen", nelilappeinen kirkkokatos. Kahden rukoushuoneen kylässä riittää rakkautta kirkkoon. Suomenkieliset ja nimenomaan kyröläis-honkajokelaista lähtöä olevat ovat täällä käyneet. Perimätieto kertoo siitäkin, että Skaftungin kirkkoväärti oli kerran Isojoen Vesijärveltä. Aihetta onkin ajatella, että Skaftungin vanha kirkko oli eräkautinen pyhäkkö ja että sen viimeiset ajat olivat käsillä silloin (siis 1600-luvulla) kun se ensimmäisen kerran mainitaan.

Kodesjoensuun kautta oli vanhastaan kuljettu kirkonkäyntitarkoituksessa Isojoelle ja vielä sieltäkin eteenpäin. Mutta isojokisten saatua kirkon ja sitä tietä lisää identiteettiä ja uutta itsetuntoakin, oli Honkajoella jouduttu kiusallisella tavalla alisteiseen asemaan. Jotkut honkajokelaiset olivat kerran tulleet vasta maanantaina kirkkoon, josta oli seurannut puhe Honkajoen viikkohulluista. Isojokiset olivat näin tehdessään itse kohtuuttoman helpossa tilanteessa. Heillä oli kirkko ja kirkonkello, sen tehtäväksi taas tuon ajan kirkonkokouspöytäkirjoissa mainitaan muun ohella "determinera tiden", jaksottaa aikaa, pysyttää ajan tasalla - kellot (o)soittivat paikkakuntakohtaisesti puolipäivän mukaan eriytettyä aikaa vielä aikatauluun sidotun rautatieliikenteen alettuakin, yleisaikaan meilläkin siirryttiin vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ei ole ihme, että saatuaan oman kirkon (1804-10) honkajokelaiset hankkivat oitis kellon ja valattivat siihen sanat "Kuulukoon Herran ääni yli kaiken maailman".

Honkajoen asukasluku kuusinkertaistui 1700-luvun vaikeina aikoina. Asukkaita oli puolentuhatta, kun kirkkohanketta alettiin toteuttaa. Rakentamalla komea kirkko (mestarina S. Köykkä - Köhlström) honkajokelaiset kiirehtivät myös seurakunta-asemansa ratkaisua. Honkajokelaisten innolla (nähtävästi ohi viranomaispäätösten) toteuttama ja kaunis aikaansaannos oli kyllä hetimiten sen valmistuttua kirkoksi vihitty, mutta kun kappelioikeudet puuttuivat, jouduttiin vielä vuosikymmeniä käymään myös Isojoen kirkossa. Vasta v. 1864 Honkajoesta tuli kappeliseurakunta; jatkokehitys oli nopeampi: itsenäiseksi seurakunnaksi Honkajoki tuli jo v. 1891.

Kirkko on ristikirkkotyyppiä. Runkohuoneen yhteydessä oleva kellotorni avautuu "neljälle ilmalle", joten kellojen kutsu voikin kuulua "yli kaiken maailman". Kirkon alttaritalun "Jeesus Getsemanessa" on vaasalainen J.G. Hedman maalannut vuonna 1856. Kirkon sisämaalaus on samalta vuodelta ja työn on tehnyt teuvalainen maalari A.G. Rönnlund.

Seurakuntatalo on sen (Pohjanmaan)tien varrella, joka ohikulkutien valmistuttua jää kirkonkylän sisäiseksi tieksi. Pohjanmaantien (271) suunnassa on myös v. 1967 valmistunut siunauskappeli, rakennus, joka hiljentää niin ettei sitä voi ohittaa pysähtymättä ja tykökäymättä (arkkitehti Touko Saari).

Kinkeripiirejä Honkajoella on perinteisesti eli viime vuosisadalta saakka ollut seitsemän. Kinkeripiirin muodostaneet kylät kantavat aikain takaa tulevia nimiä. Varsin hiljattain perustetut uudiskylät rakentavat siis ikivanhalle pohjalle. Mainittakoon muutama, tyypillinen: Lauhala, Kauhajoen naapuri ja Vataja, Kankaanpään rajakylä sekä Isojokea kohti kurkottavan, mielessä pidettävän vanhan tien varteen jäävät Pappilankylä, joka on selvästikin ikivanha Kodesjoensuu, ja Paasto. Seurakunnan nuorempi hengellinen elämä on saanut vaikutteita evankelisesta liikkeestä, paikkakunnalla on vuodesta 1923 toiminut Luterilaisen evankeliumiyhdistyksen alaosasto.

TYRVÄÄN ROVASTIKUNTA

Eino Orpana:

Huittinen, Vampula, Punkalaidun, Äetsä (Keikyä ja Kiikka),

Kiikoinen, Suodenniemi ja Lavia

Arto Jaatinen:

Vammala (Tyrvää ja Karkku)

Huittinen

Hyvin varhain oli olemassa jo maantie mm. Hämeestä Kokemäensuuhun, jonka eräänä pysähdyspaikkana on ollut Sammun nimismiehentalo, Takku. Tie on leikannut Sammunjoen ja Punkalaitumenjoen Huittisten kirkolla ja Loimijoen kääntyessään sieltä Kokemäelle. Tiet seurasivat hyvin läheisesti jokia, jotka varhaisimpina aikoina olivat pääasiallisia kulkureittejä.

Kokemäenjoki on varmasti tuonut myöhemmän asutuksen Huittisten seudulle. Kokemäenjoki on tuonut tullessaan myös Jumalan sanan viestin Huittisiin. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että Huittisissa elää vahvana perimätieto, jonka mukaan ensimmäinen Huittisiin rakennettu kirkko olisi ollut Kokemäenjoen varrella, Karhiniemellä. Siellä on tänäkin päivänä muistolaatta aivan lähellä nykyistä Kokemäenjoen ylittävää siltaa, joka 1980-luvulla rakennettiin entisen lauttaliikenteen tilalle.

Lauttaliikenne toi tuulahduksen vanhoista ajoista, joskin se haittasi melkoisesti liikennettä Karhiniemen kylään ja sitä kautta Kauvatsalle kulkevaa liikennettä. Lautta antoi matkailijalle kuitenkin ajattelemisen aihetta tänä kiireisenä aikana ja vei ajatukset menneitten sukupolvien elämäään. Olihan Huittinen ollut kovin kuivasta maineestaan huolimatta lauttojen paikkakunta, jonne pääasiallinen kulku suuntautui juuri lännestä laivaliikenteen myötä.

Karhiniemen lautturista, Tuomas Jaakonpojasta, joka toimi lautturina 1780-luvulta kuolemaansa 1814 asti, kerrotaan hupaisa tarina. Kirkkoherra Daniel Idman oli pannut kirkonkirjoihin hänen sukunimekseen Karon. Antiikin Kreikan taruissa sen niminen mies oli vienyt kuolleiden sieluja Styksvirran yli Manalaan. Hän oli ottanut mukaan vain sellaiset haudatut, jotka pystyivät suorittamaan maksun lautturin vaivannäöstä. Olisikohan Karhiniemen lautturi ymmärtänyt rahan arvon!

Vanhimmat asutuksen merkit Huittisten seudulla ovat Hosiakorvesta Punkalaitumelta ja Palojoen Kulmalan palstatilalta, joka sijoittuu Huittisista Alastaron suuntaan. Vanhimmat pakanuuden aikaiset haudat on löydetty Loimankylän Vanha-Perttulan ja

Länsi-Suomen Kansanopiston maalta, joka on vanhan Turun tien varrella. Tampereen suunnassa ovat Sammun kylän Hiukkavainionmäki, Nanhiankylän Virkonmäki ja Vittaansuon mäki.

Kirkollisen elämän alkuvaiheet. Karhiniemestä oletetaan tulleen Huittisissa kirkollisen elämän keskipiste. Vehmaan tuomarin Gregorius Antinpojan vaimo, Anna Jönsintytär, oli lahjoittanut Naantalin luostarille omistamansa tilan. Pian koko Karhiniemen kylä joutui luostarin haltuun. Tästä johtuen lienee aivan luontevaa, että sinne rakennettiin myös Huittisten ensimmäinen kirkko, puukirkko, josta ei kuitenkaan ole kovin varmoja todisteita olemassa. Kun Kustaa Vaasa peruutti luostarin tilat kruunulle, Karhiniemen talonpojat vapautuivat silloin luostarin holhouksesta ja samalla kirkon ylläpidosta.

Huittisten kirkkoherran Nicolaus Idmanin mukaan huittislaiset suorittivat jumalanpalveluksensa em. puukirkossa. Tämä puukirkko sijaitsi lähellä Karhiniemen kylää, paikassa, jossa on ollut syvä ja iso kuoppa. Kuoppa on syntynyt tutkijoitten olettamuksen mukaan vainajien siirtämisestä uuden kirkon helmaan.

Karhiniemen kirkko lienee palvellut jumalanpalveluspaikkana viiden pitäjän asukkaita. Kylässä on myös Hiidenkallio -nimisellä vuorella lähde, jota on pidetty pakanallisena pyhänä lähteenä. Lähteen vettä lienee sitten kristinuskon levittyä seudulle käytetty myös kastevetenä.

Kuva 26.

Huittisten kirkko oli 1200-luvulla tällä paikalla, Karhiniemen kylässä. Karhiniemi on niemi, joka syntyy, kun Kokemäenjoki alkaa lounaisen suunnan sijasta virrata kohti luodetta. Muinaiskirkon paikalta näkee joen suuren käänteen ja Ripovuoren.

Karhiniemen lisäksi oletetaan, että Sammun Takkulan Kappelinmäessä olisi ollut väliaikainen kappeli, ennen kuin kivikirkko rakennettiin. Tämä on ymmärrettävää sen vuoksi, että suuri osa seurakuntalaisista kulki vaivalloisen virran yli Karhiniemen kirkkoon.

Vanhimmat kirkot niin Karhiniemen Hiidenkalliolla kuin Sammun Kappelinmäellä, oletetaan rakennetun entisille pakanallisille uhripaikoille. Ne otettiin kansan käännytyksen myötä kristilliseen käyttöön.

Huittisten kivikirkko. Huittisten kivikirkon rakentamiseen liittyy samanlaisia tarinoita kuin muihinkin maamme vanhoihin kivikirkkoihin. Karhiniemen kirkon läheinen Ripovuori on ollut hiisien asuinsija, josta käsin hiidet estivät uuden kirkon rakentamisen entisen puukirkon paikalle. Hiidet käskivät rakentaa kirkon Karsattiin, mikä paikka selvisi härkäparin avulla.

Kirkko rakennettiin toisenlaisista väitteistä huolimatta jo 1300-luvulla. Kirkon suojelijaksi valittiin Pyhä Katariina, mistä johtuen tarustossa käytetään usein Kaija-nimeä. Tarusto ei ole tosin kovin kristillinen, mutta kirkon suojelijaksi valittiin kuitenkin pyhyydestään tunnettu Katariina.

Kivikirkko on kokenut monia muodonvaihdoksia vuosisatojen kuluessa. Vanhin osa, suorakaiteen muotoinen itä-länsi suuntainen kirkko, on korotettu 1400-luvun lopussa. Tähän asuun kirkko palautettiin vuoden 1959 restauroinnissa.

Vanhat jyhkeät holvit ovat edelleenkin kertomassa kirkon iästä ja arvokkuudesta. Itäholvin piispanristeissä ja piispa Maunu Särkilahden vaakunassa heijastuu vielä keskiaikainen pyhä viesti kirkossa kävijöille. Seinien vihkiristit ja jo keskiajalla hankitut kirkon kirjat, mm. Missale Aboense, kertovat paljon Huittisten kirkollisesta elämästä keskiajalta alkaen.

Kastemaljan puurunko, ristiinnaulitun veistos sekä alttaripöydän vaate ovat myös muistoja menneiltä vuosisadoilta. Tosin alttaripöydän vaate on Kansallismuseon kokoelmissa, joten meillä ei ole mahdollisuutta esitellä sitä kirkkovieraille. Vaate esittää pyhää Birgittaa ja hänen tytärtään Katariinaa.

Uuden ajan koittaessa Huittisten kivikirkosta tuli entisen katolisen kirkon sijaan luterilainen kirkko. Kirkko oli joko ahdas tai sitten seurakunta halusi muuten saada uhkeamman kirkon, koska kirkkoa laajennettiin 1600-luvulla ainakin niin, että länsiosaan rakennettiin torni ja vähän myöhemmin eteläosaan asehuone. Sekä torni että asehuone on rakennettu mahtisukujen hautapaikaksi. Eräs iäkäs paikkakuntalainen on kertonut, että vuonna 1897 asehuoneen hautaa tyhjennettäessä on löydetty hyvin säilynyt parrakkaan miehen ruumis.

Kahdeksannellatoista vuosisadalla, valmistuen v. 1738, rakennettiin kirkkoon uusi sakaristo. Sen tieltä purettiin pieni ja hämärä huone, joka oli palvellut pitkään kirkossa palvelleita työntekijöitä. Samalla vuosisadalla tehtiin myös suurempia laajennuksia. Suunnitelmissa oli laajennus itään, mutta maapohjan osoittautuessa sopimattomaksi, katseet suuntautuivat länteen. Pieni tornirakennus, jota ei raaskittu purkaa, oli siellä tiellä. Suuri tulipalo helluntaina v. 1783 avasi uudet mahdollisuudet.

Kirkkoon rakennettiin nyt uusi länsisakara torneineen sekä eteläsakara. Chr. Fr. Schröder, joka oli tehnyt suunnitelmat kirkon uusimista varten, joutui jättämään työt kokonaan Tukholman Intendenttikonttorin hoidettavaksi. Tämän konttorin suunnitelmien mukaan uudistukset tehtiin vuosina 1793-94.

Turkulainen arkkitehti G.Th. Chiewitz suunnitteli 1800-luvun puolivälissä kirkon ristikirkoksi. Kirkon pohjoisosaan rakennettiin uusi siipi, keskisakaran pohjoisseinä purettiin ja kirkon alttari siirrettiin pohjoisseinälle.

Kirkkoa muokattiin vielä v. 1878 C.J. v. Heidekenin suunnitelmien pohjalta. Itäsakaraan puhkaistiin ovi, kuori-ikkunan umpeenmuuraus purettiin, eteläsakaran ulkopäätteeksi muurattiin punatiilestä sisäänkäyntiä korostava ulkonema ja papinovi muurattiin kiinni. Samassa yhteydessä rakennettiin uusi saarnatuoli ja 1600-luvun saarnatuoli poistettiin. Papinoven kiinni muuraaminen ja 1600-luvun saarnatuolin poistaminen kesti vain 60 vuoden ajan, koska ne palautettiin v. 1959 konservoinnissa takaisin. Heidekenin suunnitelma-ajasta on nähtävillä hovimaalari Severin Falkmanin maalaama alttaritaulu, alttaritaulun kehys ja urkujen julkisivu.

1800-luvun lopun korjaukset tuhosivat paljon vanhaa ja arvokasta kirkon aarteistoa. Arkkitehti Josef Stenbäck teki v. 1897 suunnitelman, jonka mukaan hakattiin tiiliruoteet pois, rautalankojen ja naulojen varaan tehtiin laastista pyöreiksi muovatut ja pienennetyt ruoteet ja holveista poistettiin irtautunut kalkkilaasti. Samassa yhteydessä maalaukset tuhoutuivat erityisesti itäholvista. Seinät saivat paksun laastin sekä tiilivaippojen ja seinien elävä pinta silotettiin, yhteys sakaristosta suoraan pohjoissakaraan aukaistiin ja välitila katettiin. Holveihin maalattiin koristekuvioita ja runsaasti raamatunlauseita.

Kirkko koki uuden restauroinnin vuosina 1958-59. Turkulaisen arkkitehti Olli Kestilän ja Muinaistieteellisen Toimikunnan tutkijan Reino Palmrothin johdolla kirkon itäosan muoto ja lattiataso palautettiin 1400-luvun lopun asuun.

Tässä yhteydessä holviin palautettiin alkuperäisten kokoiset ruoteet tiilestä, vanhan sakariston ovi sekä papinovi aukaistiin, samoin eteläinen kuori-ikkuna. Sakariston ikkunat palautettiin entiseen kokoonsa, samoin eteläinen sisäänkäynti Intendenttikonttorin antamaan asuun. Itäikkuna palautettiin paikalleen ja ovi suljettiin. Samalla palautettiin 1600-luvun saarnatuoli paikalleen ja itäsakaraan kunnostettiin 1700-luvun alttaritaulu. Kirkosta poistettiin suurin osa 1800-luvun lopun maalauksista, tehtiin uudet penkit ja laitettiin lattialämmitys.

Huittisten kirkossa on edelleen 1700-luvun alttaritaulu, joka on joutunut jättämään paikkansa 1800-luvun lopulla ja luovuttamaan alttarirakennelman ylätaulun Keikyän kirkkoon. Kun kirkko restauroitiin vuonna 1959, tuotiin itäosan alttaritaulu uudelleen kirkkoon ja sijoitettiin itäikkunan eteen. Rakennelman yläosassa on tosin vain pieni Kansallismuseosta lainattu ristiinnaulittua kuvaava taulu. Vuonna 1991 alttarilaite siirrettiin itäikkunan edestä itäsakaran pohjoisseinälle. Samassa yhteydessä pohjoisseinän krusifiksi siirrettiin pohjoissakaran itäseinälle. Näin itäikkunan vapauduttua alttarilaitteesta ja patterista, saatiin kirkkoon valoa ja tunnelmaa.

Hovimaalari Severin Falkmanin vuonna 1878 maalaama alttaritaulu on koreine kehyksineen alkuperäisellä paikallaan, kirkon pohjoissakaran pohjoisseinällä. Taulu oli kirkon lämmityksen johdosta tummunut niin paljon, että se jouduttiin kirkon juhlaa varten vuonna 1992 puhdistuttamaan. Puhdistuksen jälkeen Kristuksen kirkastusvuoritapahtumaa esittävä taulu on juhlallinen ja pysähdyttävä esine kirkossa. Sen juhlavuus sopii hyvin muutenkin kodikkaaseen ja arvokkaaseen kirkkoomme.

Huittisten pyhäjärveläiset saivat Viipurin läänin Pyhäjärven kirkon alttaritaulun Huittisten kirkkoon vuonna 1984. Pyhän Säätiö päätyi vaihtoehtoja tutkittuaan tuomaan taulun entistettynä ja kaunistettuna Huittisten kirkkoon. Tämä Aleksandra Såltinin maalaama taulu kuvaa perheitä, jotka saavat olla Jeesuksen jalkojen juuressa hänen siunattavanaan.

Eräänlaista alttaritaulua voisi esittää myös aikaisemminkin mainittu keskiaikainen puinen ristiinnaulitun kuva. Tämä kalleus on puhutellut Huittisten kirkkovieraita jo vuosisatojen ajan.

Kirkkoon on toimitettu monen vuosisadan kuluessa useita kruunukynttelikköjä. Ne ovat alkuaan olleet luonnonkynttelikköjä. Nykyisin niissä on sähkölamppuja.

Kirkon valaistusta on lisätty seinälampuilla ja myöhemmin jumalanpalvelusten televisioinnin tähden myös hyvin voimakkailla kattolampuilla. Koska kirkon ikkunat ovat alaan nähden pienet ja monet niistä tummennetut, valaistuksen täytyy olla hyvä kesälläkin, jotta myös seurakunnan virrenveisuu onnistuisi.

Kirkkoon on hankittu myös jäljennös vuoden 1712 kirkkoonottomatosta. Huittisten Maatalousnaiset tekivät tämän jäljennöksen vuonna 1979, jolloin Huittisten seurakuntakeskus valmistui. Alkuperäinen matto säilytetään Turun maakunta-arkistossa. Matto muistuttaa meitä vielä siitä tavasta, joka oli käytössä 1900-luvun puoleen väliin saakka. Äitien piti käydä kirkossa tai pappilassa "puhdistautumassa" lapsen synnyttämisen jälkeen. Lapsen synnyttäjän puolesta rukoiltiin ja pyydettiin hänelle ja koko perheelle siunausta.

Sakaristoon menevän aukon vieressä on Ylipäällikön päiväkäsky, joka on Marsalkan kunnianosoitus maan äideille.

Huittisten seurakunnalla on sekä vanhoja että uusia kirkkotekstiilejä. Messukasukoita on vuosilta 1776 (musta), v. 1832 (purppuranpunainen) ja v. 1930 (punainen ja violetti). Vuonna 1957, jolloin on viimeinen suuri korjaustyö aloitettu, on kirkkoon hankittu sekä alttarivaatteet että kasukat kirkkovuoden kaikkia värejä varten. Ne ovat olleet käytössä kirkon 650-vuotisjuhliin saakka eli vuoteen 1992.

Vuonna 1992 seurakunta antoi taiteilija Annikki Linturille tehtäväksi suunnitella uudelleen alttarivaatteet sekä messukasukat, stoolat ja kalkkiliinat. Annikki Linturin ja Pirjo Törhösen työn tuloksena saatiinkin kirkkoon jälleen erittäin kauniit ja käytännölliset tekstiilit. Niitten symbolit kertovat tuhansille ihmisille kuvin sen sanoman, jota kirkossa julistetaan.

Kirkon sakastissa löydämme myös vanhan pappilan ruokahuoneen kaluston. Sakastin suuri ylpeys on Könninkello, joka on vuodelta 1813. Kello on välillä ollut epäkunnossa, mutta on taas tirehtööri Paavolan korjaamana saanut uuden palvelutehtävän. Sakastissa on myös arkkipiispojemme kuvat, joissa heijastuu oman kirkkomme historia.

Kirkon kellot sijaitsevat länsitornissa. Ne ovat vuodesta 1959 lähtien soineet sähköisesti. Ne pauhaavat mahtavasti, sillä ne painavat yhteensä lähes kaksi tuhatta kiloa. Itäkello v:lta 1848 painaa 580 kg, keskikello v:lta 1796 painaa 870 kg ja länsikello v:lta 1816 painaa 500 kg.

Urut Huittisten kirkkoon on hankittu 1880-luvulla ja uusittu 1930-luvun puolivälissä. Urkujen uusimisen aikoihin on edellisten urkujen vihkimispuheen pitäjän, Huittisten kirkkoherra, rovasti ja lääninrovasti, fil. maist. Oskar Ferdinand Ingeliuksen tyttären tytär, Kyllikki Kangasvuo, lähettänyt "vaarinsa" pitämän puheen maanviljelijä J. Jaakkolalle. Ingelius toimi Huittisten kirkkoherrana vuosina 1868-1891. Kirje on päivätty 7.9.1935. Kirjoittaja on lukenut sanomalehdestä, että Huittisissa uusitaan urut. Sen vuoksi hän on lähettänyt arkistostaan löytämänsä puheen Huittisiin.

Vihkipuheessa sanotaan mm: Me veisaamme vanhassa virsikirjassamme: "Yks' päivä parempi Huoneessas Herrani, kuin kaikki maailman ilo, Kuin nopiast' poijes kimmoo"; Mutta nämä sanat koskee ainoastaan niitä, jotka hengessä ja totuudessa Jumalata palvelevat - maailma niitä ei ymmärrä.

Tosin on nyt tämä Herran huone, sekä sisältä että ulkoa nähden, yksi Kaunis, ihana ja tarkoitukseensa sovelias Herran temppeli, mutta Jumala ainoastaan tietää Kuinka Häntä täällä palvellaan. - Tämä meidän kirkkomme on nyt nykyisessä tilassaan niitä kauneimpia, kuin maaseuduilla ovat nähtävinä Suomen maassa. Tämä polvi, kuin nyt tässä elää, on tosin saadaksensa kirkon tähän kuntoon, suuria ponnistuksia täytynyt tehdä ja paljon uhrannut sekä rahoja että työtä. Toivon kuitenkin Huittisten emäseurakunnan voivan tätä kantaa ja että muutaman vuoden kuluttua nämä kustannukset ei enää tunnu eikä ketäkään rasita.

Mutta se on kirkon musiikista, kirkonveisusta ja urvuista, kuin nyt erittäisin on puhuminen. Kuka meistä, Sanankuuliani, on unhottanut Raamatun kertomusta kuinka Davidin harpun helinä karkoitti syngeyden Saulin pimentyneestä mielestä. Kuka meistä ei ole tuntenut kauniin musiikin lumousvoimaa, kuinka se ikäänkuin sulattaa ja pehmittää kovan, lohduttaa ja keventää raskaan, rauhoittaa syntisten himojen myrskyssä riehuvan sydämmen? Ja koska tähän vielä liitetään Jumalan elävän Sanan sisällinen voima, ylentäväin sanain vaikutus. Koska kaunis virsi kaikuu yhteisesti rinnoista, joissa kaikissa sama katumuksen, sama rukouksen, sama ikävöitsemisen tunne elää ja palaa - ah! ei se ole silloin enää niin kuin me tässä maailmassa eläisimme, vaan sielu silloin jo nostetaan, ja niin sanoakseni lentää Uskon ja Musiikin siivillä tämän maan tomusta taivaaseen.

Rukoilkaamme ynnä myös, että Hän, jonka kunniaksi tämä työ on tehty, joka kerta kuin me näitten urvuin mukasoitolla tässä Herran huoneessa äänemme ylistämme, vaikuttais meissä palavan rakkauden Häntä ja lähimmäisiämme kohtaan ja ikävöitsemisen tulevaisessa mailmassa saada kuulla vielä paljota kauniimman musiikin pyhäin enkelein, marttyyrein ja kaikkein uskovaisten kirkastetuissa joukoissa! "Olkoot nyt näillä sanoilla nämät taitavalta mieheltä syynätyt ja hyväksi kiitetyt 23 ääniset urvut tarkoitukseensa vihityt ja ylentäkäämme nyt ensi kerta niitten mukasoitolla ja avulla äänemme seuraavaisessa virressä."

Pappilat. Kirkkoherran virkatalon kerrotaan olleen veroluvultaan pitäjän suurin. Ehkä senkin vuoksi kirkkoherrat rakennuttivat kukin vuorollaan oman pappilan. Vuonna 1723 rakennettiin Nils Idmanille pappila, jota korjattiin vuosisadan aikana moneen kertaan. Kirkkoherra asui kuitenkin vuodesta 1761 omistamassaan Takkulan rusthollissa. Pappilassa asui pitäjänapulainen.

Nils Idmanin kuoltua Takkula jäi merikapteeni Fredrik-pojalle ja kirkkoherraksi tulleelle Danielille rakennettiin uusi hieno pappila. Tämä pappila paloi kesäkuussa v. 1811, jonka jälkeen rakennettiin jälleen uusi talo, jonka iäksi tuli vain 15-vuotta. Kirkkoherra Åkerman rakennutti vuonna 1826 ison ja komean pappilan. Tämä Åkermanin Iso-Pappila on monista korjauksistaan huolimatta elänyt pitkään ja palveli seurakunnan kirkkoherraa aina vuoteen 1966, jolloin kirkkoherra siirtyi rivitalopappilaan.

Kulman pappila, joka toimi vuodesta 1966 aina vuoteen 1979 seurakunnan kokoontumistilana ja kirkkoherranvirastona, on saanut viimeisen muotonsa vuonna 1895. Sen käyttö on vaihdellut vuosien mittaan; toimistotilat ovat säilyneet entisessä tehtävässään.

Pitäjänapulaisen pappila Viiala on täysin hävinnyt ajan vaihteluissa.

Huittisten emäpitäjästä kappeleihin. Huittisista kuljettiin etelään päin ei vain Köyliöön menevää kirkkotietä pitkin vaan myös alkuaan Korkeakosken sittemmin Loimijoen länsipuolista tietä pitkin Vampulaan ja Turkuun. Sen vuoksi kyyditys ja matkustajapalvelu oli sijoitettu Lauttakylän lisäksi Korkeakosken suuntaan. Matkustajapalvelua hoidettiin Ookilassa, Junttilassa, Kykylässä, Kaharilla, Praadilla ja Heinerkkilässä. Kun matkaa jatkettiin pitemmälle Vampulaan, siellä toimi Punolan kylässä Punolan ratsutila matkamiesten palvelupisteenä. Palvelu vaihteli välillä Salmenojan Rauvalassa ja Sallilan Mattilassa.

Loimijoen länsipuolisen tien varrella löytyy vanhaa huittislaista asutusta luonnonkauniine koskineen. Tien varressa on myös tämän vuosisadan merkittäviä nähtävyyksiä, kuten presidentti Risto Rytin synnyinkoti ja samoilla asumasijoilla Jaakolan vanha sukutila, jossa on koottu talteen kirkollista muistitietoa. Tuon tiedon säilyttäminen yhteiskunnan muutoksessa on hyvin tärkeätä, koska se kuvaa myös vuosisataista elämää, joka on vasta viime vuosikymmeninä päässyt unohtumaan.

Vielä vähän Huittisten vanhoista kirkkotavoista. Vastauksia teol. tri W.K. Kuulialan tekemiin kyselyihin vuonna 1952. Vastaajana Juho Jaakola, synt. 2.12.1877. Vastaukset on kirjoittanut opettaja Sanni Ailoniemi.

Hartauskirjoina on käytetty virsikirjaa, Uutta testamenttia, Lutherin postillaa sekä Psalmeja, joita on luettu ulkoakin. Kodeissa on pidetty aamu- ja iltahartauksia, lähinnä virsikirjan hartauksia. Laulua on säestetty virsikanteleella sunnuntaisin ja julapäivinä. Lukusijoilla on polvistuttu rukousten aikana.

Äidit opettivat lapsille lukutaidon ja hyviä tapoja. Sunnuntaina luettiin kirkonmenojen aikana virsikirjasta sunnuntain tekstit, monissa kodeissa myös postillaa. Kirkonaikana ei tehty töitä, kyläänkään ei saanut mennä. Kirkossa olleiden oli kerrottava saarna, virret ja muut kuulumiset. Rippikirkkoon valmistauduttiin paastolla ja rukouksella.

Jouluaaton hämyssä käytiin saunassa, tupaan tuotiin olkia, joulukuusi ja himmeleitä. Kodeissa luettiin jouluevankeliumi ja veisattiin jouluvirsiä.

Paastonaikana puettiin tummiin vaatteisiin. Poikkeuksen teki Marianpäivä, jolloin naiset pukeutuivat kirkasvärisiin pukuihin. "On niin kirjavisa vaatteisa kuin vaim'väki Marianpäivänä", sanottiin. Häitä ei myöskään paastonaikana pidetty. Kiirastorstai oli kuin pyhänaatto. Pitkäperjantaina mentiin kirkkoon ja iltapäivä vietettiin kotona.

Pääsiäisenä erikoisesti nuori väki kävi katsomassa auringonnousua. Juhannukseksi tehtiin lehtimaja ja lehviä tuotiin sisällekin. Uutenavuotena käytiin myös ahkerasti kirkossa ja mikkelinpäivää vietettiin kesäkauden päättymisjuhlana. Siihen mennessä oli saatava "perunat kuoppaan ja ämmät pirttiin". Pyhäinpäivänä oli palkollisten "muutinpäivä". Myös adventtina käytiin ahkerasti kuulemassa Hoosiannalaulua.

Kertoja ei ole havainnut paikkakunnalla taianomaisia menoja. Papit johdattivat syksyisin sadon kiitokseen. Kinkerit olivat lapsille pakollisia ja aikuiset kävivät niissä vuorotellen. Koko kinkeriväelle tarjottiin korppukahvit.

Joulukirkkoon saatettiin viedä taloista talikynttilöitä. Kynttilä asetettiin kirjalaudalle. Kruunuihin kirkkoväki vei kynttilät jo ennen joulua. Kirkkoväärtti sai kynttilöiden loput, josta hyvästä hänen piti pitää kirkonkellojen laakerit hyvässä rasvassa. Joulukirkkoon ei tuotu olkia. Tapaninpäivänä ensiksi kotiin päässyt toi kylään "vasikanlykyn". Kilpa-ajo oli hyvin yleinen.

Kirkossa eri kyläkunnilla oli omat penkkinsä, herrasväen penkit ja puustellein penkit. Sen lisäksi oli vielä ns. "huorain aatelispenkki" ja rikollisten penkit. Kirkonmäellä oli myös honkapuusta valmistettu, vahvasti raudoitettu vaivaisäijä, joka oli metrin maan alla ja kaksi metriä maan päällä. Sen syvennyksessä oli kirjoitus: "Joka köyhää armahtaa, se lainaa Herralle". Ihmiset kävivät onnellisten tapausten ja myötäkäymisten jälkeen viemässä rahaa "vatipyssyyn", joka tyhjennettiin joulun edellä. Rahat jaettiin köyhille.

Kuulutusten yhteydessä luettiin huutokaupat, kuntakokoukset, eri työtilaisuudet, papiston- ja kirkonmaksut, niitten rästit mainittiin nimeltäkin, papin ja lukkarin halkotalkoot, rovastin elonleikkuupäivät, pesänkirjoitukset ym.. Avioliittoon kuulutetut olivat kuulemassa kuulutustaan. Jos he eivät olleet kuulemassa sanottiin: "Pappi heitti hänet alas saarnatuolista ja jalka meni poikki". Kuulutetulle vietiin koristettu keppi.

Amanda Hakala, syntynyt v. 1887, on neuvonut nuorta miniäänsä: "käytä huivia päässä ehtoollisella käydessä, ei sovi mennä avopäin, kun on jo miehelässä". Monilla on ollut käytössään musta silkkihuivi, jota on huolella säilytetty. Vanhempi väki on käynyt ehtoollisella päällysvaatteet yllään. Niitten tuli olla mustat tai ainakin hyvin tummat. Ns. pitäjäläisten huivit olivat villakankaisia. Myöhemmin, noin 1930-luvulla alettiin käyttää huivien sijaan hattuja, joita papit pitivät epäkäytännöllisinä ehtoollista jaettaessa.

Vampula

Vampulassa oli nähtävästi ensimmäinen kirkko pystyssä aina vuoteen 1600-luvun puoliväliin saakka. Ensimmäinen kirkko oli rakennettu Tamaren kylään, ja samalle paikalle Mikko Simonpoika rakensi Vampulan toisen kirkon vuonna 1650. Rakentamista tuki itse piispa Isak Rothovius ja rakentamiseen otti osaa Vampulan kappelin väen lisäksi emäseurakuntakin.

Kirkko palveli sadan vuoden ajan seurakuntaa ja vaati monia korjauksia. Niinpä Vampulan asukkaat solmivat 5.2.1758 sopimuksen Antti Piimäsen kanssa uuden kirkon rakentamisesta. Pitkän riidan jälkeen päästiin Vampulassa sopimukseen, jonka mukaan uusi kirkko rakennettiin entisen kirkon vastapäiselle puolelle Loimijokea Sallilan tien varteen. Kirkko rakennettiin kovalla kiireellä. Kahdenkymmenen miehen rakennusryhmältä kului aikaa vain seitsemänkymmentä päivää perustuksen laskemisen jälkeen muuhun rakennustyöhön. Rovasti Nils N. Idman vihki kirkon 1.7.1764.

Piimäsen kirkkoa jouduttiin myös paljon korjaamaan ja uusimaan. Kun lääninarkkitehti F.H. Rancken katsasti kirkon vuonna 1892, hän ehdotti kokonaan uuden kirkon rakentamista. Vampulan neljäs kirkko rakennettiinkin em. arkkitehdin piirustusten mukaan Piimäsen kirkon paikalle ja osaksi sen rakennusaineista David Lönnrothin johdolla. Huittisten kirkkoherra Wilhelm Lindstedt saattoi vihkiä kirkon jo 16.9.1894. Kirkkoon hankittiin vuonna 1906 Viktor Ylisen maalaama alttaritaulu, jonka aiheena oli sama kuin Huittisten kirkonkin alttaritaulun aihe "Kristuksen kirkastuminen".

Vampulan kappeli sai senaatilta luvan itsenäistymiseensä jo 16.10.1891, mutta asia venyi niin pitkälle, että seurakunta pääsi valitsemaan ensimmäistä kirkkoherraansa vasta maaliskuussa 1899. Valittu kirkkoherra, Gustaf Manner, ryhtyi hoitamaan tehtäväänsä 1.5.1900, jolloin siis Vampulasta tuli itsenäinen kirkkoherrakunta.

Vampulan kappalaisen, sittemmin kirkkoherran virkatalona oli Matkusjoen Luuki. Kappalaiset olivat toimineet siellä jopa omatoimisesti vastoin seurakunnan tahtoa, joten rakennusta oli aikojen kuluessa siirretty kauemmas kulkuväylästä, vanhasta maantiestä. Nykyisin vielä pystyssä oleva vanha pappila on rakennettu v. 1884. G. Mannerin tultua v. 1900 seurakunnan kirkkoherraksi, hän käynnisti uudelleen pappilan rakennustyöt, jotka valmistuivat v. 1905. Viimeisin kirkkoherran virkatalo on rakennettu seurakuntatalon yhteyteen aivan kirkon viereen.

Punkalaidun

Huittisiin tulee jokireitti Kokemäen ja Loimaan-Alastaron-Vampulan suunnan lisäksi myös Punkalaitumelta. Asutus on varmasti siirtynyt nimenomaan jokilaaksoa pitkin sisämaahan päin, Huittisista Punkalaitumelle päin. Sen vuoksi on aivan luonnollista, että Punkalaidun on kuulunut Huittisten emäpitäjään. Isak Rothovius, joka on jo aikaisemminkin mainittu nimenomaan suurten seurakuntien jakajana, antoi tukensa seurakunnan erottamiselle Huittisista. Pietari Brahe sanoo perustamiskirjassaan 31.7.1639: "..olemme Turun piispan, arvoisan ja korkeasti oppineen herran, Isak Rothoviuksen, suunnitelmasta ja lausunnosta huomanneet, kuinka muutamien Huittisten pitäjän asukkaiden on pitkän matkan vuoksi vaikea käydä nykyisessä kirkossaan. Tämän vuoksi on piispa laatinut meidän vahvistettavaksemme suunnitelman, että Punkalaitumen kappelista tulee eri kirkkoherrakunta niine talonpoikineen ja kylineen, jotka herra kreivi on sille asettanut."

Kuva 27.

Jatkosodassa kesken parasta luomiskauttaan kaatuneen kirjailija Eino Hosian muistokivi hänen syntymäkotinsa maisemassa. Paikka on puolisen peninkulmaa Punkalaitumen keskustasta Huittisiin päin Vanhainkodin pihapiirissä. Taustalla, joen toisella puolen on ollut Hosian kivikautinen asuma. Alavirran suuntaan noin puolen kilometrin päässä on perimätiedon mukaan ollut seutukirkko, "killankirkko", joka oli Punkalaitumen Länsipään ja Huittisten Suttilan yhteinen. Punkalaitumen kirkolla (tien eteläpuolella) on sankarihauta, jonka muistokivessä on kaksi raamatunkohtaa: Tämä kirjoitettakoon tulevalle polvelle, ja kansa, joka vastedes luodaan, on kiittävä Herraa (ps. 102) ja Eivätkä ole henkeänsä rakastaneet, vaan olleet alttiit kuolemaan asti (Ilm. 12).

Punkalaitumen kirkosta puhutaan vasta 1640-luvun alussa, jolloin pyydettiin eräitä talollisia arvioimaan kirkkoon käytetyn puutavaran arvo. Mistään ei käy ilmi, onko vanhaa kirkkoa korjattu vai onko rakennettu kokonaan uusi kirkko. Kirkko palveli joka tapauksessa punkalaitumelaisia, koska sen kattoa on korjattu vuonna 1709 ja sitten isonvihan jälkeen v. 1723. Kirkko sai uuden kellotapulin v. 1761 Antti Piimäsen rakentamana.

Salama tuhosi em. kirkon 29.7.1773, jonka jälkeen ryhdyttiin uuden kirkon suunnitteluun. Uuden kirkon suunnittelijaksi ja rakentajaksi saatiin Johan Björman Humppilasta. Kirkosta tuli pitkänomainen itä-länsi kirkko. Sivuilla olevat eteiset liitettiin pian kirkon yhteyteen, mistä johtuen kirkosta tuli samalla ristikirkko. Kellotapuli liitettiin myös kirkon länsipäätyyn.

Kirkon vihkimisen suoritti syksyn 1774 aikana Huittisten kirkkoherra, lääninrovasti Nils N. Idman. Kirkko jouduttiin korjaamaan sittemmin perusteellisesti, valmistuen v. 1859. Muutostöitä jatkettiin vielä vuoteen 1873 saakka, jolloin kirkko sai pääpiirteissään nykyisen asunsa. Kirkkoa on kuitenkin korjattu useaan otteeseen vielä 1900-luvullakin, viimeisinä vuosikymmeninäkin pariin otteeseen.

Punkalaitumen pappila sijoitettiin Pietari Brahen päätöksen mukaan Kostilan kylään Jaakko Erkinpojan sekä Tuomas Juhonpojan tiloille. Tuomas Juhonpoika luovutti Laurila-nimisen tilan, joka oli jäänyt verohylyksi v. 1632. Ensimmäinen kirkkoherra asui Laurilan vanhoissa rakennuksissa, jotka olivat hyvin huonossa kunnossa. Pappilaa korjattiin ja laajennettiin useita kertoja 1600-luvulla. Rakentamista jatkettiin 1700-luvulla, samoin seuraavalla vuosisadalla. Vuonna 1823 valmistui kuitenkin kirkkoherra Bergrothin vaatimuksesta uusi pappila. Siitäkin luovuttiin jo samalla vuosisadalla, sillä 1897 valmistui nykyinen päärakennus, joka lienee Suomen suurimpia. Pappilassa 1977 suoritettu suuri peruskorjaus on saattanut pappilan seurakunnan hyödylliseen ja monipuoliseen käyttöön.

Huhtamon kyläkirkko

Huittisista vanhaa tietä Helsinkiin päin ajettaessa tulemme Huhtamon kylään, jossa on oma kirkkonsa ja seurakuntahuoneyhdistyksensä. Kyläkunnasta oli pitkä matka niin Huittisten, Punkalaitumen kuin Alastaronkin kirkolle, joten kyläkunta päätti rakentaa oman kirkon ja vielä pappilankin. Vuonna 1911 siellä perustettiin Huhtamon seurakuntahuoneyhdistys, joka päätti v. 1913 rakentaa rukoushuoneen Jylhänkankaalle, josta mv. Erland Ylijätö päätti luovuttaa sille tontin. Huhtamolaiset päätyivät sitten v. 1914 anomaan omaa seurakuntaa, senaatti ei kuitenkaan hyväksynyt vaan hylkäsi anomuksen v. 1917.

Kun oma seurakuntahanke kariutui, päättivät huhtamolaiset kuitenkin järjestää omia jumalanpalveluksia kerran kuukaudessa. Niitä oli tarkoitus pitää Huhtamon, Kanteenmaan ja Alasenjoen kouluilla. Tämä järjestely vaihtui kuitenkin hyvin pian, kun Huhtamon seurakuntahuoneyhdistys rakensi oman kirkkonsa aivan koulun läheisyyteen. Vuonna 1928 valmistunut ja 28.1.1929 vihitty kivikirkko on hyvin täyttänyt tehtävänsä, vaikka kyläkunta kuuluukin edelleen laajempiin seurakuntayhteyksiin.

Kirkossa, joka on arkkitehti Ilmari Launiksen käsialaa, on Leo Pahlamon alttaritaulu. Taulu esittää Jeesusta Getsemanessa. Kirkon kellot ovat vuodelta 1933 ja ne painavat 350 ja 600 kiloa.

Keikyä

Huittisten keskustasta Tampereelle päin ajettaessa, Sammun kylässä eroaa vanha tie, joka vie Raskalan, Kiviniemen kautta Keikyän sillalle, jossa se yhtyy nykyiseltä Tampereen tieltä tulevan yhdystien kanssa. Kun matkailija ajaa tämän yhdystien poikki, hän saapuu noin puolen kilometrin ajettuaan nykyisen Keikyän kirkon tiehaaraan, josta on vielä 200 metriä itse kirkolle.

Keikyä kuului Huittisten emäpitäjään aina vuoteen 1908, jolloin senaatti antoi päätöksen itsenäisen Keikyän seurakunnan perustamisesta. Tosin esim. kirjojen siirto tapahtui vasta vuoden 1913 alusta, jolloin Keikyän seurakunnalla oli käytettävissään myös vuoden 1912 adventtina vihitty uusi kirkko.

Keikyäläiset saivat ensimmäisen oman kirkkonsa vuonna 1687. Sen kerrotaan olleen Hellänmäen kirkkokalliolla, lähellä Kopran taloa. Kirkossa oli pieni kynttiläkruunu ja muita pieniä esineitä.

Toinen kirkko rakennettiin Keikyään valmistuen 21.7.1830. Tämä kirkko purettiin Keikyän seurakunnan itsenäistyttyä ja puretun kirkon tarvikkeita käytettiin uuden kirkon rakennusaineina. Näin osa vanhasta siirtyi myös uuteen. Keikyän purettu kirkko merkittiin maastoon muistomerkillä ja tekstillä: "Keikyän saarnahuoneen paikka vv. 1684-1911". Keikyän toisen kirkon oli vihkinyt Wilhelm Åkerman 8.8.1830. Siihen kirkkoon vietiin Huittisten kirkon alttaritaulu vuodelta 1753, joka esittää vanhaa Simeonia Jeesus-lapsi sylissään. Taulu on edelleen Keikyän kirkossa.

Vuoden 1912 kirkon piirustukset laati arkkitehti Josef Stenbäck ja ne hyväksyttiin senaatissa helmikuussa 1910. Kirkosta tuli ristikirkko, jonka sakasti ja alttari ovat kellotapulitornin puolella kirkkoa. Urut, jotka hankittiin v. 1917, sijoitettiin alttarin taakse, sakastin yläpuolelle. Vuonna 1963 hankitut 18-äänikertaiset urut on sijoitettu lehterille kirkon etuosaan. Kirkon valmistuttua vuonna 1912, Huittisten kirkkoherra Wilhelm Lindstedt toimitti kirkon vihkimisen.

Hautausmaa rakennettiin kirkon yhteyteen. Hautausmaata on laajennettu ja kirkkoa kunnostettu moneen otteeseen. Nykyisin Keikyän seurakunta muodostaa yhdessä Kiikan seurakunnan kanssa seurakuntayhtymän, Äetsän pitäjässä.

Kiikka

Kun jatkamme matkaa pitkin Kokemäenjokea Keikyästä pohjoiseen nimenomaan joen vasenta sivustaa, tulemme Kiikan kirkolle. Tämä seutu kuuluu jo vanhaan Tyrvään alueeseen. Kiikan nykyisen kirkon sakaristossa on opettaja J. Lehtiön piirros kirkosta varhaisemmassa asussa. Tähän asuun kirkon oli saattanut Tukholman Yli-Intendenttivirasto vuonna 1800. Rakentaminen oli suoritettu vuosina 1806-1807.

Kirkon ulkonäköä on muutettu perusteellisesti vuonna 1884. Tämä lääninarkkitehti von Heidekenin piirustusten mukaan tehty korjaus on Kiikan entisen kirkkoherran mukaan pilannut kirkon ulkonäköä. "Yksinkertaisen kaunis ja arvokas kirkko" menetti paljon entisestä kauneudestaan. "Tornialus madallettiin, tapuli rakennettiin kirkon yhteyteen, ja ristisakarat tehtiin päädyllisiksi. Viimeinen muutostyö tehtiin 1952 arkkitehti Bertel Strömmerin piirustusten mukaan. Tällöin tapuli korotettiin 41 metriä korkeaksi, niin että sen tasaisesti ylöspäin kapeneva huippu näkyy kauaksi Kiikan ohittavalle kantatielle, ja on näin ollen tavallaan koko Kiikan tunnusmerkki." (Heikkilä)

Kuva 28. Mouhijärvi, vanhalta nimeltään Ylä-Sastamala, on Pietari Brahen aikoihin itsenäistyneitä pitäjiä. Kirkko rakennettiin kolme vuotta riippuvuussuhteen päätyttyä v. 1642 maisemaan, jonka kirkkoluonne on edelleen ilmeinen: kuvassa vasemmalla on puoliksi purettu ja sitten uudelleen katettu tapuli, oikealla on "karmi", hautakammio, jommoisia vanhoilla kirkkomaillamme ennen niiden ymmärrettävää rakentamiskieltoa vallankin aatelissuvuille tarkoitettuina oli paljon. Kuvassa näkyvään karmiin on kuitenkin haudattu paikallisten talonpoikaissukujen jäseniä. Kirkon siirtäminen toisaalle koitui kaiketi pelastukseksi Vanhankirkon karmeille. Tapulin ja karmien välissä, männyn takana olevalla aukiolla on ollut kirkko, jonka koko ja muoto näkyvät paikoilleen jätetyistä pohjakivistä. Muistomerkissä on viittaus psalmiin 84 ("löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, sinun alttari Herra Sebaot"). Kirkko purettiin 1870-luvulla ja siltä ajalta on piirros, joka osoittaa, että kirkon kummassakin harjapäädyssä on ollut kelttiläinen, sakaransa ympyränkehän yli työntävä risti. Taustalla näkyvän järven nimi on edelleen Kirkkojärvi, vaikka Mouhijärven uusi kirkko on jo toistasataa vuotta ollut puoli peninkulmaa idempänä, Mätikköjärven rannalla. Uusi kirkko rakennettiin näin kauas vanhasta sen tähden, että Mouhijärven painopiste oli siirtynyt Lavian ja Suodenniemen itsenäistyttyä Uotsolan-Häijään tienoille. Kirkkojärvet ovat yhteydessä paitsi toisiinsa myös (Mouhijärven Salmin kautta) Kokemäenjoen vesistöön. Kirkonkylät syntyivät Kirkkojärviksi muuttuvien vesien rannoille ja asutusreittien varsille. Siitä Mouhijärvi on hyvä esimerkki.

Kiikoinen

Kiikasta jatkamme matkaa luoteeseen. Tämä matka on vielä muutama vuosi sitten kuljettu mutkaista hiekkatietä pitkin, mutta nykyisin sinnekin pääsemme huristamaan suoraa päällystettyä tietä pitkin. Tosin monet kauniit maisemat jäävät näin näkemättä. Tienviitoista voimme vain havaita, että matkan varrella voisimme pistäytyä pienten järvien rannoilla.

Kiikoinen on jäänyt ehkä hieman sivuun valtaväylistä, mutta sen kauneus houkuttelee ainakin Pori-Tampereen tien kulkijoita poikkeamaan kauniiseen kirkonkylään ja ennen kaikkea sen kauniiseen puukirkkoon.

Lavia ja Suodenniemi

Kiikoisista voi jatkaa yhdystietä pitkin Laviaan, sieltä edelleen joko suoraan itään Suodenniemelle ja Mouhijärvelle tai sitten pohjoiseen, Kankaanpäähän, Kullaalle jne..

Lavia ja Suodenniemi ovat vanhastaan kuuluneet Karkkuun ja sittemmin siitä erotettuun Mouhijärven seurakuntaan. Lavian kappeliseurakuntahanke on toteutunut kirkon rakentamisen myötä v. 1823. Suodenniemeä oli puhuteltu jo vuodesta 1685 itsenäiseksi rukoushuonekunnaksi. Kappelikirkko siellä lienee ollut jo v. 1694. Suodenniemen kirkko rakennettiin kuitenkin uudelleen v. 1752 ja nykyinen kaunis puukirkko valmistui v. 1831. Arkkitehteina toimivat C. Bassi ja A.W. Arppe. Torni rakennettiin v. 1839.

Lavia on saanut itsenäisyyspäätöksensa 13.6.1870, mutta Suodenniemen itsenäistymispäätös on vasta vuodelta 1908. Käytännössä tämä toteutui vasta v. 1916.

Suodenniemeltä voi vielä piipahtaa vanhaan Satakuntaan kuuluvaan Mouhijärven pitäjään, joka on vain muisto entisestä suuruuden ajastaan. Mouhijärveltä löydämme kuitenkin muiston menneestä Hosionmäen Selkeen kartanonmäelle v. 1642 rakennetusta kirkosta. Nykyisin tällä paikalla löydämme vain ehkä v. 1774 rakennetun kellotapulin ja vanhan hautausmaan hautakarmeineen. Nykyisen v. 1858 valmistuneen tiilikirkon löydämme Haavoistenmäeltä, joka rakennettiin entisen pappilan läheisyyteen.

Kuva 29. Suodenniemelle eli Mouhijärven Pohjakylään saatiin kirkko jo 1600-luvun lopulla. Kirkko oli mäellä, joka on muutama sata metriä Laviaan päin risteyksestä, mistä yhdystie käy Putajaan ja valtatielle. Kirkko rakennettiin Kirkkolahdeksi edelleenkin sanotun, kuvassa näkyvän veden äärelle. Paikannimiemme vesien yhteydessä esiintyvät pohja-sanat tarkoittavat yleensä suoran vesitien päättymistä, perukkaa. Näin lienee laita Pohjakylässäkin. "Pohja" näkyy kuvan keskellä alavana rantana. Tästä kävi muinaisten sastamalaisten erätie ja asutusrönsy kohti merta, Merikarviaa, Sastmolaa. Mutta tällä kohtaa, Lavian ja Suodenniemen välillä, oli ylitettävä Kokemäenjoen ja Karvianjoen välinen "vesijako". Täällä vedenjakaja ei ollut kantamista merkinnyt kannas vaan pikkulampien kanavamaisesti porrastuva ketju, joka huipentui tai paremminkin mataloitui Palojärveksi. Ja taas kerran Palojärvi osoittautuu vesireitin ihan viimeiseksi ja sen tähden suorantaiseksi lammeksi (vanhan euroopan "pwl", suojärvi). Palojärvi johtaa ja virtaa kahtaalle, niin kuin tämän tyypin järvet tekevät, jos ollaan vesijaolla. Lavian ja Suodenniemen välinen vesijako oli poikkeuksellinen, kanavamainen ja semmoisena se soveltui hyvin myös edestakaiseen kulkemiseen. Niinpä ei ole ihme, että Lavia säilytti kauan kirkko- ja muut yhteydet Ylä-Sastamalaan. Myös sama evankelinen hengenliike on ominainen niin Lavian kuin Ylä- ja muunkin Sastamalan seurakunnille. - Lavian itsenäistyttyä Suodenniemellä tehtiin niin kuin Mouhijärvellä: uusi kirkko rakennettiin idemmäs eli jäljelle jääneen seurakunnan asutukselliseen painopistekeskukseen, jonne vähitellen syntyi muukin keskus, kirkonkylä ja vanha kirkkomaisema hiljentyi.

KIERROS SASTAMALAN KIRKKO- JA KULTTUUURIMAISEMISSA

Arto Jaatinen

Jo ennen kristinuskon maahamme tuloa oli Satakunnasta kehittynyt läntisen Suomen tärkein kulttuurikeskus. Historiantutkimuksemme on selvittänyt, että Sastamalan ja Vanajan Hämeen talonpoikaisyhteiskunnat kävivät keskenään hyvin vilkasta kauppaa ilman välikäsiä, koska välimatka oli lyhyt ja helppokulkuinen. Näin Kyrö ja Vesilahti-Lempäälä sekä Pirkkala kuuluivat samaan yhdyskuntapiiriin Sastamalan kanssa.

Sastamala alkoi hajota jo keskiajalla. Hajoaminen jatkui vuosisatojen aikana ja viimeisimmät seurakunnat itsenäistyivät tämän vuosisadan puolella. Paikallaan on kuitenkin pysynyt Karkun vanha kirkko, jota nyt kutsutaan Sastamalan kirkoksi (1). Täsmällistä tietoa tämän kirkon perustamisesta ei ole löydettävissä, mutta todennäköistä on, että rakentamisluvan on antanut paavi Gregorius IX. Hän antoi silloiselle Suomen piispalle Tuomaalle 31.1.1229 oikeuden ottaa kirkon haltuun pakanuudenajan uhrilehdot ja kulttipaikat. Ennen kirkkoa paikalla on sijainnut hautausmaa, jolle sitten munkit perimätiedon mukaan rakensivat ns. Luukkaan kappelin, jonka jäänteet ovat edelleen nähtävissä kirkon pohjoisseinällä. Tämän kappelin rinnalle rakennettiin puukirkko, jonka ympärille nykyinen Pyhälle Marialle omistettu kivikirkko 1300-luvulla pystytettiin ja jonka hirsiä on käytetty länsipäädyn yläosan rakentamiseen. Kirkossa on säilynyt seutumme vanhin, vuosiluvulla varmistettu muistomerkki, hautakivi, johon on hakattu edesmenneen, tuntemattomaksi jääneen papin puumerkki ja vuosiluku 1304. Tähän perustuen prof. Otto I. Meurman on todennut, että kirkko on rakennettu ennen tuota mainittua vuotta. Toisen tiedon mukaan kirkko olisi valmistunut 1300-luvun ensimmäiselle vuosineljännekselle tultaessa.

Lähdemme Sastamalan kirkolta (1) pohjoiseen halki Heinoon kylän. Ohitamme Karvan talon ja annamme tien jatkua kohti Hämeenkyröä (2). Käännymme Karkun nykyiselle pääkirkolle (3), joka harmaakivisenä seisoo kauniilla paikalla Rautaveden ja Riippilänjärven välisellä kannaksella. Karkun kirkko rakennettiin vuonna 1913 arkkitehti Oiva Kallion piirustusten mukaan.

Karkun hautausmaalla on vuonna 1948 valmistunut, kuusenmuotoinen ruumishuone (siunauskappeli), jonka suunnitteli prof. Otto I. Meurman. Karkun kirkon tornista avautuva maisema on hyvin kaunis. Riippilänjärven takana sijaitseva ent. Järventakan ratsutila (4) oli seurakunnan pappien suosima, sillä 400 vuoden kuluessa alkaen vuodesta 1540 sitä omisti kuusi pappia 103 vuoden aikana. Nykyään tilan pellot ovat golf-kenttinä ja päärakennus klubirakennuksena. Riippilänjärven niemessä on Linnaisten huvila, jonka rakennutti vuonna 1902 tunnettu kasvitieteilijä Albert Hjalmar Hjelt (1851-1925). Riippilänjärven rannalla sijaitsee myös suuri Fulkkilan huvila, joka torneineen ja parvekkeineen on hyvin erikoinen nähtävyys. Sen rakennutti vuonna 1895 asunnokseen kihlakunnantuomari, hovioikeudenneuvos Carl Fredrik Munck.

Kuva 30. Sastamalan (Karkun) seurakuntakirkko on kooltaan mahtava. Kirkko olikin katolisena aikana pääkirkon asemassa koko Ylä-Satakunnassa niin kuin Kokemäen kirkko Ala-Satakunnassa. Pääkirkkoluonne ilmenee kumpaisellakin taholla myös niin, että kirkot ovat p. Marian nimikkoja.

Seuraavaksi ohitamme Karkun Mäkipään 'yksinäistilan' (5), jonka alueella toimii nykyisin Karkun Evankelinen Opisto. Komea, tornimainen huvilarakennus Mainiemi, joka pitkään oli opiston päärakennuksena, tuhoutui tulipalossa vuonna 1959. Sen paikalle on rakennettu uusi päärakennus ja viereen asuntoja henkilökunnalle ja oppilaille. Opiston johtajana oli pitkään, sen perustamisesta vuodesta 1918 lähtien rovasti P.J.I. Kurvinen, Suomen vanhimman virsirunouden etevä tutkija.

Karkun Aluskylässä sijainneen Tullun talon (6) paikalla on vuodesta 1929 lähtien toiminut Karkun Emäntäkoulu, nykyisin Karkun kotitalous- ja sosiaalialan oppilaitos. Tullun vanha päärakennus kauniine kuisteineen on säilynyt ja kunnostettu opetuskäyttöön.

Aluskylässä on myös taiteilijaprofessori Lauri Ahlgrenin lapsuuden koti (7). Lauri Ahlgren (synt. 1929) on abstraktin taiteen tunnetuimpia edustajia maassamme. Hän on toiminut taiteilijajärjestöjen johtopaikoilla. Hän on tehnyt lasimaalauksia moniin maamme kirkkoihin. Karkun seurakuntatalon 'alttaritaulu' on hänen maalaamansa.

Aluskylän koulu (8) on Karkun vanhin kansakoulu, joka aloitti toimintansa vuonna 1873 Ikosen talossa. Sen opettajana toimi kauan (1904-1946) Vihtori Virtaranta, jonka poika Pertti Virtaranta oli puolestaan professorina Helsingin Yliopistossa vuosina 1959-1981, toimittuaan sitä ennen mm. Lundin yliopiston suomen kielen lehtorina

Ruotsissa. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1946 Ylä-Satakunnan murteita käsittelevällä teoksella ja on sen jälkeen julkaissut tutkimuksia sekä useita omiin keräelmiin perustuvia aineskokoelmia suomen murteiden ja karjalan kielen alalta. Hän on lahjoittanut arvokkaan kirjakokoelman Vammalan kaupunginkirjastoon.

Palvialassa sijaitsevan Vuorelan (9) rakennutti vuosisadan vaihteessa asunnokseen Porin piirin kansakoulujen tarkastaja Juho Reini (1854-1916). Hänen puolisonsa oli Betty Forsman, joka kuoli vuonna 1943. Vuorelasta tuli tämän Forsman-Koskimiehen sukuhaaran keskeinen paikka, jossa kesäisin oleskelivat Betty Reinin veljet, Helsingin normaalilyseon suomen kielen yliopettaja, professori August Valdemar Koskimies sekä myöhemmin Oulun piispa Juho Rudolf Koskimies, joka rakennutti Rautaveden vastarannalle Päiväniemeksi (13) ristimänsä suuren huvilan, joka nyt on Suomen Kristillisen Työväen Liiton omistuksessa.

Palvialan Tuomiston talon (10) suuren empiretyylisen päärakennuksen rakennutti vuonna 1853 kruununvouti Lagerblad. Lagerbladien hauta Karkun hautausmaalla on sen ensimmäinen sukuhauta. Tuomiston maalta tehdyissä kaivauksissa on löydetty mm. se koru, joka tunnetaan 'Karkun riipus' -nimellä.

Karkun seurakuntatalo (11) oli aiemmin Karkun rukoushuone, joka rakennettiin Frans Hannulan herätyksen aikoihin vuonna 1912. Seurakuntatalolla on suurikokoinen Lauri Ahlgrenin maalaama alttaritaulu. Seurakuntataloksi rukoushuone saneerattiin vuonna 1980.

Nohkuan Ylisen (12) uusrenessanssityylinen, osaksi kolmikerroksinen päärakennus on 1800-luvun loppupuolelta. Sen pitkäaikainen omistajasuku oli kotoisin Suoniemeltä Pakkalan ratsutilalta, siitä muodostettiin sukunimi Packalen. Packalenin isännät edistivät monin tavoin kehitystä ympäristössään. Kalle Anselm Packalen (1845-1900) toimi valtiopäivämiehenä.

Packalenin jälkeen poikkeamme Rautaveden rantaan, missä sijaitsee Päiväniemi (13), jonka huvilakseen rakennutti aikanaan Juho Koskimies. Huvilarakennus on saanut seurakseen useita muita rakennuksia, joita kaikkia omistaa nykyään Suomen Kristillisen Työväen Liitto.

1500-luvun loppupuolella Karkussa oli lukuisia vaskiseppiä ja heidän renkejään. Lokakuun 5. päivänä vuonna 1546 annetussa avoimessa kuninkaankirjeessä Kustaa Vaasa myönsi luvan viidelle suomalaiselle harjoittaa vaskisepän ammattia. Nämä miehet olivat Karkusta: Mikko Heikinpoika Vihtiälästä, Yrjö Niilonpoika Innalasta, Juho Leikas Karkunkylästä, Erkki Harck samasta kylästä ja Sipi Eskonpoika Kiuralasta. Kupariseppien muistolaatta (14) on nähtävissä Hiedan vuolteen läheisyydessä.

Pirunvuori (15) Kuloveden ja Rautaveden välisellä Salonsaarella on Etelä-Suomen korkeimpia vuoria, 151 metriä merenpinnasta. Se on jo varhain ollut tunnettu nähtävyys, jonka laelta sanotaan näkyvän seitsemän kirkkoa. Monet taiteilijat ovat saaneet sieltä aiheita, eniten varmasti Pirunvuoren maalari Emil Danielsson (1882-1967). Hän rakennutti vuonna 1906 vuorelle luonnonkivistä kaksikerroksisen ateljeehuvilan. Siellä hän työskenteli ja asui kesäisin aina vuoteen 1964.

Danielssonin aiheita olivat paitsi Pirunvuoren maisemat myös karkkulaiset kansanmiehet, sellaiset kuin Toivolan Taavetti ja Sillanpään Hermanni, joista hän teki mainioita muotokuvia. Danielsson kokeili myös kuvanveistoa, teki kipsikorkokuvia, akvarelleja ja maalasi öljyväriteoksia. Hänen Karkun kirkkoon tekemänsä maalaukset tuhoutuivat väärän pohjustuksen takia.

Monet seikat osoittavat, että Karkunkylä Karkussa on ollut varhaisin uskonnollinen keskus, josta Arven talon Kirkkovainiolla on rautakautinen polttokalmisto (16). Keskellä Kirkkovainiota on isohko matalakumpuinen riihimäki, jonka pohjoisreunaa kutsutaan Memmo-kallioksi. Professori J. Rinne suoritti vuonna 1904 kaivauksia Arven Kirkkovainiolla ja tapasi Memmo-kalliolta neljä hautakumpua sekä yhden hautapaikan.

Karkunkylän Kollasen talosta (17) ovat lähteneet sivistyshistoriamme Kollaniukset. Kollasen talo on ollut monien seurakunnan kirkkoherrojen asuntona. Vuonna 1607, kun Mathias Mathiae Collinus (1586-1639) oli Karkun kirkkoherrana, pappilassa vieraili kolmen kuukauden ajan Persian shaahin Suomeen lähettämä lähetystö. Mathias Collinuksen poika Abraham oli etevä suomen kielen käyttäjä. Valmistuttuaan maisteriksi vuonna 1643 hän ryhtyi kuningatar Kristiinan määräyksestä kääntämään suomen kielelle Ruotsin valtakunnan maan- ja kaupunginlakia sekä tuomarinohjeita.

Kuva 31. Karkun hyvinkin 1100-lukuun palautuva kirkko on ollut karkunkylän nykyisen Arven talon lähipiirissä kummulla, joka on Karkunvirran rannalla. Lyhyt, mutta voimakas virta johtaa vedet Kulovedestä Rautaveteen. Karkunkylä on ollut mahtikylä senkin jälkeen, kun kirkko siirrettiin toisaalle. Kylänraitti on säilyttänyt paljon alkuperäisestä ilmeestään.

Pentin Linnavuori (18) Karkun Kojolan kylässä on linnoitus, jonka käytöstä ei ole varmoja tietoja. Vuoren sivut ovat osaksi hyvin jyrkät, osassa, esim. länsipuolella on nähtävissä puolustustarkoitukseen rakennettua kiviaitaa. Linnavuorella mahdollisesti olleista puurakenteista ei ole jälkiä.

Linnavuoren jälkeen saavumme kolmannelle kirkolle Karkun seurakunnassa. Karkun kirkon valmistuttua vuonna 1913 jäivät Rautaveden toisella puolella, Salokunnassa asuvat kaipaamaan omaa pyhäkköä. 50 vuotta myöhemmin harras toive toteutui. Vuonna 1960 nousi Kaarlo Ryömän lahjoittamalle tontille arkkitehti Timo Penttilän suunnittelema Salokunnan kirkko (19). Alttaritauluna kirkossa on risti ja luonto ikivihreine mäntyineen. Urut kirkkoon saatiin vuonna 1984.

Salokunnan kirkolta palaamme Tampere-Turku -tielle ja suuntaamme matkamme Tyrvään puolelle. Tyrvään Leiniälän kylässä, Kataran talossa (20) syntyi 28.4.1882 Pekka Katara, joka myöhemmin oli tunnettu saksan kielen tutkijana. Kataran tutkimukset kohdistuivat saksan kieleen, erityisesti ns. alasaksaan. Maassamme on ollut suuri merkitys saksan kielen opiskelussa hänen suomalais-saksalaisilla sanakirjoillaan, joiden ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1925.

Aivan samoilla tienoilla syntyi Lipun talossa Tuomas Ragvaldinpoika vuonna 1724. Hän oli tuotteliain Ruotsin vallan aikaisista tilapäärunoilijoistamme. Hänen painettuja arkkiveisujaan, joista monet ovat sangen pitkiä, on säilynyt 140 kappaletta. Tuomas Ragvaldinpoika oli syntymästään saakka sairas, halkihuulinen ja halkikitalakinen ja 22-vuotiaasta lähtien lisäksi rampa ja siksi kykenemätön ruumiilliseen työhön. Merkillinen ja merkittävä on esim. hänen 50-säkeistöinen arkkivirtensä "Sen vielä virhellisen Ilo-Veisu", jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaa, kuinka Turun kaupunginvälskäri v. 1764 teki hänelle halkihuulileikkauksen.

Jatkamme matkaa pitkin Kataran suoraa, jonka varrelta ihmeteltävän monet maineikkaat suomen kielen tutkijat ovat lähtöisin. Vehmaan kylän Sallilla syntyi (21) 12.10.1708 Antti Lizelius, josta myöhemmin tuli suomen kirjakielen etevä ja tehokas edistäjä. Lizelius toimitti painetuksi kaksi sekä kielen että asiankin puolesta korjattua raamatunsuomennosta, ensimmäisen vuonna 1758 ja toisen vuonna 1776. Hän avarsi raamatunsuomea sisämaan, lähinnä Satakunnan kieleen päin. Vakaumuksellisena suomalaismiehenä Lizelius ryhtyi julkaisemaan lähinnä talonpoikaisväestöä varten ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä: Suomenkieliset Tietosanomat.

Varilan kylän Sepän talossa (22) syntyi 14.7.1821 Antero Matinpoika, jolle koulussa tuli sukunimeksi Varelius. Hän laati ensimmäisen laajahkon suomenkielisen luonnontieteen oppikirjan. Pitäjänkertomusten klassikko on hänen kansatieteellis-historiallinen kuvauksensa, kielellisestikin loistava "Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853". Yhdessä August Ahlqvistin, D.E.D. Europaeuksen ja Paavo Tikkasen kanssa hän oli puuhaamassa suomalaisuuden asiaa ajamaan tarkoitettua sanomalehteä Suometarta, ja hän oli sen ensimmäinen päätoimittaja. Hän osallistui myös merkittävällä tavalla kahteen suureen sanakirjatyöhön.

Kuva 32. Aiemmin on seurattu Sastamalasta Tyrvään kautta Kiikkaan ja Kiikoisiin sekä Ylä-Sastamalan (Mouhijärven) ja Suodenniemen kautta Laviaan käynyttä asutusrönsyä ja kirkkotietä. Jälkimmäinen johti kuitenkin eräkaudella lopulta merelle asti, Merikarvialle. Ulvilan itsenäistyttyä 1200- ja 1300-lukujen taitteessa Laviasta länteen olevat asumat erotettiin Sastamalasta ja liitettiin Ulvilaan. Kuvakierroksemme päätteeksi näkymä sastamalaisten vanhalta merenrannalta. Kuva on Alakylästä Merikarvialta (ruotsiksi edelleen - myös Suupohjan uusissa tienviisareissa - Sastmola). Taustalla on Norrogelin talo ja sen edustalla maakunnassa 1700-luvulla laajasti vaikuttaneen hengellisen herättäjän anna Rågelin muistokivi.

Seuraavaksi pysähdymme Ojansuun virkatalon (23) kohdalla, josta myös lähti maailmalle suomenkielen ja kirjallisuuden tutkija prof. Heikki Ojansuu (s. 1873). Jo lyseolaisena Ojansuu kirjoitti muistiin kotiseutunsa keskeistä perinnettä murteenmukaisessa asussa: satuja, runoja, arvoituksia, sanalaskuja, jotka on julkaistu kokoelmassa 'Annastuuna aikanansa', v. 1969. Ylioppilaana hän kokosi Tyrvään murteen sanakirjan (julkaisematta), jossa n. 16 000 sanaa. Suomen murteista hän tutki eniten lounaismurteita. Hän oli myös vanhan kirjakielemme tutkija.

Lääketieteen alalla Vammalassa on oltu eturivissä. Täällä asui ja työskenteli kansanparantaja 'Tyrvään Manta', oikealta nimeltään Amanda Jokinen (1853-1922). Hänen tyttärensä Hulda Jokinen jatkoi ammattia vuoteen 1962. Tyrvään Manta ja hänen tyttärensä käyttivät silmätulehdukseen ja märkivien haavojen hoitoon mansikkahilloa, jota he ottivat hillon kuoreksi kasvaneen homeen alta. Niinpä Manta olisi pitänyt palkita Nobel-apurahalla jo ennen penisilliinin virallista keksijää. Kansanparantaja Tyrvään Manta (24) on siis todellisista ansioista saanut patsaan Vammalan terveyskeskuksen edustalle.

Tyrvään Marttilankylässä (25) syntyi 25.9.1883 prof. Niilo Ikola, jonka isä, tunnettu maakauppias Johan Selin oli lähtöisin Stormin kylän Ikolan talosta. Niilo Ikola oli suomen kielen tutkija ja Suomen kauppaopetuksen uranuurtaja. Ikolan tieteellinen työ kohdistui lähinnä kahtaalle: suomen murteisiin ja vanhaan suomenkieliseen kirjallisuuteen ja sen kieleen. Suomen murteista hän erikoistui Ala-Satakunnan kansankieleen.

Näemme kaksitornisen punatiilikirkon Vammaskosken partaalla historiallisesti merkittävän Vammaskosken sillan läheisyydessä. Tyrvään kirkko (26) yhdessä sillan kanssa muodostaa kaupunkikuvan omaleimaisimman tunnuksen. Kirkon on suunnitellut Turun kaupunginarkkitehti P.J. Gylich ja se on valmistunut vuonna 1855. Kolme alttaritaulua maalasi R.W. Ekman vuonna 1866. Kirkkoon mahtuu noin 1000 henkeä.

Jaatsin (27) rakennutti kruununvouti Petter Wilhelm Gallén perheensä asuintaloksi sekä osin virkataloksi. P.W. Gallén oli usein aloitteentekijänä ja toteuttajanakin kaikissa tärkeissä hankkeissa; lainakirjasto, meijeri, säästöpankki. Jaatsin tekee tärkeäksi Gallénin kolmanneksi nuorin lapsi Axel Gallén. Hänet tunnemme suurena taiteilijana Akseli Gallen-Kallelana. Jaatsin pihalla paljastettiin vuonna 1961 Nina Sailon Alpo Sailon alkuperäisveistoksen mukainen Akseli Gallen-Kallelan pääveistos. Eräät taiteilijan varhaistöistä ovat syntyneet täällä mm. 'Näköala Jaatsin ikkunasta' ja 'Selin istuva tyttö'. Kesällä 1884 Akseli Gallen-Kallela asui Kallialan kylässä, aivan Pyhän Olavin kirkon vieressä Sipin talossa. Tältä ajalta ovat mm. tunnetut maalaukset 'Akka ja kissa' ja 'Ateria Sipin talossa'. Jaatsi oli 1920-luvulla Tyrvään kunnantalona, kirjastona 1958 asti. Nykyisin Jaatsi on erilaisten näyttelyiden ja kamarikonserttien tilana.

Tyrvään Kaukolan kylästä lähti maailmalle Martta Jaatinen (1892-1973), joka oli ensimmäinen filologian naistohtori Suomessa. Hän opiskeli germaanista ja pohjoismaista filologiaa Hampurin, Berliinin, Upsalan ja Lundin yliopistoissa. Martta Jaatinen julkaisi useita saksankielisiä tutkimuksia. Hänen väitöskirjansa: "Die Mittelniederdeutsche Uebersetzung der sog. Hieronymusbriefe nach der Lübecker Handschrift" tarkastettiin vuonna 1944, vastaväittäjänä oli professori Pekka Katara. Saksan pommituksissa alkuperäiset Hieronymus-kirjeet tuhoutuivat. Martta Jaatinen toimitti sodan jälkeen Saksaan opiskeluaikanaan kopioimansa kirjeet.

Olemme tulleet retkellämme sille puolelle Rautavettä, mistä matkamme aloitimme. Rautaveden rannalla on jälleen kirkko, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko (28). Kirkko kuuluu arkkitehtuuriltaan keskiajan satakuntalaiseen kirkkotyyppiin, jonka luonnonkivestä rakennetut seinät on päätykolmioissa korotettu tiilimuurauksella koristekomeroineen. Kirkon itäpäädyn pyörökomeroaihe on kirkon erityinen tunnusmerkki. Kirkon pohjoisseinässä olevasta komerosta, vanhan lukkarinpenkin kohdalta, Antero Varelius ja J.O.I. Rancken löysivät kesällä 1851 erittäin arvokkaan asiakirjakokoelman, nimittäin Kallialan (Tyrvään) seurakunnan kirkon tilit vuosilta 1469-1524. Varelius luovutti asiakirjat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, mistä ne edelleen annettiin Valtionarkistoon. Pääosa kirkon keskiaikaisista puuveistoksista on tallennettu Suomen Kansallismuseoon, niiden joukossa edustava 1600-luvun alttarikaappi. Kirkossa on Antti Piimäsen v. 1748 rakentama paanukatto, joka kuuluu Suomen vanhimpiin. Kirkon sisäasu on vuodelta 1780.

Rautaveden rannan läheisyydessä sijaitsee myös seuraava kohteemme, Rautajoen kartano (29). Kartanon vanhin puoli on rakennettu vuonna 1760, sen torniosa 1911. Vieressä olevan luhtirakennuksen toinen pää lienee 1600-luvulta. Tyrvään Museossa on Veranderin paikalta siirretty Rautajoen ruotusotamiehelle kuulunut savupirtti.

Ennen kuin kierroksemme Rautaveden ympäri umpeutuu poikkeamme vielä Hätilän kylään Rautaveden rannalla. Täällä sijaitsee taiteilija Into Linturin ateljeeasunto. Linturin laaja tuotanto käsittää maisemia ja muotokuvia (30).