Ruoka

Pulaa ruuasta

1600- ja 1700-luvuilla n. 70 - 80 % Pohjoismaiden väestöstä eli maatalouden tuoton varassa lähellä toimeentulominimiä. Normaaleina ja hyvinä satovuosina väestö sai riittävästi ravintoa, mutta toisinaan lievänkin kadon sattuessa syntyi ongelmia. Ihmisiä ei menehtynyt välttämättä suoranaisesti nälkään vaan aliravitsemuksen aiheuttamiin kulkutauteihin. Nälkä ajoi lisäksi ihmisiä liikkeelle, jolloin taudit levisivät. 1600-luvulla ankaria katovuosia oli miltei joka vuosikymmenellä. Katovuosina tärkeä sivuelinkeino oli mm. kalastus. Suomessa tilanne parani merkittävästi vasta 1820-luvulla, jolloin perunanviljely yleistyi. Peruna ei yksistään pelastanut katovuosilta, vaan esimerkiksi vuosina 1867 - 1868 erittäin moni suomalainen kuoli nälkään. Myöhemmin katoihin osattiin varautua paremmin ja myös maatalous kehittyi.

Ruokailu oli 1800-luvulla edelleen sidoksissa varallisuuteen ja nälkä oli suorassa yhteydessä köyhyyteen. Vielä 1890-luvulla koko Suomen yhteen laskettu ravinnon kokonaistuotanto ja maahantuonti oli niin alhaista, että periaatteessa koko maa kärsi aliravitsemuksesta. Varakkaampien ruokapöydässä tarjonta oli runsaampaa ja monipuolisempaa myös vaikeina aikoina.

Kaupungeissa asuneiden työläisten piti ostaa suurin osa ruokatarpeistaan, koska ajasta oli pulaa ja viljelymahdollisuudet olivat niukat. Porissakin tori oli yleinen ruokatavaroiden hankintapaikka.

Vuonna 1927 perustettu kauppahalli tuli toiseksi tärkeäksi ostospaikaksi. Joillakin saattoi olla myös tuottavia kotieläimiä tai pieniä istutuksia.

Kaupunkilaiset saivat käyttää Porin kaupungin omistamia peltoja melko vapaasti aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Tällöin kaupunki halusi kuitenkin rahallista hyötyä pelloistaan ja alkoi vuokrata pelto-osuuksia halukkaille, joiden oli samalla huolehdittava peltojen kunnosta. Yhden suuremman peltoalan vuokraaminen saattoi olla kuitenkin hankalaa ja perheen vuokrapalstat saattoivat sijaita kaukana toisistaan. Hankaluuksista huolimatta monet porilaiset viljelivät maata sivuelinkeinonaan pitkälle 1900-luvulle saakka. Monelle maaseudulta teollisuustyöhön saapuneelle vuokraviljely oli myös tärkeä tapa pitää yllä opittua luontaistaloutta.

Keittiö oli harvinaisuus

Työväen asunnoissa erilliset keittiöt olivat harvinaisia. Joissakin työväenasunnoissa saattoi olla yhteiskeittiöitä, joita perheet käyttivät vuorotellen. Työväestön puutteellinen ruokavalio ei johtunut siitä, että ravitsevia ruokia ei olisi osattu tai ollut varaa valmistaa, vaan siitä, että perheeltä saattoi puuttua tarvittavat keittoastiat ja kunnollinen keittopaikka. Perheet, joilla ei ollut hellaa, saattoivat lämmittää ruokansa asuinhuoneen kakluunissa. Kattila tai pata asetettiin kolmijalalle uunin perälle ja yleensä perheen äiti istui kakluunin edessä ja keitti joukolleen lämmintä ruokaa. Kolmijalka saattoi edustaa ainoaa kotitalousteknologiaa ja käsite "hellahuone" syntyi juuri siitä, että asunto koostui vain yhdestä huoneesta, jossa sekä valmistettiin ruoka, asuttiin että nukuttiin.

Taloudelliset olosuhteet rajoittivat uutuuksien hankkimista työläiskodeissa. Yleensä hella oli huono ja kakluuni liian pieni. Joillakin puuttui päivittäisistä aterioista lämmin ruoka kokonaan ja ravinto koostui lähinnä kuivamuonasta. Kuitenkin maalta saapuneet työläisnaiset tiesivät, miten uunin jälkilämmöllä voitiin paistaa vaikka naapurin pakarituvassa. Uusiin keittimiin ei ollut varaa, joten niille keksittiin halpoja vastineita. Eräs tällainen oli ns. "heinissä keittäminen". Keittopata oli ensin kiehautettu hellalla, jonka jälkeen se asetettiin heinillä vuorattuun kannelliseen puulaatikkoon. Ruoka hautui heinien lämmössä kypsäksi.

Ruokatalous perustui varastointiin ja säilömiseen pitkälle 1800-luvun loppupuolelle saakka. Säilöntämenetelminä käytettiin kuivaamista, savustamista, suolaamista ja hapattamista. Helpommin pilaantuvia elintarvikkeita säilytettiin asunnon kylmäkomerossa tai kellarissa, jossa ruoka jäähdytettiin joesta nostetuilla jäälohkareilla. Jää säilyi sulamattomana sahapurujen alla kesäkuumille asti.

Varakkaalle väelle tarkoitettuja harvinaisuuksia olivat 1880-luvulla Suomessakin myyntiin tulleet jäälohkarekaapit, joita myytiin aina 1920-luvulle saakka. Jäälohkarekaappi oli tavallinen jalallinen ja ovellinen kaappi, jonka hyllyille ruokatavarat sijoitettiin. Kaappi oli sisältä vuorattu sinkkipellillä ja jäälohkareet ladottiin kaapin päällä olevasta aukosta lokeroihin, jotka ympäröivät kaappia. Jää kylmensi tavarat, mutta myös suli nopeasti. Kaiken lisäksi jää oli kallista.

Ensimmäiset jääkaapit olivat höyrykäyttöisiä ja siitä syystä tehdasmaisia ja äänekkäitä. Höyrykäyttöisiä jääkaappeja ei koskaan markkinoitu Suomessa. Suomessa jääkaappeja alettiin myydä 1920-luvulla vasta sen jälkeen, kun niihin oli asennettu sähkömoottori. Tavallisissa työläiskodeissa jääkaapit yleistyivät vasta 1950-luvulla.

Ammattityöläisten kuluttamat ruoka-aineet 1900-luvun alussa

Ostetut ruoka-aineet 1900-luvun alussa

Suomen työläisillä ruoka-aineisiin meni keskimäärin 55,4 % kokonaismenoista