Tv:stä tuttu Hovimäki häkellyttää katsojia näyttämöllä

Ohjaaja Hanna Ojalan mielipiteitä jakava tulkinta näytelmästä Hovimäki on jo yli vuoden sekä ilahduttanut että kammottanut katsojiaan Porin Teatterin päänäyttämöllä ensi-illastaan (7.9.2024) asti. Näytelmän pääaiheiksi voidaan nostaa feminismi, isänmaallisuus ja periksiantamattomuus. Tämä arvio on kirjoitettu 24.4.2025 esityksestä.

Tv- ja kirjasarjaan perustuva Hovimäki käsittelee Ruotsin ja Venäjän välistä vuonna 1808 käytyä sotaa Suomen alueesta. Teos seuraa Magnus ja Johanna Lindhofin matkaa köyhyydestä Hovimäen kartanon isännäksi ja emännäksi perinnön ansiosta. Sodan tilanne kuitenkin eskaloituu, ja Hovimäen kartanoa lähestyy joukko venäläissotilaita. 

Yksiä näytelmän keskeisimmistä teemoista ovat isänmaallisuus ja nationalismi. Näytelmän aikana henkilöhahmot ilmaisevat voimakkaasti ja luovasti omia nationalistisia haaveitaan. On helppoa nostaa esiin sotamiesten halu taistella ja kuolla oman maansa eteen, mutta on myös tärkeää osoittaa, miten isänmaallisuus näkyy kotipiirissä. Kartanon väki ilmaisee valtauksen aikana hyvin selvästi ja tunteikkaasti halua rauhaan ja omaan alueeseen. Näistä näyttävin on Aaronin, sepän pojan sekä kartanon pehtoorin, halu omistaa oma torppansa ja työskennellä sen puolesta. Aaronin tunteikas ja kunnianhimoinen palo omaan määränpäähänsä muistuttaa hyvin aikakauden tavoista ja tilanteesta.

Hovimäki muistuttaa katsojaa usein siitä, miten nykypäivänä itsestäänselvät asiat, kuten ruoka ja oma asunto, eivät silloin olleet varmoja. Feminismi ja naisen asema nostetaan myös esiin teoksessa. Jo esityksen alussa nähdään vähättelevää käytöstä naisia kohtaan esimerkiksi Johannan yrittäessä neuvoa Magnusta. Magnus suuttuu ja syyttää Johannaa, sillä hänen mielestään Johanna uhkaa hänen asemaansa kartanon herrana. Tarinan naiset ovat kuitenkin kovaluonteisia ja määrätietoisia eivätkä suostu alistumaan helposti miehen edessä. Erityisesti Johanna, talousmamselli Frieda sekä Aaronin sisko Anna saavat paljon aikaa parrasvaloissa. Hahmojen kekseliäisyys, sympatia sekä jatkuva toistensa tukeminen lämmittävät katsojan sydäntä. Hahmoista käy ilmi näyttelijöiden intohimo ja esityksen eteen tehty työ, mikä tekee näytelmästä eläväisen ja nautittavan.

Näytöstä seuratessa katsojalla on koko ajan ahdistuksen tunne, jota erilaiset tehosteet, kerronta ja koreografia lisäävät. Näytelmässä käytetyt äänitehosteet ovat tarkasti valitut, ja ne yhteydessä valojen ja savutehosteen kanssa luovat vakuuttavan taustan upealle näyttelijäntyölle. On hyvin selkeää, että tehosteet auttavat näyttelijöitä ja katsojia eläytymään, mikä tarkoittaa, että taustatyössä on todellakin onnistuttu. Puvustus on hyvin onnistunut, ja sillä voidaan nerokkaasti erotella hahmojen ryhmäkuntia. Esimerkiksi Hovimäen kartanon väellä on vaatteissaan Hovimäen logo, kun taas venäläissotilailla on tietty väripaletti ja kypärät. Myös hahmojen statusta tuodaan esiin puvustuksella. Rekvisiittaa ja lavastusta on myös hyödynnetty taidokkaasti esityksessä. On todella vakuuttavaa, että katsojan silmään hyvinkin pelkistetyistä ja yksinkertaisista lavasteista saadaan luotua niin monimuotoinen kokonaisuus kuin Hovimäki on. Kirsikkana kakun päällä on kuitenkin koreografia ja liike. Hovimäki on todella liikkuva näytelmä, ja liikettä tapahtuu nopeasti ja paljon. Erityisen kunniamaininnan ansaitsevat taistelukohtaukset, jotka saavat jopa katsojan tuntemaan itsensä piiritetyksi ja ahdistuneeksi, varsinkin silloin kun ruumis kaatuu melkein syliin.

Hovimäki on todellakin osa Porin Teatterin parhaimmistoa, vaikka se jakaakin paljon mielipiteitä. Mutta jos se ei herättäisi yhtäkään mielipidettä, se ei olisi hyvä näytelmä. Jo kymmenen vuotta harrastajateatteria tehneenä on aina häkellyttävä kokemus seurata ammattilaisten työtä eturivistä. Ainoa kritiikki, joka tulee mieleen, on paikoittainen epäselvyys kielimuurin takia. Näytelmässä hyödynnetään viittä eri kieltä, ja joissain kohtauksissa pääkieleksi muuttuu vieras kieli. Tämä vaikeuttaa kielitaidottomien katsojien katsomiskokemusta. Toisaalta se saattaa myös olla tarkoituksellista, jotta saadaan katsoja miettimään esitystä vielä viikkoja näytöksen jälkeen. 

Näytelmä herätti minussa jännitystä, ärtymystä ja tietynlaista ylpeyttä siitä, että teatterilla voidaan herättää näitä tunteita. Se katarsiksen tunne, jonka näytelmä jätti minulle, oli niin voimakas, että voisin käydä katsomassa näytelmän uudelleen. Haluan edelleen nostaa kaikille taustatyöntekijöille isosti hattua, sillä heidän näkemänsä vaiva mahdollistaa koko esityksen. Näyttelijöitä ei tietenkään saa unohtaa, joten erityiskiitokset mahtavasta roolisuorituksesta haluan antaa Aija Pahkalalle, Petri Knuuttilalle, Maria Perelle sekä Heidi Rantakeisulle.

Teksti: Eelis Mäkinen
Kuva: Janne Alhonpää