Lapset ja nuoret työelämässä

Tavallisen kansan lapset toimivat kotipiirissä paimenina, perkasivat juurikaspeltoja ja vahtivat nuorempia sisaruksiaan. Köyhimmistä perheistä lapset lähtivät kodin ulkopuolisiin töihin jo hyvin nuorina. Vain alle 5-vuotiasta lasta pidettiin "kolttuikäisenä" ja liian nuorena työntekoon. Vielä 1900-luvun alkupuolella tytöt saattoivat lähteä piikomaan jo seitsemänvuotiaina ja poikia palkattiin sahoille alle kymmenvuotiaina.

Yleensä kymmenen vuoden ikä merkitsi entisajan yhteiskunnassa taitekohtaa, jonka jälkeen lapselta odotettiin vastuullisuutta. Aikuisikä alkoi 15-vuotiaana, jolloin käytiin myös rippikoulu. Tällöin nuori pääsi samoihin töihin aikuisten kanssa. Työtä oli tehtävä yhtä paljon ja siitä sai saman palkan.

Teollistumisen myötä lapsityövoiman käyttö yleistyi koko Euroopassa. Suomi teollistui varsin myöhään ja siitä johtuen lapsityövoiman käyttö ei paisunut vastaavaksi kuin Euroopassa. Suomen teollistumisen aikana ymmärrettiin jo työväensuojelun tarpeellisuus.

Lapset osallistuivat kodinkin askareisiin jo varhain. Tässä pikkupoikia halkotöissä Porin V. kaupunginosassa.

"Aamulla me pikkupojat saimme aloittaa työt ainakin puolta tuntia aikaisemmin kuin muut. Meidän tehtäviimme kuului nimittäin laittaa järjestykseen päivän työt. Ensin täytyi lattia lakaista ja sitten täytyi laittaa paikoilleen mestarin tuoli ja vesiämpäri. Kun kaikki oli kunnossa, täytyi mestari herättää. Se oli meidän pikkupoikien tehtävä. Silloin me saimme mennä koputtamaan hänen ikkunaansa. Jos me koputimme liian kovaa, saimme haukut, mutta jos koputimme liian veltosti, ei sekään ollut hyvä asia. Usein sattui niin, että mestari nukahti uudelleen herätyksen jälkeen, ja sehän oli tietysti meidän poikien syy.[…] Selkäsauna kuului päivän järjestykseen ja sellaisen sai pienimmästäkin rikkeestä, etenkin me pikkupojat."

Edellinen esimerkki ruotsalaiselta lasitehtaalta 1870-luvulta kuvaa hyvin tuon ajan lasten asemaa työelämässä.

Lasten työaika

Käsityöläisen oppipojaksi lähti tavallisesti 12 - 13 -vuotias poika, joten samanikäisten lähtö tehdastyöhön ei ollut uutta. Poikkeuksena oli ainoastaan se, että esimerkiksi Tampereella yli puolet tehtaiden lapsityöläisistä oli maaseudun vähävaraisten, torpparien ja palkollisten lapsia. Sahoilla työt aloitettiin jopa 7 - 8 -vuotiaina. Yleisesti alle 18-vuotiaat eivät päässeet sahan sisätöihin.

Keskimääräinen työhönmenoikä oli 12,5 vuotta. Tytöillä ikä oli hieman matalampi kuin pojilla, mikä selittyy sillä, että tytöille oli enemmän työtehtäviä varsinkin tekstiiliteollisuudessa.

Vielä 1880-luvulla 8-vuotiaat lapset saattoivat tehdä jopa 13-tuntista päivää. Vuonna 1890 tuli voimaan asetus, jonka mukaan 12 - 15 -vuotiaat lapset saivat tehdä töitä 6,5 tuntia päivässä ja 15 - 18 -vuotiaat korkeintaan 12 tuntia. Alle 18-vuotiaat eivät saaneet tehdä yötöitä. Lasten työaikaa rajoitettiin tuolloin osittain siksi, että heille jäi aikaa koulunkäyntiin. Vielä vuonna 1870 koko maassa lapsityöntekijöitä oli reilut 17 prosenttia kaikista tehdastyöläisistä, kun vuonna 1890 osuus oli enää 3,5 prosenttia.

Lasten työnteon merkitys

Lasten osallistumista työntekoon pidettiin maatalousvaltaisessa Suomessa tärkeänä ja normaalina osana kasvua. Mikäli sahalle saapui tarkastaja, ajoi työnjohtaja kaikki alaikäiset saha-alueen ulkopuolelle. Joissain tapauksissa tarkastaja ei välittänyt alaikäisistä työmaalla.

Kaupungeissa ei ollut juurikaan mahdollisuuksia omavaraisuuteen, joten tehdastyö oli lapsille ainoa mahdollisuus hankkia elantoa perheelleen. Maataloudessa ravinto tuotettiin itse, mutta teollisuusyhdyskunnissa elintarvikkeet oli suureksi osaksi ostettava. Yleinen ajatus oli, että tehtaat toimivat hyväntekijöinä vähävaraisten lapsille, jotka ilman työtä "joutuisivat kuluttamaan aikansa toimettomana ja kasvaisi paheissa". Samaan aikaan pieni vähemmistö ryhtyi arvostelemaan lapsityövoiman käyttöä.

Lapsen asema

Lapsen asema tavallaan huononi perheen sisällä 1800-luvulla: mikäli lapsi menetti paikkansa työelämässä, hän saattoi kokea väheksyntää, koska oli riippuvainen niistä vähistä taskurahoista, joita hän sai vanhemmiltaan tai sisaruksiltaan. Köyhimmät perheet eivät myöskään tulleet toimeen ilman lasten ansaitsemaa palkkaa. Tehdastyö ei tehnyt lapsista itsenäisiä tai vapauttanut heitä velvollisuuksista perhettä kohtaan, koska suuri osa pienestä palkasta meni perheelle. Vaikka teollisuustyö olikin raskasta, tarjosi se kuitenkin myös mahdollisuuden sosiaaliseen nousuun ja ammattiylpeyteen.

Suuri osa nuorista työntekijöistä oli kaupunkilaistyöläisen lapsia, joille tehdaselämän alku ei merkinnyt elämänpiirissä mitään muutosta. Esimerkiksi sahoilla työt opittiin yleensä vanhemman työntekijän opastuksella tai ryhmässä. Monet aloittivat työnsä myös isänsä tai muun sukulaisen kanssa. Uusi työntekijä teki aluksi helpompia töitä, joista pääsi vähitellen vaativimpiin tehtäviin. Nopeasti kasvava teollisuus tarvitsi ammattitaitoisia nuoria. Kunnalliset ja yksityiset ammattikoulut tulivat kilpailemaan työssä oppimisen rinnalle. Vuonna 1907 Pori sai yhdet maan ensimmäisistä valmistavista ammattikouluista sekä pojille että tytöille.

Porin ammattikoulun paja vuonna 1914.

Koulu korvaa työn

1800-luvulla lasten koulunkäyntiä vastustettiin tavallisen kansan keskuudessa ympäri Suomea, koska se tuli perheelle liian kalliiksi. Tosiasiassa vastustuksen syynä oli myös pelko siitä, että lapsi oppii vieroksumaan työtä. Lapsen harjaantumista työntekoon jo mahdollisimman varhaisessa iässä pidettiin tärkeänä. Monet kouluissa opetettavat tiedot nähtiin kansan keskuudessa täydeksi hulluudeksi ja valheiksi. Useat näkivät, että koulunkäynti kuului vain "herrojen" lapsille, ja herrat eivät heidän mielestään tehneet työtä.

Vuonna 1866 kansakouluasetuksen myötä alettiin Poriinkin perustaa kansakouluja. Tavoitteena oli, että lapset olisivat käyneet kansakoulua yhteensä kuusi vuotta. Yli 12-vuotiaat, jotka tavallisesti olivat ansiotyössä, saattoivat käydä iltakoulua. Vuonna 1882 7-16 -vuotiaista porilaisista 60 % kävi kansakoulua. He olivat pääasiassa työläisten ja merimiesten lapsia. Kansakoulu voitti lopulta työn 1900-luvulle tultaessa. Tämä oli kuitenkin tosiasia vain kaupungeissa, koska 1900-luvun alussa vain puolet maaseudun lapsista kävi koulua. Vuonna 1917 koulunkäynnin mahdollisuus turvattiin siten, että alle 14-vuotiasta ei enää saanut palkata töihin. Oppivelvollisuus tuli Suomeen vuonna 1921, jolloin kaikkien oli käytävä vähintään kuusi vuotta koulua.