Uusi kaupunki eli V osa

Vuoden 1801 kaupunkipalon jälkeen Isak Tillberg suunnitteli Porille uuden, entistä väljemmän uusklassistisen asemakaavan. Uudelleenrakentamisen päästyä käyntiin huomattiin nopeasti, että asuintontteja on liian vähän. Kaupungin itäpuolella maa oli hiekkapohjaista ja soveltui hyvin rakentamiseen. Alue oli kuulunut Ruotsin kruunulle ja Suomen sodan jälkeen se oli luonnollisesti siirtynyt Venäjän keisarille. Aleksanteri I suostui luovuttamaan osan alueesta kaupungin käyttöön vuonna 1811. Porin kaupungin kaavoitettu alue kasvoi nyt kaksinkertaiseksi. Keisarin lahjoittamalle maa-alueelle perustettiin uusi kaupunginosa, jota alettiin kutsua "uudeksi kaupungiksi". Palon jälkeisen asemakaavan ruudukkomalli otettiin käyttöön myös uudessa kaupunginosassa. Vanhan kaupungin katuja jatkettiin itään. Erona vanhaan kaupunkiin oli se, että uuden osan kadut ja tontit tehtiin avarammiksi ja siten paloturvallisemmiksi. Alueen keskelle tuli tori, joka ristittiin hallitsijan mukaan Aleksanterintoriksi. Nykyään kyseinen tori tunnetaan Sibeliuksen puistona.

Lehmiä viedään laitumelle V osassa vuonna 1938.

Kaupunginosa oli 1850-luvun alussa vielä harvaan asuttu. Rakennukset olivat yksikerroksisia ja hirsirunkoisia. Ne olivat suurelta osin maalaamattomia, joten alueen kuva oli pääosin harmaa ja yksitoikkoinen, mutta muutamia punamullalla ainakin kadun puolelta maalattuja asuinrakennuksiakin oli. Taloihin kuljettiin pihan puolelta ja lähes jokainen piha oli aidattu, koska asukkaat pitivät karjaa. Alueella asui etenkin merimiehiä, työväestöä ja käsityöläisiä.

"Uusi kaupunki" säästyi lähes kokonaan vuoden 1852 palolta. Kaupunginosa nimettiin palon jälkeisessä uudessa kaavassa V kaupunginosaksi. Alue säilyi pitkään käsityöläisten ja työläisten asuinalueena. Käsityöverstaat ja pienet kauppapuodit kuuluivat olennaisena osana kaupunginosan katukuvaan liikekilpineen ja katuovineen. Teollisuutta edusti Aleksanterintorin lounaiskulmassa vuosina 1855 - 1871 toiminut tupakkatehdas sekä samalla tontilla vuodesta 1866 alkaen toiminut viinanpolttimo ja väkiviinatehdas, joka oli toiminnassa ainakin vielä vuonna 1905, jolloin työntekijöitä oli 30. 1800-luvun jälkipuolella V osassa asui myös virkamiehiä. Yleisesti asukkaat olivat heikompituloisia kuin I - IV kaupunginosien alueilla asuneet.

V kaupunginosan rakennuskanta muodostui edelleen 1800-luvun lopulla lähes täysin yksikerroksisista puurakennuksista. Talot olivat pienempiä, kivijaloiltaan matalampia ja kaikin puoli vaatimattomampia kuin keskustassa. Vuosisadan vaihdetta lähestyttäessä rakennuksia alettiin laajentaa ja korottaa sekä maalata vaaleilla öljymaaleilla. Myös asukasluku alkoi kasvaa ja asuntoja alettiin jakaa pienempiin osiin vuokra-asunnoiksi.

1900-luvun alkupuolella V kaupunginosa rakennettiin täyteen. Pääasiallisena rakennusmateriaalina oli edelleen hirsi. Kaupunginosassa harjoitettiin, ainakin sivutoimisesti, maanviljelyä ja karjanhoitoa vielä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, joten pihoilla oli niin navettoja, talleja kuin heinäsuojiakin. Viimeiset lehmät myytiin pois vasta vuonna 1973.

Talvisodan pommituksissa osa kaupunginosan rakennuksista tuhoutui tai vaurioitui. Kaupunginosan itälaidalle, Itälinjakadun varteen, kaavoitettiin vuonna 1949 14 uutta tonttia, jonne rakennettiin seitsemän kahden perheen taloa. Myös alueen muihin osiin rakennettiin yksittäisiä taloja 1940- ja 1950-lukujen aikana. Alueen väestö oli suurimmillaan 1950-luvun alussa lähes 5000 asukasta.